Jussi Valtosen Finlandia-palkittu kirja ”He eivät tiedä mitä tekevät” on pakollista luettavaa kaikille tieteen parissa toimiville. Hänen analyysinsä sisäänpäin kääntyneestä tiedemaailmastamme on kärjistyksineen loistavaa tuuletusta. Ajattelemisen aihetta saavat varsinkin ne, jotka arvostelevat esimerkiksi Aalto-yliopiston linjauksia avata ovia maailmalle ja palkata parhaita professoreita heidän kansallisuudestaan riippumatta.
Kirjan toinen päähenkilö (ja Valtasen kritiikin välikappale) on amerikkalainen MIT:stä ja Harvardista valmistunut neurotieteilijä Joe, joka yrittää edetä urallaan vaimonsa kotimaassa Suomessa. Hän ottaa aluksi täydestä suomalaisten ”huippututkimusyksiköiden” mainoslauseet, joissa ne kertovat tekevänsä aktiivista yhteistyötä Oxfordin, Stanfordin, Berkeleyn ja muiden maailman parhaiden yliopistojen kanssa.
Yhteistyö osoittautuu satunnaisiksi ulkomaanmatkoiksi ja huippututkimus paljastuu samanlaiseksi kuplaksi kuin vaikkapa rakennusalan strategisen huippuosaamisen keskittymä Shok. Korkeatasoiseen, pitkäjänteiseen tutkimukseen ei ole rahaa eikä resursseja eikä välttämättä halujakaan. Kansainvälisestä tutkimusyhteistyöstä saatetaan kieltäytyä jopa sillä perusteella, että yliopisto on päättänyt priorisoida tutkimuksen tukemista kotimaassa.
Tutkimusrahoitusta vain ruotsinkielisille
Amerikkalaistutkija ei millään kyennyt ymmärtämään, että säätiöiden tutkimusrahojen jaossa tärkeämpää kuin tutkimuksen sisältö on esimerkiksi se, oletko ruotsinkielinen, kotoisin Savosta tai käsitteleekö tutkimus Satakuntaa.
Professorin paikat jaetaan Joen hämmästykseksi Suomessa tuttuuden ja esimerkiksi kurssikaveruuden perusteella. Yli kymmenen vuotta yliopistolla väitöskirjaa väsännyt ja jo leipääntynyt tutkijamies on etusijalla pikavauhtia Oxfordissa väitelleeseen nuoreen naiseen verrattuna. Nainen leimataan Suomen tiede-elämästä vieraantuneeksi ulkopuoliseksi, kun oli lähtenyt ulkomaille. Sillä ei ollut merkitystä, että mies ei ollut julkaissut vuosikausiin mitään, ei edes niissä kotimaisissa julkaisusarjoissa, joita maailmalla ei kukaan voi lukea. Kansainvälisesti hän ei ollut julkaissut koskaan mitään.
Suomessa vaietaan kahdella kielellä
Suomalainen keskustelukulttuuri eli sen puuttuminen tyrmistyttää vilkkaaseen akateemiseen väittelyyn tottunutta amerikkalaista. Hänen kaikissa edellisissä työpaikoissaan tieteellisten keskustelujen kuihtuminen olisi nähty merkkinä täydellisestä ammatillisesta ja sosiaalisesta tuhosta, lopullisesta luovuttamisesta. Suomessa se on normaalia, koska ihanteena meillä on yksin puurtava tutkijanero, jonka työstä ei voi eikä saa antaa palautetta.
”Missä te tutkijat oikein keskustelette keskenänne?” Joe kysyi ja sai vastaukseksi yhden sanan: saunassa.
Tuo voisi naurattaa, ellei muistaisi TKK:sta kahta jokin aika sitten eläkkeelle siirtynyttä saman alan professoria, jotka eivät olleet puheväleissä keskenään ja joiden väitettiin piilottaneen jopa ohjaamansa diplomityöt toisiltaan. Tuon käsityksensä akateemisesta keskustelusta ja alaa eteenpäin vievästä ajatuksenvaihdosta he sitten tahtoen tai tahtomattaan välittivät oppilailleen.
Tutkimuslaitosten välillä keskusteluyhteydet ovat vieläkin pahemmin tukossa. Esimerkiksi rakennusfysiikan asiantuntijoita Suomessa on vain kourallinen. Heitä ei saa mahtumaan samaan huoneeseen, koska VTT:n ja TTY:n tutkijat ovat olleet sotajalalla siitä lähtien kun VTT tyrmäsi pikaselvityksellään TTY:n tutkimuksen energiamääräysten rakenteellisista riskeistä. Reipas väittely voisi puhdistaa ilmaa, mutta sellainen on vierasta Suomen akateemisessa maailmassa. Mieluummin kyräillään eläkeikään asti ja ylikin.
Huippu-sana ei takaa mitään
Kokeellisena rock-muusikkonakin Kuha ja Maunula -yhtyeissä tunnettu Valtonen on väitöskirjaansa viimeistelevä psykologi, joka on opiskellut neuropsykologiaa Yhdysvalloissa. Tässä muutama ote hänen trilleriksi lopulta kääntyvästä kirjasta:
– (Suomessa) yliopisto ei ollut osa maailmaa, kansainvälistä tutkimusyhteistyötä, jossa yhdistettiin voimat, vaan oma erillinen saarekkeensa. Sen sijaan, että olisi yritetty liittoutua muiden, parempien kanssa, etsiä yhteistyökumppaneita, laitosta aktiivisesti eristettiin, varjeltiin saastumasta.
– Miksi suomalaiset jatkuvasti puhuivat yliopistojensa tason nostamisesta, kun taistelivat itse kaikin keinoin sitä vastaan? Miksi he eivät palkanneet kunnianhimoisia ihmisiä paremmista yliopistoista ja maksaneet heille kunnon laboratorioita, antaneet oikeita virkoja naurettavien kolmevuotisten leikkiprofessuurien sijasta? Mitään tästä suomalaiset eivät tehneet eivätkä kuunnelleet, jos joku sitä ehdotti. Sen sijaan suomalaiset nimesivät vanhat yliopistonsa parin vuoden välein uudelleen, perustivat yhä uusia huippuosaamis- ja erikoisosaamis- ja eritysasiantuntijakeskuksia, joissa istuivat samat henkilöt kuin edellisissäkin, tekemässä samoja asioita yhtä huonoilla resursseilla ja yhtä yksin kuin ennenkin.
– Yhdysvalloissa haastajalla oli yleensä etu (professuureja täytettäessä). Herätti aina säpinää, jos job talkia tuli pitämään ihminen jostakin muualta, joku, joka oli tehnyt jotakin poikkeuksellista tai jonka taustassa oli jotakin erikoista. Ei sekään täysin järkiperäistä ollut – mutta että sisäsiittoisuus olisi jonkinlainen itseisarvo?
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Sisäsiittoisen ja kyräilevän tiedemaailman tuuletusta”