viikon henkilö: Vilho Pekkalan mielestä homekorjauksissa on kadonnut terve järki

Vilho Pekkala on yksi Suomen arvostetuimpia korjausrakentamisen suunnittelijoita. Asema ei ole syntynyt itsestään vaan on vaatinut jatkuvaa itseopiskelua ja uuden tiedon hakemista jopa ulkomailta. Siinä on auttanut monipuolinen kielitaito. Yli 40 vuoden suunnittelukokemuksella Vahasen toimistossa hän uskaltaa sanoa, että korjausrakentamisen osaamisessa on puutteita ja suoranaisia ylilyöntejä.

Pekkalan mielestään esimerkiksi betonijulkisivujen korjauksissa teräksiä ei tarvitsisi kaivaa esiin. Yleensä riittää, että niiden päällä on vähintään 12-15 milliä alkuperäistä hyvää betonia suojakerroksena.

"Lisäsuojana korjauksissa käytetään oikeanlaista julkisivumaalia, jolloin betoni pysyy kuivana ja raudoituksen ruostuminen hidastuu murto-osaan. Ulkonäkösyistä korjattu pinta on joka tapauksessa pinnoitettava", hän sanoo.

"Kunnollinen suojakerros estää teräksiä ruostumasta. Siinä oli puutteita 1960- ja 1970-luvulla. Silloin myös teräkset olivat liian ohuita, vain 4-6 millimetrin paksuisia, joilla peitekerroksen hallinta oli vaikeaa."

Kalliita ylilyöntejä teräs- ja kattopuolella

Pekkala pitää ylilyöntinä sitä, että meillä on alettu vaatia ruostumattomia teräksiä parvekkeiden laattoihin ja seiniin, joissa peitekerrosten hallinta onnistuu. "Vain hienopestyissä julkisivuelementeissä niille on joskus tarvetta."

Kattopuolella kallis ylilyönti on ollut rivitalojen tasakattojen muuttaminen harjakatoiksi. Kun vanha katto on jäänyt paikalleen, on tämä lisännyt paloturvallisuusriskiä, ja kun uusia eristeitä on laitettu vanhojen päälle eikä tuuletusta ole hallittu, on syntynyt mikrobiongelmia.

"Viisinkertaisella kustannuksella tasakaton korjaamiseen nähden on saatu aikaa home- ja paloturvallisuuspommi."

Pekkalan mukaan nykyisillä tuotteilla ja osaamisella loiva, sisälle päin kallistettu katto on riskittömimpiä kattoja.

Hiekanvaihto-Suomi haaskaa korjausrahoja

"Suomen pahin rakennusvirhe on kuitenkin ilmavuodot", Pekkala sanoo. Hänen mielestään vanhojen rakennusten ilmavuodoille on vaikea tehdä mitään niin kauan kuin meillä elää myytti pullotalosta ja lääkärit ovat sitä mieltä, että homeongelmaa ei voida korjata ilmatiiveyttä parantamalla.

Hän ottaa esimerkiksi pohjoissuomalaisen suuren sairaalan, jossa liian loivista ikkunapelleistä rakenteisiin valunut ja tiilikuorimuurin läpäissyt vesi oli aiheuttanut vahvaa mikrobikasvustoa julkisivuun. Mikrobipitoista korvausilmaa tuli sisälle ikkunaliittymistä.

Nopea sisäilman ensiapu olisi ollut ikkuna-aukkojen reunojen tiivistys elastisella julkisivukitillä ympäriinsä niin, että homehtunut ilma ei olisi päässyt rakenteista sisälle. Työ olisi onnistunut yhdeltä hyvin opastetulta timpurilta. Mitään ei ole kuitenkaan tehty vuosikausiin, ja ihmisiä on koko ajan sairastunut lisää isoja peruskorjausrahoja odoteltaessa.

Samanlainen tilanne on Pekkalan mukaan myös monissa kouluissa. "Prosentin parin suuruisella summalla peruskorjauksesta sisäilma saataisiin pikaisesti melkoisen hyvään kuntoon ja rakenteetkin useimmiten kuiviksi. Sen jälkeen olisi aikaa käydä vesivuotojen ja rakennusvirheiden perusteellisempaan korjaamiseen."

Pekkala korostaa rakennuksen ulkovaipan sisäpinnan tiiviyden tärkeyttä sisäilman laadun takaajana.

"Korvausilmaa ei saa tulla sisätilaan rakenteiden kautta. Maanvaraisessa alapohjassa on lähes aina mikrobeja, mutta ne eivät pääse sisäilmaan, jos lattian reunat ja läpiviennit on tiivistetty kunnolla."

Tämä terveen järjen käyttö on Pekkalan mukaan unohtunut. Jyväskylästä pohjoiseen maa muodostaa hiekanvaihto-Suomen. Siellä alapohjan hiekasta etsitään mikrobeja kaikin mahdollisin keinoin. Niitä löytyykin aina, joten lattiat hajotetaan ja hiekat vaihdetaan puolen metrin syvyydeltä.

"Kustannukset ovat hirvittävät ja ovat poissa muista korjauksista. Uudessakin hiekassa on aina mikrobeja, joten urakkaa riittää loputtomiin."

Korjaamiseen hankittiin tietoa Saksasta

Vilho Pekkala tuli Mikko Vahasen toimistoon tuoreena rakennusinsinöörinä vuonna 1969. Pian hän huomasi, että teoriapohjaa on syytä syventää. Siksi hän opiskeli työn ohessa diplomi-insinööriksi.

1990-luvun alku oli yhtiön kannalta ratkaisevaa aikaa, sillä silloin isänsä työtä jatkanut Risto Vahanen ja suunnittelujohtaja Pekkala joutuivat työtovereidensa kanssa pohtimaan miten yritys selviäisi tulevasta lamasta. Ratkaisuksi valittiin keskittyminen korjausrakentamiseen.

"Siinä arkipäivän osaaminen oli hakusessa Suomessa", Pekkala sanoo. "Esimerkiksi julkisivujen pitkälle karbonatisoituneen betonin, ruostuvan raudoituksen ja käytettävien korjausmenetelmien yhteistoimintaa ei silloin ymmärretty. Siksi korjaukset menivät toisinaan överiksi."

Julkisivujen, parvekkeiden ja siltojen korjaamiseen parasta osaamista oli saatavissa Saksasta. "Siellä oli hyvää, testattua tietoa, jota pystyi soveltamaan Suomeen."

Tätä tietopääomaa Vahasen toimisto pystyy hyödyntämään myös nykyisessä taantumassa, missä ainoastaan korjaaminen kasvaa. Pekkala on ottanut kouluttajan roolin yhdeksi päätehtävistään luovuttuaan äskettäin suunnittelujohtajan tittelistä. Parhaillaan kahtakymmentä uudisrakentamisen suunnittelijaa muuntokoulutetaan korjauspuolelle.

Seppo Mölsä