KOP:n Pertti Voutilainen: Syvälle vajonneita rakennusliikkeitä ei ollut järkevä pelastaa

Suomen suurin rakennusliike Haka teki konkurssin lähes tasan 20 vuotta sitten. Vaikka Polar oli jo sitä ennen ajautunut yrityssaneeraukseen ja Puolimatka emoyhtiö Novera mennyt konkurssiin, oli Hakan konkurssi suuren laman huipentuma rakennusalalla ja lähtölaukaus ulkomaalaisten omistajien rynnistykselle jakamaan suomalaisyrityksiä.

1990-luvun alussa lama iski ankarasti suomalaiseen kansantalouteen ja yrityksiin – ja aivan erityisesti rakentamiseen. Yritys- ja omistajarakenne muuttui kerralla sekä urakoinnissa että tuoteteollisuudessa.

”Koko kansantalous törmäsi kuin seinään. Edellisvuosien nopean kasvun aikana rakennusliikkeiden ja pankkien kasvaneiden taseiden puhkaiseminen yhdistettynä devalvaatiotappioihin ja markkinoiden romahtamiseen oli kohtalokas yhdistelmä,” arvioi kahdenkymmenen vuoden aikaperspektiivillä Puolimatkan talousjohtajana toiminut Jukka Lahtinen.

Rakennusyritykset eivät voineet syyttää surkeudesta yksinomaan ulkopuolisia tekijöitä vaan ne olivat itse olleet vahvasti ylikuumentamassa taloutta ja aiheuttamassa valtavaa asunto- ja kiinteistökuplaa.

Rajaprojektien rahat haaskattiin tontteihin

Kriisin siemenet synnytettiin jo Svetogorskin ja Kostamuksen rakennusurakoissa, jotka 1980-luvun alussa synnyttivät säkkikaupalla voittoa. Neuvostoliiton rajaprojektit olivat selvästi kotimaan projekteja kannattavampia. Niiden tulouttaminen johti verotekniseen ongelmaan, vaikka aluksi tietenkin useiden vuosien huipputulokset olivat herkkua Finn-Stroin osakkaina olleille urakoitsijoille.

Kun iloista veronmaksajaa ei rakennusliikkeiden johdosta löytynyt, ratkaisuksi 60 prosentin verokantaa vastaan valjastettiin yritysten vaihto-omaisuuden paisuttaminen ja aliarvostaminen. Maanhankinta-, kiinteistö- ja yritysostorintamalla toimivat vilkkaasti 80-luvun lopulla kaikki, vauhdikkaimmin Haka ja Polar. Rakennusala keskittyi nopeasti ja tonteista maksetut ylihinnat menivät asunnonostajien maksettavaksi.

Voitot saatiin minimoitua, kun keskeneräisiä rakennushankkeita ja omaisuutta, jota hankittiin pikaisesti ja osin ilman tiukkaa analysointia, aliarvostettiin vaihto-omaisuutena 50 prosenttisesti.

Rahamarkkinoiden vapautuminen ylikuumensi rakentamisen

1980-luvun lopulla rakentaminen ylikuumeni rahamarkkinoiden vapautumisen myötä. Kun ennen asunnonostajan oli pitänyt mennä lakki kourassa pankinjohtajan luokse, niin nyt rahaa suorastaan tyrkytettiin.

Edes investointivero ei hillinnyt rakentamista vaan päinvastoin se suuntasi rakentamista entisestään asuntorakentamiseen. Vuonna 1989 niitä aloitettiin peräti 70 000 kappaletta ja huippusuhdanne jatkui vielä vuonna 1990.

Asuntokupla puhkesi vuonna 1991 ja aiheutti Suomessa samanlaisen laman kuin mitä vuonna 2008 tapahtui Yhdysvalloissa ja monissa Etelä-Euroopan euromaissa. Kriisiä syvensi se, että samaan aikaan Suomea hyödyttänyt bilateraalikauppa Neuvostoliiton kanssa loppui.
Lama alkoi ahdistaa pian koko yhteiskuntaa. Rakennusalalla kysyntä ja kassavirrat heikkenivät nopeasti. Kun kassavirta oli pidettävä positiivisena ja lisäksi hankkeiden valmistuessa verojen maksuun ja maksuvalmiussyistäkin oli otettava pankeilta lainaa, oli kohtalokkaaksi muodostuva riippuvuuskierre syntynyt.

Useat puhtaasti kotimarkkinoilla toimivatkin yritykset olivat ottaneet edullisia valuuttalainoja vuodesta 1987 alkaen luottaen viralliseen vakaan markan politiikkaan, jonka mukaan devalvaatioiden aika oli pysyvästi ohi. Metsäteollisuus sai silti jälleen kerran tahtonsa läpi ja devalvaatio iski lainoja ottaneisiin yrityksiin juuri laman alla vuonna 1991. Nokialle devalvaatio oli valtava piristysruiske, mutta kotimarkkinayrityksille kuolinisku. Yli kymmenen prosentin korkotaso tyrehdytti kaikki investointihalut ja teki rakentajien käsiin jääneet tuhannet myymättömät asunnot nopeasti tappiollisiksi.

Ensimmäiset merkit rakentamisen piristymisestä nähtiin vasta aivan vuoden 1996 lopulla, monta vuotta muun teollisuuden perässä.

Rakentajat ja pankit yhtä syyllisiä kriisiin

Rakennusliikkeiden johtajien näkemys syypäästä alan kriisin kärjistymiseen on edelleen selkeä: pankit! ”Väljän luotottamisen jälkeen niiden päätöksentekoa ohjasi ylikorostuneesti vain oma riskienhallinta”, puuskahdus kuvaa tunnelmia urakoitsijaleirissä.

Pankkipuolella tilanne nähtiin tyystin toisin. KOPn pääjohtajaksi vuonna 1991 tulleen entisen teollisuusmiehen Pertti Voutilaisen näkemyksen mukaan ei voi olla kiistaa siitä, että rakennusalan ja maan yleinen talouskriisi aiheutti pankkikriisin. Ei päinvastoin.

Pankkien tilanne heikkeni 90-luvun alussa. Ongelman takana oli maan talouden täydellinen romahdus. Yleisestä käsityksestä poiketen asuntoluotot eivät olleet mikään suuri ongelma, koska niillä oli hyvät vakuudet.

”Suuret tappiot tulivat yritysrahoituksen luottotappioista, jotka romahduttivat pankkien vakavaraisuustason. 1980-luvulla oli kyllä tehty suuria voittoja, joita ei tajuttu riittävässä määrin jättää pankin taseeseen, vaan isolta osin jaettiin osinkoina ulos. Pankeilla ei siis ollut paljonkaan puskureita käytettävissä ongelma-asiakkaiden auttamiseen. Halusta se ei ollut kiinni, mutta kun ei ollut värkeissä varaa, niin ei ollut. Eikä liian syvälle vajonneita yrityksiä tietenkään olisi ollut järkevääkään pelastaa.”

Pankeista olivat rakentajien kanssa tiukimmin sidoksissa ja hetken päästä pahimmissa ongelmissa KOP, mutta myös Postipankki, SYP ja OKO. Ehkä tässä järjestyksessä.

Valtion pankki laukaisi dominoefektin

Urakoitsijapuolella sormet osoittavat edelleenkin tiukimmin Postipankkiin päin. Sen 90-luvun alun rakennussektorista vastanneet johtajat, Ilkka Hallavo ja Aki Palo, eivät pankkietiikkaan vedoten kuitenkaan kerro lama-ajan tapahtumista mitään.

”Pankkisalaisuus on ikuinen”, toistelee Sampopankin nykyinen johtaja Palo kielteistä vastaustaan keskustelupyyntöön.

”PSP aiheutti kriisin pahenemisen toimessaan vain omien etujen mukaisesti, vaikka oli valtion pankki. Heidän takiaan SYP ja KOP joutuivat tiukoille ja jatkoivat PSP:n linjaa kriisialoilla”, kuvaa puolestaan tilanteen karvaasti kokenut rakennusjohtaja.

Häntä peesaa alan talouspomo: ”PSP ryhtyi ensimmäisenä vetämään vastuitaan alas ja myös OKOn Kari Jordan pienensi riskejään nopeasti. Näistä aiheutuivat muiden ongelmat.

PSP:llä oli luototuksessa liikepankkeja parempi asema, siis jo sopimusvaiheessa hoidettuna. Siksi Postipankki saattoi ”rauhassa” panna pallon liikkeelle.”

Mielenkiintoisen lisänsä soppaa antaa urakoitsijapuolelta esilletuotu ”varma tieto” valtion asettumisesta vahvasti pankkien puolelle. ”Valtiovarainministeri Iiro Viinanen antoi pankeille valtuudet tehdä mitä vaan, mikä oli pankeille edullista. Niiden pelastaminen oli ensiarvoisen tärkeää, vaikka ne lopulta joutuivat ruotsalaisten haltuun.”

Valtion lupaamaa pääomalainaa SYP ja KOP ottivat 1,7 miljardia. Molemmat maksettiin valtiolle takaisin Meritan synnyttyä. eikä kumpikaan pankki siten kuulunut pankkituen lopullisiin saajiin.

Puolimatka joutui teollisuuden maksumieheksi

Osansa rakennusliikkeiden johtajien arvostelussa saavat myös isot tuoteteollisuusyritykset, joiden johtajat vahvoilla pankkisuhteillaan hoitelivat firmojensa etuja. Niitä ei saanut kaataa.
Partekin likviditeettikriisi hoideltiin sen kiinteistöjen myynnillä, jossa ostettavat kiinteistöt kulkivat Puolimatkan rasitteeksi KOPn nyökätessä vieressä.

”Maaliskuussa 1993 yllättäen pöytään lyötiin Partekin Cellit-kiinteistöyhtiön myynti meille. Partekin laskukonemiehellä oli  valmiit luvut koneellaan. Hinta oli suolainen, mutta jotenkin se selitettiin kauppaan kuuluneen Parman tuottoarvoilla. Kauppa sisälsi hotellin Belgiassa, maata Hollannissa ja useita taloja Läntisellä Pitkäkadulla Turussa. Sitä kutsuimmekin sen jälkeen Puolimatkankaduksi”, muistelevat Puolimatkan miehet vieläkin tuohtuneina.

Kiinteistökauppa vaikeutui, kun hallitus Puolimatkassa, joka oli liukunut KOP:n omistukseen, ei heti allekirjoittanut sopimusta. Ääni muuttui kellossa, kun Partekin suuromistaja Myllykosken Hans J. Björnberg ilmoitti kieltäytyvänsä Kansallisannista, jota koottiin kiireellä KOP:n pelastajaksi. Sen jälkeen Cellit-kauppa syntyi.

Polar oli mielestään ykkönen haudan partaallakin

90-luvun alussa ongelmissa olivat niin pankit, rakennustuoteteollisuus kuin suurimmat rakennusliikkeetkin. Joukon heikoimpina olivat Haka ja Polar johtuen sekä omistajistaan että johdosta, ja Puolimatka heittopussina savijaloilla seisseen Noveran osana.

Polarin taseen rakennetta pankkimies kuvaa kauheaksi, mutta tuon käsityksen sanoo Polarin hallituksen ja johtajiston jäsen Markku Sarkamies johtuvan ymmärryksen puutteesta. Hänen mukaansa yhtiön omistamat lentokoneet ja voimalaitokset toivat yhtiölle vahvaa, riskitöntä kassavirtaa, ja joissa substanssi oli vahvaa myös laman aikana. Yhtiön tilannetta oli 80-luvulla vaikeuttanut omistajien osinkovaatimukset sekä yhteisiin kiinteistösijoituksiin sitoutuminen.

Lopputulema oli kuitenkin se, että Polarin hallitus sai keväällä 1993 yllättäen havaita vankan miljardinkassan ja parin miljardin kiinnittämättömän omaisuudenkin olevan pantattuna ja rahakirstun tyhjän, mikä oli seurauksena pankkien eräännyttämien lainojen takaisinmaksusta puolen vuoden aikataululla.

Kun Hakan ja Puolimatkan fuusio ei toukokuussa 1992 edennyt, käynnistyi kesän lopulla Suomi 2000-hanke. Hakan, Polarin ja Puolimatkan muodostaman mammutin, jonka liikevaihto olisi ollut 8,2 miljardia, oli määrä aloittaa vuoden 1993 alussa.

Fuusiosta ei kuitenkaan päästy yhteisymmärrykseen. Polarin ylivahvan itsetunnon toiset mukanaolleet katsovat estäneen sopimuksen. Kilpailijat vertasivatkin Polaria ja sen taloudellista tilaa ”ampiaiseen, joka lentää, vaikka teoriassa se ei ole mahdollista”.

Polar joutui yrityssaneeraukseen vuoden 1993 alussa. Vielä 1980-luvulla rakennusalan ykkösjohtajan asemaan noussut Harri Hintikka oli joutunut lähtemään jo aikaisemmin.

Haka oli osa punapääoman kriisiä

Hakan tappiontietä oli vauhdittamassa vuosikymmenen vaihteessa Pertti Naulapään johtamana tehdyt USAn ja Ruotsin yritysostoretket.  Hänet vaihdettiin maaliskuussa 1992 Eero Makkoseen. Samalla Ekan pääjohtaja Eero Rantala erotti Hakan rahoitusjohtaja Arto Ihton, joka oli yrittänyt suojata Hakan emoyhtiönsä Ekan vaikeuksilta. Hakan hallitus teki sen jälkeen Ihdon vastustaman päätöksen lainan annosta Ekalle ilman reaalivakuuksia. Hakaa oli myös kehotettu ottamaan Neuvostoliitosta sotilaskyliä lähes mihin hintaan tahansa, koska Eka tarvitsi niiden ennakkomaksuja oman kassakriisinsä hoitamiseksi.

Puolen vuoden kuluttua siirtyi päätöksentekoprosessi Hakan hallitukselta rahoittajille miljardin markan kassan sulettua keväästä syksyyn mennessä. Vuosi 1992 oli Hakalle 250 miljoonaa markkaa tappiollinen ja 1993 tappiota tuli lisää lähes miljardi markkaa. Hakan konkurssi oli edessä 15.3.1994.

Puolimatka oli entisen Hankkijan lypsylehmä

Hakan ohella myös Puolimatkan ongelmia kärjisti omistajayhtiön vaikeudet. Puolimatkan alamäen sanovat Puolimatkan miehet käynnistyneen Hankkijan (vuodesta 1990 Novera) ostettua konsernin Armas Puolimatkan perheeltä vuonna 1984. Pitkään salaisena pidetty kauppasumma hämmästytti paljastuttuaan kaikkia, sillä hinta oli saatu hinattua taivaisiin, 850 miljoonaan markkaan.

”Tukeakseen Hankkijaa Puolimatka joutui ostamaan omistajaltaan kovaan hintaan kaikkien Hankkijan siilojen pohjat, jotka se oli onnistunut kaavoittamaan”.

Toinen merkittävä suonenisku oli Hankkijan pääjohtaja Pentti Tuomaalan sokea piste, kansainvälistyminen. Sen kehittämiseksi konserni teki kaikkensa ja otti Puolimatkasta vientitoiminnan ja Rakennusvalmisteen. Novera vaihtoi vuoden 1992 alussa Tuomaalan Reijo Kaukoseen. Konsernin karmean taloudellisen tilanteen johdosta Puolimatka sai antaa, laman jo ovelle kolkutellessa, vuoden 1991 tilinpäätöksen yhteydessä vielä 100 miljoonaa Noveralle.

Konkurssiin Novera ajautui heinäkuussa 1992 ja kaksi viikkoa myöhemmin siirtyi KOP:n omistukseen Puolimatka, jonka KOP lunasti Noveran pesästä ylihintaan. Siten pankki vältti luottotappioita Noverasta.

KOP strukturoi Puolimatkan uudelleen. Muun muassa oma tuoteteollisuus myytiin, johon liittyi Parmasta puolikkaan myynti maaliskuussa 1993 Partekille. Kilpailevat rakennusliikkeet ”tietävät” sen jälkeen omistajan pyrkineen ohjaamaan kaikki vaikutuspiirissään olleet urakat Puolimatkalle, minkä puolimatkalaiset tietenkin jyrkästi kieltävät. Raskasta aika KOP:n alla oli joka tapauksessa, sillä Puolimatkan taseessa velka kasvoi nopeasti 1,5 miljardista 3,2:een.

Pankit päättivät yhdessä ketkä pelastetaan

Keskisuurista rakennusliikkeistä konkurssiin menivät 1990-luvun lamassa Kummila Oy, Elementtityö Oy, Potinkara Oy sekä K. E. Nyman, joista kaksi viimeksi mainittua pankin vaatimuksesta.

Pankkien toimenpiteet rakennusliikkeiden osalta laman niitä jo kuristaessa vaihtelivat melkoisesti. Postipankin linjaukset yritysten rahoituksen suhteen ovat muiden kertomia, koska sen vastuullisilla suut ovat supussa. PSP:lla oli vahvojen sopimustensa johdosta kanttia lähteä ensimmäisenä rahahanojen sulkemisessa liikkeelle.

SYPin leirissä saatettiin edetä hiukan rauhallisemmin ja se organisoitui vahvemmin resurssein kuin KOP, jossa vastuu rakennussektorista ja muistakin suurasiakkaista oli selkeästi Teppo Tabermannilla. Seurauksena oli päätösten ruuhkautuminen kriittisinä kuukausina. Jokaista rakentajaa KOP yritti auttaa, mutta pankin varat eivät siihen yksinkertaisesti riittäneet.

”Pankit rahoittivat kaikkia urakoitsijoita, koska kaikkia munia ei samaan koriin laitettu. Ennakkoon emme valinneet ”pelastettavia” yrityksiä eikä asiakkaita jaettu eri kasteihin. Tavoittelimme ratkaisua yritysrakennetta muokkaamalla, mutta fuusiot eivät edenneet. Kun jonkun yrityksen taloudellinen tilanne oli ylivoimainen, ei rahaa tuhlattu”, Pertti Voutilainen selvittää KOP:n linjaa.

SYP:n johtamisjärjestelmä näytti toimivan KOP:a paremmin. Jorma Laakkosen johdolla oli vastuita jaettu laajemmalle ja päätöksien muistelee läheltä seuranneet tulleen sujuvasti.
SYP:ssä oli valittu ne yritykset, jotka saattoivat selvitä läpi kriisin ja niitä hoidettiin. Toisten, kuten Potinkara Oy:n annettiin mennä konkurssin. Syyksi SYP:nkin joutumiseen syvälle ongelmiin arvioidaan johtuneen KOP:n umpikujasta.

”Kun KOP ei enää pystynyt joustamaan ja liikkumaan mihinkään, konkursseja alkoi tippua käsiin. SYP pystyi ottamaan mällejä vastaan, mutta KOP:ssa ne menivät suoraan verenkiertoon”, tiivistää rakennusliikkeen johtaja.

Pankkien yhteistyö, jossa OKO rakennusalan pienimpänä rahoittajana ei ollut mukana, toimi aktiivisesti. Kriisiviikkoina tapaamiset olivat päivittäisiä PSP:n tiloissa. Pankit olivat, SYP ainakin, aktiivisia yritysten hallituksissa ja niissä istui vain hyväksyttyjä jäseniä.

Kahden suomalaisen suurpankin itsenäinen tarina päättyi helmikuussa 1995 Meritan syntyyn. Pohjoismaisen pankkirakenteen ydin muodostui kaksi vuotta myöhemmin Nordbankenin ja Merita yhdistyessä, jolloin ruotsalaiset saivat enemmistön omistuksesta ja äänivallasta. Nordea, jossa on mukana myös tanskalainen ja norjalainen pankki, syntyi vuonna 2000.

Säästöpankkileirin SKOP, joka Christopher Wegeliuksen ja Juhani Riikosen johdolla häiriköi 1980-luvun lopulla pankkimaailmassa ja oli esimerkiksi SRV:n taustalla Rakveren jättihankkeessa, oli ensimmäinen pankkikriisin uhri. Suomen Pankki joutui jo syyskuussa 1991 ottamaan pankin kokonaan haltuunsa. SKOP:n merkittävin suomalainen keskeneräinen hanke oli Itäkeskuksen kauppakeskus. Se ei sijoituksena pitemmässä juoksussa ollut ongelmallinen, mutta lamassa se sitä oli.

Hyvää rahaa ei heitetä huonon perää

Pankkien tekemä yritysten ”konkurssiin valinta” perustui faktoihin yrityksen taloudellisesta tilasta. Hyvää rahaa ei yksinkertaisesti kannattanut enää laittaa huonon rahan perään.
Sen ajan laki piti huolen siitä, että pankit (tai tietenkin faktisesti siis yhtiöiden hallitukset) joutuivat pistämään konkurssiin yhtöitä, kun omat varat olivat menneet, kassavirta negatiivinen ja omistajat eivät enää satsanneet. Jos näin ei olisi tehty, olisi hallitusta syytetty pitkitetystä konkurssista. Siksi osa yrityksistä oli pakko kaataa. Rakennusliikkeet olivat ottaneet hankkeisiinsa pankeilta velkaa, jota eivät pystyneet hoitamaan.

Rakennusyritykset saneerasivat voimakkaasti toimintaansa 90-luvun ensimmäisinä vuosina, mutta markkina hävisi alta vieläkin nopeammin.

”Pienensimme kapasiteettia omaehtoisesti ja vauhdilla, mutta eihän se riittänyt. Pankeista voi taas todeta, että eivät nekään onnistuneet päätehtävässään, rahoituksen järjestämisessä. Kun pankkien ja asiakkaiden ongelmat osuivat samaan hetkeen, ei lopputulos ole ihme”, muistelee ison rakennusliikkeen toimitusjohtaja.

Menestyksessä on usein tuhon siemenet

Polarin saneerausvaiheen toimitusjohtajana toiminut Arto Ihto palautteli mieleen 90-luvun lopun brittitutkimusta, joka pohti rakennusalan lamasta selviävien ja siihen kaatuvien yritysten eroja.

Tutkimuksen mukaan epäonnistumisille alttiita olivat isot ja menestyneet yritykset, jotka olivat olleet pankeille mieluisia, runsaasti lainoitettavia asiakkaita. Epäonnistumisen riski lisääntyi, jos yrityksellä oli hajanainen omistus ja vahva johto.

Lamasta selviäjiä puolestaan olivat köyhät yritykset, joille pankit eivät olleet lainoja antaneet. Niiden osalta tilanne vielä parani, jos yrityksillä oli yksityinen tai keskittynyt omistus ja omistaja lähellä toimintaa.

Näistä molemmista löytyy esimerkkejä myös Suomesta 1990-luvun lamavuosilta. Esimerkiksi YIT:n saattoi pelastaa se, että se oli oman kriisiinsä käynyt jo ennen lamaa. Polar taas oli oman menestyksensä ja vauhtisokeutensa vanki. Hakan kaatoi punapääoman romahtaminen ja ehkä ahne omistajakin. Myös Puolimatkan suurin ongelma oli omistaja. Teräsbetonissa omistajaperhe ei halunnut enää panostaa varallisuutensa luoneeseen yritykseen, minkä vuoksi päätäntävalta siirtyi pankille.  Teräsbetoni säilyi nimenä vielä hetken aikaan, kun se myytiin SRV:lle.  Lemminkäisessä, Hartelassa ja Luja-yhtiöissä  kärsivällinen perheyhtiöomistus oli vahvuus lamavuosina.

Suomalainen omistus romahti rakentamisen myötä

Lähes ainoat menestyjät 1990-luvun lamassa olivat ulkomaiset yritykset, jotka olivat kolkutelleet aiemmin turhaan Suomen markkinoiden ovia. Nyt ne toivotettiin tervetulleiksi paraatiovista järjestelemään niin suomalaista sementti- ja betoniteollisuutta kuin rakennusliikkeitäkin.

Lama koetteli Ruotsiakin, mutta ruotsalaisyritykset olivat suomalaisia vahvemmassa kunnossa, ja kuten yksi Skanskan entinen johtaja sanoi, niin Skanska on kuin korppikotka, joka iskee silloin, kun yrityksiä kaatuu ja ne ovat halpoja.

Puolimatkan liiketoiminnan myymisestä NCC:lle syntyi esisopimus marraskuussa 1995. Kiinteistöt jäivät velkojille, joskin NCC teki myöhemmin sopimuksia tonttien ostoista. Tammikuussa ruotsalaiset ostivat 51 prosenttia jäljellejääneen konsernin osista erittäin alhaiseen hintaan. NCC:llä oli optio täydestä omistuksesta kahden vuoden kuluttua, mutta yrityksen hyvän kannattavuuden selvittyä ruotsalaisille he hoitivat kaupan loppuun jo toukokuussa 1996.

YIT olisi ollut kiinnostunut Puolimatkasta, mutta sille pankit eivät sitä halunneet edes tarjota.

NCC oli ollut vuonna 1993 kiinnostunut myös Hakasta, mutta ei omien talousvaikeuksiensa vuoksi tehnyt kuitenkaan ostotarjousta. Skanska olisi ollut valmis ostamaan Hakan liiketoiminnan kiinteistöistä puhdistettuna, mutta se ei sopinut silloin pankeille. Hakan konkurssin jälkeen Skanska värväsi Hakan keskeiset johtajat Skanska Oy:n, jossa suomalaiset olivat jonkin aikaa vähemmistöomistajina ennen kuin lähtivät rikkaina miehinä pois.
Polarin jo erittäin voimakkaasti supistettu rakennustoiminta myytiin keväällä 1998 Skanskalle. Hinnaksi tuli 80 miljoonaa markkaa. Lisäksi Skanska osti Polarilta tonttivarantoa 200 miljoonan markan arvosta.

Meritan omistuksessa ollut keskisuuri korjausrakentaja Rakennus Oy Leo Heinänen myytiin Peabille vuonna 1999. Siitä Peab sai startin Suomeen tulollensa. Myöhemmin se osti Seiconin ja viime vuosina se on ostanut pienen siivun myös Lemminkäisestä. NCC:stä ja Skanskan poiketen Peab ei ole oikein koskaan saanut toimintaansa kannattavaksi Suomessa vaan on jäänyt keskisuureksi tekijäksi.

Jutun tiivistelmä ilmestyy perjantain Rakennuslehdessä. Juttusarjan toisessa osassa käsitellään Lemminkäisen ja YIT:n selviytymistä lamasta ja pankkien ja pankinjohtajien roolia niiden vaiheissa. Se ilmestyy 21.3. Rakennuslehdessä.