Kokeile kuukausi maksutta

Tällainen oli asfalttikartelli – hallitus poisti kartellin rikoslaista 1992

Asfalttikartellin juuret  ovat 1980-luvulla. Silloin kartelli oli vielä rikos, mikä hillitsi yrityksiä. Kun hallitus poisti kartellin rikoslaista vuonna 1992, moraalikato iski pelinhimoisiin toimitusjohtajiin, koska henkilökohtaista riskiä ei enää ollut.

Kilpailuasiamies Olavi Väyrynen piti vuonna 1984 pahimpana epäkohtana sitä, etteivät rakentajat edes tienneet, että tarjouskartellin muodostaminen on laissa määritelty rikokseksi. ”Kauheinta on, että edes kaikki viranomaiset eivät näytä tätä tietävän.”

Hänen mukaansa hintasopimukset kuuluvat alan luonteeseen. ”Niitä ei kuitenkaan paljastu, koska kilpailulainsäädäntöä laativat punasilmäiset ja noudattavat sinisilmäiset”, hän totesi Rakennuslehdessä. Rakennusalan urakkakilpailun periaatteistakin puuttui kokonaan maininta kartellista ja niiden rangaistavuudesta.

”On kai paljastettava joku karkea tarjouskartelli ja vietävä se torvet raikuen raastupaan ennen kuin uskotaan. Sormien heristely ei auta, kun on kyseessä miljoonien markkojen erot katetuotoissa.”

Kilpailu ei toiminut asfalttialalla 80-luvullakaan

”Suomi on kilpailupolitiikan kehitysmaa”, Rakennuslehti kirjoitti vuonna 1988 ja sai pontta väitteelleen, kun elinkeinohallitus päätyi selvityksessään siihen, että Suomessa ei ole asfalttikartellia.

Asfalttiurakoitsijoiden liittoon kuului 14 jäsentä. Joidenkin asiakkaiden valitusten mukaan ulkopuolisten yritysten hinnat olivat halvemmat. Tätä Asfalttiliitto perusteli sillä, että liiton jäsenillä on parempi kalusto ja parempi laatu.

Jotkin kunnat  epäilivät, että urakoitsijat sopivat hinnoista ja urakoiden saannin vuorottelusta.  Sen Asfalttiliitto ja urakoitsijat myönsivät, että joissakin yksittäistapauksissa ja joillakin alueilla silloin tällöin tällaisia sopimisia oli ollut. Kartellin ne kuitenkin kiistivät.

Yksi liittoon kuulumaton väitti liiton jäsenten sopivan hinnat ja urakoiden vuorottelun. Kyseinen yritys ei pystynyt kuitenkaan esittämään kartellista todisteita. Elinkeinohallitukselle ei riittänyt perustelu: ”ei saa millään urakoita, vaikka yrittäisi millä hinnalla.”

Vaikka alan kannattavuus oli parantunut, ei se elinkeinohallituksen mukaan välttämättä johtunut alalla vallitsevasta kilpailunrajoituksesta.

Elinkeinohallitus uskoi Asfalttiliiton vakuutteluihin, että luvatonta toimintaa ei ole harjoitettu. Elinkeinohallituksella ei ollut tutkijaresursseja lähteä itse selvittämään yksittäisten kuntien ja urakoitsijoiden valituksia.

Hallitus avasi tien pelureille

Hallitus itse avasi tien kartelliyrittäjille poistamalla vuonna 1992 kartellin rikoslaista. Ainoaksi seuraamukseksi jäi kilpailunrajoitusmaksu.

Tämä jätti vapaat kädet niille yritysjohtajille, jotka ajattelevat, että kaikki mikä ei ole rikollista, on sallittua. Syntyi tilanne, josta voi käyttäää MIT:n professori Bengt Holmstömin lanseeraamaa käsitettä moraalikato.

Nyt kartellia saattoi käsitellä puhtaan peliteoreettisena ongelmana eli paljonko kartellilla pystyy tienaaman suhteessa kiinnijäämisriskiin ja seuraamusmaksuihin. Muutama yritysjohtaja päätteli, että kun henkilökohtaista riskiä ei ole, vaan ainoastaan valtava ansaintamahdollisuus, niin kiinnijäämisriski kannatti ottaa.

Monissa muissakin Euroopan maissa suhtautuminen kartelleihin oli hyvin salliva. Vain Yhdysvallat oli valinnut toisen linjan, sillä se oli viime vuosisadan alussa kärsinyt monista isoista kartelleista.

Asfalttikartelli paljastui tunnustusten kautta

Rakennuslehti kertoi toukokuussa 2000, että Asfaltti-Tekra teki huipputuloksen päällystysmarkkinoilla. Liiketulos oli 30 prosenttia ja sijoitetun pääoman tuotto 50 prosenttia. Lehdessä kerrottiin muidenkin asfalttiyritysten hyvistä tuloksista. Lemminkäisen asfalttipuolen liiketulos oli 10 prosenttia ja tanskalaisten omistamien Valtatien ja Interasfaltin 7,6 ja 9,4 prosenttia.

Skanskan omistaman Asfaltti-Tekran toimitusjohtaja Hannu Seva vakuutti lehdessä, että hyviin lukuihin ei kätkeydy mitään taikatemppuja.

Vuonna 2002 Tekran entinen omistaja Heikki Alanen paljasti, että taikatempun nimi oli asfalttikartelli. Hän tunnusti olleensa siinä mukana. Kilpailuviranomaiset olivat vihdoin saaneet sen ”savuavan aseen” asfalttikartellin paljastamiseksi, mikä niiltä 1980-luvulla oli puuttunut.

Maaliskuussa 2002 kilpailuvirasto teki Suomessa tarkastusiskuja asfalttiyrityksiin ja Asfalttiliittoon ja kesällä 2003 kilpailuvirasto kertoi saaneensa näyttöä asfalttikartellista, joka oli toiminut ainakin vuosina 1994-2002.

Suomessa tutkimukset käynnistyivät helsinkiläisen asfalttiyritys Viarexin kilpailijoistaan tekemästä valituksesta ja Tekran entisen omistajan Heikki Alanen tunnustuksesta. Heti tunnustuksen jälkeen Alanen otti yhteyttä Rakennuslehteen ja Kauppalehteen kertoakseen kaiken asfalttikartellista.

”Lemminkäisen Matti Kokko ja Valtatien Antero Blomberg ottivat yhteyttä. Heillä oli valmis suunnitelma, miten markkinat jaettaisiin”, hän kertoi lehdille.

Lemminkäisen toimitusjohtaja Juhani Sormaala totesi välittömästi Rakennuslehdessä, että Alasen väitteet ovat käsittämättömät ja hän paheksui, miksi lehti oli lähtenyt niitä toistamaan.

Kartelliin vapaaehtoisesti tai pakolla

Vuonna 1994 Suomessa oli asfalttialalla viisi suurta toimijaa: Lemminkäinen, Valtatie, Interbetoni, Savatie ja Tielaitos. Tämän lisäksi oli lukuisia pienempiä paikallisia asfalttiyrityksiä. Kilpailuviraston mukaan asfalttialalla oli tuolloin vallinnut kartelli jo pitkään ja markkinaosuudet ja maantieteelliset alueet olivat vakiintuneet.

Kuopion talousalueella Lemminkäinen, Asfaltti-Tekra ja Sata-Asfaltti sopivat aluejaoista vuonna 1994. Alasen mukaan silloin Lemminkäinen, Valtatie ja Seppo Ahon omistama rovaniemeläinen Savatie painostivat myös Tekraa yhteistyöhön. Alanen myönsi kuitenkin, että mukaanmeno kartelliin oli vapaaehtoista. ”Se tuntui yrityksen tulevaisuuden kannalta välttämättömältä.”

Alasen mukaan yritykset valikoivat itselleen sopivan kokoiset kohteet, joiden tarjoushinnat lähetettiin Lemminkäiselle hyväksytettäväksi. Muut tarjosivat sitten tämän hinnan yli.

”Kuntien asfalttitöissä oli selkeät säännöt siitä, minkä kunnan työt kuuluivat millekin firmalle, ja valtion töissä oli ennalta sovitut tonnimäärät. Hinnat tarkistettiin etukäteen, jotta itselle kuulumattomille alueille pystyttiin jättämään liian kallis tarjous. Asfaltoinnin hinnat nousivat jopa kolminkertaisiksi verrattuna 1990-luvun alun lamavuosiin”, hän kertoi  sitten oikeudessa.

Kartelli painosti ja syrji pieniä yrittäjiä

Kartelli vaikeutti monin tavoin siihen liittymättömien yritysten ja uusien tulijoiden asemaa. Kilpailuviraston mukaan kartelli oli pyrkinyt joko pakottamaan pienet yritykset kokonaan pois markkinoilta tai muutoin vaikeuttamaan ja kontrolloimaan niiden toimintaa asfalttimassan myyntisopimusten avulla. Mikäli pienet yritykset olivat ostaneet asfalttimassan kartelliyhtiöiltä, ne olivat olleet pakotettuja yhteistoimintaan. Muussa tapauksessa asfalttimassan hintaa oli korotettu huomattavasti tai sitä oli kieltäydytty myymästä.

Kartellin jäsenet olivat pyrkineet vaikuttamaan laitevalmistajiin ja -myyjiin, jotta nämä eivät toimittaisi kartellin ulkopuolisille laitteita tai niiden osia. Kartellin jäsenten käytetyt asfalttiasemat oli myyty ulkomaille. Kartellin ulkopuolisten yrittäjien oli siten ollut vaikea saada ostetuksi niin uusia kuin myös käytettyjä koneita ja laitteita Suomesta.  Tarjouskilpailussa uusi yrittäjä oli yritetty painostaa pois markkinoilta alihinnoittelemalla tarjouksia tai vaikuttamalla suoraan asiakkaisiin.

Pieniä yhtiöitä saatettiin myös mustamaalata. Yhden todistajan mukaan Lemminkäisen työntekijöitä oli jopa opastettu tässä kilpailijoiden mustamaalaamisessa.

Pienten yhtiöiden kova kohtelu oli keskeinen syy sille, miksi Viarexin perustaja Raimo Heikkilä teki valituksen kilpailijoiden toiminnasta. Heikki Alasen tunnustuksen yhtenä syynä oli se, että kilpailijat yrittivät kaikin keinoin estää hänen poikansa puoleksi omistaman Suomen Laatuasfaltin markkinoille tulon. Kilpailijat toimivat yhteistyössä estääkseen sitä ja Viarexia saamasta töitä. Viimeisenä keinonaan ne käyttivät jopa markkinatuomioistuinta apunaan.

Kun Suomen Laatuasfaltti voitti Joensuussa ison asfalttiurakan, Lemminkäinen valitti markkinaoikeuteen, että hankintaa ei ollut kysytty EU:n laajuisesti. Uuteen kilpailuun ei tullut mukaan yhtään uutta yritystä, mutta Suomen Laatuasfaltin edellisen hinnan tietäen Lemminkäinen pudotti oman hintansa niin alas, että Joensuu sai vuosikausia nauttia Suomen halvimmasta asfaltista

Yhden todistajan mukaan Lemminkäinen oli uhkaillut ostojen lopettamisella, mikäli nämä toimittaisivat laitteita Suomen Laatuasfaltille.

Savatien ja Kalottikone Oy:n toimitusjohtajana toiminut Pentti Hänninen kertoi Lemminkäisen, Valtatien, Interbetonin ja Sata-Asfaltin ehdottaneen, että Savatien olisi tullut tarjota eräs urakka niin halvalla, ettei Viarex Oy saisi sitä.

Laatu-Asfaltti Kankareen omistaja Pentti Kankareen mukaan vuonna 1999 hänen tehtyään tarjouksen ja voitettuaan Pöytyän kunnan tarjouskilpailun hän oli yrittänyt tiedustella asfalttimassan hankkimista Lemminkäiseltä, Valtatieltä ja Super Asfaltilta, mutta nämä olivat kieltäytyneet myymästä. Näiden kieltäytymisten seurauksena Kankare oli joutunut luopumaan kyseisestä urakasta.

Markkinaoikeudessa kuultu Super Asfaltin toimitusjohtaja Timo Mäki ei muistanut, että Pentti Kankare olisi tiedustellut häneltä asfalttimassaa Pöytyän kunnan tarjouskilpailun yhteydessä. Samanlaista muistamattomuutta oli lukuisten todistajien lausunnoissa koski asia sitten jonkin yrityksen ottamista mukaan kartellin tai seuraavan kauden urakoiden jakoa.

Viarex oli ostanut vuosina 1996 ja 1997 asfalttimassansa Interbetonilta, koska Lemminkäinen, Valtatie ja Sata-Asfaltti olivat kieltäytyneet sitä myymästä. Loppuvuodesta 1997 Interbetoni (vuodesta 1998 Interasfaltti) ei enää vastannut Viarexin ostotiedusteluun. Vuoden 1998 huhtikuussa Viarex sai siltä tarjouksen, jossa hinta oli nostettu kolminkertaiseksi. Tanskalaisten vuodesta 1989 omistama Viarex oli hetken aikaa kilpaillut ankarasti suomalaisia kartelliyhtiöitä vastaan, mutta nyt se oli itse osa kartellia.

Tanskalaiset tekivät vastavalkeat Suomeen

1990-luvun asfalttikartellisssa oli  kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa yritykset jakoivat Lemminkäisen ja Valtatien johdolla urakat keskenään. Urakoiden hinnat alkoivat selvästi nousta alkuvuonna 1994. Toisessa vaiheessa 1996-1997 tanskalaiset aloittivat Suomessa paikalliset hintasodat saadakseen Tanskaan menneelle Lemminkäiselle vastavalkeita  sen kotikentälle.  Kolmas vaihe alkoi, kun tanskalaiset ja Suomeen tullut Skanska liittyivät kartelliin, jälkimmäinen omasta mielestään jopa tietämättään.

Lemminkäinen osti konkurssitilassa olleen Hakan asfalttikaluston 1993. Sille ei riittänyt lamavuosina töitä Suomessa. Siksi se lähti Tanskan asfalttimarkkinoille. Niitä pidettiin silloin niin kartellisoituneina, että tilaajat toivottivat Lemminkäisen tervetulleeksi kartellia murtamaan.

Kun Rakennuslehti uutisoi Lemminkäisen asfalttipuolen vetäjän kartellipuheet, käännettiin juttu välittömästi tanskaksi, ja seuraava viikko Lemminkäisen johdolla meni Tanskassa tämän lausunnon selittämiseen.

Tanskalainen Phønix-konserni, johon Interbetoni silloin kuului, teki pian vastaiskun Suomeen ja pyrki kasvattamaan voimakkaasti Interbetonin markkinaosuutta erityisesti kuntien ja yksityisten töissä. Interbetoni laajensi toimintaansa muun muassa Tampereen ja Pohjanmaan alueille. Interbetoni teki urakoita pienellä tai jopa negatiivisella katteella ja onnistuikin kasvattamaan markkinaosuuttaan vuoden 1995 noin seitsemästä prosentista vuoden 1996 noin 15 prosenttiin. Vuonna 1996 se oli noussut markkinaosuudellaan jo kolmanneksi suurimmaksi asfalttiurakoitsijaksi ja vakavaksi uhaksi kartelliin kuuluneille yhtiöille.

Interbetonin hyökkäys kartellia vastaan ilmeni hintasotana yhtiön asfalttiasemien läheisyydessä sijaitsevilla paikkakunnilla, mutta ei kaikissa kunnissa eikä lainkaan valtion töissä. Interbetonin markkinaosuuden kasvattaminen laski asfalttitöiden hintatasoa ja alan katteet laskivat huomattavasti, mikä näkyi yritysten liikevoitoissa.

Vielä kovempi vastaisku oli tulossa, kun Superfos ja ranskalaisen Colasin tanskalainen tytäryritys ostivat vuonna 1997 YIT:ltä alan toiseksi suurimman toimijan Valtatien. Se oli ollut YIT:n omistuksessa vasta kaksi vuotta.

”Tanskalaisten kiinnostus on ollut tiedossa pitkään”, YIT:n Pentti Hannonen kommentoi YIT:lle erittäin hyvää kauppahintaa. Lemminkäisen päällystysyksikön johtaja Matti Kokko odotti mielenkiinnolla syntyykö tanskalaisvetoisista asfaltoijista Suomessa yhteen pelaava ryhmittymä. ”Kotimaassaan ne ovat tiiviissä yhteistyössä”, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 12.3.1997.

Valtatien meno tanskalaisille kypsytti Lemminkäisen rauhanhierontaan. Se ja tanskalaiset asfalttiurakoitsijat pääsivät heinäkuussa 1997 Tanskassa sopuun kilpailun rauhoittamisesta. Sopimus velvoitti lopettamaan aggressiivisen kilpailun myös Suomessa ja Interasfaltin luopumaan uusista markkina-alueista, joita se oli hankkinut muun muassa Etelä- Pohjanmaalta. Yritysten markkinaosuudet Suomessa sovittiin suunnilleen kyseisenä ajankohtana vallinneen tilanteen mukaisiksi.

Uudelleen järjestetyn kartellin vaikutus näkyi selvästi vuoden 1998 hinnoissa ja tuloksissa, jotka molemmat kohosivat huomattavasti.  Heikki Alasen mukaan kartelli nosti liiketulosta 5-15 prosentista 15-30 prosenttiin, ja Pentti Kankare arvioi, että hintoja se nosti ainakin hänen tekemissään pienissä töissä 20–25 prosenttia.

Vuoden 2002 uutiset kartellitutkimuksista puolestaan pudottivat hintoja lähes välittömästi.

NCC tuli vuosituhannen vaihteessa pohjoismaisten asfalttijärjestelyjen myötä sekä Valtatien että Interbetonin omistajaksi. Tanskalaisille ne olivat käyneet tarpeettomiksi.

Kartellit kaatuivat kaikissa Pohjoismaissa

Pohjoismaiset asfalttimarkkinat olivat 1990-luvulla varsin keskittyneet ja kartellisoituneet. NCC:n, Skanskan ja Lemminkäisen yhteenlaskettu markkinaosuus oli Ruotsissa 84 prosenttia, Suomessa 70 prosenttia, Tanskassa 64 prosenttia ja Norjassa 44 prosenttia. NCC oli markkinajohtaja 29 prosentin osuudella ja Lemminkäinen kakkonen 19 prosentilla.

Kartellitutkimukset käynnistyivät lähes samoihin aikoihin kaikissa Pohjoismaissa.

Tanskassa kilpailuviranomaiset puuttuivat vuonna 2000 kuuden suurimman urakoitsijan liian läheiseen yhteistyöhön. Näitä olivat NCC:n juuri ostama Superfos, Phønix, Colas, Icopal, Pankas ja Ove Arkil. Näistä Superfos, Colas, Phønix ja Icopal toimivat myös Suomessa, tosin Icopal vain bitumikattoalalla. Kilpailuviranomaiset vaativat niitä purkamaan kilpailua rajoittavat sopimuksensa, kuten työyhteenliittymätyyppiset yhteistarjoukset, joita oli paljon sellaisissakin kohteissa, joissa iso yritys olisi itsekin selvinnyt urakasta.

Yritysten kilpailua rajoittanut yhteistyö oli nostanut Tanskassa asfaltin hinnan naapurimaita korkeammaksi.

Norjassa asfalttikartellia koskevat tutkimukset alkoivat keväällä 2001. Syyskuussa vahvistui epäily hinta- ja tarjouskartellista. Mukana olivat Skanska, NCC, Veidekke ja Lemminkäinen.

”Emme ymmärrä lainkaan väitteitä hintayhteistyöstä”, sanoi Selmer-Skanskan tiedostuspäällikkö lehtihaastattelussa.

Ruotsissa kartelli alkoi murentua, kun helmikuussa 2002 NCC tunnusti osallistuneensa asfalttikartelliin. Epäiltyjen joukossa oli myös Skanska, Peab ja Vägverket. Peab ilmoitti, että sen osallisuutta asfalttikartellista ei voi sulkea pois. Syyskuussa Skanska tunnusti osallisuutensa.

Asfalttikartelliin osallistuneet yhtiöt selvisivät Ruotsissa alle 50 miljoonan euron sakoilla, kun syyttäjä oli vaatinut 130 miljoonaa. Suurimmat sakot menivät Skanskalle (18,6 miljoonaa), NCC:lle ja Peabille.

Tunnustuksia myös Ruotsissa

Ruotsissa kartelli paljastui yritysten sisältä tulleiden tunnustusten kautta. NCC:ssä lehdistön huomio yritettiin kääntää yrityksen rikkeistä tunnustajien omaa moraalia ja siten tunnustuksen luotettavuutta kohtaan. NCC:n toimitusjohtaja Alf Göransson kertoi, että yhtiössä oli tehty oma selvitys, jonka seurauksena kymmenkunta johtajaa oli erotettu ja heitä odotti syytteet törkeästä petoksesta. Muutamat johtajat olivat kierrättäneet rahaa omiin yhtiöihinsä, minkä asian NCC vei poliisikäsittelyyn. Eräs epäillyistä ilmoitti NCC:lle, että jos se ei vedä asian käsittelyä pois, niin tämä kertoo yhtiön mukanaolosta asfalttikartellia. Tähän NCC ei suostunut.

Kolmen erotetun johtajan oma versio oli, että he päättivät kertoa kartellista kilpailuvirastolle sen sijaan, että heidät yksin olisi tehty syntipukiksi rakennusalalle tyypilliseen alakulttuuriin. Heidän mukaansa hintakartellit olivat yleisiä. Isot yritykset olivat sopineet urakoista ja hinnoista keskenään ja maksaneet pienemmät yrittäjät pois pelistä tekaistuilla laskuilla.

Tuomioita seitsemälle asfalttiurakoitsijalle

KHO langetti vuonna 2009 seitsemälle asfalttialan yhtiölle (Lemminkäinen, Skanska Asfaltti, NCC Roads, SA-Capital, Rudus Asfaltti, Super Asfaltti, VLT-Trading ja Interasfaltti) yhteensä 82,5 miljoonan euron seuraamusmaksun. KHO:n mukaan kartelliin osallistuneet yhtiöt olivat käyttäneet yhdenmukaista hinnoittelua asfalttiurakoille. Suurimmat maksut eli 68 miljoonaa euroa tuli Lemminkäisen maksettavaksi. KHO:n mukaan Lemminkäinen toimi kartellin vetäjänä.

Skanskan johto kritisoi jo vuonna 2003 käytäntöä, jonka mukaan kartelliin osallistuneen yrityksen uusi omistaja joutuu vastuuseen yhtiön aiemmista tekemisistä.

”Yleinen oikeustaju sanoo, että jokainen vastaa tekemisistään tavalla tai toisella,” Skanska Asfaltin ja Skanska Tekran toimitusjohtaja Pauli Pernaa sanoi vuonna 2003. Tällä hän tarkoitti Heikki Alasta, joka oli myynyt Tekran Skanskalle vaiheittain vuosina 1995 ja 1997.

Tekralta Skanska sai vain yhden asfalttiaseman ja myöhemmin yhtiö laajensikin vuonna 2000 asfalttitoimintaansa muun muassa Savatien ja Sata-Asaltin ostoilla.

Skanskan seuraamusmaksu oli 4,5 miljoonaa euroa. Skanska veti seuraamusmaksun maksamisesta Heikki Alasen välimiesoikeuteen. Vuonna 2010 välimies päätti että Alaset joutuvat maksamaan Skanskalle korvauksia 1,3 miljoonaa euroa plus korot.

Välimiehen mukaan Skanska ei Tekraa ostaessaan tiennyt sen olevan mukana kartellissa.

”Asfalttialan kartellin mahdollisuus tuli Skanskan tietoon vasta, kun Kilpailuvirasto aloitti selvityksensä asiassa keväällä 2002. Näin linjasi välimiesoikeus tuoreessa välitystuomiossaan”, tiedotti Skanska asiasta 4.11.2011. Skanskan mukaan tuomiolla on vaikutusta myös asfalttiyhtiöiltä perittävien vahingonkorvausmaksujen jakautumiseen.

Vuonna 1999 Skanskan tytäryhtiö teki siis asfalttiyhtiöistä parasta tulosta ylimmän johdon tietämättä, mistä tuo hyvä tulos tuli.

Alanen oli jäänyt pois Tekran toiminnasta vuoden 1997 lopulla, joten aika pitkään tuota ”tietämättömyyttä” oli jatkunut, sillä KHO:n mukaan asfalttikartelli jatkui vuoteen 2002. Markkinaoikeuden papereissa viimeinen Skanska Asfalttia koskeva näyttö liittyi tapaamiseen Valtatien tiloissa 11.2.2002, johon Skanska Asfaltin toimitusjohtaja Seva oli osallistunut Lemminkäisen Matti Kokon kanssa. Markkinaoikeus ei omassa selvityksessään 2007 pitänyt mahdollisena, ettei Skanska Asfaltissa olisi tiedetty kartellista.

Heikki Alanen totesi jo kesäkuussa 2002 Rakennuslehdelle antamassaan haastattelussa, että ruotsaiset Skanska Ab:n johtajat kysyivät häneltä Tekran myymisestä neuvoteltaessa, että ”diskuteerataanko” teillä. Diskuteeraamisella ruotsalaiset tarkoittivat hänen mukaansa urakoista sopimista. ”Ruotsissa se oli maan tapa”, Alanen sanoi lehdessä.

Alanen sanoi välimiesoikeudessa kertoneensa kartellista Skanska Oy:n johtajalle Mauri Niemelle. Niemi kiisti tällaista puhutun.

Skanska ei julkistanut välimiehen nimeä, koska tämä itse halusi sen salata julkisuudelta. Siten ainakaan julkisuuden valokeilan kautta ei ollut mahdollisuutta arvioida välimiehen silloista tai tulevaa suhdetta Skanskaan.

Jääviys on ainoa asia, millä välimiesoikeuden tuomio voi muuttua. Ennakkotapaus tästä saatiin vuonna 1997, kun hovioikeus kumosi välimiesoikeuden päätöksen, jolla Ruolan perhe joutui korvaamaan Puolimatkalle yli 50 miljoonaa markaaa vuonna 1993 tehdyistä osakekaupoista. Välimiesoikeuden puheenjohtaja Jarno Tepora oli hovioikeuden mukaan jäävi, sillä hän oli suorittanut sekä ennen välimiesmenetttelyä että sen aikana konsulttitoimeksiantoja Puolimatkalle ja sen omistajapankeille.

Kilpailuvirasto oli jo vuonna 2003 alkanut valmistella pykälää, jonka mukaan tunnustajan yritys voidaan vapauttaa kokonaan seuraamusmaksusta. Tekran Heikki Alasen tapaukseen tätä ei vielä voitu soveltaa taannehtivasti eikä siksikään, että vapautus koskee yritystä eikä yksityishenkilöä. Silloinkin oikeus saattoi kuitenkin kohtuullistaa rangaistuksia, kuten kävi todistajana esiintyneen Pentti Kankareen kohdalla kartelliyhtiöiden asianajajien paheksunnasta huolimatta.

Valtio ”tiesi” asfalttikartellista

Jos Skanska oli onnellisen tietämätön (”ei tässä hyvässä tuloksessa mitään taikatemppua ole”), niin Suomen valtio puolestaan oli käräjäoikeuden mukaan onnettoman tietoinen asfalttikartellista. Helsingin Sanomatkin ihmetteli valtion ”astraalitason tietämystä” tästä asiasta. Oikeudessa asfalttiyhtiöiden puolesta todistaneet valtion (entiset) virkamiehetkin tiesivät Skanskan olleen mukana kartellissa, vaikka Skanskan johto ei sitä itse ”tiennyt”.

Käräjäoikeus katsoi vuonna 2013, että asfalttikartelliin osallistuneiden yritysten on maksettava yhteensä 37,4 miljoonaa euroa kunnille, mutta valtio jää korvauksitta.  Oikeus hylkäsi liikenneviraston vaatimat 57 miljoonan euron vahingonkorvausvaatimukset, sillä perusteella, että valtion edustajat Tiehallinnossa ja Tielaitoksessa tiesivät kartellista.

Tätä oikeus perusteli todistajien lausunnoilla:

Tielaitos jakautui tilaamista hoitavaksi Tiehallinnoksi ja tuotannosta vastaavaksi Tieliikelaitokseksi vuonna 2001. Tiehallinnon pääjohtajana aloitti Eero Karjaluoto, joka oli viimeiset viisi vuotta johtanut  ylijohtajana Tielaitoksen tuotanto-osastoa. Markkinaoikeuden todistajana hän vakuutti olleensa täysin tietämätön asfalttikartellista. Hän ei uskonut, että Tielaitos tuotannon avainhenkilöt ja johto tai kukaan muukaan olisi ollut tietoisia kartellista. Tällaiseen menettelyyn olisi Karjaluodon mukaan reagoitu voimakkaasti.

Entiset virkamiehet Väinö Luttinen, Tapio Tölli ja Antti Piirainen todistivat sanansa tarkoin valiten, mutta kuitenkin riittävän selkeästi olleensa osallisena tai vähintäänkin tietoisena kartellista ensin Tielaitoksessa ja sitten Tieliikelaitoksessa. He kertoivat kuulleensa vuonna 1999 tai 2000 luvun alussa, että Lemminkäinen, Valtatie, NCC ja Skanska olivat sopineet valtion urakoista. Osa todistajista oli myös osallistunut asfalttiurakoitsijoiden kokouksiin, joissa kerrottiin mitä urakoita Tieliikelaitoksen on mahdollista saada. Lemminkäisen edustaja oli kysynyt Tieliikelaitoksen hintoja ennen valtion tarjouskilpailun ratkeamista ja oli lisäksi antanut ohjeita siitä, miten urakoita pitäisi hinnoitella.

Helsingin Sanomat tiivisti vuonna 2013 todistukset seuraavaan asfalttiurakoitsijoiden asianajajan ja todistajan väliseen dialogiin:

”Oliko käsityksenne mukaan Tielaitos tuotanto ja sen seuraaja Tieliikelaitos mukana jakamassa kilpailuun tulleita valtion töitä yksittäisten urakoitsijoiden kanssa ennen tarjousten jättämistä?”

”Oli.”

”Mihin tämä käsitys perustuu?”

”Konkreettinen käsitys perustuu siihen, kun urakat minulle esiteltiin, niin esittelijät, joita joskus oli kaksi, kertoivat taustoja siitä, että se kyseinen urakka on keskusteltu toisten tarjoajien kanssa, sovittu, kuka on vuorossa saada se urakka.”

Todistaja piti selvänä, että myös urakan hinta oli sovittu.

Valtiota edustava asianajaja puolestaan penäsi toiminnan moraalia. Hän huomautti, että tässä on tilaajan – siis valtion – selän takana sovittu urakkakilpailun voittaja.

”Se oli niin sanotusti, mä koin sen, että se oli niin sanottu maan tapa.”

Todistajan mieleen oli joskus tullut, että myös he olivat mukana kartellissa. Tätä oli tapahtunut vuosina 1999-2002.

Tällaisen yhteistyön määrä oli lisääntynyt kilpailun vapautumisen edistyessä; vuonna 2001 yhteistyötä oli ollut enemmän kuin vuonna 2000. Vuonna 2001 yksi Tieliikelaitos tuotannolle ”kuulunut” työ tosin oli mennyt kilpailussa Suomen Laatuasfaltille, mikä johti keskusteluihin sen aliurakkatarjouksen boikotoinnista.

Hovioikeuden mukaan valtio olikin tietämätön

Käräjäoikeus katsoi, että Suomen valtio hallintokoneistoineen on yksi jakamaton oikeushenkilö. Siten yhden osan tietoisuus on ollut koko valtion tietoisuutta.

Hovioikeus oli toista mieltä ja totesi 20.10.2016, että valtio ei ollut tietoinen kartellista. ”Se on jäänyt tiettyjen virkamiesten tietoisuuteen, jotka ovat mahdollisesti huseeranneet tavalla tai toisella mukana tässä kartellissa”, kommentoi asiaa markkinaoikeustuomari Pertti Virtanen Turun Sanomissa.

Valtion saamat korvaukset kutistuivat vaatimuksiin nähden kuitenkin pieniksi, noin 7,4 miljoonaksi euroksi. Tähän kun lasketaan noin kolmen miljoonan euron oikeudenkäyntikulut, niin korvaukset jäivät todella vaatimattomiksi.

Valtio velvoitettiin korvaamaan  Asfaltmixin, NCC Roadsin ja Superasfaltin oikeudenkäyntikuluja 360 000 euroa, mutta toisaalta se vapautettiin Lemminkäiselle, VLT Trading Oy:n konkurssipesälle, Skanska Asfaltille ja SA-Capitalille maksettavaksi tuomituista oikeudenkäyntikuluista.  Yhdenkään asfalttiurakoitsijan ei tarvinnut maksaa senttiäkään valtion oikeudenkäyntikuluja.

Kunnat menettivät valtavasti rahaa

Moni kunta katsoi joutuneensa maksamaan kartellin takia jopa 30 prosentin ylihintaa. Käräjäoikeus tuomitsi vahingonkorvaukset pääsääntöisesti kuitenkin 15 prosentin ylihinnan mukaan. Hovioikeus alensi korvauksia tästäkin, sillä se myönsi vahingonkorvauksia vain vuodesta 1998 eteenpäin. Vastoin käräjäoikeuden kantaa se piti sitä vanhempia kanteita vanhentuneina.

Ainakin neljän vuoden osalta kartelliyhtiöt saivat pitää kartellilla saadut voitot täysimääräisinä, sillä hovioikeuskin arvioi kartellin toimineen vuosina 1994-2002. Lisäksi valtaosa kunnista ei omannut riittävän osaavaa lakimiesjoukkoa huolehtimaan vaateistaan. Turulta jäi saamatta sen käräjäoikeudelta saamat viisi miljoonaa euroa, Tampereelta kolme miljoonaa ja Oululta 1,8 miljoonaa. Jyväskylän korvaukset romahtivat. Moni muukin kunta kärsi menetyksiä käräjäoikeuden päätökseen verrattuna.

Lain mukaan velat vanhenevat kolmessa vuodessa, mutta velkoja voi katkaista vanhenemisen ilmoittamalla velalliselle velkasaatavasta. Turku ja Tampere eivät olleet onnistuneet tekemään tätä oikein vaan olivat huolehtineet asiasta vasta kanteen vireillepanon aikaan keväällä 2009. Toisin kuin käräjäoikeus hovioikeus katsoi, että vanhenemisaika oli alkanut keväällä 2004.

Lapissa kunnat jäivät saivat vain murto-osan hakemistaan korvauksista. Esimerkiksi Skanska Asfaltti, joka oli ostanut rovaniemeläisen Savatien, vapautettiin Rovaniemen osalta korvauksista saatavien vanhenemisen vuoksi. Kemijärvi ei saanut mitään, sillä kaikki saatavat vanhenivat.

Kun käräjäoikeuden määräämät korvaukset olivat 37,4 miljoonaa euroa, putosivat ne hovissa 34 miljoonaan euroon. Jälkimmäisessä on mukana myös valtion saama 7,4 miljoonaa eli yhteensä kunnilta jäi saamatta 10 miljoonaa euroa.

Kuntaliitto kehotti vuonna 2009 kuntia ja kuntayhtymiä tekemään mahdollisimman paljon yhteistyötä keskenään asfalttikartelliin liittyvien korvauskanteiden ajamisessa.  Jostain syytä tämäkään ei auttanut.

Lemminkäisen korvausalennus suoraan tulokseen

Lemminkäinen oli hovioikeudessa yksi suurimmista voittajista. Sen osalta Tampereen, Turun, Lappeenrannan, Iisalmen, Oulun, Sodankylän ja Siilinjärven kanteet hylättiin. Ainoastaan Raisiolle maksettava vahingonkorvaus kohosi.

Rovaniemi vaati Lemminkäiseltä 2,6 miljoonaa, käräjäoikeus myönsi 677 00 euroa ja hovioikeus vain 87 000 euroa.

Lemminkäinen laittoi päätöksen saatuaan pörssitiedotteen, jossa se kertoi tuloksensa paranemisesta:

”Niiden 37 kanteen osalta, joissa Lemminkäinen oli vastaajana, Lemminkäinen ja muut asfalttialan yritykset ovat oikeutettuja saamaan palautuksia yhteensä noin 20 miljoonaa euroa (sisältäen noin 14 miljoonaa euroa vähemmän pääomakorvauksia sekä noin 6 miljoonaa euroa vähemmän korkoja ja oikeudenkäyntikuluja kuin mitä käräjäoikeus oli määrännyt).

Näistä palautuksista Lemminkäinen on oikeutettu saamaan (perustuen Lemminkäisen omaan osuuteen ja niiden muiden vastaajien osuuksiin, jotka Lemminkäinen on maksanut) yhteensä noin 19 miljoonaa euroa sisältäen pääomakorvauksia, korkoja ja oikeudenkäyntikuluja. Nämä tulot Lemminkäinen kirjaa neljännen vuosineljänneksen tulokseensa.”

Lemminkäisen johto on monta kertaa julkisuudessa kritisoinut asfalttikartellioikeuden pitkää käsittelyaikaa. Toisaalta asfalttiurakoitsijat venyttivät itse aikataulua vaatimalla, että jokaisen tilaajan on pystyttävä esittämään urakkakohtainen näyttö ylihinnasta. Todistustaakka haluttiin kääntää siis vahingosta kärsineille. Lemminkäisen lakimies vakuutti, että mitään vahinkoa ei ollut edes tapahtunut.

Mitään vahinkoa ei siis tapahtunut eikä kukaan tehnyt mitään rikollista!

Kartelliyrittäjiä ei ole nähty linnassa vaan linnanjuhlissa

Kun hallitus vuonna 1992 poisti kartellin  rikoslaista, oli yhtenä perusteluna se, että silloisilla lievillä ehdollisilla rangaistuksilla ei ollut ollut juurikaan pelotevaikutusta.

”Kiellettyä kilpailunrajoitustekoa arvioitaessa on enemmän painoa kiinnitettävä teon elinkeinoelämälle tuottamaan vahinkoon kuin sen tekijän toimenpiteiden subjektiiviseen moitittavuuteen”, Esko Ahon ja Iiro Viinasen hallitus linjasi.

”Kartelli on vanhanaikainen ja simppeli, suorastaan alhainen liikkeenjohdon muoto. Se on todellista rosvousta. Kansainväliset kokemukset osoittavat, että lainvastaiset kartelliyritykset ovat tienanneet asiakkaidensa kustannuksella aivan hirvittäviä summia rahaa”, kilpailuviraston ylijohtaja Matti Purasjoki sanoi vuonna 2002 Kauppalehdessä.

Oikeuslaitos ja lainsäätäjät sen sijaan eivät ole pitäneet yritysjohtajia alhaisina rosvoina. Kartellista ei määrätä meillä vankeutta eikä edes sakkoja vaan pelkkiä seuraamusmaksuja.

Helsingin yliopiston vuonna 2014 tekemässä selvityksessä ”Kartellin kriminalisointi Suomessa” arvioitiin, että voitaneen pitää selvänä, että tarjouskartellin perusteella tehtyä tarjousta on pidettävä yleisen kielenkäytön mukaan petollisena; kartellin osapuolet pyrkivät peittelemään sitä, ettei kyseessä ole todellinen kilpailutilanne, vaikka kilpailutus on nimenomaisesti tarjouskilpailun tarkoitus.

”Tarjouskilpailun järjestäjää erehdytetään siten edellä todetuin tavoin kilpailutilanteen suhteen. Myös hyötymistarkoitus on selvästi todettavissa. Tarjouskartellin olemassaololle tuskin on esitettävissä mitään muuta selitystä kuin taloudellisen hyödyn tavoittelu.”

Ongelmaksi koettiin kuitenkin se, miten kärsinyt osapuoli pystyy näyttämään mitä vahinkoa tällä petoksella on saatu aikaan. Hyöty näkyi toki yrityksen viimeisellä rivillä.

”Vuonna 2004 keskusrikospoliisi teki asfalttikartellin käsittelyn yhteydessä päätöksen esitutkinnan toimittamatta jättämisestä kyseiseen kartelliin liittyvän petosepäilyn osalta. Päätöstä perusteltiin laillisuusperiaatteen ennakoitavuusvaatimuksella, ja siinä todettiin, ettei petoksen rangaistavuus olisi ollut kohtuudella ennustettavissa ottaen huomioon tarjouskartelleja koskeneen nimenomaisen rangaistussäännöksen poistamisen kilpailunrajoituslaista vuonna 1992.”

Poliisi ei löytänyt näyttöä petollisesta viettelystä tai väitetyistä kiristyksistä ja uhkailuista. Rikokseksi olisi katsottu myös se, jos asfalttiyritysten johtajat olisivat kuulusteluissa antaneet väärää tietoa, mutta siihen he eivät syyllistyneet, vaan korkeintaan muistamattomuuteen. Väärien tietojen antamisesta selviää sakoilla tai korkeintaan puolen vuoden vankeudella, joka ensikertalaisille on lähes aina ehdollista.

Suomessa kartelliyritysten johtajia ja omistajia ei siis ole nähty linnassa vaan linnanjuhlissa.

Kartelliin osallistuneiden tai siitä tietoisten virkamiesten mahdollista virkavastuuta ei päästy mittaamaan, koska eiväthän he osallistuneet mihinkään rikolliseen toimintaan.

Muissa EU-maissa linja on koko ajan kovenut ja mallia on haettu Yhdysvalloista, jossa kartellista joutuu istumaan jopa 18 kuukautta ehdotonta ja päälle voivat tulla kovat sakot. EU Parlamentissakin on korostettu henkilökohtaisen vastuun lisäämistä.

Kovaa linjaa kartelleihin edustavat muun muassa Englanti,  Ranska ja Saksa. Rikoksena kartellia pitävät myös Unkari, Belgia, Kypros, Tsekki, Tanska, Irlanti, Ranska, Hollanti, Viro, Kreikka, Latvia, Puola, Slovakia, Kroatia, Sveitsi, Romania ja Serbia. Suomi kuuluu lievällä linjalla samaan joukkoon kuin Italia, Espanja, Liettua, Luxemburg, Portugali, Itävalta, Turkki, Bulgaria, Ruotsi ja Itävalta. EU maissa yleisenä linjana on ollut rangaistuksen kiristyminen.

Kilpailu- ja kuluttajavirasto tilasi Jyrki Kataisen hallituksen pyynnöstä vuonna 2014 Helsingin yliopistolla tuon selvityksen (Kartellin kriminalisointi Suomessa) joka pohti, olisiko Suomessakin kartelli syytä taas kriminalisoida. Asiantuntijoiden kanta oli selvä: kyllä pitäisi. Se olisi linjassa muiden maiden kehityksen kanssa ja korostaisi yksilövastuun toteuttamista.

Pohdinnan syynä oli paitsi asfalttikartelli myös Outokummun, Koneen, Sanitecin ja KWH Pipen ja metsäyhtiöiden saamat kartellituomiot Euroopassa.

Kartelliyhtiöt ostivat kilpailijoitaan

Norjassa uusin asfalttikartelli paljastui vuonna 2010, kun Veidekke tunnusti, että oli jakanut vuosina 2004-2008 Trondheimin asfalttimarkkinat NCC:n kanssa. Veidekke säästyi tunnustuksensa ansiosta kartellisakoilta. NCC puolestaan joutui maksamaan kartellisakkoja 22 miljoonaa euroa.

Kovien kartellituomioiden jälkeen pohjoismaisen asfalttikartellin kärkiyhtiöt Lemminkäinen ja NCC ryhtyivät vähentämään kilpailua ostamalla suurimpia kartellin ulkopuolisia yrityksiä sekä Suomessa että Norjassa. Kaiken lisäksi myyjänä molemmissa maissa oli valtio, joka Suomessa oli kartellin suurin kärsijä.

Lemminkäinen aloitti kaupat ostamalla vuonna 2010 Norjasta kaksi pientä infrayritystä. Toinen niistä oli Asfalt Remix AS, joka on erikoistunut asfaltin kylmäjyrsintään. Seuraavaksi Lemminkäinen osti Norjasta valtion omistaman asfaltti- ja kiviainesbisnekseen erikoistuneen Mesta Industrin. Sen liikevaihto oli 50 miljoonaa euroa. Näiden kauppojen jälkeen vuonna 2001 aloittanut Lemminkäinen Norge nousi toiseksi suurimmaksi päällystysurakoitsijaksi Norjassa.

Lemminkäinen Norge oli saanut pienet sakot 2000-luvun alun asfalttikartellissa, mutta se ei sentään ollut jäänyt heti uudestaan kiinni, kuten NCC vuonna 2010. Suomesta NCC osti vuonna 2011 Destiaksi nimensä vaihtaneelta Tieliikelaitokselta sen asfaltti- ja päällystysliiketoiminnan. Sen liikevaihto oli 42 miljoonaa euroa.

Kilpailuvirasto suhtautui kauppaan kielteisesti, mutta hyväksyi sen lopulta, kun kaupasta jätettiin pois Destian Tuusulan Maantiekylässä sijaitseva kahden työntekijän pieni asfalttiasema. Muuten pääkaupunkiseudulla olisi vallinnut Lemminkäisen ja NCC:n duopoli asfaltin myyjinä. Asfalttiasema oli tehnyt asfalttimassaa pientoimittajille. Pian kaupan jälkeen Destia myi tuon asfalttiaseman pienelle Ykkösasfaltti Oy:lle. Sen harteille asetettiin päällystysalan kilpailun toimivuus pääkaupunkisedulla.

 

Kirjoitus on poimittu Rakentamisen mustasta kirjasta, jossa olen käsitellyt kattavasti niin kaikki alan kartellit kuin rakennusalan lahjusrikoksetkin 50 vuoden ajalta.  Mukana on mm. Noppa-oikeudenkäynnin aloittama rötösherrajahti 80-luvulla, Turun tauti ja kansainvälisessä toiminnassa harjoitettu lahjonta Kostamuksesta lähtien.  

 

 

Tätä artikkelia on kommentoitu 4 kertaa

4 vastausta artikkeliin “Tällainen oli asfalttikartelli – hallitus poisti kartellin rikoslaista 1992”

  1. silloin taisi olla porvarihallitus kuin nytkin,,,sehän se selittääkin paljon,,,,

  2. Suomi on yksi harvoista maista, jossa kartellia ei pidetä rikoksena.
    Rikos se on seuraavissa maissa: Englanti, Ranska, Saksa, Unkari, Belgia, Kypros, Tsekki, Tanska, Irlanti, Ranska, Hollanti, Viro, Kreikka, Latvia, Puola, Slovakia, Kroatia, Sveitsi, Romania ja Serbia. Muualla suhtautuminen kartelleihin ja kartellirangaistuksiin on kiristinyt. Meillä hovioikeus jopa laski maksuja eli kartellilla saadut voitot vuosilta 1994-1997 lämmittävät nyt kartelliyhtiöiden omistajien eikä suinkaan kärsimään jääneiden veronmaksajien taskuja. Johtajat ovat saaneet pitää kaikki kartellilla keräämänsä optiot vuosilta 1994-2002, sillä yksilönvastuuta nykyinen, vuodelta 1992 peräisin oleva laki ei tunne. Ainoa joka kartellikohusta kärsi henkilökohtaisesti, oli sen käräyttänyt Heikki Alanen. Skanska vaati häneltä vahingonkorvausta, koska ei Tekraa ostaessaan ”tiennyt” sen kuuluvan kartelliin, eikä asia valjennut Skanskan johdolle seuraavina neljänä vuotena, kun Alanen ei ollut enää yhtiön palveluksessa. Skanskalaiset kuvittelivat, että 30 prosentin liiketulos tuli heidän oman taitavuutensa ansiosta. Alaselta perityissä korvauksissa ei sovellettu samaa vanhentumisaikaa mitä hovioikeus sovelsi nyt kartelliyhtiöihin.

  3. Pääkaupunkiseudulla toimijana ja massan myyjänä 2013 alkaen on myös Asfalttikallio Oy, GRK:n tytäryhtiö. Toimarina Antti Kalliomäki, ex-Lemminkäisiä.

    1. Hyvä tarkennus. Tarkoitat kuitenkin varmaan Antti Kalliomaata, joka asfalttikartellioikeudenkäynneissä oli vielä Lemminkäisen Uudenmaan päällystystoiminnan johtajana vastaamassa syytteisiin. Kalliomaa on ollut tarkkana, että Asfalttikalliota ei kutsuttaisi GRK:n tytär- vaan osakkuusyritykseksi, koska siinä on muitakin merkittäviä omistajia. Graniittirakennus Kallion omistus on 40 prosenttia.

Vastaa käyttäjälle Antti Asfaltti Peruuta vastaus

Viimeisimmät näkökulmat