Rakentaminen Uutiset Seppo Mölsä Yksi kommentti

Mauno Koivisto oli lähiörakentamisen käynnistäjä ja yli-innokkaiden syyttäjien moittija

Aluerakentaminen täytti viime vuonna 50 vuotta. Ensimmäinen aluerakennushanketta Vantaan Kaivokselaan ideoivat yhdessä turkulaiset Armas Puolimatka ja Mauno Koivisto. Aluerakentamisen päätyttyä alkoi rötösherrajahti, jossa Koivisto halusi viheltäää liian innokkaita syyttäjiä jäähylle. Koivisto oli varsin vahvasti kiinnostunut rakentamisesta.

Syy 1960- ja 1970-luvun betonielementtilähiöiden synnylle oli valtavasti kasvanut asuntorakentamisen tarve. 1960-luvun alussa asuntorakentamisen määrä oli 20 000-30 000 asuntoa vuodessa. Valtavan muuttoliikkeen vuoksi se piti nopeasti kaksinkertaistaa.

Sodan jälkeen oli ajateltu, että rintamiehet ja evakot pääsisivät parhaiten leivän syrjään kiinni pientilojen avulla. 1960-luvulle mentäessä maanviljelyn asema alkoi kuitenkin romahtaa. Kansa alkoi muuttaa maalta kaupunkeihin, lähinnä Helsingin, Tampereen ja Turun seuduille.

Työpaikkojen puuttumisen vuoksi maaseudulta muutti satojatuhansia ihmisiä myös Ruotsiin. Ruotsista tarjottiin töitä autotehtaalta, kerrostaloasunto lämpimällä vedellä ja sisävessalla varustettuna ja vähän käytetty Volvo kohtuuhintaan.

Valtio vastasi muuttoliikkeen paineisiin ohjaamalla rahaa asuntoinvestointeihin. Tavoitteena oli rakentaa keskimäärin 50 000 asuntoa vuodessa kymmenen vuoden ajan.

Suhtautuminen muuttoliikkeeseen jakoi kuitenkin poliittisia puolueita. ”Epäterve muuttopolitiikka Helsinkiin on tukahdutettava”, vaati eduskunnan puhemies, keskustapuolueen Johannes Virolainen.

Toista linjaa edusti sosialidemokraatti Mauno Koivisto. Hänet noteerattiin jo Rakennuslehden ensimmäisissä numeroissa vuonna 1966, ja todettiin, että että hallituksen asunto- ja tonttipoliittisen ministerivaliokonnan puheenjohtaja Mauno Koivisto on perehtynyt harvinaisen hyvin suur-Helsingin ongelmiin

Aluerakentaminen ratkaisuksi asunto-ongelmaan

1960-70-luvuilla rakennettiin yli puolet Suomen kerrostaloista. Tämä ei olisi onnistunut perinteisin tavoin, jossa kunta hankkii maan, kaavoittaa sen, rakentaa kunnallistekniikan ja myy tontit yksi kerrallaan rakennuttajalle. Tämä pyytää sitten arkkitehdin suunnittelemaan tuolle tontille sopivan talon ja rakennusliike tulee kokoamaan taloa tiili kerrallaan.

Tehokkuutta toimintaan saatiin aluerakentamissopimuksilla. Niissä, perustajaurakoitsija yhteistyössä kunnan kanssa kaavoittaa alueen ja suunnitteluttaa sitten talot yhtenä kokonaisuutena omaan tuotantotekniikkaansa sopiviksi sekä rakentaa myös kunnallistekniikan. Sopimuksiin saattoi sisältyä myös koulujen, terveyskeskusten ja liikuntapaikkojen rakentaminen. Nämä kustannukset sisällytettiin sitten asunnon hintaan. Vanhat asukkaat eivät olisi suostuneet uusien asuntoalueiden rakentamisesta aiheutuviin veroäyrin korotuksiin.

Sanastoon tuli silloin uusi sana, kynnysraha, jolla tarkoitettiin näitä asukkaiden maksettavaksi tulevia ylimääräisiä kustannuksia.

Sopimuksiin piti ujuttaa myös puolueiden toiveet.

”Näissä hankkeissa tietysti syntyy tilanteita, joissa entisten ja tulevien asukkaiden intressit voivat joutua ristiriitaan. Silloin alettiinkin puhua, että nämä ovat jonkinlaisia uusien asukkaiden sisääntulomaksuja, ja näinhän tietysti asiallisesti oli asianlaita”, aluerakentamisen syntyyn vahvasti vaikuttanut Mauno Koivisto sanoi vuonna 1996 Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa.

”Poliittiset ryhmät vähintäänkin odottivat myötämieltä rakentajilta, kun tämänkaltaisiin sopimuksiin mentiin”, kirjoitti Uuden Suomen toimittaja Raimo Markkanen lähiörakentamisesta kertoneessa kirjassa ”Susihukkia ja Punahilkkoja” vuonna 1997.

Mauno Koivisto ideoi aluerakentamismallin

Markkasen mukaan ensimmäinen varsinainen aluerakentamissopimus laadittiin Simonmetsästä vuonna 1964. Tekijöinä olivat Helsingin maalaiskunnan johtaja Lauri Lairala, STS-Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto ja Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola. Lairalan mukaan kyseessä oli vielä varsin alkeellinen paperi, mutta kuitenkin niin hyvä, että Espoo pyysi sopimusta tutkittavakseen.

Sopimus piti kohtuullisen hyvin ja riitoja oli vähän. Pari välimiesoikeutta käytiin, joista toisen kunta hävisi menettäen pari miljoonaa markkaa. Kyse oli ollut kaavarungon tulkinnasta.

Koiviston kantavana ideana oli selvittää kunnalle rakentamisesta tulevat velvoitteet ja laskea kantokyky. Toisena ajatuksena hänellä oli, että asioissa edetään lainmukaisessa järjestyksessä.

Vaikka Simonmetsä oli ehkä ensimmäinen varsinainen aluerakentamishanke, niin aluerakentamissopimusten prototyyppi luotiin Johanna Hankosen lähiörakentamisesta tekemän väitöskirjan mukaan kuitenkin jo hieman aiemmin Vantaan Kaivokselaa rakennettaessa. Siinäkin Koivisto oli mukana.

Puolimatka osti vuonna 1960 Kaivokselasta yli 50 hehtaaria maata. Helsingin Työväen Säästöpankki (STS-Pankki) rahoitti rakentamista yhdessä Postisäästöpankin kanssa. Keskeisinä henkilöinä rahoittamisessa olivat noiden pankkien johtajat Mauno Koivisto ja Teuvo Aura. Sopimus sisälsi etukäteen määrätyn asuntojen neliöhinnan. Vuonna 1958 hyväksytyn rakennuslain mukaan kunnallistekniikan rakentaminen olisi ollut kunnan tehtävä, mutta tältä osin lakia kierrettiin.

Mauno Koivisto kertoi roolistaan aluerakentamisen synnyttäjänä Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa Hakan kurssikeskuksessa Kirkkonummella vuonna 1996.

Vantaan Kaivoksela oli ensimmäinen hanke, missä Työväen Säästöpankki oli mukana. Se oli Koiviston mukaan myös oli ensimmäinen, jossa maanomistaja sitoutui luovuttamaan kunnalle korvauksetta julkisten rakennusten tontit ja rakentamaan sisäisen kunnallistekniikan.

”Siellä aloitteentekijöitä oli ehkä useampikin, mutta Puolimatka kuitenkin. Siinä yhteydessä kävi myös selville, että maalaiskunnan alueella olevassa hankkeessa tultaisiin toimimaan poikkeusluvalla. Kysymys oli siitä, minkä kannan lääninhallituksen viranomaiset ottaisivat. Siinä yhteydessä rakennuslain väärät, kuntien kannalta kestämättömät pykälät kävivät kirkkaasti selville.”

Erikoislaatuista oli, että Koivisto sai vasta jälkikäteen kuulla, että silloinen kunnanjohtaja Lauri Korpinen olisi vastustanut sopimusta. ”Hän ei ollut kuitenkaan läsnä siinä lounastilaisuudessa, jossa tästä asiasta linja vedettiin.”

Sopimuksesta ei Koiviston mukaan ollut kuitenkaan mitään kohtuutonta rasitusta Helsingin silloiselle maalaiskunnalle. ”Se oli kuitenkin osoitus siitä, miten hapuilevasti yhteiskunta vielä silloin suhtautui näihin asioihin.”

Koivisto kertoi, että kun Kaivokselan hanke oli jo varsin pitkällä, niin Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola soitti ja ehdotti yhteistyötä. Koivisto torjui demaritoverinsa tarjouksen, koska hänen turkulainen tuttunsa Armas Puolimatka oli hankkeessa jo pitkällä. Sen sijaan hän ehdotti Pelkolalle yhteistyötä Vantaan Tikkurilan täydennysrakentamisessa. Siellä aluerakentamismallia kehitettiin sitten edelleen.

Koivisto oli oli ihmetellyt vuonna 1958 laaditun rakennuslain merkillisyyksiin.

”Kun tuli kysymykseen aluerakentamisen mahdollisuus ja Helsingin kaupungin maareservit alkoivat olla vähissä, niin kävi selville, että ilmeisesti kuntien järjestöissä oli sitä lakia säädettäessä peräti nukuttu. Laistahan seurasi, että jos yksityiselle maalle kaavoitetaan, niin kunnalle seuraavat mahtavat velvoitteet. Pitää rakentaa kunnallistekniikka, lunastaa yleisten rakennusten tontit ja rakentaa sekä ulkoinen että sisäinen kunnallistekniikka. Lainsäädäntö oli luomassa hyvin vähän edellytyksiä ja suuntaviivoja teollisuusmaiselle rakentamiselle.”

Kun Helsingin Kulosaaressa viimeisiä tontteja luovutettiin rakentamiseen, pankeissa ja rakennusliikkeissä heräsi Koiviston mukaan ajatus, että kaupunki luovuttaisi maata pidempiaikaiseen rakentamiseen, jotta voitaisiin aloittaa asuntosäästötoimintaa. Tämän mukaisesti muun muassa Pihlajamäki sitten jaettiin Helsingin Hakan ja Helsingin Saton rakennettavaksi.

Ensimmäisenä asuntosäästötoiminnassa oli mukana Asuntosäätiö. Koivisto olisi halunnut, että Työväen Säästöpankki osallistuisi Espoon Tapiolassa tapahtuvaan aluesäästötoimintaan, mutta pankin hallitus katsoi, ettei se voi sitoutua pidempiaikaisen luoton antamiseen.

Syksyllä 1961 Helsingin kaupunki järjesti retken Ranskaan ja Englantiin tutustumaan niin sanottuihin uusiin kaupunkeihin. Koiviston mukaan kävi selville, että näissä maissa uusien asuntojen valmistelutaso oli verrattain vaatimatonta Suomeen nähden. Ranskassa teollinen rakentaminen oli viety hyvin pitkälle.

”Johtopäätös oli, että jos vaan on mahdollista täydennysrakentaa olemassa olevia yhdyskuntia, niin alun alkaen saadaan aivan toisenlaiset lähtökohdat. Ja sen mukaisesti me Antti Pelkolan kanssa sitten kävimme Helsingin maalaiskunnan uuden kunnanjohtajan tykönä esittämässä linjaa mitä kaikkea kunnalle tarjotaan sillä puheella, että jos kunnan kanssa tehdään sopimus, niin kukaan muu ei tämän jälkeen pääse vähemmällä.”

Yhteistyötä Hakan ja Puolimatkan kanssa

Koivisto myöntää olleensa pankinjohtajana kahden yrityksen, osuustoiminnallisen Hakan ja perheyhtiö Puolimatkan, kanssa varsin läheisessä yhteistoiminnassa.

”Kaivokselan hankkeen varhaisessa vaiheessa kysyin Armas Puolimatkalta, että teetkö tuohon ja tuohon hintaan, joka oli suurin piirtein aravan silloinen hinta. Ja Armas sanoi reippaasti, että kyllä. Jolloin hänen Helsingin toimistonsa päällikkö sanoi heti, että ei se sillä hinnalla käy. Ja minunkin piti sitten mielessäni ajatella, että pankilla on myös intressinsä, että se firma kestää ja menestyy, joka tätä toteuttaa”, Koivisto sanoi.

”Tässä on se pulma, että samalla syntyy ja edesautetaan yksityisten omaisuuksien syntymistä, jotka ovat välttämättömiä yritystoiminannan kannalta, mutta joka omaisuus voidaan viedä jossakin vaiheessa kokonaan muualle. Sillä tavalla tämä osuustoiminnallinen hanke on pysyvämpää”, hän sanoi, mutta lisäsi Hakan konkurssin ollessa tuoreessa muistissa: ”Nyt voin vain todeta, että kumpikaan ei ollut.”

Armas Puolimatkasta Koivistosta antoi varsin myönteisen arvion.

”Armas Puolimatka oli semmoinen hyvin erikoinen tyyppi. Vaikka hän oli karkea käyttäytymisessään ja puheissaan, niin hänellä oli varsin hyvä nenä siitä, myös rakennustekniikassa, että mihin ollaan menossa ja mitä välttämättä pitää tehdä.”

Yksi Puolimatkan vanha johtaja kertoi vuosikymmeniä sitten, että Koivisto ja Puolimatka olisivat tutustuneet jo siinä vaiheessa, kun Koivisto teki väitöskirjaansa Turun satamassa. Tämän vahvistamattoman tarinan mukaan Puolimatka olisi jopa sponsoroinut  tätä tutkimusta.

”Kyllähän tietysti täytyi pitää poikkeuksellisena sitä, että rakennusliikkeet ja pankit siihen mittaan osallistuivat suunnitteluun. Mutta niin minä ymmärrän, että se tapahtui vaan oloissa, joissa oli tyhjiö, eikä toimivaa lainsäädäntöä ja välineitä ollut”, Koivisto totesi.

Koiviston mukaan rakennusliikkeiden ja pankkien yhteistyö oli niissä olosuhteissa välttämätöntä, samoin rakentamisen teollistaminen.

”En minä ymmärrä, millä muulla tavalla kuin teollisella ja betonirakentamisella olisi aikaansaatu niitä asuntoneliömääriä, joita välttämättä tarvittiin. Se oli välttämätöntä, että pystyttiin jotenkuten kilpailemaan Ruotsin kanssa työvoimastamme.”

Koivisto muistutti, että Suomi menetti sotien jälkeen Ruotsiin saman suuruisen ihmismäärän kuin menetetystä Karjalasta siirtyi muuhun Suomeen.

Samaa mieltä oli asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblom. ”Elleivät rakennusyritykset olisi 1960-luvun alussa ottaneet asuntotuotannon vetojuhdan tehtävää, olisimme yhä etsimässä tietämme ulos asuntopoliittisesta umpikujasta, johon kuntien onneton kaavoituksellinen ja kunnallistekninen valmius oli johtanut”, hän sanoi vuonna 1978.

”Nyt kun asuntorakentamisen kovin urakka on takanapäin, on tietysti helppo olla jälkiviisas ja osoitella vain aluerakentamisen sekä perustajaurakoinnin huonoja puolia – saavutukset unohtaen”, hän lisäsi.

Kaavat valmistuivat parissa viikossa

Pääkaupunkiseutu ei ollut varautunut massamuuttoon. Keinotekoiset kuntarajat ja puutteellinen lainsäädäntö vaikeuttivat tilannetta. Ilman kaavoitussopimuksia tilanne olisi johtanut Espoon kaavoituspäällikkö Nils-Erik Fagerin mukaan anarkiaan.

Kaavoitustahti oli hurja, parhaimmillaan puhuttiin viikoista. Suuri osa kerrostaloalueista tehtiin poikkeusluvalla. Valtuustot olivat lähinnä kumileimasimia hyväksyessään valmiina paketteina esiteltyjä aluerakentamissopimuksia.

Kaavojen hyväksymistä nopeutti se, että maalaisliitto ja itsenäisyytensä menettämistä pelänneet Espoo ja Vantaa löysivät toisensa.  Kun maalaisliiton hallinnassa oleva sisäasiainministeriö ei voinut estää muuttoliikettä, se päätti jarruttaa kuitenkin Helsingin kasvua ja tuki lähikuntien itsenäistymishaluja nopeuttamalla niiden aluerakennushankkeiden hyväksymistä.

Asuntosäätiön, Keskus-Saton ja Polarin yhdessä rakentama Espoon Lounaisrannikko eli Espoonlahden alue oli suurin aluerakennushankkeista. Vuonna 1966 solmittu sopimus loi pohjan 50 000 asukkaan kaupungin rakentamiselle.

1970-luvun alussa ainakin 43 kuntaa teki aluerakentamissopimuksia. Eniten niitä tehtiin pääkaupunkiseudulla sekä Turussa, Tampereella ja Lahdessa. Espoossa aluerakentamissopimuksia tehtiin 25 ja Vantaalla 28. Helsingissä harjoitettiin alueittaista rakentamista kahdelle alueelle, mutta varsinaisia aluerakennussopimuksia ei tehty.

Vuonna 1974 Suomessa tehtiin asuntorakentamisen maailmanennätys. Yli 73 000 valmistunutta asuntoa tarkoitti lähes 16 asuntoa tuhatta asukasta. Ennätyksen hintana oli rakentamisen ylikuumeneminen, hintojen nousu ja pula sekä tarvikkeista että työvoimasta.

Puolueilla omat alueensa

Aluerakentaminen vaikutti kuntien poliittisiin voimasuhteisiin tavalla joka näkyy edelleen. Vantaalla kaupunki suosi STS-Pankin ja Postipankin omistusaravakohteita varsinkin, jos rakentajana oli samaan vasemmistoyhteisöön kuulunut Haka. Tällöin muuttajat olivat melkoisella varmuudella vasemmistolaisia. Espoon Lounaisrannikolle puolestaan Keskus-Sato ja Polar houkuttelivat porvarillisia äänestäjiä.

Haka ja Polar hallitsivat pääkaupunkiseudulla asuntogryndausta yhdessä Puolimatkan kanssa, joka rakensi Vantaalla Kaivokselassa, Louhelassa, Myyrmäessä ja Martinlaaksossa.

”Puolueet olivat enemmän tai vähemmän sitoutuneet nimikkorakentajiinsa, jotka puolestaan tukivat taloudellisesti puoluetta”, kirjoitti Markkanen.

Kallista ja kolkkoa

Aluerakentamisen tavoitteena oli kohtuuhintainen asuntotuotanto. Kovin hyvin tämä tavoite ei toteutunut.

”Suomessa on viiden vuoden aikana toteutettu tuhatta henkeä kohden enemmän asuntoja kuin muissa Pohjoismaissa, mutta ne ovat reilusti muita pienempiä ja sijaitsevat valtaosaltaan kerrostaloissa. Ja hinta on meillä valtion tuesta huolimatta ollut hirmuinen”, Rakennuslehti kirjoitti vuonna 1977.

Asuntohallitus teki omaa hintavalvontaansa, mutta moni arvosteli sen johtaneen vain  arkkitehtuuriltaan epätyydyttävien rakennusten tuottamiseen. Kun tulevien asukkaiden päälle kaatuivat kaikki kustannukset, koetettiin jostakin tinkiä. Helpointa se oli autopaikoista. Niitä ei haluttu tehdä kalliisti kahteen tasoon vaan pääsääntönä usein oli, että tehdään 60 prosenttia kaavan edellyttämästä autopaikkamääräyksestä.

Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris oli asettanut työryhmän selvittämään asuntojen hintojen alennusmahdollisuuksia. Tulokset jäivät laihoiksi, vaikka työryhmässä oli mukana myös Mauno Koivisto, joka STS-pankissa oli asettanut tavoitteeksi markkinahintaa alemman hintatason.

Aiemmin asunnonostaja oli joutunut lähestymään pankinjohtajaa nöyrästi hattu kourassa, mutta 1970-luvun alussa lainananto oli kevyttä.  Nopeutuva inflaatio lisäsi entisestään kiinnostusta asuntosijoituksiin. Rakentamisen toisena” hulluna vuonna” 1973 rakennetuista asunnoista 16 prosenttia eli 8700 asuntoa tehtiin aluerakentamissopimuksin.

”1970-luvun alkuun asti meillä oli normaalitilanne oli se, että tallettaja ei saanut mitään reaalista korkoa, nimelliskorko oli suurin piirtein inflaation vaiheilla. Luoton saaja maksoi parin kolmen prosentin reaalista korkoa, mutta samanaikaisesti erityisesti Helsingissä maan arvonnousu oli tätä paljon voimakkaampi. Kaikki asian osaavat hankkiutuivat tähän hissiin: uuden asunnon hinnasta aina huomattava osa saatiin vanhan asunnon myynnistä ja sen arvon noususta”, Mauno Koivisto muisteli.

Koivisto odotti, että lähiöt puretaan

Lähiöitä voi jälkiviisaasti sanoa rumiksi ja epäviihtyisiksi, mutta asukkaille sisävessa ja lämmin vesi merkitsivät melkoista laadullista hyppäystä. Lähiöt olivat pitkään lapsiperheiden haluttuja asuinalueita.

Betonielementtitaloja kritisoitaessa kannattaa muistaa, että talojen ei ollut tarkoituskaan kestää isältä pojalle, vaan elementtilähiöitä tehtäessä puhuttiin jopa, että ne puretaan 30-40 vuoden kuluttua, kun Suomella olisi varaa parempiin rakennuksiin.

”Minä muistan, että Antti Pelkolan kanssa oli puhetta, että millä näitä lähiöitä sitten joskus puretaan. Hän sanoi, että meillä insinöörit ovat ajatelleet, että silloin on kehitetty semmosia suuria leikkureita. Elementtitalot ovat kyllä purettavissa kohtuullisesti, kun saumat avataan ja teräkset leikataan”, Mauno Koivisto muisteli Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa.

Uuden ”järjestelmärakentamisen” ideologiassa 1960- luvulla elementit olivat kuin lego-palikoita, joita voitaisiin myös purkaa ja koota uudelleen.

Rötösherrajahti kismitti Koivistoa

Aluerakentamisen loppunäytös esitettiin 1980-luvulla oikeussaleissa.

”Nyt maksellaan 1970-luvun laskuja. Se oli asteettaisen riehaantumisen, kerskakulutuksen ja kaikenlaisen ryöhähtämisen aikaa. Tavatkin rapautuivat”, oikeuskansleri Kai Korte sanoi marraskuussa 1984 Helsingin Sanomien laajassa jutussa Rötösherrojen vuosikymmen.

”Oikeusistumiset joutuivat selvittämään monimutkaisia sotkuja, todellisia monialarötöksiä, joista löytyi niin veronkiertoa, väärennöksiä, lahjuksia kuin virkavirheitäkin.”

Vuonna 1982 poliisi pidätti asuntohallituksen entisen rahoitusjohtajan Kalevi Sassin ja neljä asuntohallituksen virkamiestä epäiltynä lahjusten ottamisesta tamperelaiselta rakennusliike Nopalta ja rahojen jakamisesta puolueille.

Juttu vietiin oikeuteen. Syytteen mukaan Kalevi Sassi olisi antanut Nopan rakentamiin kohteisiin rahoitusta ja toimistopäällikkö Markku Hainari olisi hyväksynyt normaalia korkeammat rakennuskustannukset.

Kuulusteluissa rakennusliikkeiden johtajat kertoivat, että puoluerahoitusta kerättiin 1970-luvun loppupuolelle saakka asuntohallituksen kautta siten, että pääjohtaja Olavi Lindblom hoiti demareille menevää puoluerahaa ja rahoitusjohtaja Kalevi Sassi keskustapuolueen osuutta.

Jo kesken Noppa-tutkintojen, marraskuussa 1984 keskusrikospoliisin tutkijat Sulo Aittoniemi ja Kauko Laakkonen hyllytettiin. Eduskunnan oikeusasiamies antoi Aittoniemelle vakavan huomautuksen Noppa-jutun tutkimuksissa tehdyistä virheistä. Ainakin Johannes Virolaisen kuulustelu oli jäänyt varsin pinnalliseksi. Aittoniemi itse kuitenkin arveli astuneensa liian isoille varpaille.

Presidentti Mauno Koivisto ei pitänyt alkaneesta puoluerahoituksen likapyykin pesusta vaan ihmetteli, että ”kovin paljon syytteitä nostetaan varmuuden vuoksi”. Koiviston mielestä voisi harkita sellaisen syyttäjän vaihtamista, jonka jutuista liian moni hylätään ja jätetään tuomitsematta. Hän vertasi tilannetta koripalloon, jossa tietystä määrästä virheitä joutuu ulos kentältä. Tällä hänen arvellaan tarkoittaneen erityisesti syyttäjä Markku Pohjanoksaa.

Moite kohdistui myös oikeuskansleri Kai Kortteeseen. Tämä oli jo vuonna 1982 ottanut Suomen Kuvalehden haastattelussa voimakkaasti kantaa Noppa-tutkimuksiin. ”Kun jutut tulevat syytteeseen ja julkisuuteen tulee, mikä kaikkea syytetyt ovat tehneet, silloin kukaan ei kauhistele toimintojen ankaruutta. Nyt ei hyttysiä kurnita.”

Suurin osa Noppa-syytteistä todettiin vuonna 1987 vanhentuneiksi tai toteennäyttämättömiksi, mutta jonkin verran  tuomioitakin tuli. Esimerkiksi rakennushallituksen pääjohtajaksi vuonna 1978 nimetty Kalevi Sassin menetti virkansa vuonna 1985 ja sai vuoden ehdollisen vankeustuomion.

Paljon julkisuutta saanut Markku Hainari todettiin kolmen vuoden lahjomaepäilyjen jälkeen syyttömäksi vuonna 1986. Hainari oli istunut 22 päivää vangittuna ja myös hänen perheensä oli kärsinyt piinasta.

”Koko prosessin jälkeen poliisiylijohtaja Olli Urponen kutsui virkahuoneeseensa ja pyysi anteeksi poliisikunnan puolesta”, Hainari muisteli viime vuonna.

Hainari sai sympatiaa

Jopa presidentti Mauno Koivisto ihmetteli Hainarin kohtelua. Kirjassaan ”Kaksi kautta” hän kirjoittaa:

”Jossakin vaiheessa alettiin mielenkiintoani herättää toimistopäällikkö Markku Hainarin asian johdosta. Tutustuin papereihin ja kauhuistuin. Minusta asiassa oli kafkamaisia piirteitä. Mahdollisesti tutkijaviranomainen oli antanut Hainarin ymmärtää, että jos et tunnusta, niin minä lyön niin monta syytettä päälle, että sinut jostakin tuomitaan. Hainarin piti itse tehdä ne laskelmat, jotka hänet olisivat vapauttaneet tai joitten nojalla hänet olisi tuomittu.”

Koiviston harmistuksesta kertoo hyvin seuraava tapaus.  Kun vuonna 1997 Rakennuslehti pyysi häntä  mukaan lehden kustantaman ja Antti Tuurin tekemän asuntorakentamisen historiikin julkistamistilaisuuteen,  niin Koivisto soitti toimittaja Mikko Kortelaiselle. Hän kertoi, ettei pääse tilaisuuteen. Varsinainen soiton aihe oli kuitenkin Hainarin kohtelu. Siitä Koivisto puhui pitkään.

Koivisto rakentamisen taustavaikuttajana

Mauno Koivisto oli rakentamisessa mukana paitsi pankinjohtajana myös taustavaikuttajana ja pienen omistusosuuden kautta myös itse rakentamisessa.

1970-luvulla Suomen Rakennusurakoitsijaliiton toimitusjohtaja Lauri Reunala oli maanalaiseen rakentamiseen keskittyneen Suojakäytävä Oy:n toimitusjohtaja. Tämä Teräsbetonin omistajan Ilmari Helannon 1960-luvulla perustama yhtiö ideoi ja kehitti Helsingin maanalaista keskustaa. Yksi mielenkiintoisimmista hankkeista oli vuonna 1965 syntynyt idea tehdä Töölönlahden alle paikoitus- ja liiketilaa.

Suojakäytävä Oy:n omistajina oli laaja joukko vaikuttajia: vuorineuvos Ilmari Helanto, ministeri Väinö Leskinen,  Suomen Työväen Säästöpankin johtaja Mauno Koivisto ja rakennushallituksen pääjohtaja Jussi Lappi-Seppälä. Kaikilla heillä oli 10 osaketta.

Koivisto, Leskinen ja Lappi-Seppälä olivat tulleet yhtiön osakkaiksi kuusikymmentäluvun puolivälissä, jolloin aluerakentaminen oli päässyt täyteen vauhtiin, ja Suojakäytävä Oy:n kautta voitiin ohjailla monenlaisia rahoja. Yhtiö laskutti palveluksistaan lähinnä Otto Wuoriota  ja Teräsbetonia.

Finn-Stroista tuli idänkaupan rahasampo

1970-luvulla suomalaisten rakentajien katseet Neuvostoliittoon. Svetogorskin selluloosa- ja paperikombinaatin uudelleenrakentamista varten suomalaiset rakennusliikkeet perustivat yhtiön nimeltään Finn-Stroi eli Suomi rakentaa.

Vasemmistolainen Haka otettiin tähän Polarin ja YIT:n kokomaan yhteenliittymään mukaan, koska sen piti olla poliittisesti tasapainoinen. Hakalle taustatukea antoivat sekä Kalevi Sorsa että Mauno Koivisto.

Armas Puolimatkakin piti ottaa mukaan jotta hän ei tekisi kilpailevaa tarjousta.

Seuraavaksi Finn-Stroi lähti tarjoamaan jättimäistä Kostamuksen kaupungin rakentamisurakkaa. Siinä suomalaiset pääsivät soveltamaan aluerakentamista varten kehitettyä betonielementtiosaamista.

Kostamusta varten Finn-Stroin omistuspohjaa jouduttiin poliitikoiden painostuksesta laajentamaan, sillä halukkaita oli tungokseen saakka.

”Perusyhtymä Pohjois-Suomen liittolaisineen vaati päästä mukaan käyttäen poliittisia asbekteja ja Ahti Karjalaisen vaikutusvaltaa tukenaan”,  (vanhan) YIT:n toimitusjohtaja Tauno Mäkinen muisteli.

Karjalainen oli keskustan vahva mies, jolla oli vahva pyrkimys päästä Neuvostoliiton tuella seuraavaksi presidentiksi.

Karjalainen junaili Finn-Stroihin mukaan keskustaa lähellä olleen Perusyhtymän (nykyisen YIT:n) sekä pohjoissuomalaisia yrityksiä ja muita tukijoitansa. Myös Paavo Väyrynen oli aktiivinen pohjoissuomalaisten tukijoidensa lobbaaja.

Vahva rupla, joka oli seurausta ruplan sitomisesta dollariin, teki Neuvostoliiton rajaprojektit suomalaisille erittäin kannattaviksi. Finn-Stroin voittojen määrä nousi yli kuuteen miljardiin markkaan. Kannattavuutta paransivat toistuvat devalvaatiot, joita Mauno Koivisto Suomen Pankin johtajana joutui pitkin hampain tekemään. Dollarin arvo lähes kaksinkertaistui Kostamuksen rakentamisen aikana.

Puolueet saivat osansa idänkaupan valtavista voitoista. ”Kaikilla oli tiedossa, että puoluepolitiikka määrää monia asioita Helsingissä tuolloin 1970-luvulla. Puolueavustukset olivat yleisiä”, Finn-Stroin Risto Kangas-Ikkala muisteli Kostamus-kirjassaan.

Takaisinmaksun aika koitti, kun taistelu Urho Kekkosen seuraajasta alkoi vuonna 1981. Kekkonen oli ollut tärkeässsä roolissa vientiprojektien saamisessa ja Ahti Karjalainen vakuutteli, että hänen idänsuhteillaan hyvä meno jatkuisi.

Kalevi Sorsa oli omissa muistelmissaan katkeroitunut idänkaupasta hyötyneisiin vuorineuvoksiin, jotka olivat rinta rinnan vähemmistökommunistien kanssa valmiita nostamaan henkilökohtaisesta ongelmasta kärsivän Ahti Karjalaisen presidentiksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1974.

”Idänkauppa mehevine voittoineen oli tärkeämpää kuin isänmaan kohtalo”, Sorsa kirjoitti.

Niin sanotut punaiset vuorineuvokset tukivat Ahti Karjalaisen presidentinvaalikampanjaa 1980-luvulla, vaikka tämän alkoholiongelmat olivat jo laajasti tiedossa. Mauno Koivistoa vastustanut Teollisuuden Keskusliiton mainos kääntyi kuitenkin tökeröydessään lopulta itseään vastaan ja osa vuorineuvoksista lipesi vaalien lähestyessä Koiviston leiriin.

Koivisto piti kurinpalautuksen

Vuonna 1984 Neuvostoliiton uusi presidentti, KGB-johtaja Juri Andropov käynnisti kurikampanjan korruptiota vastaan. Lahjontaan syyllisiä tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Myös suomalaisia liikemiehiä joutui kuulusteluihin.

Presidentti Mauno Koivisto otti yhteyttä Finn-Stroin perustajaan, Polarin Kauko Rastaaseen ja kysyi tältä, liittyikö Suomen ja Neuvostoliiton kauppaan sopimattomia ilmiöitä. Rastas vastasi myöntävästi. Asiasta mainitaan Koiviston vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassa ”Historian tekijät”.

Koivisto kertoi kysyneensä, oliko Rastas itse syyllistynyt lahjontaan. Tämän vuorineuvos kielsi.

”Sanoin hänelle, että hän ottaisi ensin yhteyttä niihin, joiden ei uskonut syyllistyneen lahjontaan. Sitten katsottaisiin, kuka jäisi jäljelle.”

Koiviston mukaan Perusyhtymän toimitusjohtaja tunnusti maksaneensa lahjuksia. Koivisto ei mainitse kirjassaan johtajan nimeä, mutta Ilta-Sanomiin kirjoittaneen Diilerin mielestä kaikki merkit viittasivat Perusyhtymän pääjohtajan paikalta eläkkeelle jääneeseen vuorineuvos Kauko Maijalaan, jonka jäljiltä firma oli kehnossa kunnossa.

Koivisto määräsi suojelupoliisin päällikön Seppo Tiitisen ottamaan yhteyttä idänkauppaa harjoittaviin yrityksiin ja neuvomaan millaista toimintaa niiden tuli välttää. Tiitisen kohteeksi tulivat erityisesti idänsuhteilla pelanneet konsultit, joiden toiminnassa hän näki epäterveitä piirteitä.

Polarin edustustiloihin kokoontui vuonna 1985 suuri joukko johtavia suomalaisliikemiehiä. Mukana oli myös KGB-kenraali Viktor Vladimirov, joka ehdotti heille, että kalliiden lahjojen ja lahjusten antamisesta luovuttaisiin kerta kaikkiaan. Tiitinen puolestaan nimesi Olli Backmanin sellaiseksi konsultiksi, jonka kanssa ei pitäisi asioida. Samalla hän välitti Perusyhtymälle Koiviston terveiset, että tuon konsultin palkkiota ei ole syytä maksaa.

Perusyhtymä jättikin palkkion loppuosan, 12 miljoonaa markkaa, maksamatta, mistä Backman valitti eduskunnan oikeusasiamiehelle ja vaati valtiolta 22 miljoonan markan vahingonkorvausta. Vaade kuitenkin raukesi nopeasti, kun nähtiin mikä oli ollut presidentin rooli asiassa.

Vakaan markan vahti

Jatkuviin devalvaatioihin, eli tavallisten ihmisten ostovoiman alentamiseen, lopen kyllästynyt Koivisto yritti 1980-luvun lopulla ajaa Suomeen vakaan markan politiikkaa vientiteollisuuden vuorineuvosten vastustuksesta huolimatta.  Loppuun saakka hän ei siinä kuitenkaan onnistunut.

Koivistolla oli vuonna 1996 Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa terävää sanottavaa 1980-luvun lopun talouspolitiikasta.

”Kyllä minua hirvitti se pullistelu. Että hallitus julisti vielä asunnottomien vuoden silloin, kun meillä oli kaikki resurssit käytössä. Kun ajattelee, kuinka paljon rahaa tuli ulkomailta pankkijärjestelmän kauttta, rakennettiin ja kuinka kiinteistöarvot nousivat. Ja sitten kävi niin kuin kävi. Miksi kaikki piti tehdä yhtä aikaa ja sitten pitkään aikaan ei ollut paljon mitään tekemistä.”

Julkista rakentamistakin yritettiin 1980-luvun lopulla rajoittaa ylikuumenemisen pelossa. Lykkäys ei koskenut Mäntyniemen rakentamista osin sen vuoksi, että sen suunnittelija Reima Pietilä alkoi olla jo varsin iäkäs pystyäkseen enää myöhemmin hoitamaan hankkeen suuunnittelua. Asiaan vaikutti varmaan myös se, että hän oli Koiviston koulukaveri.

Kun delvaatio sitten 1990-luvun alussa tehtiin, oli kymmenillä rakennusalan yrityksilläkin valuuttalainoja, jotka tulivat erittäin kalliiksi. Ne kaatoivat monia isoja suunnittelutoimistojakin, jotka olivat ulkomaisella velkarahalla tehneet uudet pääkonttorit.

Sopulien paimentaja ja historian tuntija

Demarien pitkäaikainen puheenjohtaja Kalevi Sorsa tunnetaan suuresta inhostaan lehtimiehiä kohtaan varsinkin silloin kun nämän ahdistelivat Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavolan tapaisia demarivaikuttajia. Hän keksi sitä kuvaamaan sanan infokratia. Koiviston sana lehtimiehille oli sopuli.

Sopuli-ilmaisu syntyi kun Koivisto huomasi, että iso joukko toimittajia seurasi kellokkaansa, taistolaisen toimittajan ja kansanedustajan Jaakko Laakson ohjeita. Kun Koivisto ei Ranskan vierailullaan ollut perinteiseen tapaan ollut puheessaan kiittänyt Leniniä Suomen itsenäisyydestä, nosti Laakso tästä metelin ja sai ison joukon toimittajia vedettyä mukaansa. Tuosta tapauksesta oppineena Koivisto kutsui matkoillansa toimittajat luoksensa illanviettoon, koska muussa tapauksessa he olisivat kiirehtineet kuuntelemaan Laakson luentoja.

Koivisto ja vähemmistökommunistit olivat olleet vastakkain jo siitä lähtien kun Koivisto Turun satamassa vaali vientirauhaa. Vastakkainasettelu näkyi myös presidentinvaaleissa, jossa taistolaiset asettuivat vastoin muun vasemmiston näkemystä Ahti Karjalaisen taakse.

Kyse oli myös suurista periaatteista. Taistolaisiksi kutsuttiin niitä vähemmistökommunisteja, jotka Taisto Sinisalon johdolla olivat riemuinneet, kun Neuvostoliiton tankit vyöryivät vuonna 1968 Prahan kaduille. Koivisto puolestaan kertoi itkeneensä tuosta miehityksestä kuultuaan. Urho Kekkostakin tapaus oli järkyttänyt. 1970-luvulla iso joukko porvariperheiden kasvattejakin vedettiin ”hyödyllisinä idiootteina” taistolaisten riveihin ja myös lehtien toimituksissa heidän roolinsa oli näkyvä, mistä Laakson vaikutusvalta hyvin kertoi.

Kekkosen taktisista syistä nostamaan Lenin rooliin Suomen itsenäisyyden tunnustajana Koivisto palasi muistelmakirjassaan Historian tekijät.

”Suomen autonominen asema ja suomalaisten taistelu oikeuksiensa puolesta tsaarinvaltaa vastaan tekivät mahdolliseksi Venäjän vallankumouksellisille saada suojaa ja toimia lähellä silloista pääkaupunkia Suomen maaperältä.”

Tämä selitti Koiviston mukaan sen, että bolsevikit olivat valmiita tunnustamaan Suomen itsenäisyyden.

Sen Koivisto jätti diplomaattisesti mainitsematta, että Lenin ja Stalin yllyttivät suomalaisia tovereitaan aseelliseen kapinaan ja Stalin kävi jopa Suomessa demarien puoluekokouksessa lupaamassa vallankaappaukselle toverillista tukea. Tämä tapahtui vain runsas viikko ennen Suomen itsenäiseksi julistautumista.

Koivisto oli viimeinen presidentti, joka ase kädessä oli joutunut puolustamaan Suomen itsenäisyyttä. Hänellä pysyi hyvin myös kirves ja puukko kädessä, sillä hän oli erinomainen nikkaroija.

 

Seppo Mölsä

Kirjoitus on pitkälti kooste kahdesta laajemmasta rakentamisen historiaa käsittelevästä julkaisustani. Ne laadin osana Rakennuslehden 50-vuotisjuhlia. Siksi pääosa aineistosta on vanhoista lehtijutuista.

Lähiörakentamisen syntyä käsittelin kirjoituksessa: 50 vuotta sitten Mauno Koivisto ja Armas Puolimatka synnyttivät lähöiden laatikkoarkkitehturin.

Rakennusalan ja myös rakennusviennin korruptiota ja kartelleja ja 1980-luvun rötösherrajahtia käsittelin kirjoituksessa: Rakentamisen musta kirja – rötösherroja ja kartellien solmijoita.

Turun taudista tein vielä erillisosion.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Keskustelu artikkelista: 1 kommentti

  • Gated community

    Moneen on mies ehtinyt. Kyllä tällaisia tehtäviensä mukana kasvaneita tekijöitä on ikävä vaikka realistisesti otetaan huomioon että elämme toki eri aikoja.. Arvomaailma kehittää Suomea on ollut kristallinkirkas. Nykyhallitus on toista ääripäätä: lyhytnäköisiä, harkitsemattomia yhteiskuntaa hajottavia päätöksiä tulee liukuhihnalta.

    Vastaa

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia