Kokeile kuukausi maksutta

Mistä työnvalvoja olisi voinut tietää, että rakennustyömaan androidit loukkaantuvat leivänpaahtimeksi kutsumisesta?

Rakennuslehti katsoo kristallipalloon. Miten sujuu insinöörin työpäivä vuonna 2090?

Kuva: Jussi Kaakinen

Maanantai 7.8.2090 kello 9.00. Työnvalvoja Jesse Johnson inhosi rakennustulostimen ääntä. Se rätisi ja vinkui kuin polttomoottorilla kulkeva auto – silloin kun niitä vielä oli. Ihmiset olivat jo aikaa sitten luopuneet perinteisistä autoista ympäristöä tuhoavina, nyt 2090-luvulla kaduilla vilahteli auringosta ja liikkeestä latautuvia kulkuneuvoja. ”Kirput” kiisivät metrin maanpinnan yläpuolella, joten pienet töyssyt eivät menoa hidastaneet.

Jesse mietti hetken. Naapurin 85-vuotiaalla vanhalla herralla oli tainnut olla auto, mutta viranomaiset olivat takavarikoineet sen ympäristölle vaarallisena. Vanhus oli haukkunut heidät alimpaan helvettiin.

Mikä se auton merkki nyt olikaan – se oli sininen ja kuplan mallinen? Jesse ei saanut merkkiä millään päähänsä.

Hän huokasi tylsistyneenä ja katsoi valvontakopin näytöllä viliseviä kaavioita. Tilaaja oli antanut kuukauden aikaa rakentaa uusi 118-kerroksinen pilvenpiirtäjä Helsinkiin. Hän ei kyllästynyt ihailemaan, miten näppärästi talo rakentui. Osa rakennustuotteista tulostettiin, ja megalennokit nostivat ne paikalleen, mutta geenimanipuloitu orgaaninen vaippa kasvoi auringon voimalla.

Hetkinen, ihan kuin vaipan väri olisi vivahtanut kultaan. Tilaaja oli nimenomaan sanonut, että olkaa tarkkana tämän geenivirheen takia. Ruskeaa sen olla piti. Hitto, reklamaatioita tässä vielä kaivattiinkin. Jesse otti puheellaan yhteyden keskustietokoneeseen ja käski sen tarkistaa väriasetukset. Tietokoneen mielistelevä naisääni pyysi häntä tarkentamaan.

Kello 10.00

Työmaa oli jäljessä aikataulusta, koska androidit olivat menneet yhdeksi päiväksi lakkoon. Mistä Jesse olisi voinut tietää, että ne loukkaantuisivat leivänpaahtimeksi kutsumisesta? Eihän androideilla pitänyt tunteita olla, vaikka hyvin ihmisen kaltaisiksi ne käyttäytymiseltään ja ulkonäöltään olikin suunniteltu.

Niin, kyllähän työmaan työnvalvojan pitäisi olla diplomaattisempi, mutta kun pinna paloi androidien pikkutarkkuuteen. Hinkkasivat jotain saumaa tuntitolkulla! Loppujen lopuksi se paljastui androidin itsediagnoosissa järjestelmävirheeksi.

Kaikki vouhottivat nyt sosiaalisista kyvyistä. Miksi? Eihän työmaallakaan ollut enää kuin muutama ihminen, loput olivat robotteja ja androideja. Ihminen valvoi, koneet toteuttivat. Olivat saappaat savessa, Jesse hymähti. Kukkahattutätien kotkotusta joistain käytöstavoista melskaaminen.

Jesse huokasi aiempaa syvemmin. Hänen niskaansa kaikki kuitenkin kaatuisi. Taas. Kiinalaiset olivat varsin tarkkoja rakennuttajia. Uusneuvostoliittolaisten ohella he kuitenkin dominoivat suomalaista rakentamista, joten sen lauluja laulat… Nyt piti keksiä jokin hyvä selitys.

Kello 11.00

Taas oli päivittäisen palaverin aika. Jesseä ketutti. Palaverit olivat hänestä viheliäistä ajanhukkaa. Kiinalainen tilaaja halusi kuitenkin kuulla työmaan edistymisestä säännöllisesti, joten mölyt piti niellä ja totella.

Paikalla ahtaassa valvontakopissa oli Jessen lisäksi työmaan toinen työnvalvoja Abdul Mölkky. Hänen lempinimensä oli Abs – Jesseä hihitytti. Hän tukahdutti hymynsä ja pyysi päätietokonetta muodostamaan sovittuna aikana yhteyden Pekingiin. Hän ja Abdul aktivoivat henkilökohtaiset käyttöliittymänsä eli aivosirut.

Välillä Jesse unohti oman sirunsa, siitä oli tullut niin elimellinen osa häntä. Sen avulla hän pystyi seuraamaan terveydentilaansa, ja se välitti tarvittaessa tiedon esimerkiksi sydänkohtauksesta suoraan sairaalaan. Sirulla hän saattoi singahtaa ajatusten voimalla vaikka Bermudalle. Tai Marsiin. Tosin lippu sinne oli jo varattu turistilennolle.

Nyt hän löysi itsensä hologrammina neuvottelutilasta Pekingissä, jossa tilaajan edustaja jo odottikin. He kättelivät ja palaveri alkoi. Jesse pani tyytyväisenä merkille teetarjoilun. Kahvista suurin osa ihmisistä oli jo luopunut terveydelle vaarallisena.

Jesse tunsi taakan nousseen hartioiltaan, kun palaveri päättyi. Tilaaja oli ymmärtänyt myöhästymistä yllättävän hyvin. Muillakin oli kuulemma ollut ongelmia androidien kanssa. Jessestä oli iso ongelma, kun työmaalla ei löytynyt samaa kieltä työnvalvojan ja tekijöiden välillä. Tai Suomen kansalliskieli englanti androideillekin oli ohjelmoitu, mutta tekoälyn kehittyessä yhteisen sävelen löytäminen oli hankalampaa. Ihan kuin koneille olisi kehittymässä tietoisuus.

Kello 13.00

Palaverin jälkeen Jesse tarkisti rutiininomaisesti materiaalien saatavuustilanteen. Rakennusmateriaalit – kuten kaikki muukin yhteiskunnassa – kierrätettiin, koska resurssipula oli väestönkasvun myötä iso ongelma. Onneksi sentään oli esimerkiksi opittu hyödyntämään ilman hiilidioksidia materiaalina. Veden ja hivenaineiden kanssa tuloksena oli jo käytöstä poistunutta terästäkin kovempi materiaali.

Ilmastonmuutoksen takia eteläisestä pallonpuoliskosta oli tullut melkein liian kuuma paikka asumiseen. Siksi väkeä pakkautui pohjoiselle pallonpuoliskolle, joka natisi liitoksissaan. Suomikin oli muiden länsimaiden tapaan ottanut käyttöön yhden lapsen politiikan.

Ei eteläinen pallonpuolisko tyhjä ollut. Sitkeimmät olivat muuttaneet maanalaisiin kaupunkeihin suojaan paahtavalta auringolta ja viiltäviltä hiekkamyrskyiltä. Rakennusalan ihmisenä Jesse olisi kovasti halunnut nähdä nuo rakennelmat. Siellä kuulemma saatiin hologrammeilla ja muulla tekniikalla merinäköala asuntoihin – ja simuloitu merituuli puhalsi sisään, jos avasi ikkunan. Geoterminen lämpö toi energian.

Jesse oli kuullut pilottiprojektista, jossa kokeiltiin veden alla asumista. Eihän se mikään uusi asia ollut, mutta nyt oli kyse kokonaisesta kaupungista. Siinäpä vasta kokemus. Veden virtaus toi energiaa, voimakenttä esti musertumisen.

Ihmiskunta oli melkein hukannut etsikkoaikansa ilmastonmuutoksen suhteen. Vasta kun Länsi-Eurooppa oli useampi vuosikymmen sitten kokenut apokalyptisen pyörremyrsky- ja rankkasadekauden, oli herätty. Valtiot olivat nielleet vanhat kaunansa ja ylpeytensä ja istuneet samaan neuvottelupöytään. Lihantuotanto oli ympäristölle haitallisena korvattu kantasoluviljellyllä keinolihalla, ja biopolttoaineet olivat syrjäyttäneet fossiiliset polttoaineet.

Suomessa ei talvia käytännössä enää ollut. Naapurin vanha mies muisteli välillä lapsuutensa kipakoita pakkasia. Sisarustensa kanssa hän oli tehnyt – Jesse pysähtyi miettimään oikeaa termiä – lumiukkoja. Niille oli lykätty porkkana nenäksi ja äidiltä vohkittu vanha risainen pöytäliina viitaksi.

Kello 14.00

Työpäivä oli pulkassa. Tällä kertaa Jesse oli ollut poikkeuksellisesti fyysisesti työpaikalla, yleensä häntä edusti avatar, hologrammi. Työn ja vapaa-ajan rajat olivat hämärtyneet, ja Jesse teki töitä pääasiassa kotoaan käsin.

Koneistumisen myötä työn määrä oli vähentynyt ja palkkatyön merkitys pienentynyt. Jos ihminen halusi, hän saattoi keskittyä perustulon avulla kehittämään itseään. Se oli hyväksyttyä ja toivottavaakin. Moni tekikin esimerkiksi vapaaehtoistyötä, joka arvostettiin korkealle. Jesse tiesi monta tällaista henkilöä.

Hän itse työskenteli vain kolmena päivänä viikossa ja muuten kehitti itseään opiskelemalla rakennusinsinööristä koneinsinööriksi. Olisipa mahtavaa päästä avaruusalukselle töihin, hän huokasi. Sinne oli kuitenkin tunku, sillä avaruus oli nyt in-paikka. Iso osa töistä alkoi olla siellä, varsinkin Marsissa.

Kuka jaksaa tehdä samaa työtä koko ikänsä, 40-vuotias Jesse tuumi. Eliniänodote oli 120, joten hän ehtisi opiskella vielä monta ammattia.

Jessen mietteet katkaisi älysirun vastaanottama viesti. Kodin päätietokone kertoi valittavaan sävyyn, että talon integroitu kierrätysjärjestelmä oikutteli. Siksi illallisen toteutuminen oli epävarmaa. Korttelin yhteinen huoltorobotti oli kuitenkin jo tilattu.

Jesse kuittasi viestin. Hän asui hieman kaupungin ulkopuolella pienessä omakotitalossa, jonka oli itse suunnitellut ja rakentanut robottien avulla. Jopa kerrostaloissa asukkaat suunnittelivat itse haluamansa kodit, ja tekoäly liitti eri ratkaisut yhteen toimivaksi ratkaisuksi.

Vähän kuin palapeliä olisi koonnut, tosin jättimäistä sellaista.

Kello 14.30

Jesse pyysi päätietokonetta kutsumaan taksin. Tekoälyllä toimiva ajoneuvo-alus kurvasi paikalle, ja hän antoi äänikomentona oikean osoitteen. Suunnitelmana oli nähdä ystäviä baarissa ”yhdellä”. Poikamiehellä ei ollut peräänsoittajia, Jesse hymähti tyytyväisenä.

Raha oli kadottanut merkitystään, kun yhteiskunnat olivat siirtyneet yhä enemmän omavaraistalouteen. Ruoka kasvatettiin pääosin itse, tavarat tulostettiin. Reseptit ja ohjeet olivat kaikkien saatavilla. Energiaa tuli talokohtaisista, kevyistä ja halvoista aurinkoenergiapaneeleista, sähköä tuottavista älyelementeistä, maalämmöstä ja korttelikohtaisista fuusiovoimaloista.

Kun kaikkea pystyi tekemään itse, rahaa ei tarvittu niin paljon. Siksi taksikin oli ilmainen. Osa niistä oli julkisia, osa yksityisten voimin talkootyönä toteutettuja. Jos jotain meni rikki, se korjattiin yhdessä. Tai sitten lennokit ja robotit hoitivat asian.

Jesse katsoi ulos taksin ikkunasta. Vaikka tieverkko oli menettänyt merkitystään, se pidettiin lähinnä kulttuurihistoriallisista syistä kunnossa. Pyöräily oli tullut itsensä kehittämisen muotona uudelleen muotiin. Jesse oli ylpeä omasta neonvihreästä ”raketistaan” – kuten naapurin vanha mies sitä nimitti.

Kaupungin yleisilme oli vihreä, joko luonnollisesti tai digitaalisesti luotuna. Jopa pilvenpiirtäjien seinät hehkuivat vihreinä. Vastareaktiona kaupungistumiseen ihminen halusi yhä voimakkaammin lähemmäs luontoa. Jessekin viihtyi mainiosti Saimaalla sijaitsevassa kakkoskodissaan, vaikka vesistö olikin kärsinyt ilmaston lämpenemisestä.

Kello 15.00

Tekniikka kehittyi, mutta yksi asia ei muuttunut. Ihminen kaipasi toista ihmistä pitämään itseään kädestä sairaalassa, ei konetta. Laumaeläimenä hän myös halusi olla toisten seurassa, joten viihtymispaikat olivat kaupunkisuunnittelussa tärkeässä asemassa.

Taksi pysähtyi Patrick’sin eteen, ja Jesse astui ulos. Nimi ja sisustus mukailivat vanhanajan irlantilaispubeja. Hieman outoa, koska talo oli kokonaan lasista ja siellä soi muodissa oleva ”avaruusrock”. Illalla ikkunat sai tummenemaan äänikomennolla.

Jesse hymyili ja vilkutti. Siellä ystäväkolmikko jo odottikin.

Tähän juttuun on haastateltu professori Sirkka Heinosta, Skanskan kehityspäällikkö Miro Ristimäkeä, kirjailija Risto Isomäkeä, Congridin toimitusjohtaja Timo Makkosta, Sovelton muutosjohtaja Risto Linturia ja Swecon pelikehittäjä Janne Räsästä. Lisäksi kirjoittaja on ammentanut aineksia scifi-harrastuksestaan.

Tätä artikkelia on kommentoitu 3 kertaa

3 vastausta artikkeliin “Mistä työnvalvoja olisi voinut tietää, että rakennustyömaan androidit loukkaantuvat leivänpaahtimeksi kutsumisesta?”

  1. Loistava ja piristävä kirjoitus! Näitä lisää!

    1. Kiitos paljon palautteestasi! Terveisin, Merja Mannila/Rakennuslehti

  2. scifi pelasti päivän. Uusneuvostoliitto kenties utopistisin kohta tarinassa.

Vastaa käyttäjälle Oskar Smeds Peruuta vastaus

Viimeisimmät näkökulmat