Voiko tätä edes kutsua kodiksi? Nuoret pitävät 15 neliön miniasuntoja ekologisina, vanhojen mielestä ”kanakopit” eivät sovi ihmisasumuksiksi

Miniasunnoista keskustellessa sukupolvien välillä on ammottava railo.

Vantaan Martinlaaksoon viime vuonna valmistuneista 15 neliön minikodeista alkoi kiista, jossa vastakkain näyttäisivät olevan yltäkylläisyyteen lapsesta saakka tottuneet nuoret ja heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa ikäiset ihmiset, jotka pitävät ”kanakoppeja” ihmisasumuksiksi sopimattomina.

Kumpikin taho uskoo puolustavansa oikeita asioita kannanotoissaan. Vanhemman polven mielestä on huijausta ja riistoa laittaa nuori asumaan pikkukopperoon ja vielä pyytää siitä roimaa vuokraa. Nuorempi polvi sanoo, että vähempikin riittää ja rahat on järkevämpää käyttää vaikka matkusteluun kuin vuokraan.

Ja miksipä sitä asuisi isossa asunnossa, kun ei ole edes perhettä.

Kodista kotilo

Vuodenvaihteessa asuinhuoneiston minimikokoa säätelevä laki alkoi venyä, kun ympäristöministeriö linjasi, että opiskelijalle laillinen asunnon vähimmäiskoko on vastedes 16 neliötä. Sen lisäksi samassa rakennuksessa pitää olla yhteisiä tiloja. Toimintatapa on sama kuin Vantaan Martinlaaksossa, jossa miniasunnoille myönnetyn poikkeusluvan yhtenä ehtona olivat yhteiset tilat.

Aiemmin asuinhuoneiston minimikoko on ollut 20 neliötä.

Vanhemman polven mielestä on huijausta ja riistoa laittaa nuori asumaan pikkukopperoon ja vielä pyytää siitä roimaa vuokraa.

Esimerkiksi Aran johtaja Jarmo Linden on kritisoinut teräväsanaisesti asuntopolitiikan uutta suuntaa sanomalla, että ”markkinaehtoinen ratkaisu kaupunkiasumisen kalleuteen on puristaa kodista kotilo.”

On fakta, että asuntopolitiikassa ollaan menty markkinaehtoisempaan suuntaan, ja esimerkiksi valtion tukemia kohtuuhintaisia aravakoteja valmistuu nykyään vuosittain noin kymmenesosa takavuosien tuotantomääristä.

Nuoret taas ovat kommentoineet miniasuntobuumia sanomalla, että minikodit ovat trendikkäitä ja ekologisia.

”Nuoret ovat hyvin segmentoitunut ryhmä”

Turhien neliöiden välttäminen onkin kaikista tärkein asia asumiseen liittyvän hiilijalanjäljen pienentämisessä. Toisaalta mitä vähemmän ihmisiä asuu saman katon alla, sitä suuremmaksi yksittäisen ihmisen asumisen aiheuttamat päästöt kasvavat.

Lisäksi valtaosa opiskelijoista kertoo käyttävänsä yli puolet tuloistaan asumiseen. Pienten asuntojen liian vähäinen määrä ei suinkaan johda siihen, että kaikilla on varaa väljempään. Siksi pienasunnot voisivat opiskelijoiden mielestä olla uusi kohtuuhintainen vaihtoehto niille, joille asumisessa tärkeintä eivät ole neliöt – vaikka minikodit eivät ratkaisekaan asuntopulaa.

Valtion tukemia kohtuuhintaisia aravakoteja valmistuu nykyään vuosittain noin kymmenesosa takavuosien tuotantomääristä.

Onko niin, että nuorten käsitys toimivasta kodista ja hyvästä elämästä on erilainen kuin heidän vanhemmillaan ja isovanhemmillaan? Vai onko niin, että nuoret ovat hyväksyneet sen, että he eivät tule saavuttamaan edellisten sukupolvien elintasoa?

Vastaus molempiin kysymyksiin on enemmän tai vähemmän kyllä, sanoo nuorten arvoja ja asumismieltymyksiä tutkinut Markus Keränen. Hän on tutkimus- ja palvelumuotoiluyritys 15/30:n perustaja.

”Nuoret ovat hyvin segmentoitunut ryhmä, joten on vaikeaa sanoa mitään yleispätevää. Mutta kyllä useissa maissa tehdyt tutkimukset antavat viitteitä siitä, että nuoret tiedostavat oman elintasonsa jäävän tämänhetkisestä noususuhdanteesta huolimatta mahdollisesti heikommaksi kuin heidän vanhemmillaan”, Keränen sanoo.

Tietty alue houkuttelee

Hänen mukaansa nuorten ajatuksia hyvästä ja toimivasta asunnosta värittävät erityisen paljon kolme asiaa: ajatus kodin leviämisestä seinien ulkopuolelle, siirtymä niin sanotusta keräilysukupolvesta aineettomaan sukupolveen ja turvallisuuden kaipuu.

”Nuoret aikuiset ovat valmiita tinkimään asuinneliöistä päästäkseen tietylle alueelle asumaan. Koti voi olla pieni, koska ystävien kanssa vietetään aikaa alueella sijaitsevissa ravintoloissa ja uudenlaisesta kaupunkikulttuurista nauttien.”

Niin sanottu rent-to-own järjestelmä kiinnostaa nuoria eli toisin sanoen se, että asuntoon muutetaan ensin vuokralle ja se ostetaan vähitellen omaksi.

Keräsen mukaan nuoret ovat realistisia sen suhteen, minkäkokoiseen asuntoon heillä on varaa, jos he haluavat asua tietyllä alueella. Kodin sijainti on identiteetin rakennuspalikka, jolla halutaan viestiä asioita muille ja itselle.

Toisaalta isolle asunnolle ei välttämättä ole tarvetta myöskään käytännön syistä: lapsia syntyy Suomessa vähemmän kuin koskaan ennen. Myös kokonais­hedelmällisyys­luku saattoi viime vuonna jäädä alle 1970-luvun tason. Tarkat tiedot saadaan vasta huhtikuussa.

Tällä hetkellä liki puolet helsinkiläisistä kotitalouksista on yhden hengen talouksia.

Nuorilta puuttuu aikaa

Keränen huomauttaa, että ihmiset kaipaavat usein sitä, mitä heiltä on nuorena puuttunut. Monilta vanhemmilta ihmisiltä on puuttunut materiaa ja rahaa, mutta nuoret ovat tottuneet elämään materiaalisessa yltä­kylläi­syydessä.

”Heiltä puuttuu sen sijaan aikaa ja elämän pitkiin linjoihin ja työn jatkuvuuteen liittyvää turvaa. Nuoria myös huolettaa, kestääkö luonto ihmisten jatkuvan kulutusjuhlan.”

Ihmiset kaipaavat usein sitä, mitä heiltä on nuorena puuttunut.

Siksi vanhusten kodit ovat täynnä tavaraa, mutta nuorille tavaroiden ja esineiden keräily ei ole niin merkityksellistä.

”Sen sijaan kerätään kokemuksia ja sosiaalista kiitosta, kuten Facebook-tykkäyksiä.”

Valokuvia monilta matkoilta otetaan paljon, mutta digitaalisessa muodossa – eikä niihin usein palata koskaan. Ekologisuus, hyvinvointi ja elämän yksin­kertaistaminen kiinnostavat. Myös viherkasvibuumi liittyy siihen, että monet nuoret haluavat kotiinsa tavaran sijaan merkityksellisiä asioita.