Suomalaisella arkkitehtuurilla menee lujaa. Esimerkiksi EU:n Mies van der Rohe -nykyarkkitehtuuripalkinnon uudella ehdokaslistalla komeilee ennätysmäiset kolme arkkitehtuurikohdetta Suomesta. Alustavalla ehdokaslistalla, jolla Suomesta oli peräti 10 rakennusta, Anssi Lassilan luotsaama Oopeaa selätti heittäen muut Pohjoismaat ja nousi kolmella rakennuksellaan maailmankuulun Rem Koolhaasin rinnalle. Tämä on historiallinen saavutus nelikymppisen seinäjokelaisen toimistolta.
Nykyarkkitehtuurimme puolesta ei tarvitse hävetä muissakaan kansainvälisissä yhteyksissä. Melkoista mediahuomiota saanut Avanto Arkkitehtien Löyly nousi ArchDaily-portaalin Vuoden rakennus -finaaliin.
Architizer-sivustolla on käynnissä vuotuinen A+ Popular Choice Awards -yleisöäänestys, ja sekä Löyly että ALA Arkkitehtien suunnittelema Aalto-yliopiston metroasema komeilevat suosikkeina.
Esa Ruskeepää voitti kansainvälisen kilpailun ja suunnittelee nyt Saksan Wolfsburgiin uutta kaupunginkirjastoa ja koulutuskeskusta.
Vaikka peesaamme ilmaisussa ja ajattelussa edelleenkin enemmän muita kuin muut meitä, meillä osataan suunnitella kiinnostavia rakennuksia ja meillä osataan myös viedä osaamistamme maailmalle.
Ulkomaisten arkkitehtien kasvava mielenkiinto toimistojamme ja kilpailujamme kohtaan sekä yliopistojemme alati kansainvälistyvä opiskelija- ja opettajakunta todistavat nekin omalta osaltaan arkkitehtuurimme painoarvosta.
Mukavaa väreilyä on syntynyt myös kansallisten arkkitehtuuri-instituutioidemme, kuten Suomen Arkkitehtiliiton, Arkkitehtuurimuseon, Alvar Aalto -museon ja Arkkitehtuurin tiedotuskeskuksen, uudenlaisesta päämäärätietoisuudesta.
Jos vielä saisimme luotua arkkitehtuurillemme asialliset esittelytilat Kööpenhaminan DACin tapaan puhumattakaan siitä, että loisimme Oslon arkkitehtuuritriennaalin kaltaisen, arkkitehtuurin omista lähtökohdista ammentavan arkkitehtuuritapahtuman, niin voisimme aivan aidosti puhua Suomesta arkkitehtuurin aarreaittana.
Kaiken tämän innostuksen keskellä on syytä huokaista, ettei niin hyvää ettei jotain pahaakin. Talousohjattu rakentaminen ja kiinteistöliiketoiminta tiristävät yhä parempaa tulosta yhä pienemmillä suunnittelukustannuksilla.
Rakennustaiteen historian kunnioitus on rakennus- ja kiinteistöalalla häpeällisen heikkoa, eikä kulttuurimaiseman ja maisema-arkkitehtuurin arvostus ole vieläkään edes pohjoismaisella tasolla. Julkisuudessa ei edelleenkään osata tai haluta keskustella asiakeskeisesti ja asiantuntevasti arkkitehtuurista ja sen tekijöistä.
Matkailun kehittämishankkeina markkinoidut suursuunnitelmat muodostavat mustimman pilven suomalaisen arkkitehtuurin sinitaivaalle. Niin pientä kyläpahasta ei olekaan, etteikö siellä olisi viime aikoina visioitu edes jonkinlaista edistyksen maamerkkiä. Liekö yhtäkään verotuloja haikailevaa kaupunkia, josta ei olisi joustavasti järjestynyt investoijalle räätälöity asemakaava.
Grynderitoiminta tuntuu olevan taas voimissaan, ja lipevimmät päättäjät – ja toimeksiantojensa arvoperustan suhteen vähiten tiukkapipoiset arkkitehdit – näyttävät olevan yhtä notkeita kuin 1970-luvulla.
Toivottavasti ryhti säilyy. Suomalaista arkkitehtuuria ei edelleenkään arvosteta maailmalla siksi, että se on ”suomalaista” tai ”kansainvälistä”, vaan siksi, että se on hyvää.
Tätä artikkelia on kommentoitu 3 kertaa
3 vastausta artikkeliin “Ei niin hyvää ettei jotain pahaakin”
”Matkailun kehittämishankkeina markkinoidut suursuunnitelmat muodostavat mustimman pilven suomalaisen arkkitehtuurin sinitaivaalle…. Liekö yhtäkään verotuloja haikailevaa kaupunkia, josta ei olisi joustavasti järjestynyt investoijalle räätälöity asemakaava.”
Kyllä niitä tapauksia selvästi ”yhtäkään” enemmän on, joissa kunta on kieltänyt jonkun investoijan idean, eikä ole suostunut tekemään kaavamuutoksia tai tarjoamaan mitään maa-aluetta muutenkaan. Näin on kai aika useinkin käynyt. Ja on toki niitäkin tapauksia, joissa kunta on lopulta päättänyt koittaa räätälöidäkin kaavan, mutta jossa joku muu on torpannut kehitysidean (niin on käynyt esimerkiksi yrityksille toteuttaa Ideapark lukuunottamatta Lempäälää, jonne sellainen rakennettiin).
Katsellessani taannoin Finavian matkustustilastoja kiinnitin huomiota siihen, että Kittilä on ollut alkuvuonna 2017 Suomen toiseksi suurin kansainvälinen lentokenttä. Lentokenttää suunniteltiin alunperin Muonioon, mutta Muonion kunta ei antanut rakentaa kuntaansa lentokenttää. Kittilän kunta suostui ottamaan lentokentän, ja se rakennettiin sitten sinne. Kittilän lentokenttä pysyi pitkään matkustajamääriltään pienehkönä. Lentoasemalla oli vuonna 2006 iso tulipalo. Sen jälkeen lentoasemaa jouduttiin uusimaan, kun pari tuhatta neliötä oli palanut, ja tiloista tehtiin samalla avarampia. Loppu onkin ollut matkailu- ja ilmaisuhistoriaa. Tänä vuonna Kittilästä alkavat uusina kohteina säännölliset reittilennot Frankfurtiin, Pariisiin, Zürichiin, Turkuun ja Tampereelle. Jos kenttä ei olisi vuonna 2006 palanut, siihen ei olisi investoitu, eikä siellä ehkä matkustajiakaan nykyään juuri olisi.
”toimeksiantojensa arvoperustan suhteen vähiten tiukkapipoiset arkkitehdit”
Kirjoittaja näyttää edelleen sekoittavan käsitteet estetiikka ja etiikka, onkohan kyse dysleksiasta vai koulutuksen/sivistyksen puutteesta?
Tai jos muotoilisin asian näin: mitenkähän vuoden 1968 Kirmo Mikkola suhtautuisi näiden palkittujen wow-arkkitehtien arvoperustaan?
Tuskinpa kukaan oikeasti ajatteleva ja älyllisesti rehellinen ihminen voi oikeasti olla sitä mieltä, että ainoastaan Mies van der Roche -listalle päässeillä arkkitehdeilla on ARVOperusta kohdillaan?
Nythän vasta hoksasin: jos viitataan 1970-lukuun, niin ne pahimmat ja vähiten esteettiset alueet taidettiin juurikin suunnitella sellaisten arkkitehtien toimesta, joilla oli (omasta mielestään) ns. arvomaailma aivan juuri ja pipo tiukalla kohdillaan. Ja grynderinäkin toimivat useimmiten juuri ns. pienen ihmisen asialla olevat tahot. Kyllä odottaisi tohtoritason asiantuntijalta hieman parempaa historiantuntemusta.