Ilmastonmuutos piti pysäyttää jo 90-luvulla, ja kiire oli silloinkin kova

Talouselämän toimittajan Matti Virtasen kirja Ilmastopaniikki on herättänyt paljon keskustelua. Harva keskustelija on sitä kuitenkaan lukenut. Kun tarjosin arvostelukappaletta tuttavalleni, hänen kasvonsa vääntyivät inhosta. Siihen kirjaan hän ei aikonut koskea kepilläkään.

Tämä ”epämiellyttävä totuus” ei sopinut hänen kuplaansa.

Ymmärrän tunteen, sillä samoja reaktioita saan itse, kun minulle homejuttuja kirjoittaessani aletaan puhua tutustumisesta homeopatiaan tai muuhun ns. vaihtoehtoiseen lääketieteeseen.

Itse kuitenkin luin tuon Virtasen kirjan, koska toimittajan on syytä tuntea kirjoittamansa aihealueet laajasti eikä ainoastaan yhdestä näkökulmasta.

Virtasen perusviesti on jo toistettu monissa tv-haastatteluissa ja Virtasen aiemmin tekemissä MOT-ohjelmissa: Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on totta, mutta sen vauhti on paljon hitaampi kuin on ennustettu. Virtasen mukaan hallitusten ilmastopaneelin IPCC:n lämpötilavertailujen alkupiste on ajassa, jolloin 8 prosenttia suomalaisista kuoli nälkään kylmyyden aiheuttamien katovuosien seurauksena ja Irlannissa kuoli vielä useampi. Jos kasvit ja puut saavat nyt hieman enemmän hiilidioksidia ja lämpöä kasvuunsa, niin onko se niin kamala asia?

Mutta ei siitä tuon enempää. Ymmärrän toki Virtasen kriitikoiden pelon, että jos ilmastonmuutoksen faktat kyseenalaistetaan, silloin kansalaiset saattavat luopua kaikista toimista ilmansaasteiden vähentämiseksi.

Virtasen huomio siitä, että maailmassa on aina riittänyt maailmanlopun ennustajia, pitää kuitenkin hyvin paikkansa.

Aina on ollut kiire ja olemme myöhässä

Tein ensimmäisen ilmastonmuutosta koskevan jutun Rakennuslehteen vuonna 1989. Silloin puhuttiin vielä kasvihuoneilmiöstä. Vaikka Rooman klubin aiheettomiksi osoittautuneet pelottelut luonnonvarojen loppumisesta olivat vielä muistissa, tartuimme toimituksessa kiinnostavaan aiheeseen ja teimme ensin juttusarjan ja sitten teemalehden ekologisesta rakentamisesta.

Professori Bert Bolin piti Göteborgin ympäristökonferenssin vuonna 1989 teollisuusmaissa tapahtuvaa hiilen, öljyn ja kaasun polttamista suurimpana ihmisten elinehtoihin kohdistuvana uhkana. ”Ilmasto on vaarassa ja kasvihuoneilmiö uhkaa.”

Volvon pääjohtaja P.G. Gyllenhammer sanoi samassa konferenssissa, että suuret ympäristöongelmat on ratkaistava 1990-luvulla, sillä sen jälkeen on myöhäistä.

”Kasvihuoneilmiön vaikutukset tulevat olemaan vaikeita ja ilmiön syihin pitää ehdottomasti puuttua mahdollisimman nopeasti”, jatkoi meillä keskustelua arkkitehti Kari Silfverberg Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastosta

”Tulvavedet virtaavat Mikonkatua pitkin jo 2010-luvulla ellei Helsingin edustalle rakenneta tulvapatoa”, hän ennusti.

Ei ole näkynyt isoja tulvavesiä eikä kyllä tulvapatoakaan. Tulvariski on kuitenkin otettu huomioon Helsingin kaavoituksessa Arabianrannan rakentamisesta lähtien.

Kasvihuoneilmiö vaihtui ilmastonmuutoshuoleksi

Lamavuosina olivat monet muut, konkreettisemmat murheet esillä. Uudestaan kasvihuoneilmiö nousi esiin vasta vuonna 2006, kun Raimo Sailas lehden 40-vuotisjuhlissa puhui lähes pelkästään ilmastonmuutoksesta.

Kierrokset kiihtyivät niin, että kun vuonna 2009 Al Gore esitti skenaarion, että pohjoisnapa sulaa vuoteen 2014 mennessä, amerikkalaislehdet kirjoittivat, että presidentti Obamalla on neljä vuotta aikaa pelastaa maapallo.

Tänään vaalimainoksissa näkyy väittämiä, että me olemme ensimmäinen sukupolvi, joka näkee ilmastonmuutoksen ja viimeinen, joka voi sen estää.

Tuttua tarinaa siis.

Kyse on arvoista ja valinnoista

Jos kuitenkin lähdemme siitä, että ilmastonmuutos on totta siinä laajuudessa kuin IPCC väittää, niin se tietää tiukkoja valintoja. Kaikki valinnat eivät ole saaneet kansan suosiota, kuten on nähty Ranskan keltaliivien mielenosoituksissa. Norjassa puolestaan on herännyt Tesla-raivo, kun verovaroilla tuetuilla sähköautoilla ajavat kroisokset kiihdyttelevät joukkoliikennekaistalla rahvaan ohi ilmaisille parkkipaikoille.

Virtasen mukaan Saksassa on kauhisteltu miten sähköverkko kestää kaikkien latauspaikkojen rakentamisen asuntoalueille ja kuka tinkii autoilusta niinä päivinä, kun tuulivoimat eivät jaksa tuottaa sähköä. Saksa teki ensin ympäristöinnossaan päätöksen luopua ydinvoimasta ja ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä se sitten päätti luopua hiilivoimastakin ja panostaa tuuleen ja venäläiseen kaasuun.

Kirjan mukaan ruotsalaiset ovat laskeneet, että sähköauton akun valmistaminen Kiinassa vastaa päästöiltään 160 000 kilometrin ajomatkaa dieselautolla. Niin pitkään akku ei edes kestä. Mutta toivotaan, että tekniikka kehittyy yhtä nopeasti kuin aurinkopaneeleilla.

Kiina on myös suurin aurinkopaneelien valmistaja eli se hyötyy eniten eurooppalaisten innosta torjua ilmastonmuutosta. Pariisin ilmastosopimuksen mukaan Kiinaa kohdellaan kuitenkin kehitysmaana ja se saa siksi jatkaa hiilidioksidipäästöjensä kasvattamista vuoteen 2034 saakka. Siihen saakka taakanjako on pitkälti Euroopan varassa, koska Trumpin Amerikkaa ei ilmastonmuutoksen torjunta kiinnosta.

Mitkä ovat rakentajien ja käyttäjien ilmastoteot?

Rakentajien ilmastoteot mitataan usein energiansäästöllä. Mikä siinä on riittävä taso?

Matti Virtanen kertoo hyvän esimerkin. Kovalla pakkasella yksi talvitakki on hyvä, mutta kaksi on vielä parempi. Kolmas on jo aika turha ja neljäs on pelkkää tuhlausta. Professori Juha Vinha on esittänyt saman hieman analyyttisemmin käyrällä, joka kertoo kuinka vähän merkitystä viimeisillä lämmöneristyssenteillä on.

Vinhaa voisi kuvata energiansäästöasioissa niin sanotuksi tolkun ihmiseksi, sillä hän katsoo, että optimitaso on jo saavutettu.

Sitäkin voisi pohtia, johtaako parempi eristystaso ja ilmaston lämpeneminen siihen, että tarvitsemme entistä enemmän jäähdytystä. Ja jos tätä pohdintaa jatkaa pidemmälle, niin onko vastuullista, että jäähdytystä lisätään viihtyvyyssyistä Suomessa, kun Intiassa sitä tarvitaan ihmisen pitämiseksi hengissä.

Kivoja ja vähemmän kivoja valintoja

Kyse on siis aina arvovalinnoista. Aina ne eivät ole loogisia. Kuka vegaaniksi ryhtynyt luopuisi lemmikkikoirastaan, vaikka tämä ahmii päivässä enemmän lihaa kuin afrikkalainen viikossa.

Itse kävin viime kesänä melomassa Kemijoella Rovaniemen Sierilän yläpuoliset kosket ennen kuin ne peittyvät vesivoimalaitoksen alle. Ymmärrän siis tunnetasolla hyvin, minkä takia moni katsoo, että jokimaisemia ei voi uhrata ilmastonmuutoksen alttarille. Ymmärrän kuitenkin myös ilmastopäästöistä puhtaan energian merkityksen, on se sitten vesi- tai ydinvoimaa.

Joissakin puolueissa on aivan skitsofreninen tilanne, kun ei voida päättää, mikä on asioiden arvojärjestys. Sähköä tarvitaan lisää muun muassa niihin kivoihin sähköautoihin ja sähköpyöriin, mutta keinot sen tuottamiseen ovat aika rajalliset, jos mikään energiatuotannon muoto ei käy.

Jos hätä ja paniikki olisi todellinen, ympäristöväki olisi aikoja sitten hyväksynyt ydinvoiman käytön niin sanotusti pienempänä pahana ja keskusta olisi valmis luopumaan puun ja turpeen polttamisesta.

Sama ristiveto arvojen kanssa koskee kuntia. Isojen kaupunkien kouluissa pohditaan, kumpi on tärkeämpi asia, maapallon vai oppilaiden keuhkot. Ilmastolupauksia tehneet kaupungit ovat päättäneet sulkea ilmanvaihdon käyttöajan ulkopuolella, jotta säästettäisiin energiaa. Kouluissa protestoidaan tätä päätöstä vastaan, koska pelätään sisäilmaongelmia.

Samat protestoijat saattavat sitten olla innokkaasti mukana koululaisten ilmastolakossa.

Rakennusmateriaaleja koskevat valinnat näyttävät muuttuvan yhä vaikeammiksi, kun keskusteluun on nostettu materiaalien hiilijalanjälki. Onko materiaaleja niukemmin kuluttava rakenne parempi kuin se, joka toimii ja kestää varmemmin? Onko vähemmän aina enemmän? Ainakin ympäristöministeriössä näin uskotaan.

Tavallinen kuluttaja voi Pariisin keltaliivien tavoin miettiä, onko tässä mitään järkeä.

Periaatetasolla moni olisi valmis toimiin ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta keinojen pitäisi olla mieluummin harmitonta moraaliposeerausta kuin sellaisia, jotka oikeasti kirpaisevat arjessa.