Luottamus hyvä, kontrolli parempi, kerrotaan Leninin lausuneen. Se oli myös Stalinin lempiajatus. Nämä ajatukset ovat pesiytyneet myös kotimaiseen viranomaisohjaukseemme. Normitalkoot olivat vain orwellilaista sananhelinää eli peitenimi säätelyn lisäämiselle.
Kansainväliset vertailut kertovat, että maat, joissa ihmiset luottavat toisiinsa, ovat menestyneet paljon paremmin kuin kontrolliin perustuvat. Suomalaisia on monesti pidetty jopa naivin sinisilmäisinä, mutta tämän voi katsoa myös vahvuudeksemme. Suomalaisten kanssa uskalletaan tehdä kauppaa.
Luottamus on ollut aivan olennainen asia myös rakentamisessa. Suomalaisen miehen ja naisen sanaan ja kädenpuristukseen on voinut luottaa. Ammattiylpeys on ollut parempi laadun tae kuin se, että mestari hengittää niskaan.
Työnjohtajista tuli 2010-luvulla urakkavalvojia
Rakentamisessa on tapahtunut 2000-luvulla lähes huomaamatta isoja muutoksia, jotka ovat lisänneet kontrollin, valvonnan ja tarkastusten määrää eli turhaa paperityötä. Työmailla esimerkiksi ei ole enää omia työmiehiä, joten työnjohtajat on korvattu urakkavalvojilla esimerkiksi Skanskan työmailla. Voi vain kuvitella, millainen henkinen muutos tämän on vanhoille mestareille.
Kontrollille on löytynyt aina helpommin perusteluja kuin sen vähentämiselle, vaikka se sitten myrkyttäisi työmaan ilmapiirin, kuten kirjoitin aliurakoiden ylisanktiointia koskevassa jutussani.
Aina kun rakentamisessa tulee ongelmia, ehdotetaan lääkkeeksi valvonnan lisäämistä. Kun Kemijärvellä vuonna 2016 epäonnistui siltavalu, niin koko infra-alan betonityöt pistettiin yhdellä hallinnollisella päätöksellä erityisvalvontaan. Ylimääräinen valvontakustannus nousi työmaasta riippuen sadasta tuhannesta eurosta jopa puoleen miljoonaan euroon. Tämä kun kerrotaan sadalla, niin saadaan suurin piirtein valvonnan kokonaiskustannus eli hukka.
Kun Liikennevirasto tutki lähes sata siltaa, niin yhtä lukuun ottamatta kaikki saivat puhtaat paperit. Ammuttiinko siis tykillä kärpästä?
Kuka valvoisi valvojaa?
Samanlainen halu lisätä valvontaa ja ulkopuolisia tarkastuksia tapahtui 2000-luvun alussa, kun markettien kattoja vaurioitui ja jopa romahti. Homeongelma puolestaan lisäsi paineita lisätä kosteusasioiden valvontaa. Vaikka molemmissa asioissa ongelmat pääosin ovat vanhassa, ikääntymisen vaivaamassa 1960-70-luvulla rakennetussa kiinteistökannassa, niin valvontatoimenpiteet painottuvat uudisrakentamiseen. Se on kuin olkinukke, jonka kimppuun on helpompi käydä.
Kuka tarvitsee kosteuskoordinaattoreita ja monia muita rakentamisen valvontaan tulleita uusia ammattinimikkeitä?
Mikä vika tarkastusten ja valvonnan lisäämisessä sitten on? Yksinkertaistettuna se on turhinta rakentamisen hukkaa ja ammattitaidon haaskuuta.
Kohta meillä on enemmän kokeneita suunnittelijoita tarkastamassa toistensa töitä kuin itse suunnittelussa. Jokaista varsinaisen työn suorittajaa kohden puolestaan on yhä isompi joukko valvojia ja koordinaattoreita. Mestareiden paras arvo on työmaalla töitä johtamassa eikä toimistossa täyttämässä valvontalomakkeita.
Huono selitys on, että työmailla tarvitaan lisää valvontaa sen vuoksi, että työn tekevät ulkomaiset aliurakoitsijat, jotka ovat kotimaissaan tottuneet tiukkaan kuriin ja valvontaan. Rakentamiskulttuuria pitäisi kehittää luottamusta lisäävään eikä sitä heikentävään suuntaan, mistä sopimusehtojen alati kasvaneet sanktiopykälät kertovat.
Työturvallisuus on parantunut huimasti, mutta sitäkään ei voi panna yksin lisääntyneen valvonnan ansioksi. Iso parannus syntyi, kun työturvallisuutta pystyttiin mittaamaan ja yritykset saatiin kilpailemaan keskenään työturvallisuudella.
Rakentamisessa valvonnan purkamisen voisi aloittaa viranomaispäästä. Ennen jokaista uutta viranomaisohjetta, pitäisi pohtia, olisiko asia hoidettava fiksummin muuten kuin pakottavalla lainsäädännöllä ja valvontaa lisäämällä.
Huonot uutiset on hyviä uutisia yritysjohdolle
Rakennustyömailla puolestaan kannattaisi suosia yhteistyötä lisääviä toteutusmalleja. Kun toiminta on läpinäkyvää ja ongelmista keskustellaan avoimesti jo heti niiden ilmaantuessa, vältytään vastakkainasettelulta ja turhilta urakkariidoilta.
Tämä koskee myös tiedon kulkua yrityksen sisällä. Jos mestarit eivät uskalla kertoa välittömästi ongelmista ylimmälle johdolle, ryhdytään korjaaviin toimiin aivan liian myöhään. Huonot uutiset ovat johdolle hyviä uutisia samalla tavalla kuin ovat työturvallisuushavainnotkin. Molempien antamiseen pitäisi kannustaa. Yritys jonka kulttuuri on niin tulosohjautunutta, että ikäviä uutisia piilotellaan, ei pärjää pitkään.
Mitä vaikeammasta hankkeesta on kyse, sitä avoimempaa ja läpinäkyvämpää toiminnan pitää olla.
Aikatauluissa on puolet ilmaa luottamuspulan vuoksi
Luottamuksessa on kyse myös siitä, luotetaanko niin kumppanin (aliurakoitsijan) ammattitaitoon kuin hänen haluunsa tehdä hyvää työtä. Jos esimerkiksi pääurakoitsija ei luota siihen, että aliurakoitsija hoitaa työnsä ajallaan, niin se johtaa siihen, että aikatauluun laitetaan paljon puskureita ongelmien varalta. Ei siis kumma, että rakentamisen aikataulussa puolet on ilmaa, kuten Aallon rakentamistalouden professori Olli Seppänen on väittänyt.
Rakennusprosessi ei etene kuin juna vaan kuin viestijuoksu, jossa kapula putoaa jokaisessa vaihdossa.
Tämän hetken ylikuumentunutta markkinatilannetta kuvaa hyvin vanha väittämä, että matalasuhdanteessa pääurakoitsijat kusettavat aliurakoitsijoita ja korkeasuhdanteessa käy päinvastoin. Kun rakentaminen on nyt pelkkää aliurakointia, ei ole ihme, että isot rakennusliikkeet ovat vaikeuksissa.
Hyvät visiot pitää panna heti käytäntöön
Luotettavuuden ja luottamuksen merkitystä on pohdittu myös rakennusalan Visio 2030 –työssä, jossa ovat mukana Aalto-yliopisto ja iso määrä rakennusalan johtavia yrityksiä. Hyviä ajatuksia ei kannata jättää vuosikymmeneksi hautumaan, vaan niitä voisi soveltaa heti.
Skanskan toimitusjohtaja Tuomas Särkilahti kirjoitti blogissaan:
”Jotta läpinäkyvyys toteutuisi käytännössä, tilannetiedon pitää kulkea reaaliajassa ja palautetta antaa pitkin koko toimitusketjua: suunnittelijoiden, urakoitsijoiden, tilaajien ja loppukäyttäjien välillä. Palautteen keräämiselle on jo olemassa työkaluja, mutta niiden käyttöä pitää lisätä. Uudet yhteistoiminnalliset urakkamuodot kuten allianssit myös osaltaan tukevat jatkuvaa palautteenantoa hankkeen osapuolten välillä.”
Rakennushankkeen reaaliaikaisella ja läpinäkyvällä tilannekuvalla on Särkilahden mukaan olennainen rooli kielteisten yllätysten poistamisessa. Tilannekuvan saavuttaminen ja jakaminen on mahdollista digitaalisten työkalujen avulla.
Lisätietoa:
Professori Olli Seppäsen ajatuksia Visio 2030 -hankkeesta muun muassa suunnittelun pullonkaulojen, aikataulun nopeuttamisen ja luotettavuuden parantamisen kannalta voi katsella seuraavalta videolta.
Tätä artikkelia on kommentoitu 9 kertaa
9 vastausta artikkeliin “Liiallinen tarkastaminen on pahinta hukkaa rakentamisessa”
Toimittaja on erehtynyt kovin esittäessään valvonnan painotusta rakennusprojektien toteutukseen. Eihän olla vaatimassa työmaavalvontaan resurssilisäystä.
Valvonta on ymmärrettävä koko prosessin eri vaiheitten suoritusosuuksien toiminnallisen suorituksen parantamisena. Meillä unohdetaan tilaajan toiminta ja sen vastuullinen osuus, kun erilaiset, lähinnä suurten urakoitsijayritysten kehittämät/ keksimät toteutusmuodot ovat tämän päivän ” sanaa”.
Tilaajat ovat nykyisin kädettömiä/ osaamattomia ja tarttuvat erilaisiin ” uusiin ” toteutusmuotoihin, samalla unohtaen (ymmärtämättään) kilpailun merkityksen. Erilaisissa bigroomeissa kehitellään tulevaa tilaajan projektia, ymmärtämättömät, sinisilmäiset tilaajat mukana touhuamassa omassa asiassaan lähinnä houkan roolissa.
Kuinka tähän on tultu, kuinka maahamme rakennettiin esim. yksityinen suurteollisuus umpimetsiin 40- 50- 60-70-
luvuilla yleensä hyvin onnistuneesti. Mikä oli em. projektitoteutuksen pääasia? Se oli tilaajien kova rakennuttamisen osaaminen. Tlaajilla= teollisuuslaitoksilla oli toimiva tuotannon prosessisuunnittelu ja raudanluja rakennusosaaminen rakennuspäälliköiden johtamana. Esim. toteutetut metsäteollisuuslaitokset olivat suurtoteutuksia, aikataulut ja kustannukset pitivät ja ennenkaikkea voitiin valmistaa kysyntää vastaavaa teollista tuotetta.
Em. kertonee ajattelevalle lukijalle, mistä tänään kovasti kiikastaa suomalaisessa rakentamisessa. Peruspuute on rakennuttamisen sisällön toiminnallinen hallitsemattomuus. Kuinka tähän on tultu, en lähde purkamaan monipolvista syyvyyhtiä.
Hyvin tärkeää olisi, että maassamme olisi toimiva tilaajaosapuolen yhteisö. Sellainen taho, jota oltiin perustamassa 1970- luvun lopulla, mutta joka perustettu
yhteisö on varmaankin sisäiseltä rakenteeltaan maho ottamaan kantaa tilaajaosapuolena.
Professori Seppäsen esitykset rakennustoteusta koskien olivat lähinnä rääpimistä puutteelisin perustiedoin. Meillä on tavan takaa tuotu erilaista sovellusta kehittämään toimintaamme (jenkkiprujut ovat olleet kovin kysyttyjä aina). Tämänkin tuojan peruspuute on heikko ymmärrys( kokemustahan ei ole ) prosessin osapuolien rooleista. Tilaaja on hänelle outo osallistuja, ei edes jenkkimallista arkkitehtitoimintaa tunneta.
Kokenut valvoja puhuu täyttä asiaa. Mutta kuten kirjoitin: aina löytyy ”hyviä syitä” lisätä valvontaa, tarkastuksia, sanktioita, kuria ja kontrollia. Valvontaa tarvitaan, mutta sen jatkuva kasvattaminen on rakentamisen syöpä. Etsitään syitä eikä syyllisiä.
Korvauksista vastuullinen taho on käräjillä löydettävä, valvojan tehtävä on löytää perusteluita, mikäli tällaiseen joudutaan. Merkittävää on, että rakennuttaja asettaa pätevät valvojat. Suunnittelijoiden valtuudet sopimisessa ovat pienemmät, valvojalla on pääsy ja oikeus mittauksin todentaa kohdetasoa, valvoja voi tomittaa näitä tietoja myös tarkastajille ja merkitä virheitä työmaakokouksen pöytäkirjaan tai työmaapäiväkirjaan. Valvoja on erinomainen, koska hänellä oikeasti on vastuuta. mitä ei muista työmaalla kulkijoista voi sanoa.
Minulla on sellainen vakaa käsitys, että valvojien avulla käyttöönotto sujuu varmemmin kuin ilman.
Seminaarin perusteella opiskelijat tekevät varsinaisen aivotyön! ollaan mukavuusalueen huipulla ja rötkötetään katsomassa videotykkiä..
Pitää ymmärtää mitä pitää valvoa, niin valvonnalle saadaan tarkoitus ja tehokkuutta. Rakentamisesta tehdään kallista liian raskaan organisaation myötä, sisäisesti pyöritetään monesti aivan yksikertaisia asioita pitkään ja liian usean henkilön toimesta.
Valvonnasta on pääurakoitsijalle jopa hyötyä isoissa kohteessa, kun kaikesta tekniisissä tiloissa olevan hankinnasta vastaa rakennuttajakonsultti.
Mölsä on kirjoittanut hyvän näkökulman aiheesta josta pitäisi puhua paljon enemmän. Itse en toki ole kaikesta samaa mieltä.
Väittäisin, että valvonta tai laajemmin rakennuttajakonsultin yritysliiketoiminta on rakennusalan turvallisin ja helpoin. Vastuut ovat marginaaliset ja työntekijöiden osaamisen kirjo on laaja. Tilaaja ei likellekään aina tiedä mitä on tilaamassa ja silloin saa mitä tilaa, se että yrityksellä on referenssejä ei takaa tällä sektorilla yhtään mitään.
Valvonnan poisjättäminen on kuitenkin mahdoton ajatus, ainakin pääkaupunkiseudun rakentamisessa. Sisämaassa luottamuksen ja ammattiylpeyden saavuttaminen saattaisi olla mahdollisempaa, mutta pääkaupunkiseudulla asiaa jouduttaisiin harjoittelemaan liian pitkään ja liian kallein seuraamuksin.
Sen sijaan uusien koordinaattoreiden keksiminen pitäisi jo pikku hiljaa lopetella. Olennaisempaa olisi löytää ammattitaitoisempi henkilökunta valvontatoimeen ja asettaa sille sektorille hieman enemmän tehtäväkuvaa ja ehkä vastuutakin. Totuus vain on se, että jos halutaan isoa katetta, pitää olla halpa työvoima. Ammattitaito maksaa.
Yhtä kaikki, tärkeä aihe puhuttavaksi. Valvonta on ala jossa on enemmän liiketoiminnan tekemistä kuin laatua.
Asunnonostajan esimerkiksi tulisi ottaa selvää, onko kohde tarkastettu valvoja- vai mestarivetoisesti, ennen ostopäätöstänsä. Veikkaan, että riippumattoman valvojan ohjauksessa olleet kohteet olisivat helpompia välityskohteita.