Kokeile kuukausi maksutta

Mikä on naisen paikka rakennustyömaalla – seinällä tissikuvana vai töitä johtamassa?

Tietoa kirjoittajasta Seppo Mölsä
Erikoistoimittaja, seppo.molsa@rakennuslehti.fi, Twitter: @SeppoMls
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

”Aina nämä naisia koskevat jutut ovat yhtä stereotyyppisiä. Naisen rooli on vain vakuutella, että ei pelota ja kyllä tässä pärjätään.”

Tällaista palautetta saimme jutusta, joka koski naisten määrän kasvua rakennusalalla. Siinä oli kyselty, miten naisinsinöörit pärjäävät työmaalla.

Kommentoija on sikäli oikeassa, että naiset ovat tänään normaali ilmiö rakentamisessa eikä sitä pitäisi ihmetellä. Edelleenkin voi silti kysyä, toteutuuko tasa-arvo rakentamisessa ja ovatko jotkut tehtävät varattu vain miehille.

Omaa eläkeikää lähestyvää ikäluokkaani edustava naisdiplomi-insinööri ainakin valitti, että jopa Pöyryn kokoisessa konsernissa naiset ovat jääneet urakehityksessä miesten jalkoihin. Suunnittelu- ja konsultointi on kuitenkin tasa-arvoisuudessa kaukana muun rakentamisen edellä. Esimerkiksi Insinööritoimisto Mehdon henkilökunnasta tasan puolet on naisia. Vieläpä nuoria sellaisia.

Työmaa on kova paikka nuorelle työnjohtajalle

Työmaiden johdossa nainen sen sijaan on harvinaisuus, vaikka ensimmäisiä naispuolisia vastaavia mestareita oli jo 1980-luvulla. Kannattaako kuitenkaan erikseen kysyä, pärjäävätkö naiset työmaalla, koska nuorilla miehilläkään ei ole siellä helppoa. Tein vuosia sitten jutun, jossa selvitettiin, miksi nuoret mestarit ja insinöörit haluavat pois työmailta. Selvimmäksi syyksi osoittautui se, että he kokivat työnsä liian vaativaksi osaamiseensa nähden. Sen paremmin työmiehet kuin esimiehetkään eivät arvostaneet kokemattomia työnjohtajia. He olivat paineineen ikään kuin puun ja kuoren välissä.

Tänään nämä asiat ovat paljon paremmassa kunnossa ja monilla työmailla näkee todella nuoria insinöörejä ja mestareita. Useimmiten heitä on ”kaitsemassa” kokenut vanhan kaartin rakennusmestari, joka antaa ammatillista ja henkistäkin tukea. Kroonisen työnjohtajapulan vuoksi yritykset ovat oppineet pitämään huolta henkilökunnastaan.

En näe, että naisten ja miesten tuen tarpeessa olisi eroja, sillä tänä päivänä suurimmalla osalla insinööreitä on ylioppilastausta ja enää vain harvoin näkee pitkän linjan kulkijoita, jotka ovat aloittaneet ammattimiehinä. Aiemmin tuo ammattimiestausta antoi mestareille tukevan pohjan johtaa heti töitä, mutta teknikkokoulutuksen loppumisen myötä tuo perinne katosi.

Nainen tienasi kolmanneksen vähemmän kuin mies

Työntekijätasolla naisten ja miesten palkkaerot ovat vähentyneet selvästi. Vuonna 1974 rakennustyöntekijöiden keskituntiansio oli 13 markkaa. Naisten keskituntiansio oli 8,35 markkaa. Vuonna 2016 ero oli pienentynyt selvästi, sillä miesten keskituntiansio oli 16,5 euroa ja naisten 13,5 euroa. Naisen ja miehen välinen palkkaero oli siis kutistunut vajaasta 65 prosentista 82 prosenttiin. Erityistä tarkkuutta ja huolellisuutta vaativassa nosturikuskin työssä naiset tienaavat jopa miehiä enemmän.

Fyysisissä, voimaa vaativissa töissä sukupuolten välisellä erolla on kuitenkin vielä merkitystä. Esimerkiksi maalarikoulutus on naisten suosiossa, mutta silti maalarin ammatti on edelleen varsin miehinen. Erityisesti tasoitetyöt ovat Maaalausliike Nurminen Worksin hallituksen puheenjohtaja Heikki Nurmisen mukaan naisille fyysisesti liian kovia. Muutama on yrittänyt, mutta paikat eivät ole kestäneet eläkeikään saakka. Varsinkin olkapäät ovat kovilla.

Tasoitetyöt alkavat olla liian raskaita suomalaisille miehillekin.

”Fyysistä työtä tekevien nuorten miesten kato on hänen mukaansa ollut aika totaalinen. Tänä päivänä on niin helppoa olla tekemättä mitään. Tai sitten kilpailu ammattien kesken on niin kovaa, että työt, joissa ei olla säännöllisesti, vievät meidän nuorison jonnekin muualle”, Nurminen arveli kesällä, kun häntä haastattelin.

Toisaalta naiset ovat myös hyötyneet siitä, että heidän ei ole tarvinnut tehdä rakennuksilla niitä kaikkein kuluttavimpia töitä. Esimerkiksi miehillä meluvammoja on noin kymmenkertainen määrä verrattuna naisiin. Syynä ovat 90-luvun heikot työmaaolosuhteet.

Ensimmäiseksi karsittiin naishakijat

Tasa-arvon suhteen työelämä on muuttunut valtavasti. Oulun Maarakennuspoikien eli OMP:n historiikissa kerrottiin, että 1970-luvulla insinöörien työhakemuksista karsittiin ensimmäiseksi pois, ihan rutiininomaisesti, naishakijat.

Poimin Rakennuslehden 50-vuotishistoriikkiin tekemistäni jutuista muutaman palan esimerkiksi epätasa-arvosta. Miesten ja naisten erilaiseen kohteluun syyllistyivät jopa alan järjestöt. Vuonna 1971 Rakennuslehdessä oli Insinöörilitto-Rakennusinsinöörit ry:n eli nykyisen RIA:n työpaikkailmoitus.

”Nuori, jonkin verran toimistokokemusta ja työkokemusta omaavan miespuolinen opistoarkkitehti saa paikan”, siinä luki.

Insinööritoimistoissakin oli erikseen miesten ja naisten tehtävät. Vuonna 1972 Insinööritoimisto Vesto haki työnsuunnittelu ja kustannuslaskentatehtäviin rakennusmestaria ja massalaskentatehtäviin naispuolista rakennusmestaria.

Vuonna 1974 Rakennuslehdessä oli kuva siitä, kuinka Tiedotusmiehet ry:n jäsenet olivat lounaalla Suomen Rakennusliikkeiden liiton johtajien kanssa. Siihen aikaan tiedottajat todellakin olivat miehiä. Tänään mies on tuossa ammattikunnassa harvinaisuus. Monessa isossa rakennusalan yrityksessäkin naispuolinen tiedotusjohtaja tuo tasapainoa jopa yrityksen miesvoittoiseen hallitukseen.

1970-luvun lopulla naisia oli vain pari prosenttia rakennusalan insinöörikunnasta. Teekkaritytöillä oli niin paljon miesseuraa ympärillään, että heillä ei ehkä ollut samanlaista tarvetta kaunistautua ja meikata kuin muilla. Siitä oli syntynyt jopa lentävä lause: rumia kuin Polin tytöt.

Tätä YIT:n legendaarinen toimitusjohtaja Tauno Mäkinen paheksui Rakennuslehdessä vuonna 1980 julkaistussa kolumnissaan:

”Olin nähnyt vain viehättäviä teekkarityttöjä, joita keikkuva tupsu entisestään kaunisti.”

Mäkisen kirjoitus kaikkine tytöittelyineen ei ollut ihan feminismin riemuvoitto, mutta hyvä yritys kuitenkin vanhan liiton mieheltä. Hän moitti miesinsinöörejä siitä, että he eivät jaksa uskoa, että nainen voi olla sekä älykäs että kaunis ja vieläpä hyvä insinööri.

”Me kun haluamme vain helliä ja suojella. Eihän luonnollisesti voi ajatella, että tyttö – vaikka olisikin insinööri – menisi ronskien ellei suorastaan raakojen rakennusmiesten joukkoon, johtaisi heitä ja voisi olla vaikka työpäällikkö. Ajatellaanpa vaikka niitä epälukuisia kaksi- tai yksimielisiä vitsejä, joista me rakentajat olemme tunnettuja. Ei se vitsin murjominen tytöltä kävisi, vaikka olisikin hyvä ammatissaan. Arkkitehdiksi tytön voi kyllä hyväksyä tai naisinsinöörin piirustuslaudan ääreen”, hän kirjoitti.

”Näin kai mietteemme kulkevat, mutta luulen, että ne kulkevat väärää latua. Meissä miehissä on aina niitä yksilöitä, jotka yrittävät löytää naisista vain heikkouksia. Ehkäpä tunnemme myös hieman pelkoa, että jäämme toiseksi. Meidän olisi opittava luottamaan enemmän naiskollegoihin ja annettava heille suurempi elintila ammatissamme.”

Samanlaista vähättelyä naisteekkarit ovat joutuneet kokemaan muillakin teollisuuden aloilla jopa ihan viime vuosina. Vuonna 2015 Ilta-Sanomat kertoi Tampereen teknillisen yliopistossa ympäristö- ja energiatekniikkaa opiskelevasta naisesta, joka haki paperitehtaalle kesätöihin tuotantopuolelle. Hänelle ilmoitetttiin tylysti, että noihin hommiin ei ole ollut tapana palkata naisia.

Rouva Eila Potinkara oli ensimmäinen Rakennuslehden haastattelema naisjohtaja. Tämä tapahtui vuonna 1983. Tauno Potinkaran kuoltua vuonna 1970 henkilökunta oli toivonut, että rouva ottaisi asiat hoitoonsa. ”He sanoivat, että käy täällä vaikka sanomalehti lukemassa”.

Toimitusjohtajaksi yritykseen nimitettiin kuitenkin mies, mutta rouva Potinkara ryhtyi hallituksen puheenjohtajaksi. Samalla hän hoiti myös henkilöstöhallinnon ja koulutuksen. Siihen aikaan myös Lemminkäisessä ja Onnisessa sukuun naidut miehet hoitivat yrityksen johtamisen naisomistajan pysytellessä taustalla.

Jutussa Eila Potinkaran titteli oli koko ajan rouva eikä hallituksen puheenjohtaja, vaikka miehen kuolemasta oli jo 13 vuotta. Tämä kertoo jotain toimittajienkin asenteista.

Alapään juttuja ja tissikuvia

1980-luvulla asenteet alkoivat muuttua myös työmailla. Kun Rakennuslehti haastatteli vuonna 1985 Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajaa Aarno Aitamurtoa, tämä kehui uuden polven rakennusmestareita. Koulutus oli hänen mukaansa parantanut asenteita.

”Mestareiden suusta ei enää kuulu työmiesten henkilökohtaista solvaamista menneiden vuosien tapaan ja härskit puheet ovat hiljenneet”, hän totesi.

Vanhat tavat olivat kuitenkin tiukassa. ”Pari vuotta sitten liittoon tuli tuohtuneita rakennustyöläisiä haluten siltä istumalta aloittaa lakon. Työmaan mestari oli aamulla töihin tullessaan huomannut, että joku oli heittänyt vetensä edellisenä iltana valetulle lattialle. Mestari oli uhonnut, miten hän solmiaa joka mieheltä vehkeet, ettei moinen toistu. Tämän työntekijät olisivat vielä nielleet, mutta sitten mestari alkoi sättiä alapään jutuilla paikalla ollutta naistyöntekijääkin”, Aitamurto paheksui.

Tyttökuvia on paheksuttu isoissa konserneissa, mutta eivät ne minnekään ole hävinneet. Kuva on muutaman vuoden takaa. Samanlaisia löytyy lähes kaikista toimistoista, työmaakopeista puhumattakaan.

Tänään puheet ovat varmaan siistiytyneet, mutta jotkut vanhat, ikävät tavat ovat jääneet työmaille. Kirjoitin vuosia sitten blogissani siitä, että työmaatoimistojen seinillä olevat tyttökalenterit voivat häiritä naistyöntekijöitä. Kysyin myös minkä kuvan ne antavat toimistolla käyville asiakkaille, kuten asunnonostajille, rakennusalasta. Voiko mestari nolostumatta esitellä naisasiakkaalle asunnon kuvia paljasrintaisen naisen tuijotellessa seinältä?

Sain heti vihaista palautetta, että ammattilehden ei ole syytä haaskata tilaa tuollaisille kirjoituksille.

Pari vuotta vuotta sitten ruotsalainen Byggindustin-lehti kiinnitti kuitenkin huomiota samaan asiaan. Byggchefernan eli rakennusalan johtajien järjestön puheenjohtaja Lars Bergqvist ihmetteli, että rakennustyömailla on edelleen kuvia vähäpukeisista naisista kampanjoista ja kielloista huolimatta.

Järjestö oli kysynyt 800 rakennusalalla toimivalta ruotsalaisnaiselta käsityksiä alasta. 88 prosenttia vastaajista sanoi, että naisia ja miehiä kohdellaan eri lailla. 64 prosenttia vastaajista katsoi, että alalta valuu pois merkittävää osaamista ”äijäkulttuurin” vuoksi. Järjestön mukaan alalla oli näistä syistä vaikea rekrytoida naisia.

Suomessa ei ole vastaavaa kyselyä tehty, mutta huoli on sama: naisia tarvitaan rakennusalalla eri tehtävissä eikä äijäkulttuurin saisi olla sille este. Jos jonkin on väistyttävä, niin väistyköön machoäijäily.

 

 

 

Tätä artikkelia on kommentoitu 2 kertaa

2 vastausta artikkeliin “Mikä on naisen paikka rakennustyömaalla – seinällä tissikuvana vai töitä johtamassa?”

  1. Ihan muutaman viime vuoden aikana on tasa-arvoasioissa tullut selvää parannusta keskisuuressa rakennusliikkeessä. Vanhat mesut eläköityvät ja nuorempi työpäälliköiden ja vastaavien kaarti ottaa hommat pikku hiljaa haltuunsa.

    Vähän aikaa sitten ei naispuolista ammattilaista otettu ihan tosissaan, vaan hänen piti ensin todistaa osaamisensa, jonka jälkeen sitten miehissä ihmeteltiin, että sehän osaa tehdä töitä.

    Myös naispuoliset suunnittelijat ovat monesti kovilla. Työmaakatselmuksella naisarkkitehdin huomautuksiin suhtaudutaan äijämäisellä örinällä, eikä huomautusta välttämättä oteta ihan todesta. Miesarkkitehdin huomautuksiin todetaan, että ”juu, hoidetaan”.

    Loppukaneettina vielä mainittakoon, että parhaan mentoroinnin nuorena mesunalkuna aikoinaan sain pieneltä ja pippuriselta naismestarilta, joka asenteellaan piti huolen, ettei kukaan hyppinyt hänen nenilleen; oli sitten mies tahi nainen.

  2. Lähtökohta tulee kaikessa älyllisessä elämässä olla, ettei sukupuoli, vaan asia vaikuttaa. Kaiken miesörinän, eli sivistyksen puutteen, maksaa loppuasiakas, eli kiinteistönomistajat.

Vastaa käyttäjälle TeePee Peruuta vastaus

Viimeisimmät näkökulmat

Seppo Mölsähttps://www.rakennuslehti.fi/kirjoittajat/seppo-molsa/