Kokeile kuukausi maksutta

Miksi kustannukset ylittyvät stadion-luokan hankkeissa – heitetäänkö rakentajille rahaa kuin lihaa leijonille?

Tietoa kirjoittajasta Seppo Mölsä
Erikoistoimittaja, seppo.molsa@rakennuslehti.fi, Twitter: @SeppoMls
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

Aloitin toimittajaurani vuonna 1987 kirjoittamalla Rakennuslehteen analyysin siitä miksi Oopperan rakentaminen tulee niin tavattoman kalliiksi.  Arvioin että rakentamista ei olisi kannattanut aloittaa korkeasuhdanteessa, sillä silloin kalliit suunnitelmat tulevat erityisen kalliiksi.

Oopperatalon tarjoukset ylittivät 40 prosentilla Rakennushallituksen arvioiman 200 miljoonan markan budjetin. Myöhemmin paljastui, että suurilla rakennuskonserneilla oli ollut tapana muodostaa tarjouskartelli Rakennushallituksen töistä. Oopperan tarjouskilpailun mahdollisen kartellin mursi sitten runkourakassa kolmen ”keskisuuren” rakennusliikkeen (Ruola, Palmberg, Teräsbetoni) yhteenliittymä.

Rakentamisen musta kirja – rötösherroja ja kartellien solmijoita

Samoihin aiheisiin olen joutunut palaamaan useasti: Mäntyniemi, Musiikkitalo, Länsimetro jne. Viimeksi on keskusteltu Olympiastadionin korjaus- ja laajennustöiden kustannusylityksistä. Tämän viikon Rakennuslehdessä on juttu Hiekkaharjun vesitornista, joka valmistui kaksi vuotta myöhässä.

Tällaisissa julkisissa hankkeissa ongelmana usein on se, että liikkeelle lähdetään toiveiden tynnyristä ja toiveikkaasta kustannusarviosta.

Esimerkiksi voi ottaa Uuden lastensairaalan, jota hehkutettiin etukäteen maailman parhaana lastensairaalana. Kun kaikkia toiveita lähdettiin sitten laittamaan suunnittelupöydälle, huomattiin, että 175 miljoonan euron budjetti oli ylittymässä 50 miljoonalla eurolla. Konsultti vaihdettiin pikavauhdilla ja tilalle otettiin professori Yrjänä Haahtela. Hän suunnittelutti hankkeen uudelleen lähtemällä liikkeelle koko talon toiminnasta, jolloin yksittäisten yksiöiden päällekkäisiä tilatoiveita voitiin yhdistellä, millä säästettiin neliöitä.

Haahtelan mallintaman virtuaalitalon avulla voi simuloida sekä suunnittelun että rakentamisen – kustannukset näkyvät välittömästi ja niitä voi lähteä ohjaamaan

Hyvä suunnittelunohjauksen periaate on, että, että jos johonkin kohtaan ehdotetaan budjetin ylitystä, jostakin pitää löytyä vastaavat säästöt. Olympiastadionilla ei missään vaiheessa tehty näin, vaan kaikkiin korjausrakentamisen yllätyksiin vastattiin tekemällä asiat hyvin. Missään vaiheessa tuohon toiveiden tynnyriin ei koskettu eli siitä ei lähdetty hakemaan säästöjä. Kustannusten ohjausmielessä se oli typerää, mutta stadionin toiminnallisuuden kannalta ehkä sittenkin järkevää.

Ehkä noista toiveista olisi jotain voinut karsia, mutta päätökset karsimisjärjestyksestä olisi pitänyt tehdä jo ennen urakoitsijan valintaa. Se taas olisi ilmeisesti ollut poliitikoille ja muille taustatahoille mahdotonta. Yhtä mahdotonta heille on lähteä nyt jälkikäteen puuttumaan valtavasti paisuineisiin käyttökuluihin

Samat syyt kustannusylityksiin tuntuvat aina vain toistuvan eikä selvitysmiesten (Jorma Haapamäki, Erkki Virtanen) raporteista ole löytynyt ratkaisua. Ehdotukset ovat jopa keskenään ristiriitaisia, kun toisaalta ehdotetaan kilpailun lisäämistä ja sitten kilpailun vähentämistä.

Entisenä SRV:n projektinjohtourakoitsijana Haapamäki kehotti vuonna 2007 tehostamaan kustannusohjausta ja lisäämään kilpailua hankkeita pilkkomalla.

Erkki Virtanen puolestaan olisi päinvastoin vähentänyt kilpailua ja siirtynyt elinkaari- ja allianssimallien käyttöön. Ne toki helpottavat hankkeen sujuvuutta, mutta kustannuksiin niillä on harvemmin ollut vaikutusta, ei ainakaan niitä madaltavasti.

Todellinen konkreettinen keino, jolla suurten infrahankkeiden kustannus- ja aikatauluriskejä on voitu hallita, tulee Länsimetron kakkosvaiheesta. Se on niinkin yksinkertainen asia kuin tilannehuone, jossa päivittäin seurataan hankkeen kaikkien osien etenemistä. Jos yllätyksiä havaitaan, niihin voidaan reagoida heti, kun metron ykkösvaiheessa yllätyksistä tuli tieto niin myöhään, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Samanlainen tilannehuone on käytössä myös Finavian Helsinki-Vantaan lentokenttähankkeessa, ja se on saanut paljon kiitosta.

Isoja kustannusten ylityksiä toki tapahtuu myös yksityisellä puolella ja jopa rakennusliikkeiden omissa hankkeissa, joissa ne ovat itse vastanneet jopa suunnittelusta.

Tuoreita, paljon julkisuudessa olleita esimerkkejä ovat SRV:n Redin ja Constin St George-hotellin kustannusylitykset, mutta vähemmälle julkisuudelle on jäänyt Nesteen Kilpilahden lähes 500 miljoonan euron voimalaitoshanke, joka on vuosia myöhässä muun muassa putkilinjojen laatuongelmien vuoksi.

Suunnitteluharha vaivaa isoja hankkeita

Kirjoitin näin vuonna 2016, kun meillä ihmeteltiin suurten infrahankkeiden kustannusylityksiä:

”Taloustieteiden nobelilla palkittu Daniel Kahneman on puhunut kirjassaan ”Ajattelu nopeasti ja hitaasti” suunnitteluharhasta, joka koskee erityisesti suuria, pitkäkestoisia julkisia infrahankkeita.

Projektin suunnittelussa lähdetään Kahnemanin mukaan liian usein siitä, että kaikki onnistuu parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä voidaan ottaa huomioon tunnistettuja riskejä, mutta ei niitä epäonnistumisen mahdollisuuksia, joita ei ole osattu edes tunnistaa, mutta joita pitkässä projektissa voi aina tulla eteen. Ennusteet pohjautuvat asioihin, jotka ovat tiedossa ja ennustettavissa, vaikka tuntemattomilla eli ennustamattomilla tekijöillä voi lopulta olla paljon isompi merkitys. Vantaan kehädalla tällaiseksi osoittautui lentokentältä valunut glykoli, joka romutti täysin yhden aseman aikataulun.

Suunnittelijoita ei Kahnemanin mukaan palkita siitä, että he ennakoivat vaikeuksia vaan siitä, että he esittävät selkeitä (optimistisia) suunnitelmia. Lähtökohdaksi otetaan positiivisin arvio sen sijaan, että katsottaisiin kylmien tilastojen pohjalta miten muissa vastaavanlaisissa hankkeissa on onnistuttu.

Länsimetron kohdalla eurooppalaiset esimerkit olisivat voineet tarjota kylmäävää tilastotietoa myös riskeistä.

Kahneman toteaa, että suunnitteluharha ei koske yksin infraprojekteja. Kun Edinburgissa suunniteltiin vuonna 1997 Skotlannin parlamenttitalon rakentamista, oli sen kustannusarvio 40 miljoonaa puntaa. Vuonna 2004 se valmistui 431 miljoonan punnan hinnalla.

Ihan yhtä karmea esimerkki olisi ollut Berliinin uusi lentokenttä. Rakennustyöt alkoivat 2002. Lentokentän avajaiset peruttiin toukokuussa 2012 vain vähän ennen virallisia juhlallisuuksia. Työt ovat edelleen kesken ja rakentamisbudjetti on paisunut kahdesta miljardista kuuteen miljardiin euroon.

Suunnitteluharhaan johtaa Kahnemanin mukaan usein halu saada projektille poliittinen hyväksyntä, koska julkiset projektit eivät juuri jää kesken kustannusten kasvun tai aikataulun venymisen vuoksi. Projektin kannattajat helposti suurentelevat etuja ja aliarvioivat kustannuksia.

Tämän harhan riski on suurin sellaisilla hankkeilla, joita pidetään yleisesti ”hyvinä”. Raidehankkeet, Kruunuvuoren selän silta tai vaikkapa Guggenheimin museo sisältävät tämän riskin.

Poliittinen päättäjä ei lisää budjettiin mielellään varaumia, koska niistä tulee helposti itseään toteuttavia ennusteita. ”On kuin lihaa heitettäisiin leijonille. Urakoitsijat ahmaisevat sen heti”, Kahneman toteaa.”

Allianssi ei ole tae kohtuullisesta budjetista

Tuohon kirjoitukseen voi lisätä vielä sen, että niin kehuttu kuin allianssimalli onkin, niin siinä on riskinä tuon viimeisen kappaleen huomautus lihan heittämisestä leijonille. Mainitsemissani raidehankkeissa ja Kruunuvuoren sillassa budjetin paisuminen on jo todettu fakta.

Lähes kaikissa isoissa allianssihankkeissa budjetti on paisunut kehitysvaiheessa ja tavoitehinta on asetettu sellaiseksi, että kaikki varmaan pääsevät nauttimaan bonuksista. Kun itse asetat tavoitteet ja itse mittaat niihin pääsemistä, kaikilla on mukavaa. Töiden sujuvuutta allianssi toki parantaa ja kehitysvaiheessa voidaan torjua monia riskejä. Suunnitelmatkin paranevat, vaikka usein on käynyt myös niin, että kustannuksia alentavien ehdotusten vastapainoksi suunnitelmien tarkentuminen on johtanut alkuperäistä laajempiin töihin ja sitä kautta kustannusten kasvuun.

Sama  budjetin paisumisen riski on elinkaarihankkeissa, joita kunnat ovat kilvan alkaneet käyttää kouluhankkeissa, kun niitä selvitysmies ja ympäristöministeriö ovat suositelleet. Hankkeiden kannattavuudesta kertoo se, että SRV on nostanut ne uudessa strategiassaan painopisteekseen, kun aiemmin pääosa hankkeista meni YIT:lle ja Lemminkäiselle. Kilpailu oli silti yhtä  rajallista kuin isoissa allianssihankkeissa. Kunnissa ei ole mietitty, milloin mitäkin toteutusmuotoa kannattaa käyttää vaan ne ovat lähteneet muoti-ilmiöön äänettömiksi maksumiehiksi.

Isoissa allianssiurakoissa olisi mahdollista käyttää myös kilpailullista kehitysvaihetta. Australiassa allianssissa vahvuutensa osoittanutta kehitysvaihetta sovelletaan usein myös perinteisiin toteutusmuotoihin. Kehitysvaihekin voi olla kilpailullinen eli mukana on esimerkiksi kaksi tarjoajaryhmää, jotka kirittävät toisiaan, kertoo allianssiurakan Suomeen tuonut VTT:n johtava tutkija Pertti Lahdenperä.

”Joissakin hankkeissa on tärkeää, että alihankkijatkin eli rakentamisen todelliset tekniset asiantuntijat ovat aikaisessa vaiheessa kehittämässä suunnitelmia tiukkaan hintaraamiin sopiviksi. Joskus korostuu innovoinnin merkitys ja tarkkojen suunnitelmien sijaan voidaan lähteä liikkeelle toiminnallista tai tuotevaatimuksista. Yleensä hävinneille tarjoajille maksetaan kehitys- tai kommentointivaiheesta palkkio, joka on puolet kuluista.”

Hybridimalleissa panostetaan allianssista tuttuun kehitysvaiheeseen – Destia kehittää Oulun STk-mallissa siltaratkaisuja

Kevyempi vaihtoehto on käyttää Haahtelan simulaatiomallin tapaista menettelyä päästä yksimielisyyteen kustannuksista.

Rakentamisen aikana tärkeintä on lisätä avoimuutta. Pääurakoitsija ei meillä aina kerro tilaajalle todellista aikataulua. Koronan aikana salailu on saattanut jopa lisääntyä, sillä juristien mukaan pääurakoitsija ei voi vedota koronan tuomaan ylivoimaiseen esteeseen aikataulun pidentämiseksi, jos aikataulu on ollut vähänkin myöhässä. Ruotsissa tilaaja ja urakoitsijat käyvät vähintään kerran kuukaudessa läpi aikataulun ja lisätyöt, jolloin vaateet eivät pääse kasautumaan. Tämä käytäntö kannattaisi ottaa Suomeenkin.

Länsimetron kakkosvaiheessa tehokkaaksi ohjauskeinoksi on osoittautunut tilannehuone. Hyvän tilannekuvan ansioista yllätyksiin on voitu puuttua heti korjaavin toimenpitein. Myös Finavia on saanut hyviä kokemuksia tilannehuoneesta lentokentän laajentamishankkeissaan.

Kirjoitusta on päivitetty 9.2.2021

 

Tätä artikkelia on kommentoitu 26 kertaa

26 vastausta artikkeliin “Miksi kustannukset ylittyvät stadion-luokan hankkeissa – heitetäänkö rakentajille rahaa kuin lihaa leijonille?”

  1. Vero eurolle kun ei ole mitään valvontaa. Toisten rahoilla on kiva puuhastella. Äänestäminen ei auta, sama meno jatkuu vuodesta toiseen.

  2. NIITÄKIN HANKKEITA TULISI OSATA JOHTAA!! Vain harva osaa.

  3. Alliansissa ei edes näennäisesti yritetä valvoa mitä ”PJU” huseeraa vaan vajailla lähtötiedoilla nopeasti rykäistyyn ja ”kilpailutettuun” kauppaan tuleekin paljon lisähommaa ketjussa alaspäin. Näitä tuntihommia sitten joko myydään näille työmaapalvelufirmoille ja otetaan lahjuksina tai otetaan suoraan lahjuksina urakoitsijalta mestareille. Ja sama piirileikki pyörii projektista toiseen…

    Aidossa allianssihengessä oikeasti haluttaisiin osaavin/kustannustehokkain porukka eikä vain se joka on allianssivastaavan kalakaveri tai muuten vanha tuttu.

    1. Mädäntynyt ala ja sitä ei vaan millään tunnusteta.

    2. Tässä lauseessa kiteytyy ongelman ydin: ”Aidossa allianssihengessä oikeasti haluttaisiin osaavin/kustannustehokkain porukka eikä vain se joka on allianssivastaavan kalakaveri tai muuten vanha tuttu.”

      Pedataan osaamattomille tutuille hankkeita ja ihmetellään miksi budjetti meni taas pitkäksi.

      1. Puujalkakomppanian työntäminen soppapalkalla tykinruuaksi miinakenttään on kokonaisedullisinta, eikä nosta porua.

        1. Suomeen pitäisi saada puujalkakomppanian röörielmerin tilalle sankariputkimies Supermarion kaltaisia tasohyppelijöitä.

  4. Kruunusiltojen hanke ylittämässä roimasti kustannusarvionsa.

  5. Mistä johtuu, että valtiolliset ja kunnalliset suurprojektit usein epäonnistuvat, mutta esimerkiksi yksityiset suuret teollisuuslaitosprojektit pääsääntöisesti onnistuvat(poikkeus esim. länsirannikon voimala)?

    Vastaus: Isännättömyys = tilaajan raha kaukainen ja epämääräinen,rakennuttamisessa motivaatio heikko. Tilaajan yksityisen rahan jatkuva läsnäolo, rakennuttamisessa vahva motivaatio.

    Allianssitoteutus on paikallaan, jos on kyse vaativasta ja suuresta kokonaisuudesta, tällöin hyvin suppea tarjoajien määrä. Toteutusmuodon käyttö muulloin saattaa johtaa kustannusten huomattavaan nousuun (johtuen kilpailun puutteesta ), verrattuna tilaajan omaan suoraan rakennuttamiseen.
    Tällöin suunnitteluttamisessa kustannusten hallinta on tärkeää, siis tieto, mistä kustannukset muodostuvat, kuin myös viedä sitä alusta lähtien määrättyyn toteutusmuotoon.

    Vain kunnolliset, huolellisesti laaditut, tarjousasiakirjat antavat tarjouksia ja mahdollistavat sopimukset, joiden kanssa ei tarvitse otella lisäkustannuksista ja -ajasta. Rakennuttajasuoritukselta vaaditaan kovaa ammattisosaamista, lisäksi myös vastuulliselta projektijohdolta tiukkaa luonnetta eli; toimimme urakkasopimuksen asettamin ehdoin tarkasti ja periksiantamatta.

    1. En usko tuohon, että yksityiset suuret teollisuuslaitosprojektit pääsääntöisesti onnistuisivat. Suurimmasta osasta epäonnistumisia ei vain tiedoteta. Tiedän useita teollisuushankeita, joissa on joko bujdetti ylittnyyt tai sitten uusi tehdas ei ole toiminut niin kuin piti. Vaikkapa budjetissa pysynyt uusi voimala, jonka käyttö maksaa enemmän kuin voimala tuottaa rahaa, on sekin ongelmallinen tilanne. Erityisesti uuden teknologian projekteissa, joissa tilaajalla ei ole pitkää kokemusta, on käynyt toistuvasti niin. Olkiluoto ja Fennovoima ovat vain yksiä esimerkkejä yksityisistä epäonnistuneista projekteista, mutta kyllä epäonnistuneita investointeja ovat tehneet lukuisat muutkin toimijat. Epäonnistuneiden investointien kohdalla julkisissa hankkeissa asioista joudutaan julkisuuslain mukaan kuitenkin kertomaan, ainakin jos joku kysyy. Yksityiset toimijat saavat pitää epäonnistumisensa yrityssalaisuuksien verhossa, paitsi ihan räikeimmissä tapauksissa.

      Omasta mielestäni julkisten hankkeiden iso ongelma ovat kilpailutuksen jälkeiset muutokset, ja niiden hallinta kustannusten kannalta. Yksityinen puoli pystyy helposti neuvottelemaan niistä, kun niitä ei rasita julkiselle sektorille asetettu hankintalainsäädäntö. Julkisella puolella pystyy siinä kohdassa nyhtämään tilaajalta toisinaan melkoisia laskuja ilman, että alkuperäinen budjetin ja tarjouksen hyväksynyt tilaaja (luottamushenkilöistä koostuva toimielin) saa asiasta siinä vaiheessa kun vielä voisi vaikuttaa edes mitään tietoa. Tilauksen yhteydessä pitäisi määrittää joku kustannusten ylitysten euroraja, jonka ylittymisen uhatessa asia pitäisi palauttaa samaan toimielimeen uudelleen käsiteltäväksi. Se antaisi paineita olla ylittämättä sitä asetettua määriteltyä rajaa, joskaan ei silti toki ratkaisisi sekään vielä sitä ongelmaa, että jostain pitäisi silloin osata karsia tai tehdä jotain toisin.

      1. Julkisen puolen projektit ovat onnistuneet silloin kun rakennuttamisessa on ollut osaava organisaatio. Täyttä puppua on selitys, jota kuulee silloin tällöin; ” Hankintalaki edellyttää sitä ja tätä ” Se ei varmasti anna urakoitsijalle yhtään enempää kuin sille kuuluu. Kyse on siitä, että osataan sopia ja neuvotella urakkasopimukset oikein, mikä edellyttää kunnollisia tarjousasiakirjoja.. On palattava vanhaan tapaan; suunnitelmat kunnollisiksi urakkatarjouksia varten, jotta urakoitsija voi laskea ilman suurta riskiä tarjouksen. Em. vaatii rakennuttajalta osaamista. Nyt otetaan urakoitsija selvittelemään urakan sisältöä, jotta päästään ”hyvään yhteistoimintaan”.Tämä on vaihtoehto, jos tilaaja ei osaa rakennuttaa, myös rahaa ja aikaa tulee olla. Myöhemmin todetaan ; projekti onnistui laatua saatiin ja kustannukset pitivät, luottamushenkilöt ovat tyytyväisiä ja tietämättömiä. Kun olisi osaavasti rakennutettu laatu olisi sama, mutta kustannukset ja aikameno huomattavasti vähäisemmät.

        1. Osaava hankintaorganisaatio on toki tärkeä asia hankkeiden onnistumisen kannalta. Mutta ei se ihan puppua ole, että hankintalaki edellyttää monenlaista. Se taipuu hyvin kokonaishintaurakkaan. Jos tilaaja tietää etukäteen, mitä haluaa, ja jos tarve pysyy samana kunnes kohde valmistuu. Mutta aika usein tosielämässä julkisissa rakennushankinnoissa tarpeissa ilmenee muuttoksia alkuperäisiin suunnitelmiin nähden ennen kuin hanke on valmis. Muutosten kustannusjohtaminen on ongelma. Jos vaikka kulttuurihistoriallisen näyttävyyden perusteella tai vaikka paloturvallisuusmääräysten takia jossain liikuntarakentamishankkeessa lisätään jälkikäteen kustannuksia, niin kuka konkreettisesti on se, jolla on valtaa ja uskallusta määrätä, että kustannuslisäyksen vastapainoksi pitäisi liikunnan harjoittelutiloja kutistaa, tai muuttaa vaikkapa katerakenteen kantava rakenne edullisemmaksi, jotta pysytään yhä budjetissa?

          Olympiastadionin kohdalla asian yksi puoli on ollut hankkeen budjetin ylittyminen. Asian toinen puoli, jota on hyvin vähän käsitelty missään, on remontoidun Olympiastadionin käyttökustannusten nykyinen remontin jälkeinen ja tuleva taso suhteessa paikan tulovirtoihin ilman tukia. Sinne tuli paljon lisää neliöitä. Paljon lisää lämmitettyjä kuutioita. Paljon lisää sosiaalitiloja. Kaiken sellaisen ylläpidosta tulee kustannuksia. Kokonaisuuden ylläpitokustannukset lienevät huomattavasti aiempaa suuremmat. Helsingin kaupungin ja opetusministeriön liikunta-avustusbudjetit sen sijaan eivät liene nousemassa juuri inflaatiota tai palkkojen nousuvauhtia nopeammin. Stadionin kaupalliset tuotot eivät ole ennenkään kattaneet sen menoja. Edessä voi olla päätöksiä siitä, että karsitaanko menoja junioreista vai muista liikuntapaikoista, vai urheilijoiden valmennuksesta, vai mistä, jos aiempaa isompi osa liikuntabudjeteista menee jatkossa tuon kiinteistön ylläpitomenoihin, ellei jostain ilmaannu myös lisätuloja.

          Julkisen sektorin vahva rahoitusosuus huomioiden olisi toivottavaa, että Stadion-säätiö alkaisi jatkossa julkaista tilinpäätöksensä julkisesti netissä. Toistaiseksi se julkaisee vain toimintakertomuksen, mutta ei talouslukujaan. Esimerkiksi vuoden 2019 toimintakertomuksessa taloudesta sanottiin vain:

          ”Stadion-säätiön/Olympiastadionin kiinteistön hoitokulut ja toiminnan muut yhteiset kulut katettiin tilikauden 2019 aikana Helsingin kaupungilta saadulla toiminta-avustuksella. Toiminta perustui hyväksyttyihin suunnitelmiin ja päätöksiin.
          Olympiastadionin kiinteistössä toteutettiin 1.1. – 31.12.2019 välisenä aikana perusparannus- ja uudistamishankkeen investointeja yhteensä 105 552 t €:lla.”

          Ottaen huomioon julkisen sektorin valtavat rahansiirrot Stadion-säätiölle, voisi kuvitella olevan aika isot perusteet sille, että Stadion-säätiön olisi syytä julkaista tilinpäätöstietonsa kaikkien nähtäville. Säätiöiden sinänsähän ei ole ilmeisesti pakko tietojaan julkistaa kuin rajatuille viranomaisille, mutta julkisista varoista elävien säätiöiden kohdalla olisi perusteita odottaa suurempaa julkisuutta myös taloustiedoille.

          1. Vuosikymmenet on julkinen puoli kutistanut liikuntatilat torsoiksi. Vastuuta on otettu. Rohkeutta ratkaisuihin. Ylensä hinnat karkaa kohtuuttoman lisä-ja muutoshinta revityksen johdosta.

          2. ”Vuosikymmenet on julkinen puoli kutistanut liikuntatilat torsoiksi.”

            En ymmärrä kommenttia. Jos mennään 1950-luvulle, Suomessa oli hyvin vähän liikuntatiloja, lukuunottamatta koulujen juhlasaleja, joissa niissäkin liikunta oli vain yksi käyttötarkoituksista sekä urheilukenttiä. Erilaiset urheilulle omistetut jäähallit ja sisäliikuntahallit ovat lisääntyneet vuosikymmen vuosikymmeneltä, ja samalla niiden ylläpitomenot.

            Toki nykyään on myös yksityisen puolen omistamia ja myös käytön osalta maksamia liikuntatiloja, ettei kaikki mene vain julkisen sektorin rahoituksella, joissa omistaja saa käyttää rahaa niin kuin tahtoo. Mutta julkisella puolella on yleensä rajattu vuosibudjetti, jolla tiloja voidaan käyttää.

            Huonoin vaihtoehto on se, että tehdään isot ja kalliit tilat, joiden ovia ei ole varaa pitää auki kuin rajoitetusti. Esimerkiksi sellaisia uimahalleja Suomessa on monta, joihin kunta on investoinut ensin miljoonia ja sitten aukioloajat ovat suppeat, kun kunnalla ei ole varaa maksaa henkilökunnan palkkoja laajemmilla aukioloajoilla, ja investointi on sitten vajaakäytöllä vuosikymmenten ajan.

  6. Sotšin olympiastadion, kustannukset 63,5 miljoonaa dollaria. Katsojakapasiteetti
    45 000. Kyllä on perskeoille töitä, että saadaan kaikille rakentajille alle euron tuntipalkka.

  7. Yksityisiä, epäonnistuneita rakennusprojekteja löytyy( nykyisin ), eikä tarvita erityistä kaivelua. Totuus on kuitenkin esim. suurteollisuuden vaativissa rakennushankkeissa 50…80 luvuilla, että ne onnistuivat ja tehtaitten koekäyttöön päästiin suunnitellusti. Mikä tähän oli tärkeä syy – tilaajatoiminnan rakennuttaminen oli laitosten rakennuspäälliköiden käsissä. He olivat kasvaneet tehtäväänsä vähitellen, tyvestä puuhun. Korkeakoulutus ( DI tai silloinen ins. ) ja hyvä kokemus laitosten rakennesuunnittelussa alan johtavissa toimistoissa antoi heille eväät johtaa ja valvoa suunnittelua rakennuspäällikkötehtävässä. Nämä ” vuorineuvosten miehet ” tekivät ammattilaisina luotettavaa työtä. Toisin on nyt kun teollisuus aloitti jo 80 – luvun lopulla saneerauksissaan tuotantoa palvelevien osastojen vähentämisen.
    Nyt joudutaan ostamaan ulkoa em. osaamista. Nykyisin rakennuttajakonsulttivoimin( joilla on heikko tieto investoinnin merkityksestä tuotannolle ) tuloksena saattaa olla paha epäonnistuminen. Teollisuuden johdolta vaaditaan hyvää osaamista konsultin palkkaamisessa.

    1. Siirrytään takaisin hyvin suunniteltuihin projekteihin. Vanha sanonta ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty”. Pitää paikkansa edelleen. Normaalit kiinteähintaiset urakat pääosaan. Kaikenlaiset ”konsultti armeijat” voivat keksiä muuta tekemistä. Säästöä tilaajalle. Samalla ”teatteri” päivät voi unohtaa. Ihmisten tekemiseen palaa oikea työnteon tuntu. Monelta mielipahalta säästytään.

      1. ”oikea työnteon tuntu” Eli kalkaverit juo saunassa viinaa ja harjoittelija yrittää pitää kaikki langat käsissä 9€ päivä liksalla?

  8. Yksityisen perziilleen menneet projektit harvemmin päätyvät julkisuuteen, julkisen sektorin kaikella toiminnalla on nimensä mukaisesti sen sijaan tapana olla julkista riistaa.

    Jos yhtään muistellaan niin hiljattain eräs hotellihanke oli lööpeissä ja joku kauppakeskuskin taisi tuossa otsikoissa roikkua. Eli kyllä niitä eri tavoin sujuneita projekteja riittää rakentamisessa kaikille toimijoille.

  9. Älkää kukaan lähtekö rakennusalalle. Vanhojen jönkäjänkä ennenkin on tehty näin, asiakas=tilaaja on ain väärässä ja kusetakunnollaKUUUUSETA kunnolla ala. Huijaritvoittaaaaaina. Fi

    1. Ei voita. Nimenomaan uusia tarvitaan, että saadaan savustettua loputkin vanhat asenteelliset kapulat rattaista.

  10. Yleensä kaikki suuret julkiset rakennukset rakennetaan nousukautena :Finlandiatalo 1973, oopperatalo 1988, musiikkitalo 2008 ja Stadion 2019. Tällöin rakennuskustannukset ovat korkeimmillaan. Lisäksi näiden kohteiden urakoitsijat ovat suuria rakennusliikkeitä, joilla on omat suuremmat tulostavoitteet johtuen organisaation laajuudesta. Julkiset rakennukset ovat yleensä ns. arkkitehtirakennuksia, joihin on latautunut poikkeavia rakenneratkaisuja. Aliurakoitsijat tietävät hankkeiden erikoisluonteet ja ovat varautuneet hinnoissaan vaikeuksiin.

    Julkisissa rakennuksissa on nykyään tapana hakea lisää rahaa, kun aikaisemmin rakennushallituksessa1990 hylättiin yli puolet rakennusurakoista. Samat urakan vuoden kuluttua saatiin noin 30 % halvemmalla.

    Allianssiurakassa, joka on eräänlainen laskutyöurakka ilman urakoitsijan riskiä, johtaa tietynlaiseen laiskuuteen kustannusten suhteen.

  11. Seuraava ylitys nähdään tulevassa Finlandia talon saneerauksessa.

  12. Yhteiskunnan rakennusprojektit menee mönkään. Urakoiden ostajat eivät tiedä mitä ostavat ja ammattitaidottomuudessaan näin mahdollistavat rakentajille lisä, lisä-lisä ja lisä-lisä-lisä laskuttamisen.
    Olympiastadionillahan oli sama suunnittelutoimisto kuin Länsimetrolla. Stadionin rempan alussa ”tavis” jo tiesi, että ”metsään” mennään budjetin kanssa.

  13. Rakennuttajakonsultit antaneet vääriä neuvoja rakennustyön vastuujaon sopimiseen massoittelussa.

  14. Olisi hienoa jos Finlandia saneeraus ei saisi yhtään tarjousta. Rakennuttaja tekisi suunnittelun loppuun ja kyselisi sitten kiinteällä hinnalla.

Vastaa käyttäjälle Nimetön Peruuta vastaus

Viimeisimmät näkökulmat

Seppo Mölsähttps://www.rakennuslehti.fi/kirjoittajat/seppo-molsa/