Peruskorjaaminen – niin kuin rakentaminen yleensäkin – herättää tällä hetkellä intohimoja. Intohimoisen suhtautumisen syynä on usein lopputuloksen terveellisyys, sisäilman laatu ja energiatehokkuus. Usein todetaan, että sisäilmasta ei tullut hyvää ja energiankulutus nousi. Mutta mihin verrattuna? Puhutaanko energiatehokkuudesta vai energiankulutuksesta? Tätä on joskus jopa ammattilaisten vaikea ymmärtää.
Energiankulutusta voidaan aina mitata. Energiatehokkuus on suhteellinen käsite. Se tarkoittaa energiankulutusta saatavaa ”palvelua” kohden, esimerkiksi hyvää sisäilmastoa kohden. Jos rakennuksessa ilma ei ole juurikaan vaihtunut ja kohteeseen rakennetaan toimiva ilmanvaihto, energiankulutus kasvaa varmasti. Juttu onkin siinä, että ilmanvaihto toteutetaan mutta mahdollisimman vähän energiaa kuluttavaksi.
Eräässä helsinkiläisessä peruskorjatussa koulussa ostoenergiankulutus laski 40 prosenttia, ja tämä saatiin aikaan yleisillä rakentamisessa käytössä olevilla toimenpiteillä. Sisäilman lisäksi kiinnitettiin normaalia enemmän huomiota energiatehokkuuteen kokonaisuutena. Aina ei tietysti ole käynyt näin hyvin, mutta on selkeästi nähtävissä suuntaus, että peruskorjatuissa kohteissa päästään jo säästöihin ostoenergiankulutuksessa. Aiemmin erityisesti sähköenergian kulutuksen nousu söi kokonaissäästöä. On siis kehitytty ja opittu.
Kun puhutaan peruskorjauksista ja energiatehokkuudesta, puhutaan myös esteistä ja ongelmista. Uusi tekniikka vie tilaa, ja sopivaa tilaa on joskus vaikea löytää. Tekniikan pelätään muuttavan myös vanhan rakennuksen ”henkeä”. Näin on erityisesti suojelluissa rakennuksissa, joita monet energiatehokkuuteen liittyvät lait eivät koske. Mutta monella kunnalla on myös rakennuksia, joita halutaan suojella aikakautensa helminä. Tulisiko niissä tehdä pienimuotoisempi korjaus esimerkiksi alkuperäiseen laatutasoon?
Ehjää ei ole pakko korjata, ja uudisrakentamista koskevat ohjeet eivät koske korjausrakentamista. Tärkeintä on, että kun korjaat, ota silloin energiatehokkuus maksimaalisesti huomioon. Tällöin se on myös selkeästi taloudellisesti kannattavinta. Lähes 40-vuotisen urani aikana ei ole tullut vastaan yhtään peruskorjausta, joka tehtäisiin vain energiatehokkuuden parantamiseksi, vaan rakennuksia on peruskorjattu erityisesti sisäilmaolosuhteiden ja toiminnallisuuden parantamisen sekä ikääntymisen vuoksi.
Viime aikoina on usein näkynyt väittelyitä koskien muun muassa koneellista ja painovoimaista ilmanvaihtoa ja siihen liittyvää energiatehokkuutta. Väittelyä käydään usein tunnepohjalta. Linnoittaudutaan oman näkemyksen taakse ja poimitaan sen tueksi ”sopivaa” tietoa sieltä täältä.
Unohdetaan varsinainen rakennuksen loppukäyttäjä ja hänen toiminnalleen tarpeelliset olosuhteet. Jos jo hankesuunnitteluvaiheessa selviää, että kohteeseen ei saada varmistettua toiminnan edellyttämiä olosuhteita, on mielestäni tarkkaan harkittava kohteen käyttötarkoituksen muutosta tai jopa purkamista.
Kaikkien rakennushankkeessa mukana olevien pitäisi toimia hyvin yhteen ja ymmärtää perusteet sekä se, mistä puhutaan. Mihin rakennusalan ammattiylpeys ja kunnianhimo ovat kadonneet? Laskelmat, suunnitelmat ja rakentaminen kulkevat kukin omaa tietään. Laskelmien perusteella näyttää tulevan sisäilmaltaan ja energiatehokkuudeltaan hyvä rakennus. Mutta onko suunniteltu niin kuin on laskettu ja rakennettu niin kuin on suunniteltu? Vai tehdäänkö niin kuin aina ennenkin? Paljon on puhuttu, että rakennusalan pitäisi tehdä aidosti yhteistyötä laadukkaiden rakennusten aikaansaamiseksi. Puheista pitäisi päästä konkreettisen tekemisen asteelle ja pian. Erään kollegan sanoin, ”toivottavasti totuus on muodissa aina”.
Tätä artikkelia on kommentoitu kerran
Yksi vastaus artikkeliin “Toivottavasti totuus on aina muodissa”
Hyvä kirjoitus Ulla.
Energiatehokkuus ja energiankulutuksen vähentäminen on saanut erittäin huonon kaiun maallikkojen ja myös rakennusalan ammattilaisten korvissa. Jostakin syystä on vahvistunut näkemys, että etenkin peruskorjattavan rakennuksen täytyy kuluttaa paljon lämmitysenergiaa ja olla ulkovaipaltaan mahdollisimman epätiivis ollakseen sisäilmaltaan terveellinen. 95% rakenneosia ja kokonaisuutta tarkasteltaessa tämä ei pidä paikkaansa, varsinkin ilmatiiveyden osalta tilanne on täysin päinvastainen.
Jos vanhaan painovoimaisella ilmanvaihdolla varustettuun rakennukseen asennetaan koneellinen tulo-paluu ilmanvaihto LTO:lla (eli siellä alkaa ilma oikeasti vaihtua myös kesäisin), niin on ensiarvoisen tärkeää, että ulkovaippa on esim. ikkunoiden karmirakenteiden ja alapohjan liittymien osalta mahdollisimman tiivis. Maallikkokielellä tehdään taas kammottua pullotaloa.
Vaipparakenteiden osalta ollaan jämähdetty tuijottamaan puurakenteista ulkoseinää ja päivittelemään mahdollisia riskejä jotka aiheutuvat, kun eristepaksuutta lisätään 175 mm:stä 250 mm:iin tai jopa 300 mm:iin. Samalla haikaillaan ja kehutaan yksiaineisia hirsiseiniä ja 1800-luvun massiivitiiliseiniä kosteusturvalisina ratkaisuna ilman realismin häivääkään siitä, kuinka ne soveltuvat suuren mittaluokan rakentamiseen, omakotitalot erikseen.
Ja kuitenkin suurin osa suomalaisen rakennuskannan seinärakenteista ei ole näitä päiviteltyjä puurunkoisia seinärakenteita vaan betonirunkoisia seiniä, kuten myös ylä- ja alapohjat.
Näyttäkää minulle sellainen tutkimus jossa on todettu lämmöneristeettömän maanvaraisen lattian uusimisen ja eps- tai xps-eristämisen huonontavan sisäilmaa? Tai betonisen sisäkuoren lämmöneristepaksuuden parantaminen 60-luvun 70 mm:stä 200 mm:iin? Tai vanhan 0-kaadolla tehdyn tasakaton lämmöneristepaksuuden parantaminen 150mm:stä 400 mm:iin? Tai ilmatiiveydeltään keskiaikaisten 2-lasisten ikkunoiden korvaaminen sateen ja tuulenpitäviksi, ilmatiiviiksi U=1,0 W/mK ikkunoiksi joiden karmiraot tiivistetään muutenkin kuin sisäverhouslistalla? Näitä jokapäiväisiä korjausrakentamisen esimerkkejä löytyy loputtomasti.
En tiedä pelastetaanko näillä toimenpiteillä maailmaa mutta ainakin omistajan rahapussiin tulee pienempi lovi ja ylläolevan kirjoituksen tapauksessa se on veronmaksajan eli myös allekirjoittaneen rahapussi.