Työturvallisuus on välittämisen kulttuuria

Työturvallisuuden taso on kohentunut suomalaisella rakennusalalla oleellisesti tällä vuosituhannella. Tekemistä on silti edelleen paljon, erityisesti pk-yrityksissä. Usein kuulee myönteisessä mielessä todettavan, että se ja se työmaa on mestarinsa näköinen. Kun mestari on pätevä, se varmasti näkyy myös alhaisina tapaturmataajuuslukuina.

Kuitenkaan tapaturmien vähäisyys ei saisi olla pelkästään yksittäisen työmaan tavoite, vaan myös yrityksen johdon tulee ottaa tämä asiakseen. Tässä alamme on edistynyt kohtuullisesti, etenkin ne yritykset, joilla on irrottaa erityisiä resursseja tähän tärkeään työhön.

Tässä kohdin on myönnettävä rehellisesti, että useimmilla pk-yrityksillä näitä resursseja ei ole. Ei ole palkattuina työturvallisuuden asiantuntijoita, ei varattuna aikaa työntekijöille työturvallisuusoppien päivittämiseen, ei aina edes kaikkia asianmukaisia varusteita.

Jos työmaa on mestarinsa näköinen, tuo ”näköisyys” ei saisi koskaan olla piittaamattomuutta suojalasien käyttämisestä – muista pakollisista varusteista puhumattakaan. Hyvän turvallisuuskulttuurin tunnistaa siitä, että se on yhtenäinen ja johdonmukainen. Jos viime mainitun sanan kirjoittaa erilleen – johdon mukainen – ollaan asian ytimessä.

Yritystä on johdettava niin, että turvallisuus on ykkösasia. Sertifioitu turvallisuusjärjestelmä tukee tätä lähtökohtaa, etenkin suurissa yrityksissä.

Pk-yrityksen rajallisilla resursseilla ei läheskään aina ole mahdollista lähestyä työturvallisuutta yhtä järjestelmällisesti kuin isolla yrityksellä. Mitä asialle sitten voi tehdä? Voisiko lähtökohta ollakin siellä, mikä hyvissä pk-yrityksissä on parasta? Tarkoitan empatiaa, sitä välittämisen kulttuuria, joka ruokkii myönteisellä tavalla työpaikan yhteishenkeä ja kaikinpuolista menestystä.

Viimeisimmän tilastotiedon mukaan tapaturmataajuus rakennusalan pk-yrityksissä on keskimäärin 30 tapaturmaa miljoonaa työtuntia kohden. Alan suurimmilla vastaava luku on 12. Ero on liian suuri, mutta sen kaventamiseksi voi tehdä paljonkin, eikä tähän välttämättä tarvita erityistä turvallisuusjärjestelmää.

Kun työmaa ja koko yritys ottaa käytännökseen säännölliset turvallisuushavainnot ja rohkaisee puutteista ja läheltä piti -tilanteista kertomiseen, ollaan oikealla tiellä. Tällöin ollaan aidosti huolissaan siitä, ettei kavereille vain tapahdu mitään ikävää ja yllättävää. Tämä jos mikä on todellista välittämisen kulttuuria ja empaattisuuden osoitusta työyhteisön jäseniä kohtaan.

Ehdotan, että ryhdymme pitämään kaikki yhdessä huolta siitä, että kaikki henkilökohtaiset suojavarusteet ovat asianmukaisessa kunnossa ja että ne ovat myös käytössä.

Sitten otamme asiaksemme varmistaa, että telineet ja henkilönostimet, koko turvallisuuden kannalta kriittinen kalusto, on huollettu ja tarkastettu kuten pitää. Kun teemme tämän välittämisen hengessä, ilman ”tehdään kun on pakko” -asennetta, on perusteltua odottaa, että tuota hävettävää tapaturmataajuuslukemaa 30 saadaan hilatuksi alaspäin.

Ensimmäiseksi tavoitteeksi ehdotan, että tuo luku olisi vuoden kuluttua enää 20. Sekään ei tietenkään ole vielä riittävän hyvä tulos, mutta: elefanttikin on syötävä paloina.