Kokeile kuukausi maksutta

Vasta aika näyttää Aallon ja TTY:n linjauksien paremmuuden

Tietoa kirjoittajasta Juha Salminen
Konsultti & kehittäjä Salmicon oy
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

Seppo Mölsän ja Matti Vallin rakennusalan koulutus- ja tutkimustilannetta käsitellessä artikkelissa 3.10.2014 viitattiin paitsi Ralf Lindbergin myös rakennusalan tohtoreiden näkemyksiin. Mölsä tarkoittaa ”D-klubia”, joku vuosi sitten käynnistynyttä yrityselämässä toimivien tohtorien verkostoa, joka on tavannut epäsäännöllisesti, keskustellut ajankohtaisista aiheista ja harrastanut kevyttä julkaisutoimintaa.

Mölsä totesi, että klubi ei saanut aikaan yhteistä kannanottoa alan kehittymiseen. Vilkas keskustelu kuuluu akateemisen harrastamisen luonteeseen, mutta tässä tapauksessa kyse ei ollut niinkään erimielisyyksistä vaan käytännön syistä, koska suuren asiakokonaisuuden käsittely laajan verkoston kesken on vaikeaa. Voin kuitenkin kommentoida alan kehitystilannetta ja kirjoitusta omasta puolestani.

Kehitys tapahtuu yrityksissä eikä tutkimuslaitoksissa

Totean ensinnäkin, että en täysin jaa kirjoituksesta välittyvää kielteistä kokonaiskuvaa rakennusalan tutkimus- ja kehitystoiminnasta. Paljon hyviä asioita tapahtuu ja kehitys on monelta osin aktiivista, mutta se ei välttämättä tapahdu tutkimuslaitoksissa vaan yritysten välisissä verkostoissa ja konkreettisissa hankkeissa. On kuitenkin totta, että läpimurtomaisia edistysaskelia tapahtuu harvoin ja nekin tuppaavat rakennusalalla jäämään yksittäisiksi välähdyksiksi, jonka jälkeen palataan vanhaan.

Yliopistojen tavoitteena on yhdistää korkeatasoinen koulutus kansainväliseen tutkimukseen. Näkemykseni on, että kumpikin päämäärä edellyttää aktiivista yhteistyötä yritysten kanssa, etenkin kun puhutaan tuotannollisesta tutkimuksesta. Tieto ei lisäänny vain tutkijapiireissä liikkumalla vaan käytännön sovellutukset ja niistä saatu aineisto toimivat parhaana tutkimusmateriaalina. Hyvänä esimerkkinä on Kaliforniassa tapahtuva aktiivinen yhteistyö yritysten ja yliopistojen välillä, jossa professorit ja tutkijat toimivat konsulttimaisesti mukana projekteissa kehitystä tukemassa ja tekevät siitä tutkimusta.

TTY ja Aalto eri linjoilla

TTY on valinnut samanlaisen linjan ja rekrytoinut yliopistoon teollisuuden kanssa toimimaan tottuneita henkilöitä. Aalto haluaa tuoda alalle uutta ajattelua ja suuntaa kansainvälisille kentille. Aika näyttää kumpi linja tuottaa aikanaan parempaa tutkimusta.

Ottamatta kantaa ajankohtaisiin muutoksiin yliopistojen organisaatioissa voin todeta yleisesti, että kyllä säätöliikkeitä täytyy yliopistossakin voida tehdä valitun strategian mukaisesti kun tilanteet ja toimintaympäristö muuttuvat. Molemmat perustehtävät täytyy kuitenkin hoitaa.

Tutkimuslaitosten ja yritysten välinen yhteistyö ei tarkoita kuukautta ennen TEKES hakua tapahtuvaa yhteydenottoa, jossa toivotaan yrityksiä mukaan tutkijoiden leipomaan kehityshankkeeseen. Se on pitkäjänteistä toimintaa, jonka yksi alkupiste ovat opinnäytetyöt. Ne toimivat parhaimmillaan oppimistilanteina paitsi tekijälle, myös työtä yrityksen puolesta ohjaavalle että oppilaitoksen opettajalle. Vaikka asiassa on vaihtelua, toisinaan törmää tilanteeseen, jossa opinnäytteiden ohjaaminen ei selvästikään ole opettajien prioriteeteissa kovin korkealla, vaikka niillä luodaan pohjaa myös yhteisille tuleville tutkimushankkeille.

Opinnäytteiden lisäksi täytyy olla kunnianhimoisia, ammattitutkijoiden toteuttamia kehityshankkeita yhteistyössä yritysten kanssa, ja silloin tutkijoiden täytyy mieltää yritysten tavoittelemat hyödyt kehittämisen päätavoitteiksi. Ohessa syntyy sitten julkaisuja ja konferenssipapereita. Tutkimuslaitosten tulisi olla jatkuvasti perillä yritysten kehitystarpeista ja suunnitella tutkimusohjelmiaan niistä lähtien. Kun yhteistyö toimii molempiin suuntiin, tutkimuspuolelta otetaan halukkaammin kehitysideoita myös yrityksiin päin.

Tekes- ja RYM-raha ei enää kiinnosta

Mitä TEKESiin tulee, on liioiteltua väittää, että tuella ”rahoitetaan perustoimintaa”. Niin helppoa rahaa eivät tukirahat ole ja nekin päätyvät käytännössä konsulteille ja tutkijoille. TEKESin ongelma on, että päähuomio kohdistetaan muotoseikkoihin ja asiamiehistä on tehty tilintarkastajia, kun ohjaus pitäisi kohdistaa siihen mitä kehityshankkeissa tehdään ja saadaan aikaan. Nykyisellään TEKESin raha ei pääsääntöisesti kiinnosta yrityksiä, sen mukanaan tuoma byrokratia latistaa oraalla olevan kehitysinnon ja rahoituksen lisäarvo koetaan pieneksi.

Yrityksissä ja tilaajaorganisaatioissa ongelmana on, että ei ole kyetty luomaan houkuttelevaa kehittäjien työuraa, jossa osaaminen kumuloituisi pitkällä tähtäimellä. Kehittäminen on pääosin OTOna tapahtuvaa puuhastelua, jossa siinäkin on hyvät puolensa, mutta rinnalla pitäisi ylläpitää systemaattista kehittämistä ja vuorovaikutusta akateemisen maailman kanssa. Tällöin ajatukset uusiutuvat jatkuvasti ja kehittämisenkin ammattitaito kasvaa. Sen puute on johtanut pitkälti myös RYM:n kriisiin, kun yrityksistä ei yksinkertaisesti löydy pystyviä ja ehtiviä resursseja laajojen kehitysohjelmien johtoon.

Älä kuse yhteiseen nuotioon

Positiivista on, että rakennusala kiinnostaa nuoria ja alalle tulee pätevää porukkaa. Kehittämisen tulisikin lähteä ruohonjuuritason toiminnasta ja tapahtua laajalla rintamalla kaikkien osapuolten yhteistyössä Lean –henkisenä jatkuvana parantamisena. Esteiden raivaamiseksi pitäisi toimintakulttuuria uudistaa ja vastustaa nk. nuotioon kusemista (erästä alan pitkän linjan kehittäjää lainatakseni), eli alalle monin paikoin juurtunutta asennetta jolla ollaan aina valmiita löytämään puutteita uusista ja varsinkin muiden esittämistä ideoista. Maailman kärkeen pääsemistä ei loppujen lopuksi estä muut kuin me itse.

 

Tätä artikkelia on kommentoitu 6 kertaa

6 vastausta artikkeliin “Vasta aika näyttää Aallon ja TTY:n linjauksien paremmuuden”

  1. Hyvä kirjoitus Juha Salmiselta. Sellainen ongelma on kuitenkin syytä nostaa esiin, että kun kirjoituksessa puhutaan siitä, että tulisi tehdä kehityshankkeita, joiden ”Ohessa syntyy sitten julkaisuja ja konferenssipapereita.”, ollaan mahdollisesti aika etäällä siitä, mitä nykyään yliopistoissa hyväksi tieteelliseksi tuotokseksi lasketaan.

    Yliopistoja luokitetaan tieteellisen tuotoksen perusteella jatkossa sillä perusteella, miten paljon ne tekevät 2 ja 3 -luokkien artikkeleita (parhaat tieteelliset julkaisusarjat) sekä miten paljon 1 -luokan artikkeleita (kelvolliset julkaisusarjat). Konferenssijulkaisuista vain harva täyttää edes tuota alinta kriteeriä, koska suurimmassa osassa konferensseista voi julkaista melkein mitä vaan: sekä tasokasta että ihan tasotonta tavaraa, joka julkaistaan, kunhan esitelmän pitäjä maksaa konferenssille vaaditut maksut. Konferenssijulkaisuja pidetään huomattavasti vähemmän arvostettuna julkaisukanavana kuin tieteellisiä aikakauskirjoja, jotka liikkuvat tieteelliseltä vaatimustasoltaan eri sarjassa.

    Myöskään yliopistojen omat raportit eivät täytä tuota valtion ja tieteellisten seurojen yhdessä yliopistoille asettamaa 1-luokan kriteeriä, saati korkeampia. Ne ovat mukavia lisiä CV:ssä, ja apuna varsinaisia tieteellisiä julkaisuja tehtäessä, mutta ne eivät ole yliopistojen prioriteeteissä enää kovin korkealla. Valtion yliopistoille antama rahoitus sidotaan enenevässä määrin luokkien 1-3 julkaisujen julkaisemismääriin. Luokitukset ovat katsottavissa tästä: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/haku.php

    Tähän liittyy ristiriita, koska tasokkaista tiedemaailman kriteerit täyttävistä julkaisuista, joita yliopiston työntekijöiden pitäisi laatia ainakin jonkin verran, jotta ovat hoitaneet työnsä hyvin, yritykset eivät puolestaan ole juuri kiinnostuneita. Ja konsultointiapu, josta yritykset ovat kiinnostuneita, ei puolestaan ole kaikkien tutkijoiden intresseissä ainakaan silloin, jos yhteistyö on lähinnä sitä. Jos joku tutkija haluaa tehdä nimenomaan konsultointityötä, hän siirtyy yleensä tekemään sitä paremmalla palkalla yliopiston ulkopuolelle. Rakennusalan tohtoreista Suomessa harva on julkaissut ikinä yhtään 2 tai 3 -luokan kriteerit täyttävää tutkimusta, eikä alalla moni edes tiedä, mitä sellaisilta tutkimuksilta vaaditaan. Näiden tieteellisten tuotosten perusteella yliopistot kuitenkin kohdentavat jatkossa valtion rahoitusta laitoksittain, panostaen sellaisille aloille, joissa valtion odottamaa tuotosta syntyy. Jos tällaista tuotosta ei rakennusalalta synny, yliopistot panostavat enemmän muiden aloihin. Näin se kilpailu yliopistoissa nykyään toimii.

  2. Totta, enkä halua väheksyä tieteellisten artikkelien tärkeyttä. Mutta niiden sisältö ei synny tyhjiöstä vaan juuri se että ollaan lähellä käytännön kehittämistä ja tuotetaan sieltä tutkimustietoa ruokkii artikkeleita. Esimerkiksi jos tehdään kehitysinterventio projektitasolla, siitä saa hyvän artikkelin aikaan jos kuvaa mitä on tehty ja on dataa osoittamaan tuloksia ja vaikutuksia. Toisin päin ajateltuna yritysten projekteissa jää tällainen dokumentointi ja analysointi helposti pois kun keskitytään vain itse tekemiseen.

    Mutta tosiasia on, kuten sanoit, että tieteellisten julkaisujen avulla tieto ei levitä yrityksissä vaan yritysten näkökulmasta ne ovat sivutuote. Siksi kritisoisin esimerkiksi sitä, että RYM hankkeissa kehitystuloksiksi listataan ennen kaikkea aikaansaadut julkaisut. Kun RYM on yritysten kehitysintressejä ajava elin, varsinaisia tuloksia tulisivat olla tehdyt kehitystoimenpiteet ja niiden vaikutukset. Ja sitten voi listata mitä tieteellisiä julkaisujakin on poikinut. Tosin tässä taitaa olla taustalla TEKESin vaatimukset tieteellisistä tuloksista.

    Ala ei siis kehity sillä, että tehdään paljon tieteellistä julkaistoimintaa. Mutta jos kehitystä saadaan aikaan, siitä on helpompi tehdä myös tiedettä. Eli tarkoitukseni oli kääntää asioiden järjestys näin päin verratuna siihen että tieteen tekeminen olisi itseään ruokkiva suljettu systeemi. Mutta edelleen, sekä käytännön kehitystoiminta että akateeminen tutkimus tarvitsevat toisiaan etenkin insinööritieteissä.

    1. Voihan sitä tosiaan yrittää tehdä hyviä artikkeleita kehitysinterventioista projektitasolla. Tällaisia tutkimuksia on käsittääkseni vuosien varrella kyllä yritetty tehdä ja saada julkaistuiksi, mutta tasokkaimpiin tutkimusjulkaisusarjoihin näitä ei ole kovin monia Suomesta julkaistuksi asti päätynyt. Joissain tutkimuslaitoksissa tällaisia tutkimuksia tehtaillaan maailmalla kuitenkin enemmänkin ihan onnistuneesti. Se vaatii sekä omanlaistaan kirjoitustaitoa, että tällaisia tutkimuksia saa julkaistuksi että myös sitä, että interventio on tehty hyvän tutkimuksen mahdollistavalla tavalla. Eli että tässä yhteydessä on esimerkiksi dokumentoitu paitsi interventiota ja sen jälkeisiä asioita, myös dokumentoitu hyvin edeltävä tilanne ja osattu poissulkea ympäröivät asiat, jotka saattavat myös vaikuttaa tuloksiin. Tutkimus pitäisi siis aloittaa jo selvästi ennen interventiota. Tuossa kohtaa on herkästi puutteita. Yksi yritysmaailman ero tiedemaailmaan on ehkä siinä, että yritykset haluavat osoittaa (positiivisia) tuloksia, kun taas tieteessä myös se voi olla tulos, jos tilastollisesti merkitseviä vaikutuksia interventiosta ei ole – tai jos tulos on toisenlaisista odotuksista huolimatta peräti negatiivinen. Tieteellisiä julkaisuja saa siis aikaan yhtä lailla pieleen menneistä interventioista kuin onnistuneistakin. Pieleen menneistä interventioista tehtyjä tutkimuksia voi jopa olla helpompi saada julkaistuksi, koska hyvätasoisia tutkimuksia niistä tarjotaan tieteellisiin julkaisuihin suhteellisen vähän. Yritykset haluavat tutkimusprojekteista kuitenkin mainetta edelläkävijänä ja onnistuneiden uusien käytäntöjen käyttöönottajana.

      Täytyy kuitenkin todeta, että sillä, että vain dokumentoidaan yrityksissä tehtyjä interventioita, saatetaan saada aikaan kyllä tieteellisiä julkaisuja, mutta sillä ei vielä alan tiedettä eikä teollisuuttakaan kyllä vielä viedä todennäköisesti kauheasti eteenpäin. Interventiotutkimuksetkin voisivat olla sekä yliopistojen että teollisuuden kannalta kuitenkin hyvin toteutettuina erittäinkin hyödyllisiä: yliopistot pääsisivät testaamaan asioita ja saisivat dataa käyttöönsä, yritys pääsisi myös testaamaan jotain uutta ja saisi analyysejä tuloksista. Lähtökohta tällaisille tutkimuksille pitäisi ajatella ihan erilaisella tavalla kuin mitä Suomessa on tavattu tehdä. Pitäisi lähteä liikkeelle kysymyksistä, mikä teollisuutta ihan oikeasti kiinnostaa. Ja sitten tutkijoiden kertoa, mitä aiheesta toistaiseksi maailmanlaajuisesti tiedetään, mitä aiheesta on muualla maailmassa jo tehty, ja mitkä ovat tutkijoiden kannalta avoimia kysymyksiä. Sitten pitäisi miettiä, miten samaan aikaan tutkijat saisivat vastauksia avoimiin kysymyksiin ja yritys itseään kiinnostaviin asioihin vastauksia. Ja tehdä interventiot näiden tietojen pohjilta. Näin toimien sekä yritykset että tutkijat voisivat saada itseään kiinnostavia tuloksia. Eikä tällöin olisi kyse vain siitä, että tutkijat raportoivat yritysten jo tekemiä asioita, vaan yritykset saisivat tällöin myös käyttöönsä uusia ideoita testattaviksi yliopistomaailmasta.

      SHOKien rahoittajana on paitsi Tekes, myös Suomen akatemia, jonka tarkoitus on korkeatasoisen tieteen edistäminen Suomessa. SHOKeista pitäisi tulla ulos sekä liiketoiminnallisia hyötyjä että julkaisuja. SHOKien idean ytimessä on tiedon jakaminen SHOK-ohjelmaan osallistuvien organisaatioiden sisällä sen olemassaoloaikana, joten ymmärrettävästi sitä myös valvotaan, että tietoja saatetaan julkisiksi. Julkaisutavoitteessa onnistumista on helpompi valvoa. Liiketoimintaa koskevat asiat puolestaan ovat sellaisia, joissa onnistumista ulkopuolelta käsin on vaikea tarkkailla, varsinkaan kun SHOKien liiketoiminnallinen tähtäin on ohjelman päättymisen jälkeisellä ajalla. Lähtökohta on kaiketi se, että yrityksillä itsellään on aika intressi valvoa itseään siltä osin, että kehitystyöhön kulutetut resurssit hyödyttäisivät myös niiden tulevaisuuden liiketoimintaa. Ulkopuolisen on vaikeampi sellaista valvoa, ja ylimääräisestä valvonnasta aiheutuu aina myös kustannuksia.

  3. Mainitsemani tutkimustyyppi on toki vain yksi esimerkki monista. Hyvää (ja huonoa) tutkimusta voi tehdä mistä tahansa aihepiiristä. Näkökulmani on luonnollisesti rakennusyrityksen ja tuotannon, mutta rakentamiseen mahtuu paljon muutakin. Käytännön projekteissa tehtäviin tutkimuksiin pätevät mainitsemasi haasteet ja datan keruu on työlästä, mutta hyvää tutkimusta ei synny ilman vaivannäköä.

    Sinänsä tämä keskustelu osoittaa hyvin tiede- ja yritysmaailman näkemyserot. Yritykset haluavat uutta liiketoimintaa ja kilpailukyvyn parantumista. Tutkijat taas akateemista suorituspisteitä ja kansainvälistä mainetta. Pääviestini oli, että nämä intressit pitäisi kyetä yhdistämään, jolloin molemmat hyötyisivät.

    Alalla on onneksi myös henkilöitä, joilla on kokemusta niin yritys- kuin tutkimusmaailmasta ja sitä kautta ymmärrystä molemmista. Unohtaa ei sovi myöskään kolmatta tahoa, näiden välissä toimivia konsultteja, joilla voi olla yllättävän suuri rooli alan kehittymisessä.

    Jos haluaa tutustua esimerkkiin siitä millaista avoimessa yhteistyössä tehtävä kehitystyö voi olla, kannattaa osallistua 4.12. Niemi Centerissä järjestettävään Lean Construction -päivään, jossa on pääpuhujana Michael Bade kalifornian yliopistosta. Hän kertoo, miten tilaajat ovat yhdessä yritysten ja yliopistojen kanssa kehittäneet projektitoimintaa ja millaisia tuloksia on saatu. Samantyyppistä paradigman muutosta alan toimintamalleissa haviteltiin useassa puheenvuorossa esim. Finnbuildin TEKES -seminaarissa viime perjantaina ja siinä olisi sarkaa myös tutkimukselle.

  4. Nimimerkki Ajatuksia vastasi syyskuussa ihmettelyyni, miksi Aallossa lopetettiin korjausrakentamisen professuuri, seuraavasti:

    Alkuhuomautus: alla oleva kommenttini ei ole kannanotto mihinkään yksittäiseen tehtävään tai yksittäisen henkilön tapaukseen, eikä tämä rajoitu rakennusalaan vaan koskee kaikkia yliopistoaloja. Asia liittyy Seppo Mölsän kysymykseen siitä, miksi jotain professuureja on ja toisia ei ole, mutta en kommentoi mitään yksittäistä tapausta, kun en niitä juuri tunne, ja ne taas, jotka yksittäisiä tapauksia läheltä tuntevat, eivät yleensä ole oikeutettuja yksittäistapauksia kenenkään nimiä mainiten myöskään kommentoimaan.

    Yleisellä tasolla voisi sanoa, että professuureja ei yliopistoissa enää perusteta tai pidetä yllä yksinomaan sen mukaan, millä aloilla pitäisi olla professuuri tai millä ei. Sellainen aika on pitkälti menneisyyttä. Nykyisin professuureja perustetaan ja jätetään täyttämättä myös sen perusteella, millaisiin professuureihin löytyisi tieteellisesti riittävän ansioituneita osaajia (johon osaamiseen luetaan sekä kyky tuottaa tieteellisiä julkaisuja että kyky kerätä tutkimusrahoitusta: onhan professori nykyisin mysö eräänlainen rahoitushakujohtaja). Käytännössä kaikille tohtoreille, jotka kirjoittavat vähintään 5 sellaista vertaisarvioitua journal-artikkelia vuodessa, joissa ovat ensimmäisenä tai toisena kirjoittajana, ja jotka ovat hyviä hakemaan tutkimusrahoitusta (ja edes siedettäviä opettamaankin), pystytään perustamaan professuuri. Ja näitä sitten perustetaankin. Ja vastaavasti niiltä aloilta, joilla ei vertaisarvioituja journal-artikkeleita synny professorilta edes paria vuodessa, professuurit lakkautetaan, oli alan professuurille opetuksellista tarvetta tai ei. Niin tiedemaailma vaan toimii. Tutkimusjulkaisuja tuottaville aloille panostetaan, ja tutkimusjulkaisuja tuottamattomilta aloilta vedetään sitäkin vähää rahoitusta vähemmäksi, mitä niillä on.

    Halutessaan joku voi harrastaa tutkivaa journalismia ja katsella, millaisia määriä journal-artikkeleita eri professorit tuottavat. Nämä tiedot ovat täysin julkisia. Tuolla asialla on aika vahva yhteys siihen, mitä professuureja lakkaa, millaisia professuureja perustetaan, ja keitä yliopistot enemmän tai vähemmän patistavat eläkkeelle. Sitä mittaria nimittäin yliopistot entistä enemmän seuraavat mitatessaan sitä, kuinka hyvin joku professori on tehtäviään hoitanut. Professorien tehtävässä kun keskeinen asia on uuden tieteellisen tiedon tuottaminen. Konferenssijulkaisuja ja kotimaisia julkaisuja saa helposti julkaistuksi, vaikka tutkimuksen taso ei olisi korkea ja vaikka uutta tietoa ei olisi tuotettukaan, mutta journal-artikkelien yhtenä julkaisukriteerinä on se, että artikkelin pitää sisältää jotain uutta tietoa. Hyvissä journaleissa vaaditaan myös tutkimukselta hyvää tasoa. Siksi sitä käytetään tutkimustyössä ”tuotannon” määrän mittarina, yhdistettynä kunkin julkaisun kohdalla myös julkaisupaikkapohjaiseen laatuluokitukseen (ns. JUFO-luokitus, jossa on 3 porrasta).

  5. Varsin mielenkiintoista keskustelua sekä tutkimusten julkaisutoiminnasta että yritysten tutkimustarpeista. Itse en ole kokenut noiden asioiden yhdistämistä mitenkään ylivoimaisena, työläänä toki. Tutkimusryhmässämme tavoitteena on saada aikaan 6-8 vertaisarvioitua artikkelia vuodessa, ja käytännössä noin puolessa ne liittyvät yrityksille tehtävään palvelututkimukseen. Suurempi haaste on ollut saada yritykset kiinnostumaan muustakin kuin testauksesta ja mahdollisesti diplomityön teettämisestä. Keskieurooppalaisten yliopistojen kollegoiden kertomukset suoraan yrityksille tehtävistä väitöstutkimuksista kuulostavat meikäläisittäin ihan uskomattomilta.

    Yritysten kanssa tehtävä yhteistyö on luottamuspeliä, puolin ja toisin. Toisiinsa tutustuminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta hyvin toimivissa luottamuksellisissa suhteissa asiat luistavat hyvin: tutkijoille tulee tutkimustilauksia, yritykset saavat tarvitsemaansa kehitysapua sekä ennen kaikkea kriittisen keskustelukumppanin tuotekehitykseen liittyvissä asioissa. Onneksi meillä on joitakin tällaisia yrityksiä, jotka kokevat tutkimusyhteistyön omalle toiminnalleen tärkeäksi. Ja samalla syntyy myös niitä yliopiston kaipaamia julkaisuja siinä sivussa.

    Noissa keskustelussa mainituissa SHOK-ohjelmissa vaaditaan väitöskirjatasoista tasoista tutkimusta, jota aika harvasta yrityksestä löytyy, puhumattakaan, että siihen oltaisiin valmiita panostamaan riittävää henkilöresurssia. Tuon tasoiseen tutkimukseen kykenevät henkilöt ovat yrityksissä kysyttyjä myös moneen muuhun tehtävään, joista taloudellista tulosta on saatavissa huomattavasti nopeammin. Yliopistoissa taas on pula väitelleistä tutkijoista, jotka kykenevät ohjaamaan väitöskirjoja sekä johtamaan korkeatasoista tutkimusta. Pääasiassa tutkijanura katkeaa väittelyyn, josta sen pitäisi oikeasti vasta alkaa, koska yliopistolta ei juuri löydy post-doc-paikkoja. Mihin siis eri tutkimuksista kertynyt tieto voi yliopistolla kumuloitua?

    Jukka Lahdensivu
    tekniikan tohtori
    TTY, Rakenteiden elinkaaritekniikka

Vastaa käyttäjälle hyvä kirjoitus Peruuta vastaus

Viimeisimmät näkökulmat

Juha Salminenhttps://www.rakennuslehti.fi/kirjoittajat/juha-salminen/