Olen viime aikoina seurannut lukuisien yritysten ja työmaiden perehdytyskäytäntöjä ja ollut itsekin perehdytettävänä. Vaikka osa työmaista hoitaa perehdytyksen hienosti, yleisesti ottaen perehdyttämisessä on paljon kehitettävää. Liian usein perehdyttäminen on pakkopulla, jolta ei odoteta mitään merkityksellistä ja josta halutaan mahdollisimman nopeasti eroon, että päästään aloittamaan oikeat työt.
Perehdyttäjän aikaa kuluu usein korttien kopioimiseen ja tietojen syöttämiseen järjestelmiin. Työmaakierrosta ei ehditä järjestää. Työntekijöiden kielitaito on ihan oma haasteensa, mutta osaamisen puutetta on välillä myös perehdyttäjien puolella. Tärkein motiivi tuntuu olevan se, että saadaan nimet paperiin ja paperit mappiin. Jos rehellisiä ollaan, toiminta vaikuttaa enemmän oman selustan turvaamiselta kuin työntekijöiden turvallisuuden varmistamiselta.
Juuri valmistuneessa RaTuLo-tutkimushankkeessa pääsin keskustelemaan monien perehdyttäjien ja työntekijöiden kanssa. He tunnistavat samat haasteet, mutta heillä on tarjota myös ratkaisuja niiden poistamiseksi. Kannattaa kuunnella mitä heillä on sanottavana: Keskitytään oleellisiin asioihin. Keskustellaan ja kuunnellaan. Pidetään kunnollinen työmaakierros. Käydään läpi riskipaikat työmaalla. Kevennetään hallinnollista työtä ja huolehditaan siitä, että perehdyttäjillä on riittävä osaaminen ja tuki oman organisaation puolelta. Turvallisuuden parantaminen lähtee yritysten ja työmaiden johdosta, mutta siihen vaaditaan yhteistyötä, jossa jokainen työmaalla toimiva sitoutuu huolehtimaan omasta ja kaverin turvallisuudesta. Tämä vaatii isoa asennemuutosta rakennusalalla.