Eläkerahat infraan – pörssipeliä vai turvasijoittamista?

Juuri pidettyjen eduskuntavaalien alla esitettiin taas suomalaisten eläkerahojen sijoittamista Suomen teihin. Rahat pistettäisiin kiinni lujasti kotomaan kamaraan ja sieltä ne tuottaisivat sievoiset eläkkeet jo työnsä tehneille. Riski infrahankkeissa olisi pieni ja sijoitus tuottaisi hyvin. Hyvä idea, ei tosin uusi, eikä niin ongelmaton kuten hyvin tiedetään. Rakennuslehdessä (26.5.2011) eläkevakuutusyhtiön edustaja toteaa, että infrahankkeissa on erittäin kova riski. VTT:n vastikään raportoima, vähän julkisuudessa esiintynyt tutkimus esittää päinvastaisen väitteen, samoin allekirjoittaneen väitöskirjatutkimus.

Ristiriitaisten viestien ja tutkimustulosten tilanteessa onni on se, ettei oppiriitaa saada aikaiseksi, sillä molemmat näkemykset ovat luultavasti oikeat.

Infrasijoitukset ovat riskisiä, jos ne tehdään rahastojen kautta. Tämä on todettu esimerkiksi Euroopan Investointipankin toimeksiannosta tehdyssä tutkimuksessa, jonka teki Münchenin teknillinen yliopisto. Niiden riskit eivät näytä poikkeavan merkittävästi mistään muustakaan omapääomaehtoisesta sijoituksesta. Mutta mitä muuta voisimme odottaakaan, onhan rahastosijoituksia nähty maailman sivu, eikä niistä mikään ole ollut riskitön. Merkittäviäkin infrarahastoja on kaatunut ja sijoittajien rahoja haihtunut… jonnekin. Arvopaperisijoitusten tai -osuuksien kautta riskittömiä vaihtoehtoja ei siis löydy, ei edes silloin kun arvopaperistaminen kohdistuu infraan. Nykyisin ollaan jo tilanteessa, etteivät edes valtioiden pitkät velkapaperit tunnu olevan riskittömiä. Vai kuka sijoittaisi nyt Kreikan valtion velkapapereihin?

Mutta on kolikolla toinenkin puoli. Infrastruktuuri on peruspalvelu, jonka ”päällä” tai ”kautta” liikkuu yhteiskunnan ja ihmisten perustarpeita tyydyttäviä hyödykkeitä. Infran kautta jaetaan vettä, energiaa ja sen päällä liikutetaan ihmisiä ja tavaroita. Nämä tarpeet eivät heilahtele suhdanteissa. Niinpä esimerkiksi vesilaitosten ja sähköyhtiöiden jakaman hyödykkeen kulutus on lähes vakio – vedestä tai lämmöstä kun on hankala tinkiä huonoinakaan aikoina. Eikä ole yllättävää sekään, että myös lentoasemien, ratojen, teiden ja katujen päällä olevat suoritteet – siis liikkuminen – ovat markkinoiden suhteen aika neutraaleja. Jos sijoittajien tuotot sidotaan suoraan perustarpeiden kulutukseen, ovat kassavirrat varmoja ja tasaisia. VTT:n tutkimuksessa käytiin läpi kymmeniä liikelaitoksia, kuntien ja valtionyhtiöitä, ja kaikkien osalta viesti oli tilinpäätösanalyysin jälkeen sama: omistajien tuotto oli turvaisa.

Kysymys siis kuuluukin ehkä niin, että miten yhteiskunnan perustoimintoja voidaan rahoittaa vaikkapa nyt sitten eläkerahoilla siten, että sijoituksen takaisinmaksumekanismi nojaa reaaliseen kassavirtaan, joka kerätään käyttäjiltä. Artistihan maksaa aina. Energia- ja vesipuolella homma on jo ratkaistu, mutta varsinkaan maaliikennepuolella ei. Onko niin, että liikkuminen on liian makoisa namupala verokarhulle vai eivätkö institutionaaliset rakenteet mahdollista toimivia malleja?