”Oltiin sitten teollisuus- tai kehitysmaassa, ei yksikään hallitus, joka haluaa edistää energian säästöä ja päästä vakavasti otettaviin päästövähennystavoitteisiin, pysty rakentamaan ilmastopolitiikkaansa ilman, että ottaa huomioon rakennetun ympäristön.” Asuntoministeri Jan Vapaavuori totesi näin tapahtumassa, jota Suomi isännöi Kööpenhaminan ilmastoneuvottelujen yhteydessä. Taustalla on fakta, että kautta maailman karkeasti arvioiden 40 prosenttia kaikesta tuotetusta energiasta kulutetaan rakennuksissa. Leijonanosa palaa tiloja käytettäessä mutta jopa viidennes jo rakennusvaiheessa.
Rakennus- ja kiinteistöalalla ei ole omaa lokeroa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa toisin kuin esimerkiksi sementtiteollisuudella tai metsäkysymyksillä. Rakennusten energiansäästö- ja päästövähennyspotentiaali on kuitenkin muihin sektoreihin verrattuna moninkertainen, ja sen toteutus on kustannustehokkaampaa ja työllistävämpää.
Sovittiinpa ilmastoneuvotteluissa mitä hyvänsä, kaikkialla on pakko parantaa niin uudisrakentamisen, tilojen käytön, korjaamisen kuin yhdyskuntienkin energiataloutta. Osuus globaaleista päästövähennystavoitteista määritellään kansallisesti, mutta se toteutuu talo kerrallaan paikallisesti. Ministeriöt ja kaupungit joutuvat pohtimaan ohjauskeinojaan: Riittävätkö tiukemmat normit vai tarvitaanko myös porkkanoita ja keppejä? Miksi vähimmäismääräykset aina tulkitaan enimmäisvaatimuksiksi? Moniko mahdollisuus hukkuu ylimenokausien porsaanreikiin?
YK:n hallitustenvälisen ilmastopaneelin tutkijat korostavat rakentamista koskevien päätösten pitkävaikutteisuutta. Kun esimerkiksi nyt remontoidaan, energiatehokkuus olisi heti nostettava maksimiin. Muuten rakennus ”lukkiutuu” alimitoitettuun suoritustasoon ja tuhlaa energiaa vuosikymmeniä ennen seuraavaa korjauskierrosta. Olemassa olevan rakennuskannan kunnostus taitaakin olla sektorin massiivisin haaste.
Yksi rakennus- ja kiinteistöalan erityispiirteistä on prosessien pituus ja niihin osallistuvien tekijöiden kirjava joukko. Osaamisen, tietämisen ja vuoropuhelun taso vaihtelee. Maanomistaja ja rahoittaja eivät ole paikalla, kun sähkölaskua maksetaan. Tilojen käyttäjästä yleensä ei ole tietoa, kun rakentamisen tavoitetasosta päätetään. Eri osapuolilla on ristiriitaisia intressejä. Esimerkiksi suurten konsulttifirmojen ja kiinteistökehittäjien suosimilla rakennusten viherryssertifikaateilla ei ole mitään tekemistä rakennusten todellisen energiankulutuksen kanssa. Irtopisteiden noukkiminen imagon kiillottamiseksi ei valitettavasti vie alaa eteenpäin vaan päinvastoin harhateille. Talo kun on enemmän kuin teknisten osiensa summa. Vasta kokonaissuoritus koko elinkaaren aikana ratkaisee.
Niin meillä kuin muualla on edessä valtava projekti, ennen kuin paitsi rakennuttaja, suunnittelijat ja rakentajat myös rautakaupan myyjä ja huoltofirman kaveri tietävät, mitkä heidän vastuunsa ja vaikutusmahdollisuutensa ovat. Voiko kyllin korostaa, että haaste on globaali ja oikeasta osaamisesta on huutava pula?
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Irtopisteiden noukkiminen ei vie alaa eteenpäin”