Kaupunkien tulevaisuudesta on esitetty monia visioita. Koostin niistä lehteen oman näkemykseni siitä, millainen Helsinki voisi olla vuonna 2050. Yhtä hyvin vuosiluku olisi voinut olla 2030 tai 2070, sillä osa esittämistäni asioista on mahdollista toteuttaa heti ja osa vaatii reilusti aikaa. Iso osa visioista jää myös toteutumatta, sillä suurin merkitys voi olla sellaisilla muutostekijöillä ja teknologioilla, joista meillä ei ole vielä aavistustakaan.
En ole maalannut omaa unelmakaupunkiani vaan olen halunnut korostaa keskeisiä muutostrendejä riippumatta siitä ovatko ne osittain ristikkäisiä.
Punaiseksi langaksi valitsin sen, että Helsinki ei jää eläkkeelle vaan se voi kasvaa joka suuntaan – myös ylöspäin ja henkisesti. Kasvun rajoista ja ehdoista kannattaa kuitenkin keskustella. Suomi on kaupungistumisessa muuta Eurooppaa jäljessä, mutta kaupungistuminen ei ole luonnonlaki, johon ei voisi vaikuttaa. Koko Suomea ei ole mielekästä tyhjentää Helsingin seudulle ja maahanmuutossakin voimme olla valikoivia.
Yksi varma muutostrendi on, että tulevaisuuden Helsinki on entistä vihreämpi sanan monissa merkityksissään.
Kivikaupunkikin tarvitsee keuhkot. Niitä Helsingille on tarjolla sekä metsien että meren muodossa. Mitä enemmän Helsinkiin tulee asukkaita sitä tärkeämpi rooli luonnolla on.
Kaupunki tarvitsee toimivan joukkoliikenteen. Siinä suunnittelun tähtäimen tulee olla vähintään 50 vuotta. Esimerkiksi kun Kehätie eli nykyinen Kehä III valmistui 1960-luvun lopulla, Helsingin Sanomissa ihmeteltiin, että nyt se valmis, mutta mistä sille saadaan liikennettä.
Oma visioni on, että tulevaisuuden Helsingissä, kuinka suuri se sitten onkaan, paitsi kaupungilla myös jokaisella sen osalla on oma brändinsä ja luonteensa. Standardirakentamisen aika on ohi.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Minun Helsinkini”