Suomen pääasiassa niin sanottuun pitkään korkotukeen nojannut valtion tukeman asumisen järjestelmä, käytännössä enimmäkseen kuntien vuokra-asunnot, on nyt pelattu loppuun. Järjestelmässä on puolensa ja kääntöpuolensa, mutta tulevista hallituspohjista riippumatta on vaikea nähdä, että sitä kaikkine rajoitteineen voitaisiin enää pitää yllä pitkään.
Valtion lainatakaukset lasketaan jatkossa Eurostatin tulkinnan mukaan EDP-velkaan. Tämä nosti velkaantumisastettamme noin kuusi prosenttia. Velkaantumisen hillitsemiseksi on ilmeistä, että valtion takaukset jäävät jatkossa nyt linjatulle noin 500 miljoonan euron vuositasolle. Se tarkoittaa viimeistään ensi vuodesta alkaen erittäin tiukkaa rajausta siitä, mitkä kohteet saavat jatkossa valtion lainatakauksen, ja tämä on tiedostettu eritoten kasvukolmion ulkopuolella. Toisaalta kohteiden valmistelu edes Varken hakemuksia varten on jo niellyt rakennuttajilta euroja ja työtunteja.
Tiukka seula on hyvä asia ja varmistaa periaatteessa vain parhaiden ja tarpeellisimpien kohteiden rahoituksen. Kuitenkin uudiskohteiden lisäksi samoja takauksia tarvittaisiin myös olemassa olevien kohteiden peruskorjauksiin. Varovaisestikaan arvioiden 500 miljoonaa ei riitä kuin osaan vuotuisesta peruskorjaustarpeesta tai sitten muutamaan kymmeneen uudiskohteeseen, ei millään molempiin.
Ellei asuntokantaa korjata, se rapistuu joka vuosi, ja yhä useammalla paikkakunnalla sen houkuttelevuus sekä sitä myötä käyttöasteet pienenevät. Samalla omakustannusvuokrat nousevat markkinavuokrien yli, kuten nyt jo useassa kaupungissa on tapahtunut. Kohteiden purkaminen kuluvuodon tilkkimiseksi maksaa ja tekee lommon vuokrataloyhtiön omaan pääomaan, sillä kohteissa on usein lainaa jäljellä ja pitkän korkotuen järjestelmässä lainan lyhennykset ovat takapainotteisia.
Järjestelmä on aikanaan rakennettu sen varaan, että uudet kohteet pienine lyhennyksineen auttavat tasaamaan vanhojen korjauskuluja. Tämä jatkuvaan kasvuun nojaava malli ei enää monellakaan paikkakunnalla toimi, koska asukasmäärä ei kasva eikä rahoitusta tai valtion korkotukea uusiin kohteisiin ole tarjolla.
Seuraava looginen päätös olisi merkittävästi keventää vanhoihin kohteisiin liittyviä käyttö- ja luovutusrajoituksia: sitä kenelle ja millä ehdoin asuntoja saa vuokrata tai jopa myydä. Valtiolla on nykyisin käytössä myös lainojen tervehdyttämistoimia, mutta vain sille murto-osalle vanhoista lainoista, jotka vielä ovat Valtiokonttorin myöntämiä. Näistä tervehdyttämistoimista on apua vain harvoin.
Voisiko joku sitten päästä ansiottomasti hyötymään kuntien vuokrataloja ostamalla? Pelkoa yhteisomaisuuden privatisoinnista hälventää se, että jo nyt tuettujen asuntojen vuokrat monella alueella ovat korkeammat kuin markkinavuokrat – kuntaoligarkkien luokkaa näillä asunnoilla ei pääse syntymään. Kuitenkin ketterät pienet toimijat ovat pystyneet ostamaan ja omalla työllään remontoimaan ja kehittämään ostamiaan kohteita. Näin toimien sääntelyn ja valvonnan tarve kevenisi ja valtion riskejä voitaisiin pienentää. Myös EDP-velkatulkintaa voitaneen myöhemmin haastaa kehittämällä koko tuetun asumisen järjestelmää suuntaan, joka mahdollistaa riittävän tuen.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Pitkän korkotuen malli kulkee vääjäämättä kohti loppua”