EU-tasoisia ja kansallisia samoja toiveita toistavia rakentamisen kiertotalouden selvityksiä riittää. Niitä pääsääntöisesti kuitenkin leimaa kannattavuuden ja käytäntöön jalkauttamisen analyysien puute. Kuka saisi kiertotaloudesta leivän päälle voita ja millaisin liiketoiminnan riskein?
Rakentamisen jätteiden kierrätys on jo osin vakiintunutta liiketoimintaa esimerkkinä betonipohjaisten kierrätyskiviainesten materiaalina hyödyntäminen betonielementtejä murskaamalla, vaikka parannettavaakin riittää yllin kyllin. Rakennustuotteiden uudelleenkäyttö, jossa vanhan tuotteen arvo säilytettäisiin mahdollisimman korkeana entisen kaltaisessa käytössä, on sitä vastoin lapsenkengissä.
Jarmo Leskelä esitteli tällä palstalla helmikuussa Uuraket-hankkeen tuloksia uudelleenkäytettävien rakennustuotteiden kelpoisuuden osoittamisen osalta. Leskelä listasi pitkää, monitahoista ja osin erittäin vaativaakin selvitystoimenpiteiden ketjua. Rakennuslehden pääkirjoitus 20.2. puolestaan nosti esille pienen mittakaavan uudelleenkäytön kokeiluja, mutta samalla myös niiden skaalausloikan puutteita ja ongelmia. Hyviä edistämisen askeleita on siis nähty, mutta kiertotalouden taloudellinen kannattavuus sekä vastuukysymykset pysyvät epäselvinä.
Rakentamisen kiertotalous voi parhaissa tapauksissa edistää vähähiilisyystavoitteita. Sen edistämisen perusteluiden tulee kuitenkin perustua faktoihin eikä pakonomaiseen tavoitteeseen korvata vanhalla uutta. Nyt vanhoja rakennustuotteita, joiden jäljellä olevasta käyttöiästä ei ole edes luotettavaa tietoa, verrataan hiilijalanjälkilaskelmin 50, 100 tai jopa 150 vuoden käyttöiälle suunniteltuihin uusiin rakennustuotteisiin. Kun vanhat ja uudet tuotteet eivät ole teknisesti ja toiminnallisesti vastaavia, vertailu johtaa eittämättä vääriin ympäristöväittämiin ja viherpesuun. Väärät valinnat voivat johtaa riskiratkaisuihin ja pitkällä juoksulla lisääntyvään korjausvelkaan.
Nyt nähdyillä mittavimmilla purettujen runkorakenteiden kiertotaloustoimilla, kuten ontelolaattojen uudelleenkäytöllä, ei lopulta ole mitään todellista vaikutusta Suomen päästövähennystavoitteisiin. Kaikki kiertotaloustoimet ovat tietenkin kannatettavia, ja muun muassa rakennustuoteteollisuus tutkii niitä vakavissaan. Lopulta toimien järkevyyttä kuitenkin mittaa euro: hiilelläkin on hintansa, jos vanhan rakennusosan hinta uuteen verrattuna on moninkertainen. Ulkomaisissa selvityksissä on samoja piilotettuja ongelmia: uudelleenkäytöstä muodostuu aivan liian kallista, ja materiaali-, päästö- ja energiankulutussäästöt ovat näennäisiä.
Vaikuttavin kiertotaloustoimi materiaalitehokkuuden, hiilipäästöjen ja energiansäästön näkökulmasta olisi olemassa olevan rakennuskannan laajamittainen energiatehokkuutta parantava korjaaminen, siis elinkaaren pidentäminen. Samalla vahvistettaisiin rakennuskannan arvoa. Tässä uuden rakennusten energiatehokkuusdirektiivin implementointi on aivan keskeisessä roolissa. Direktiivin tavoitteita ei siten tule vesittää poliittisin päätöksin.
Rakennuslehden pääkirjoitus esitti kansallisen rakennustuotteiden kierrätyskeskuksen perustamista. Silmiin osui aiemmin seuraava Kiertonetin huutokauppailmoitus: ”Ontelolaatoista ei ole tehty ainetta rikkovia selvityksiä lujuudesta. Kunnostuksesta, mahdollisista rakennuspaikkakohtaisista hyväksynnöistä ja siihen tarvittavista testauksista vastaa ostaja”. Kun vastuun pallo noin heitetään jollekulle, on helppo allekirjoittaa pääkirjoituksen otsikko ”uudelleenkäyttö voi jäädä puuhasteluksi”. Pääkirjoituksen esitys ei ole ollenkaan hullumpi vastuukysymystenkään näkökulmasta.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Kiertotaloustoimien oltava myös taloudellisesti kannattavia”