Moni rakennusyhtiö korostaa toiminnassaan työturvallisuutta. ”Tärkeintä on, että työntekijät pääsevät kunnossa kotiin työpäivän päätteeksi”, alalla usein todetaan. Valitettavasti alkuvuonna tämä ei ole toteutunut. Viime viikolla sattui kaksi kuolemaan johtanutta työtapaturmaa pääkaupunkiseudulla.
Viime vuonna kuolemantapauksia oli vain neljä, joten alkuvuoden tilasto on murheellinen. Vakavat onnettomuudet ovat tietysti aina yksittäistapauksia eikä niiden perusteella voi tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä työturvallisuuden kehittymisestä. Silti koko alalla on alkuvuoden uutisten jälkeen hyvä pysähtyä pohtimaan turvallisuutta, joka sinällään on toki kohentunut esimerkiksi menneistä vuosikymmenistä huimasti.
Työtapaturmien suhteellinen määrä eli tapaturmataajuus näytti kääntyneen kasvuun toissa vuonna. Osansa tässä kehityksessä on varmasti rakentamisen kovalla tahdilla.
Muutama viikko sitten julkistetun Rakentamisen laatu Ralan ja Rakennusliiton kyselyn mukaan rakennustyöntekijät pitävät kiirettä pahimpana laadun uhkana. Kiire on myös työturvallisuuden uhka.
Kun rakentaminen on käynyt kovilla kierroksilla viime vuosina, alalle on tullut uutta väkeä ja myös vaihtuvuus voi olla koko ajan suurta työmaan kaikissa portaissa. Onkin syytä kysyä, ehditäänkö kovan vauhdin keskellä työmailla esimerkiksi hoitaa perehdyttämiset aina riittävän laadukkaasti.
Rakennusteollisuus RT:n kunnianhimoinen tavoite on ollut kitkeä työtapaturmat jäsenyrityksistä vuoteen 2020 mennessä. Tästä tavoitteesta on syytä pitää kiinni, ja sen pitäisi koskea kaikkia rakennusalalla toimivia. Siksi on tärkeää, että tietoon ja kirjatuksi tulevat kaikki työmaalla tapahtuvat tapaturmat, niin rakennusyhtiön omien tekijöiden kuin aliurakoitsijoidenkin työntekijöiden.
Olennaista on, että turvallisuuden edistämisestä on olemassa selkeät suunnitelmat ja työturvallisuushavaintoja tehdään päämäärätietoisesti. Turvallisuuden kohentaminen on tyypillisesti työtä, jota on tehtävä joka päivä.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Työturvallisuudesta puhutaan paljon, mutta ei kuitenkaan vielä riittävästi”