Yksi globaaleista ja kansallisista kestävän kehityksen suurista esteistä on resurssien liikakulutus. Rakennussektori vastaa noin puolesta kaikesta hyödynnettävästä materiaalista, noin puolesta energiankulutuksesta ja lisäksi tuotamme noin kolmanneksen kaikesta jätteestä Euroopan unionin alueella. Rakennussektorilla on siis merkittävä rooli resurssien liikakulutuksen vähentämisessä.
Tyhjien tilojen näkökulmasta, olkoot ne sitten toimistoja, asuntoja, logistiikkatiloja tai terveydenhuollon tiloja, tämä kestävyysvaje korostuu merkittävästi. Osa resursseista menee hukkaan tyhjien tilojen muodossa – rakennuksen teknistä ja toiminnallista elinkaarta saattaa olla jäljellä vielä vuosikymmeniä, mutta tilat ovat käyttämättöminä.
Onkin väitetty, että maailman rakennukset on jo rakennettu tilatarpeen osalta, ja meidän pitäisi nyt keskittyä käyttämään näitä rakennuksia uudelleen ja uudelleen.
Näihin seikkoihin nähden korjausrakentamisen saama huomio ROTI 2025 -raportissa on täysin oikeutettua. Monipuolisella korjausrakentamisella voidaan hyödyntää jo rakennettuja resursseja ja vähentää, tai jopa välttää, neitseellisten resurssien kulutusta. Korjausrakentaminen ja oikea-aikainen huolto sekä ylläpito pidentävät rakennusten elinkaarta, jolloin samaa resurssia voidaan hyödyntää kauemmin. Uusia elinkaaria luodaan myös esimerkiksi konversioiden, palvelullistamisen ja kiertotalouden mukaisilla rakennustuotteilla.
Kirjallisuudesta ja globaaleista esimerkeistä voidaan löytää monia teknologisia ratkaisuja, jotka edistävät olemassa olevien resurssien uudelleenkäyttöä. Näitä ovat esimerkiksi modulaarisuus, irrotettavuus, monikäyttöisyys ja siirreltävyys. Teknologisten ratkaisujen kehittäminen on merkittävä askel oikeaan suuntaan resurssien uudelleenkäytön näkökulmasta, mutta se ei yksin riitä.
Tarvitaan uusia, kestävän siirtymän toimintamalleja eri toimijoiden välille. Näiden tarkoitus on varmistaa, että rakennussektorin käytännöt muuttuvat – kyse ei ole enää ”näin me olemme aina tehneet” -ajattelusta, vaan ”näin teemme nyt”-toiminnasta.
Suomesta tuttu pullopanttijärjestelmä kannustaa kuluttajia palauttamaan pullot takaisin kiertoon. Tällainen ”buy-back”-malli ottaa kopin materiaalista ja syöttää sen uudestaan tuotantoprosesseihin. Materiaali pysyy näin kierrossa, koska toimijat ovat omaksuneet toimintamallin ja näkevät resurssin arvokkaana raaka-aineena, ei hukattavana.
Vastaavia, pysyviä toimintamalleja on vielä kovin vähän rakennussektorilla. Kierrätettäviä osia on kuitenkin lukemattomia: esimerkiksi tiilet, ovet, ikkunat, lattialaudat, hanat, erilaiset rakennusmateriaalit, kalusteet, eristyslevyt ja jopa betoni. Kuinka nämä nähtäisiin resurssina?
Rakennussektorilla on mahdollisuus myötävaikuttaa merkittävästi resurssien liikakulutuksen ehkäisemiseen ja ylläpitää samalla elinvoimaista elinympäristöä. Haastankin kaikki sektorit innovoimaan yhdessä keinoja, miten tämä voidaan muuttaa mahdollisuudeksi, eikä uhaksi.
Tätä artikkelia on kommentoitu 2 kertaa
2 vastausta artikkeliin “Rakennusalalla kohti kiertotaloutta”
Niin kauan kuin raha ja lait eivät ohjaa rakentamaan kestävästi, sitä ei tehdä muuten kuin imagomielessä. Homman pitäisi toimia hankeselvityksestä lähtien niin, että olisi kannattavampaa jättää rakentamatta kuin rakentaa. Tämähän ei tietysti onnistu, kun rakentamisen tarpeesta päätetään niissä piireissä, joissa rakentaminen ehdottomasti kannattaa oman palliston näkökulmasta. Ja kannattaa ehdottamasti rakentaa uusi, ennemmin kuin korjata olemassa olevaa rakennuskantaa vastaamaan tarvetta. Kun sitten mennään eteen päin hankkeen aikajanalla, missään kohdassa ei eritysesti palkita siitä, että haetaan mahdollisimman ympäristön kannalta kestävää ratkaisua, oikemminkin päin vastoin, jos katsotaan miten raha virtaa.
Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä : tarvitaan uusia, kestävän siirtymän toimintamalleja eri toimijoiden välille. Näiden tarkoitus on varmistaa, että rakennussektorin käytännöt muuttuvat – kyse ei ole enää ”näin me olemme aina tehneet” -ajattelusta, vaan ”näin teemme nyt”-toiminnasta. Valitettavasti enemmistönä on edelleen ”näin me olemme aina tehneet” -porukka.
Kyllähän näitä on kiva piiperrellä, mutta pienten piirien imagomielessä piipertelyksi nämä kiertotalousasiat tulevat jäämään, ihan niin kauan kun ei ole todellista motiivia kustannusten kohtuuttomaksi kohoavien kustannusten kautta.
Kustannusten lisäksi ylitsepääsemättömän suuria esteitä todelliselle kiertotaloudelle ovat ennen kaikkea terveys ja talous.
Nyt ideologisesti puuhastellaan taas toisten lompakoilla, välittämättä siitä, että suurimmalle osalle ihmisistä kodin seinissä on koko elämän mittainen velkataakka kiinni. Sellainen velka, jonka ei todellakaan halua menevän hukkaan jossain kosteus- ja homevaurioituvassa kivassa puukerrostalossa, joka märkänä rakennettiin ja osoittautui ratkaisuiltaan korjauskelvottomaksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa elinkaartaan. – Esim. siellähän niitä on Helsingissä Jätkäsaaressakin märkiä puukerrostaloja – haluatko omistaa ja asua, sitoa omaisuuden johonkin jälleenmyyntikelvottomaan tai uhrata terveytesi?
Meiltä edelleen puuttuu osaamista ihan rakennusfysiikan perusasioissa, professorikuntaa myöten varotellaan rakenteista, jotka vielä hiljattain rakennettaessa olivat hyvän rakentamistavan mukaisia ratkaisuja. Eikä korjausrakentaminen ole ratkaisu nykyaikaisiin ongelmiin, kun vanha turmeltunut rakenne ei siitä tervehdy helpoin peruskeinoin tai hyvin harva rakennus järkevästi muuttuu uutta paremmaksi korjailemalla, usein pikemminkin päin vastoin ymmärtämättömyyttään tuotetaan lisää riskirakenteita.
Ja lopulta kuitenkin esteenä on vielä se kaikkein hankalin: työ on älyttömän kallista. Suomi on kallis maa elää ja asua, teettää työtä tai yrittää mitään. Kaikki mihin suomalainen koskee muuttuu kullaksi. Ei kimallukseltaan, mutta kustannuksiltaan. Kiertotaloudessa käytöstä poistuvien purkuun, siirtoon, varastointiin, uudistamiseen, välivarastointiin, kuljetukseen ja asennukseen – mikäli johonkin sitten sopisivat, kuluu älyttömän paljon resursseja, joten hinta on helposti moninkertainen uuteen vastaavaan tuotteeseen verrattuna.