Vanhat elvytyskeinot eivät toimi

Rakentaminen uhkaa supistua kolme prosenttia. Lukua pidetään niin huolestuttavana, että sekä työnantajien että työntekijöiden edusmiehet, Tarmo Pipatti ja Matti Harjuniemi, vaativat samanalaista elvytystä, mitä tehtiin syvän taantuman vuonna 2009, kun rakentaminen romahti, onneksi vain hetkeksi, 13 prosentilla. Kummankin mukaan elvytyseurot maksaisivat itsensä takaisin työllisyyden parantamisena ja verotuloina.

Näin varmaan olikin entisaikaan, kun elvytys työllisti kotimaisia työmiehiä.

Elvytyksen tarpeesta voi olla samaa mieltä herrojen kanssa siinä tapauksessa, jos nykyinen talouskriisi edelleen syvenee koko vuosikymmenen kestäväksi kurimukseksi ja iskee vientiteollisuuden jälkeen myös kotimarkkinoihin, joksi rakentaminenkin on laskettava. Keinoista sen sijaan on syytä keskustella.

Asuntomarkkinoilla parasta elvytystä olisi se, että pankkimaailmassa vasen käsin tietäisi mitä oikea tekee. Ei auta, jos keskuspankit yrittävät elvyttää taloutta matalilla koroilla, jos tämä korkohyöty valuu välittömästi liikepankkien marginaaleihin. Niin kauan kuin korot ovat matalina, tämä ”pankkiryöstö” vielä menee läpi, mutta jos korot vähänkin nousevat, niin kohonneet marginaalit ajavat pankkien asiakkaita ja siten myös pankkeja ahdinkoon. Pankit ovat kertoneet ennätysvoitoista samaan aikaan, kun kaikki tuottavaa työtä tekevät toimialat ovat vaikeuksissa.

Elvytysrahoja on vaadittu suunnattavaksi etenkin homekoulujen korjaamiseen. Ennen kuin ”naapureita” eli veronmaksajia huudetaan maksumiehiksi, pitäisi vaatia näiden talojen omistajia eli kuntia vastuuseen laiminlyönneistään. Seuraavaksi kannattaisi miettiä, keitä näiden koulujen korjaaminen oikein työllistää ja mihin veroeurot menevät.

Korjausrakentaminen on siirtynyt Suomessa vajaassa vuosikymmenessä lähes täysin ulkomaisen työvoiman hallitsemaksi alaksi. Rakennusteollisuus on katsellut kehitystä passiivisena ja on ollut huolissaan vain harmaan toiminnan kasvusta.

Pipatin mukaan ei ole mikään ongelma, että Suomessa on jo vajaa 50 000 ulkomaista rakennusmiestä, koska hänen mukaansa kolme neljäsosaa heistä maksaa veronsa Suomeen. Työnantajalle ei varmaa olekaan ongelma se, että rakentamisesta on tullut entistä halvempaa sen näkymättä kuitenkaan lopputuotteen eli esimerkiksi asunnon hinnassa.

Työntekijä- ja henkilöjärjestöjä kehityksen pitäisi kuitenkin huolestuttaa. Jos puolet avoimista työpaikoista menee halpatyötä tekeville ulkomaalaisille, niin mitä jää suomalaisille nuorille? Jos rakentaminen saa halpatyöalan leiman, niin loputkin nuoret menettävät mielenkiintonsa. Seuraavaksi ulkomainen työvoima on valtaamassa työnjohtotehtäviä.

Jos rakentaminen laskee edelleen, tuskin kukaan kuvittelee, että kilpailukykyisin työvoima joustaa, vaan se kallein. Rakennusliitto on arvioinut, että sen jäsenten työttömyys voi kaksinkertaistua ja nousta lähes 15 000:een. Tätä lukua on hyvä verrata ulkomaisen työvoima edelleen kasvavaan määrään.

Itse en olisi kovin innostunut edes kotitalousvähennyksen lisäämisestä. Se on liiaksi hyväosaisten piikavähennys. Se karsii tehokkaasti harmaata työtä, mutta miksi minun pitäisi maksaa naapureideni hulppeiden asuntojen remontteja, kun heillä selvästi olisi varaa maksaa ne itsekin. Ottakoot itse tähän velkaa sillä muuten me olemme pian Portugalin ja Kreikan tiellä.

Elvytystä on vaadittu myös infrarakentamiseen. Se on elinkeinoelämän kannaltakin perusteltua, koska toimiva infra parantaa vientiteollisuutemme kilpailukykyä. Valitettavasti kuitenkin infrarakentamisessakin suurimmat yritykset muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ovat siirtyneet ulkomaisen työvoiman käyttöön. Perusteluna on se, että urakointi on muutoinkin heikosti kannattavaa. Kun yhä useampi näistä yrityksistä on vielä ulkomaisessa omistuksessa, niin investointien synnyttämä lisäarvo jää odotettua vähäisemmäksi.

Varmaan 50 000 ulkomaalaisessa rakentajassa on nähtävissä jotain positiivistakin. En usko, että hekään haluavat pysyvästi nukkua 100-150 euroa maksavassa kerrossängyssä jossakin pääkaupunkiseudun lähiötalossa vaan he alkavat kotoutua ja hakeutuvat normaaleille asuntomarkkinoille. Käsistään taitavina he voivat rakentaa nämä talonsa itsekin, jolloin koko kansantalous pieneltä osaltaan elpyy.

Elvytyksen keinovalikoima kannattaisi miettiä uudestaan. Huonoimmassa tapauksessa elvytys lisää rakentamisen syklisyyttä, ylikuumentaa alaa, nostaa hintoja ja tuo alalle yrityksiä, joilla ei ole tarkoituskaan hoitaa velvoitteitaan. Elvytyksen päätyttyä alkaa aina uuden elvytyksen odottaminen ja sen puolesta lobbaaminen, mikä aina jarruttaa rakentamisen toimeliaisuutta.

Ennen uusia elvytystoimia meidän kannattaisi keskustella, mikä on sellainen elvytys, joka olisi kestävää kansantalouden ja rakentamisen pitkän tähtäimen kehityksen kannalta. Itse nostaisin ensimmäiseksi esiin tutkimuksen ja kehitystoiminnan merkityksen. Vahvistamalla yliopistojen ja tutkimuslaitosten resursseja pidämme huolen siitä, että meille syntyy innovaatioita ja osaamista, joiden varassa kansakuntamme menestyy silloinkin, kun nykyiset innovaatiot ovat vanhentuneet. Jos ja kun teollisuustyö siirtyy halpatyömaihin, niin menestystekijämme ei voi olla halpatyövoiman tuonti vaan osaamistason nostaminen.

Torstaina ilmestyvässä Rakennuslehdessä käsittelemme laajasti virolaisten rakennusmiesten työskentelyä ja palkkaehtoja Suomessa. Sen rinnalla kerromme suomalaisista kesätyöntekijöistä. Valitettavasti ammattikoululaisille oli enää niukasti kesäharjoittelupaikkoja, mutta insinööriopiskelijoille niitä vielä riitti. Toivottavasti tämä ei ole työnantajilta pysyvä asennemuutos.