Seurasaaressa konservoidaan puurakennuksia esi-isien opeilla – katso kuvat

Seurasaaren ulkomuseo perustettiin Helsinkiin vuonna 1909, kun vuodelta 1844 peräisin oleva Niemelän torppa pihapiireineen siirrettiin paikalle Konginkankaalta. Nyt tämä museon vanhin osa pihapiireineen on suljettu yleisöltä korjaustöiden vuoksi. Parhaillaan on käynnissä aittojen tuohimalkakatteiden uusiminen. Rakennuskonservaattori Erkka Pajula lupaa, että sen jälkeen katto kestää 40–80 vuotta, jos aurinko ei pääse paistamaan koivuntuohiin liiaksi. Hän muistuttaa vanhasta sanonnasta, jonka mukaan ”ei sade pärekattoa kuluta vaan aurinko”.

Noesta mustuneen savupirtin tuohimalkakatossa on noin 40 senttimetriä leveistä tuohista tehty limittämällä nelikerroksinen vettä kestävä katto. Tuohet pysyvät paikoillaan niiden päällä olevien malkapuiden avulla. Katonlappeen päädyissä olevat malat on kiinnitetty toisiinsa harjalla olevalla tapilla, muuten malat tukeutuvat räystäällä olevaan lammuskaiteeseen.

Räystäslautoja taloissa ei ole, mutta tuohikate kiertyy rullalle seinärajan yli niin, että vesi ei pääse valumaan seinälle. ”Puutteelliset räystäät, rakenteisiin vuotava vesi sekä painuminen kosteaan maaperään ovat vanhojen puurakennusten suurimmat riskit virheellisten muutostöiden lisäksi”, hän sanoo.

Rakennuskonservaattorikoulutus loppuu

Seurasaaressa kolmen hengen rakennuskonservaattoriryhmä vastaa alueen 90 puurakennuksen kunnosta. Niistä vanhimmilla eli Karunan kirkolla on ikää yli 300 vuotta.

Talot pyritään säilyttämään ja korjaamaan samanlaisilla työmenetelmillä ja materiaaleilla, joita alkuperäisissä rakenteissakin on käytetty. Samalla ylläpidetään perinteistä puurakentamisen ammattitaitoa ja vanhoja työtapoja, joista monille on edelleen kysyntää.

Pajulaltakin on usein kysytty neuvoja vanhojen hirsitalojen kengittämiseen, vaikka virkamiehenä hänen on vaikea lähteä itse paikalle.
Neuvoja hän on kuitenkin aina valmis jakamaan, sillä yksi Seurasaaren konservointikeskuksen tehtävä on hyvien korjaustapojen esittely ja vaaliminen. Se tarjoaa harjoittelupaikkoja myös tuleville rakennuskonservaattoreille ja restauroijille. Harjoittelijoita on ollut muun muassa Seinäjoen ammattikorkeakoulusta, Turun ammattikorkeakoulusta ja Vantaan Variasta sekä Kymenlaakson ammattikorkeakoulusta, josta valmistuu restauroijia.

Rakennuskonservoinnin tulevaisuus ei kuitenkaan näytä Pajulan mielestä hyvältä. Vanhat ammattitaidot ovat katoamassa osaajien jäädessä eläkkeelle. Uusien taitajien koulutus on ollut ammattikorkeakoulutasolla Seinäjoen ammattikorkeakoulun varassa. Se on kuitenkin ilmoittanut luopuvansa kalliista koulutuksesta osana ammattikorkeakoulujen säästöohjelmaa.

Seurasaaressa sijaitsevassa modernissa rakennuskonservointikeskuksessa on hyvät tilat suunnitella toimenpiteitä ja jopa konservoida rakennusosia. Arkkitehti Seppo Häkli suunnitteli keskuksen vuonna 2009. Halliin on mahtunut jopa pieni aitta korjattavaksi. Keskus toimii samalla konservointitekniikoiden kehittämiskeskuksena, jossa parhaillaankin rakennuskonservaattori Jani Puhakka tutkii erilaisten rautaosien korroosiota puulautojen päällä.

Myös itse talo on testikohde, sillä sen ulkoseinät ovat käsittelemätöntä puuta, jonka harmaantumista seurataan.

Taito valita oikea puu

Seurasaaren vanhat puutalot ovat kestäneet hyvin Helsingin ankarassa meri-ilmastossa, ja Erkka Pajula uskoo, että ne kestävät ilmastonmuutostakin jopa paremmin kuin uudet, hyvin eristetyt puutalot.

Yksi syy tähän on hänen mukaansa siinä, että esi-isillämme oli taito valita käyttötarkoituksen mukainen puu. Puut kaadettiin keskitalvella, jolloin ilmankosteus on alhainen ja puussa nestevirtaukset olemattomat. Rungot kuorittiin ja varastoitiin sitten varjoisaan paikkaan. Hirsikorjauksiin käytetyn puun tulisi kuivua 3-5 vuotta sillä puu kuivuu tuuman verran vuodessa. Ilman näin perusteellista kuivattamista pitää varautua siihen, että puurakennus painuu kolme vuotta. Ilman näin perusteellista kuivattamista pitää varautua siihen, että hirsirakennus painuu kolme vuotta.

Ennen oli tarjolla vanhaa, tiheäsyistä puuta yllin kyllin. Nyt siitä on pulaa, ja nykyisissä lannoitetuissa metsissä puut kasvavat Pajulan mukaan liian nopeasti kelvatakseen vaativimpiin tarkoituksiin, kuten ikkunoihin.

Paanukattojen tekijä oli aikoinaan kaikkein tarkin puun valikoija. ”Oikean puun löydettyään hän vielä sahasi mieluiten puun ytimen ja pintakerroksen välistä sopivat laudat”, sanoo restauroija Jukka Mähönen veistäessään kirveellä vanhaa runkoa. ”Kun pinnat veistetään kirveellä, puu ei ime niin paljon kosteutta.”

Seurasaaressa konservoitaviin rakennuksiin pyritään käyttämään juuri niihin sopivaa ja mieluiten jopa sen aikakauden puuta.
Suorat, tiheäsyiset ja vähäoksaiset mäntyrungot ovat eniten käytettyä materiaalia. Kuusella on mäntyä parempi kimmokerroin, joten sitä käytetään kattorakenteissa ja nopeamman kuivumiskykynsä vuoksi usein myös julkisivulaudoituksessa. Haapaa puolestaan käytetään päreissä ja paanuissa.

Pärekatoissa kuusi on pitkäikäinen ja haavan tavoin se harmaantuu kauniisti ajan myötä. Prosessia voidaan jouduttaa huomattavasti rautasulfaatin avulla. Pajula ei sitä kuitenkaan suosittele, sillä tällä tavalla käsitelty puu näyttää liian tasaväriseltä ja siksi luonnottomalta.

Lahonkesto korostuu

Lahonkestävyys on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joita hyvältä rakennuspuulta halutaan. Männyltä kestää 40 vuotta ennen kuin siihen alkaa muodostua sydänpuuta, johon hyönteisetkään eivät pysty. Vielä parempi lahonkesto on iäkkäällä siperialaisella lehtikuusella, jonka vahva pihkakerros on hyvä hylkimään kosteutta. Tavallista lehtikuusta Pajula sen sijaan ei suosittele, sillä sen lahonkesto ei ole kuusta parempi.

Aikoinaan puun lahonkestoa parannettiin kuorimalla vielä kasvava puu lähes ympäri, mikä kiihdytti puun pihkan tuotantoa. Puita kolottiin useina keväinä peräkkäin siten, että rungosta poistettiin kuorta ensin miehen korkeudelta ja seuraavina vuosina vielä korkeammalta. Rungon pohjoispuolelle jätettiin kaarnaa, jotta puu sai ravinteita. Näin ovat Seurasaaren rakennuskonservaattoritkin tehneet.

Puun lämpökäsittelyn merkitys on tunnettu pitkään. Esimerkiksi aidanseipäät voitiin käsitellä nuotiossa, sillä hiilletyssä pinnassa ei ole lahottajasienten tarvitsemia ravinteita eikä se ime vettä.

Väärä maali pilaa julkisivun

Terva on ollut suomalaisille tärkeä puun suoja-aine, mutta myöhemmin se sai tehdä tilaa punamulta- ja öljymaaleille. Seurasaaressa punamultamaaleja tehdään tarvittaessa itse.

Puujulkisivu on helppo pilata väärällä maalauksella. Turvallisinta on Jani Puhakan mukaan käyttää aitoja pellavaöljymaaleja. Tosin silloinkin on pidettävä huolta, ettei ahnehdi liian paksuja kerroksia, ja maalaa vain kuivalla ilmalla. Huolimattomuus voi johtaa homeen syntymiseen, mutta Puhakan mukaan se on usein vain pinnassa ja harjattavissa pois.

Hyviä perinnemaaleja on vaikea saada, sillä maalitehtaiden antamiin tietoihin ei voi Puhakan mielestä luottaa, eivätkä ne edes kerro reseptejään. Tässä suhteessa ruotsalaiset tehtaat ovat osoittautuneet suomalaisia luotettavammiksi. ”Niiden maalit ovat suomalaisia peittävämpiä eli täyttä tavaraa.”

Suomalaisissa maaleissa käytetään lisäaineita ja petrolia. ”Moni perinnemaalina harhaanjohtavasti mainostettu tuote on alkydimaalia”, Puhakka sanoo. Kaupoissa on myytävänä jopa punamaalin nimellä myytävää tuotetta, jolla ei ole mitään tekemistä perinteisen punamultamaalin kanssa.

”Hyvä öljymaali on vaativampi maalattava kuin liukas maalitehtaan tuote mutta paljon kestävämpi, ja lisäksi se haalistuu kauniisti, kun taas feikkimaali voi kuoriutua rumasti paloina pois.”