Rakennuslehti 50 vuotta Rakentaminen Talous Uutiset Seppo Mölsä Ei kommentteja

Polar-Sato ja Haka-VVO hallitsivat rakenteellisen korruption

1980-luvulla rakennusliikkeet Polar ja Haka ja asuntorakennuttajat Sato ja VVO muodostivat rakenteellisen korruption verkoston, jossa oli mukana demarit, kommunistit ja kokoomus. Esimerkiksi Haka jakoi puoluetukea kaikille kolmelle puolueelle ja sai vastikkeeksi kaavoja ja rakennusoikeuksia.

Haka ja Polar muodostivat 80-luvulla yhteenliittymiä, joilla ne puolueiden tuella junailivat isoja hankkeita itselleen.

Rakentamisen mustassa kirjassa kerrotussa yhteistyössä oli mukana koko punapääoma kuuliaisine kunnanvaltuutettuineen. Polar puolestaan huolehti kokoomusleirin tuesta pääkaupunkisedulla ja Tampereella.

Rakenteellinen korruptio hyvä-veli -verkostoineen on meillä suoranaista lahjontaa yleisempi ilmiö ja koskee erityisesti rakentamista ja kaavoitusta.

Puolue pakotti suosimaan vaalirahoittajia

Oikeuskansleri Kai Korte huomautti jo 1980-luvun alussa, että rakenteellista korruptiota on vaikea torjua rikosoikeudellisin keinoin.

”Kunnissa puhutaan ns. kolmikantajärjestelmästä. Jokin yritys haluaa saada esimerkiksi mieleisen kaavapäätöksen. Se voi laillisesti lahjoittaa puolueelle huomattavia rahasummia. Puolue voi vaatia, että sen luottamusmiehet lautakunnissa sitoutuvat noudattamaan puolueen antamia ohjeita. Puolue voi sitten määrätä luottamusmiehensä riviin lahjoittajan tahdon mukaan. Rikoslakia ei rikota.”

Kortteen mukaan tämä toimintamalli oli hyvin yleinen esimerkiksi Espoossa, jossa kaavoitettiin 1970-luvulla paljon arvokkaita tontteja rakennusliikkeiden toivomusten mukaan. Rakentajina näissä hankeissa oli useimmiten Polar tai Haka. Näillä päätöksillä vaikutettiin vuosikymmeniksi eteenpäin myös alueiden väestön poliittiseen rakenteeseen. Hakan kohteissa Matinkylässä asuivat demarit ja Polarin Lounaisrannikon kohteissa kokoomuslaiset.

Rakenteellinen korruptio  jää piiloon lahjonnasta kertovista kansainvälisistä barometreistä, jotka kertovat lähinnä vain virkamiesten lahjonnasta.

”Erityisesti kunnalliset luottamusmiehet toimivat usein kyseenalaisesti ja vastoin yleistä etua henkilökohtaisten suhteidensa perusteella”, Turun yliopiston rikosoikeuden professori  Pekka Viljanen on todennut.

”Ennen vuotta 1990 lahjuksen rangaistavuuden edellytys oli, että asianomainen virkamies itse sai lahjuksesta jotain etua. Nykyisen lain mukaan lahjus voidaan antaa myös toiselle. Jos luvataan tietyn puolueen edustajille, että jos äänestätte näin, niin teidän puoluettanne edustava joku saa viran eli edun, niin sekin kelpaa lahjukseksi”, hän arvioi Helsingin Sanomissa.

Kaiken huipentaa se, että myös käräjäoikeuden lautamiehet ovat puolueiden valitsemia. He ovat ymmärtäneet harvinaisen hyvin puoluekavereidensa tekemisiä verrattuna hovioikeuden tuomioihin.

1990-luvulla kuopattu punapääoma oli tyypillinen esimerkki rakenteellisesta korruptiosta, jossa puoluetovereiden kesken oli sanaton sopimus yhteistyöstä. Politiikka ulottui jopa Kostamuksen rakentamiseen. Rakennustyöväen liitto esimerkiksi järjesti lakon, jolla työmaan muonitus siirrettiin E-liikkeelle.

Sinipunayhteistyö ulottui kaikkialle

Ay-liikkeen perustamassa Hakassa puolueyhteistyö oli itsestään selvää, sillä lähes jokainen johtajan paikka edellytti sopivaa jäsenkirjaa. Jopa rautaisella rahoituksen ammattilaisella Arto Ihdolla oli demareiden jäsenkirja. Hän kelpasi Hakasta lähdettyään Polarin toimitusjohtajaksi.

Pääosa Hakan johtajista oli demareita, mutta myös kommunistit saivat Ele Aleniuksen ja Rakennusliiton puheenjohtaja Aarno Aitamurron vaatimuksesta oman johtajanpaikkansa. 1980-luvun lopussa kommunistien hankkimalle kiintiöpaikalle nimitettiin Voronezhin videonauhuritehtaan nuori työpäällikkö Martti Rautee, joka oli tunnetusta vasemmistosuvusta, mutta toki jo kyvykkääksi Venäjän kaupan osaajaksikin osoittautunut.

Vasemmistopuolueiden yhteistyöhön nojautunut Haka sai suurissa kaupungeissa yhteistyökumppanikseen Polarin, jolla puolestaan oli hyvä yhteys kokoomukseen. Yhteistyötä täydensivät niiden asuntorakennuttajayhtiöt VVO ja Sato.

Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola ja SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen perustivat VVO:n Saton vastapariksi vuonna 1970. Siitä syystä Hakan toimitusjohtaja oli pitkään myös VVO:n hallituksen puheenjohtaja. VVO:n ensimmäinen toimitusjohtaja Jaakko Kapanen puolestaan teki pitkän asuntorakentajauran Hakassa.

Polarilla ja Satolla puolestaan oli lähes samat omistajat ja ne toimivat 1970-luvulla yhdessä suurissa aluerakennushankkeissa. Vielä pitkälle 2000-luvulle asti, Erkka Valkilaan saakka, Saton johtajat tulivat Polarista. Kun Polar ja Keskus-Sato muuttivat vuonna 1970 yhteiseen taloon, julisti Polarin toimitusjohtaja Kauko Rastas voimakaksikon syntymistä.

Polar-Sato ja Haka-VVO  hallitsivat 1960-1970-luvuilla pääkaupunkiseudulla asuntogryndausta ja pitivät kilpailijat loitolla isoista aluerakennushankkeista. Puolimatka tosin pääsi Vantaan Hakunilaa rakentamaan turkulaisen Mauno Koiviston tuella. Koivisto oli punapääomaleiriin kuuluneen Suomen Työväen Säästöpankin johtaja, mutta tästä kohteesta hän kehotti Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkolaa pysymään erossa.

Alurakentamista edistettiin puolueiden tuella

Aluerakentamisessa puoluetuki oli hyvin tavallista. Varsinkin Polarissa ahkeroitiin, jotta kaavoituksesta päättävät poliitikot ja virkamiehet olisivat tyytyväisiä. Kauko Rastas saattoi saunottaa ja laulattaa vieraitaan joskus neljänäkin iltana viikossa, muisteli yhtiössä työskennellyt Risto Kangas-Ikkala.

Rötösherrajahdin käynnistyttyä 1980-luvun alussa Rastas sanoi Juha Salmen toimittamassa kirjassa Rastaan Kaukon puhetta:

”En usko, että kenenkään kannattaa olla huolissaan siitä, että meidän yhteiskunnassamme lahjonta olisi yleistä. Tai että se olisi sitä erityisesti rakennusalalla. Meillä on aivan selkeät pelisäännöt. Ja niin monia kilpailijoita, että joka tuntisi itsensä väärin kohdelluksi, kävelisi jopa päivä seinän läpi. Minä ensimmäisenä. Polarin osalta voin sanoa, että vieraanvaraisia on oltu ja aiotaan olla jatkossakin.”

Jo 1970-luvun lopulla suuret grynderit alkoivat menettää etuoikeuttaan suuriin aluerakennushankkeisiin, sillä asuntohallitus ei katsonut hyvällä kilpailun loppumista. Asuntorakentamisen keskittyminen ei kuitenkaan loppunut.

Sato torjui tylysti kilpailun

Vuonna 1981 Rakennuslehti kirjoitti pienten rakennusliikkeiden huolestuneen asuntorakentamisen keskittymisestä Helsingissä ja muissakin kunnissa.

”Rakentajapiireissä ei ole mikään salaisuus, että tuottamattomilla maaomistuksillaan vaikeuksiin ajautuneen Keskus-Saton kauppa, jolla se hankki varakkaan Helsingin Saton osake-enemmistön, on tarkoitettu maanomistustappioiden kattamiseen turvaamalla taustaryhmien, mm. Polarin, asemia Helsingin asuntotuotannossa. Vastaavasti Etelä-Suomen Hakan voimakkaat poliittiset taustaryhmät riittävät turvaamaan Rakennuskunta Hakan rakentamismahdollisuudet tulevaisuudessa. Salpan taustaryhmien, eri puolilta maata olevien rakennusliikkeiden, tulevaisuus Helsingin rakentamisessa näyttää sen sijaan heikoimmalta. Pelkona on, että kilpailu urakoista vähenee ja rakennuttajaorganisaatioiden taustavoimat jakavat urakat keskenään. Kaupungin vuokratontit jaetaan rakennuttajille joka tapauksessa poliittisin sopimuksin”, lehti analysoi.

Vuonna 1983 keskustaa lähellä olevan Perusyhtymä (entinen Pellonraivaus Oy, nykyinen YIT), joka aiemmin oli pysytellyt pois asuntorakentamisesta, yritti kiilata Haka-VVO:n ja Polar-Saton hallitsemille asuntomarkkinoille ostamalla yhdessä Tapiolan kanssa Satakunnan Saton osake-enemmistön Elementtityö Järvenrannalta.  Perusyhtymän asuntorakentamisesta vastanneen  johtaja Ilpo Kokkilan tavoitteena oli saada oman rakennuttajayhtiön kautta arava-asuntojen urakoita ilman kilpailua.

Vuonna 1969 perustetun yhtiön nimi vaihtui Kanta-Suomen Sato Oy:ksi ja yritys lähti rakennuttamaan koko Suomeen Utsjoelta Hankoon. Neljässä kuukaudessa se jätti hakemukset 103 projektista, joihin oli kaavailtu 1300 arava-asuntoa.

Keskus-Sato reagoi välittömästi. Se lähetti kunnille kirjeen, jossa varoitettiin uudesta yrittäjästä ja todettiin, ettei sille pidä antaa tontteja. Lisäksi Keskus-Sato uhkasi yrittäjää oikeudella, jos se ei vaihda nimeä. Häirikkö ostettiin lopulta ulos ja sulautettiin Keskus-Satoon. Syynä kaupalle oli sekä Saton painostus että Perusyhtymän heikko taloudellinen tilanne.

Kanta-Suomen Saton toimitusjohtajana toiminut Heikki Räty sanoi Rakennuslehdessä, että isot rakennuttajat huolehtivat jatkossa, ettei tällaista kilpailua aiheuttavaa onnettomuutta pääse enää syntymään.

”Urakoitsijat ymmärtävät, ettei ole viisasta ärsyttää kilpailulla valtakunnallisia suuria rakennuttajia. Todellista kilpailua ei ole ja alueet on sopuisasti jaettu.”

1980-luvun lopulla kilpailu olisi vähentynyt entisestään, jos YIT:n omistajat olisivat hyväksyneet Polarin ja Hakan suunnitelman ostaa yhtiö ja pilkkoa se keskenään.

Ylermi Runko jakoi Helsingin rakennusoikeuksia vasemmalle ja oikealle

Vuonna 1985 arkkitehti Kai Wartiainen paheksui Arkkitehtipäivillä sitä, että Helsingin kaupunkisuunnittelu on oikeistolaisen ja vasemmistolaisen rakennusliikkeen hallinnassa

Hän toi esiin sen, että Hakan ja Polarin yhteistyökuvioon kuuluivat olennaisesti myös niitä lähellä olevat VVO ja Sato.

”Hakan ja Keskus-Saton edustajat päättävät rakennusoikeuksista ja muut lautakunnan jäsenet ovat heidän hallinnassaan”, Wartiainen totesi. Tällä hän tarkoitti Hakan hallituksen jäsenen, Elannon johtaja Ylermi Rungon ja Keskus-Saton toimitusjohtajan yhteistyötä kaupunkisuunnittelulautakunnassa.

Ylermi Runko käytti neljännesvuosisadan ajan valtaa Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajana paitsi Elannon myös Hakan ja sen 1970-luvulla perustaman yleishyödyllisen asuntorakennuttajan VVO:n intressien ajajana. 1970-luvun aluekeskuksia hän kuvasi lehtihaastattelussa kunnallismiesten toiveuniksi. Sinne hän sijoitti Elannon marketteja ja piti huolen, että kilpailijat eivät tule lähelle.

Niin Helsingin kuin Vantaankin vasemmiston avainhenkilöt noudattivat Rungon tahtoa. Kokoomukselle hän oli niin korvaamaton yhteistyökumppani, että hän joutui jatkamaan viimeisen vaalikauden vastoin tahtoaan, koska porvarit eivät olisi hyväksyneet toista demaria tehtävään.

Rakennuslehti kertoi maaliskuussa 1988 Auri Häkkisen kirjoittamassa jutussa, että kaupunkisuunnittelulautakunta oli Ylermi Rungon ehdotuksen pohjalta hyväksynyt Helsingin keskustatunnelin suunnittelun.

”Rungon ehdotus sijoittaa kaukoliikenteen terminaalin Tennispalatsin paikalle rakennettavan liikekorttelin maanalaisiin tiloihin. Liikekorttelin puuhamiehinä ovat tiettävästi Runkoa lähellä oleva Rakennuskunta Haka sekä Polar-rakennusosakeyhtiö.”

Lautakunnassa Rungon aisaparina oli silloin Helsingin Saton kokoomuslainen toimitusjohtaja C.G. Fogelberg. Sitä ennen yhteistyökumppanin oli ollut Keskus-Saton tekninen johtaja Tauno Salo.

Helsingin ylipormestari paheksui Poka-yhteistyötä

Rakennuslehti kertoi vuonna 1988 useissa jutuissa Helsingin niin sanotusta Poka-ilmiöstä eli Polarin ja Hakan sekä niitä lähellä olleiden puolueiden kokoomuksen ja demareiden yhteistyöstä tonttien ja rakennushankkeiden saannissa. Lehdessä ilmestyi Anssi Orrenmaan ja allekirjoittaneen kirjoittama Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiven haastattelu, jossa tämä tuomitsi rakennusliikkeiden ja puolueiden liian läheiset suhteet.

”On aika mielenkiintoista, että aina kun tulee merkittävä hanke, Haka ja Polar lyövät hynttyynsä yhteen”, hän totesi lukuisista niin sanotuista Poka-työyhteenliittymistä Helsingissä.

”Minkä takia kaksi voimakasta kilpailijaa tekevät yhteistyötä? Sen takia, että he tietävät, että taustaryhmillä eli kokoomuksella ja sosiaalidemokraateilla on riittävä enemmistö tehdä soveliaita kaavoitus- tai rakentamispoliittisia ratkaisuja. Tässä tulee esiin poliittisten kytkentöjen tarkoituksenmukaisuus.”

Tennispalatsin tontin menoa ilman kilpailua näille kahdelle hän paheksui erityisesti.

”Kun Tennispalatsin kohdalla mikään muu ei ole selvää kuin se, että sen rakentavat Polar ja Haka yhdessä, niin silloin ollaan väärillä teillä”, hän sanoi.

”Jos poliitikosta tulee rakennusliikkeen etäispääte esimerkiksi kaupunkisuunnitteluun tai muuhun kunnalliseen päätöksentekoon, ollaan vikatiellä. Minun ei tarvitse mennä tässä yksityiskohtiin, koska ne ovat ns. piireissä yleisesti tunnettuja asioita”, sanoi tämä kokoomuksen entinen kansanedustaja.

Pian Ilaskiven Rakennuslehteen antaman haastattelun jälkeen Tennispalatsin sopimus kaatui. Siihen oli toki muitakin syitä kuin asian saama julkisuus, kuten tonttikaupassa mukana olleen Wärtsilä Meriteollisuuden konkurssi.

Tampereella jääviys ei tuonut tuomioita

Tampereella Haka ja Polar löivät 1980-luvun lopulla voimansa Tampellan tonttikauppojen yhteydessä saadakseen aikaan itselleen myönteisiä päätöksiä. Haka hoiti suhteet vasemmistopuolueisiin ja Polar kokoomukseen.

Helsingin Sanomissa haastatellun Tampereen kaupunginviskaali Sinikka Kauppisen mielestä Tampereen kaupungin virka- ja luottamusmiesten olisi pitänyt jäävätä itsensä Tampellan tontin suunnittelusta neuvoteltaessa, sillä samat miehet istuivat kahdella tuolilla. Rakennusliikkeen hallituksen johtomiehinä he eivät hänen mielestään voineet ajaa puhtaasti kaupungin etua, vaan kyseessä oli myös rakennusliikkeen etu. Oikeus ei tuominnut tästä.

Voimakkaimmin jääviysepäily kohdistui apulaiskaupunginjohtaja Erkki Heinoseen, joka työskenteli Polarissa ennen siirtymistään apulaiskaupunginjohtajaksi. Tällä paikalla hän oli vain reilun vuoden, Tampella-neuvottelujen ajan, ja siirtyi sitten tamperelaisen Haka Rakentajien toimitusjohtajaksi.

tampellaheinonen

Polarin johtajana Heinonen isännöi Wienin-matkaa, jonka rakennusliikkeet kustansivat kaupungin virkamiesjohdolle. Matkan tarkoituksena oli tutustua Tampella -suunnitelmiin, jotka rakennusliikkeet olivat tilanneet arkkitehtiprofessori Timo Penttilältä.

Heinosen jäsenyys Tampellan arkkitehtikilvan tuomaristossa johti valitukseen lääninoikeudelle hänen Polar-yhteyksiensä takia.

Heinonen oli kaupungin puolelta Tampella-sopimuksen pääneuvottelija, vaikka tuli virkaansa vasta, kun neuvottelut olivat jo käynnissä.

Helsingin Sanomat kysyi 19.6.1990 Heinoselta, häiritsevätkö jääviysväitteet häntä.
”Minua häiritsee enemmän se, että heti alkuunsa näytti siltä että yrityselämästä ei voi tulla kunnallishallintoon, sikäli kun lehtiä lukee. Ehkä se vaikutti. Ehkä kunnallishallintoon pitää löytyä vähemmän jäävejä. Leirin vaihtamista ei mielellään hyväksytä.”

Oletteko kokenut itsenne jotenkin jääviksi?
”En minä itse ole, mutta lehdistä olen lukenut.”

Vaikuttiko se lähtöpäätöksenne?
”Kyllä se vaikutti.”

Onko totta, että juuri Te keksitte neuvottelujen perustaksi rakennusoikeuden, 420 000 kerrosneliötä 24 hehtaarille?
”Ei se niin ollut, minähän tulin kesken kaiken mukaan. Kuvittelin, että kun kuntaorganisaatiossa annetaan tehtäväksi hoitaa joku homma, se otetaan ja hoidetaan. Jälkeenpäin voisi ajatella että kokeneempi virkamies olisi siinä vaiheessa hakenut piilopaikkoja eikä olisi pistänyt päätään näihin neuvotteluihin. Erikoisinta asiassa on se, että Tampereella vallitsee erittäin pitkälle menevä poliittinen yksimielisyys siitä mihin suuntaan kaupunkia kehitetään, mutta julkinen kuva on toisenlainen.”

Julkisuus kiinnitti huomiota lähinnä kerrosneliöitten määrään. 420 000 kerrosneliötä on aika paljon.
”Kieltämättä neliömetrimäärä on iso, mutta aluekin on iso. Tamperelaisittain aluetehokkuus vastaa keskustan tehokkuutta. Toisessa vaakakupissa on se, että teollisuudenkin jatkuvuus on turvattava.”

Kun aluetta aikanaan aletaan rakentaa, saavatko Polar ja Haka työt?
”Ei se niin mene. Se on Tampellan maata, ja Tampella käy siitä oman kauppansa. Arvattavasti myy eniten tarjoavalle.”

Tampella-sopimus hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa elokuussa 1989. Päätöksestä tehtiin seitsemän valitusta lääninoikeuteen sekä tutkimuspyyntö rikospoliisille.  Hämeen lääninoikeus mitätöi päätöksen marraskuussa 1990.

Lääninoikeus katsoi, että kaupungin kiinteistöpäällikkö Matti Perämaa ja apulaiskaupunginjohtaja Erkki Heinonen osallistuivat sopimuksen valmisteluun esteellisinä. Perämaa oli kaupungin omistaman rakennusyhtiö Tampereen Hakan hallituksen jäsenenä ja Heinonen Polarin omistaman Ahti-rakennusyhtiön toimitusjohtajana osallistunut Penttilän suunnitteleman mallin tilaamiseen alueen suunnittelun pohjaksi.

Tampellan alueen arvoksi laskettiin sopimusneliöiden pohjalta 800 miljoonaa markkaa

Poka-työyhteenliittymät yleisiä

Vuoden 1990 alussa Rakennuslehti teki jutun rakennusliikkeiden työyhteenliittymistä. Lehden kokoama lista paljasti, että  valtaosa niistä oli Polarin ja Hakan välisiä.

VTT:n tutkijat totesivat tuolloin, että työyhteenliittymät lähenevät kilpailullisesti kartellia. ”Yhteistyöllä on rajattu kilpailua, mutta myös saatu etua kaavamuutoksissa ja lisärakennusoikeutta haettaessa.”

Tampereella Tampella oli yksi näistä suunnitteilla olleista hankkeista. Pääkaupunkiseudulla suurin hanke oli Vantaanportin eli nykyisen Jumbon rakentaminen. Haka ja Polar olivat keskeisiä puuhamiehiä, kun näiden Elannolle kuuluneiden maiden käyttöä suunniteltiin.

Nämä hankkeet jäivät kuitenkin 1990-luvun laman ja Hakan ja Polarin talousongelmien jalkoihin. Esimerkiksi Tampellan alue siirtyi Suomen Pankin kautta valtion Solidium Oy:lle ja sitä kautta YIT:lle.

Sen paremmin ei käynyt Polarin ja Hakan yhdessä havittelemille Espoon Histan maille.

Helsingin Mikonkadulla Polar ja Haka saneerasivat yhdessä SYPn toimitaloa. Jyväskylässä yhtiöt olivat yhteistyössä Lutakkoa kehittämässä ja rakentajina Jyväskylän kauppakeitaassa, Ylen toimintakeskuksessa ja Jyväskylän keskussairaalan rakentamisessa. Lahdessa oli kehitteillä Teivaan kongressihotelli.

Yhteistyö syveni ennen romahdusta

Hakan ja Polarin yhteisomistus kiinteistöyhtiöistä tiivistyi, kun polarilaiseen Suomen Pörssikiinteistöihin fuusioitiin 1990-luvun alussa hakalaiset Jämerä-Kiinteistöt ja Siltasaari-Invest. Uuden yhtiön nimeksi tuli Ferenda.

Asuntorakennuttajapuoli puolestaan keskittyi entisestään, kun Sato liitti itseensä Salpan ja vuokra-asuntojen rakennuttajan Vatron. Vatron rahoja se tarvitsi kipeästi pelastuakseen yltiöpäiseksi menneen kovan rahan tuotannon aiheuttamista tappioista. Yhtiö oli etääntynyt jo kauaksi alkuperäisen nimensä, Sosiaalinen Asuntotuotanto Sato, ihanteista.

Samaan aikaan kokoomuslainen asuntoministeri Pirjo Rusanen alkoi selvittää, oliko asuntorakennuttajien kilpailu todellista vai ei.

”Minulla on tuntuma, että on olemassa pahaa kartellisoitumista ja keskinäistä monopolisoitumista. Yleishyödyllisyys on lonkeroitunut hyvin pitkälti ay-liikkeeseen. Siinä on takuulla muotoutuneet jonkinlaiset suojamuurit ja sulle-mulle-systeemi, miten kunnissa tontteja jaetaan. Siitä puuttuu todellinen kilpailu.”

Haka oli konkurssikypsä jo vuonna 1993, mutta rahaa riitti Esko Seppäsen kirjoittaman kirjan ”Punapääoman romahdus” mukaan silti vielä puolueiden tukemiseen. Esimerkiksi Vantaan ja Espoon sosiaalidemokraatit saivat 85 000 markkaa ja Espoon ja Helsingin kokoomus 60 000 markkaa.

Puoluetuen aukon täyttäjiä on riittänyt

Hakan konkurssi ja Polarin ajautuminen velkasaneeraukseen romuttivat hyvin voidellun Poka-koneiston, mikä antoi tilaa muille toimijoille. Aukko täyttyi nopeasti ja puolueet löysivät uusia rahastettavia.

Puolimatka lähti ensimmäisenä kokeilemaan kepillä jäätä Vantaalla, kun siellä kaupunginvaltuuston kokoomuslainen puheenjohtaja Raimo Salminvuo keksi, että hän voisi henkilökohtaisesti hyötyä tarjoamalla kokoomuksen ja demareiden kaavoitustukea rakennusliikkeille ja kiinteistöhankkeiden kehittäjille. Toiminta oli aiempaan verrattuna kuitenkin niin kömpelöä, että Salminvuo ja Puolimatka jäivät siitä heti kiinni ja saivat tuomiot. Kokoomuksen ja demareiden aluejärjestöt saivat pitää keräämänsä rahat, koska syyttäjä ei löytänyt näyttöä, että niille olisi maksettu tyhjästä.

2000-luvulla aukkoa tulivat täyttämään Nova-liikemiehet. Uusi raha toimi kuitenkin paljon taitamattomammin kuin vanha, mistä seurasi sellaista ikävää julkisuutta, jota vanhassa systeemissä oli onnistuttu välttelemään.

Vantaalla kaupungin johtotehtäviin pitkän tauon jälkeen palannut demarijohtaja Jukka Peltomäki joutui huomaamaan, että rakennushankkeiden sujuvoittamisesta voi saada rakentajilta kiitosta ja syyttäjältä kutsun oikeuteen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia