Talous Rakennuslehti 50 vuotta Uutiset Seppo Mölsä 9 kommenttia

Rakentamisen musta kirja – rötösherroja ja kartellien solmijoita

Noppa-juttu ja Naurissaaren sekä metron lahjukset saivat nimen rötösherrajahti. ”Turun tauti” vaivasi myös Vantaata, Tamperetta ja Oulua. Puolueet keräsivät rakennusliikkeitä pimeää vaalikassaa. Vientiä edistettiin lahjuksin ja asfalttikartellia tutkittiin jo 80-luvulla. Mustassa kirjassa kerrotaan sata rakennusalan pahinta talousrikosta ja kymmeniä esimerkkejä ”maan tavan” tuomasta moraalikadosta.

Rakentamisessa on paljon asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa. Nyt valotamme tätä pimeää puolta.

Tervetuloa rakentamisen pimeälle puolelle

Rakentamisen musta kirja valottaa rakentamisen pimeää puolta, niin mustaa kuin harmaatakin.  Se kertoo rikoksista, mutta myös liike-elämän moraalikadosta, josta on käytetty usein nimeä maan tapa.

Kirja jakautuu kolmeen osaa: 1)lahjonta ja talousrikokset kotimaassa, 2) lahjonta ulkomaisessa toiminnassa 3) kartellit, alan keskittyminen ja harmaa toiminta.

Kirja kattaa rakennus- ja kiinteistöalan tärkeimmät poliitikoiden ja virkamiesten lahjustapaukset 1960-luvun alusta saakka. Mukana on myös muuta alan talousrikollisuutta sekä jonkin verran myös tapauksia, joissa on venytetty liikemiesmoraalin rajoja. Käsittelen myös vientitoiminnassa tapahtunutta lahjontaa ja rakennusalan kilpailun vääristymiä, kuten erityisesti kartelleja. Kerron myös miten yleishyödyllinen rakennuttaminen muuttui poliitikoiden pohjattomasta vaalikukkarosta ahneeksi kiinteistösijoittamiseksi. Lopussa on oma arvioni ja yhteenvetoni ”maan tavasta”.

Kirjan lähteenä ovat lehtileikkeet sekä Rakennuslehdestä että sanomalehdistä  ja kirjallisuus. Erityisen paljon käytössä on ollut laaja Sanomien arkisto.

Joitakin asioita olen tarkistanut haastatteluin. Erityisesti Markku Hainari on ollut suureksi avuksi ensimmäisen osan kirjoittamisessa.

Nimien julkaisemisen suhteen olen noudattanut samaa linjaa mikä on ollut näissä lähteinä olleissa lehtijutuissa ja kirjoissa.

20.10.2016 Seppo Mölsä

(päivitetty 27.11.2017 Jukka Saastamoisen Ilpo Kokkilasta kertovan kirjan ”Rakentajan jälki” muistelmilla Neuvostoliiton kaupan kulissien takaisesta toiminnasta)

 

 Osa 1

Rakentajat, poliitikot ja liikemiehet tuomiolla – hyviä veljiä kaikki

”Tuossa on aluksi viisi tonnia, sitä ei koira perään hauku”, rakennusteollisuuden ykkösmies sanoi Naurissaaren kaavoituspäätöstä vielä miettivälle helsinkiläiselle kunnanvaltuutetulle vuonna 1984. Siinä hän oli väärässä, sillä valtuutettu oli nauhoittanut keskustelun ja vei sen poliisille. Kohta koko lehdistö täyttyi rötösherra-otsikoista. Pahimmat haukut ja rötösherran leiman sai kuitenkin lahjonnan paljastanut Ilkka Hakalehto. Vaalirahat ottanut poliitikko sen sijaan sai toimittajilta lisänimen Reilu. Tämä esimerkki kertoo siitä, kuinka rakenteellinen korruptio ulottui läpi valtakoneiston.

Laittomassa vaalirahoituksessa sinänsä ei ollut mitään uutta. Jo lähes 50 vuotta sitten Rakennuslehdessä oli kolumni otsikolla Musta kuin grynderi. Siinä yritettiin vakuuttaa, että gryndereiden tavat ovat parantuneet. Silti samaan aikaan rakennusliikkeet ja puolueet kävivät kauppaa kaavapäätöksillä ja vaalirahalla.

1970-luvulta on peräisin Nokian johtajan Harry Mildhin suuhun laitettu lausahdus: ”Ei ole niin mitätöntä ihmistä, ettei häntä kannattaisi lahjoa.” Sitaatti kuvasi hyvin ajan henkeä.

Laskun aika tuli vuosikymmen vaihduttua, kun alkoi niin sanottu rötösherrajahti.

”Nyt maksellaan 1970-luvun laskuja. Se oli asteettaisen riehaantumisen, kerskakulutuksen ja kaikenlaisen ryöhähtämisen aikaa. Tavatkin rapautuivat”, oikeuskansleri Kai Korte sanoi marraskuussa 1984 Helsingin Sanomien laajassa jutussa Rötösherrojen vuosikymmen.

rotosherrat

Veropetokset, kuittiryöstöt, lahjukset, ylikorot ja ohimyynnit olivat lehden mukaan juurtuneet suomalaiseen sanastoon.

Moni rötös sai alkunsa 1970-luvun kuumasta nousukaudesta. Rahaa oli saatavissa, sitä kahmittiin ja tarpeen tullen myös jaettiin. Moraali löystyi.

”Kun lama iski 1970-luvun lopulla, opitut keinot olivat kullan arvoisia. Samaan aikaan julkinen hallinto paisui. Jos aikoi kahmia jotain itselleen, oli yhä tärkeämpää pitää avainpäättäjät hanskassaan. Ja, kun verotus kiristyi, oli yhä houkuttelevampaa piilottaa saalis yhteiskunnan kouralta. Niin syntyi uskomattoman monihaaraisia rötösvyyhtejä.  Oikeusistumiset joutuivat selvittämään monimutkaisia sotkuja, todellisia monialarötöksiä, joista löytyi niin veronkiertoa, väärennöksiä, lahjuksia kuin virkavirheitäkin.”

Verottajan kommandot iskivät yrityksiin

Tapaukset alkoivat purkautua, kun verohallituksen pääjohtaja Mikko Laaksonen perusti vuonna 1974 ns. kommandoryhmän jahtaamaan veroja kiertäviä yrityksiä poliisin valtuuksilla. Aluksi paljastui ylikorkojuttuja ja tukitalletuksia, jotka olivat ylisäännellyn pankkisektorin lieveilmiöitä. Säästökassat houkuttelivat asiakkaita muita pankkeja korkeammilla koroilla. Se ei ollut rikos, mutta rikokseksi se muuttui, jos tallettajat pimittivät kassan maksamat ylikorot verottajalta. Tähän kansanhuviin syyllistyi ainakin 13 000 suomalaista. Rakennusliikkeiden asuntorakentamisessa saamia voittojakin sijoitettiin näillle tileille.

kivikartio

Turkulaisesta Rakennusliike Kivikartiosta käynnistyneet kuittiratsiat ulottuivat vuonna 1977 koko maahan. Kivikartion kirjanpidosta löytyi väärin tosittein tehtyjä laskuja lähes 630 000 markan arvosta. Kivikartion omistajaperhe oli saanut tuloja peiteltynä osingonjakona yli 700 000 markkaa.

Veroja kierrettiin myös notariaattitalletuksissa, joiden korot salattiin verottajalta. Tamperelaisen Rakennusyhtymä Mattinen-Niemelän omistajat, pääjohtaja A.M. Mattinen ja teollisuusneuvos Artturi Niemelä, saivat vuonna 1982 11 kuukauden ehdollisen vankeustuomion ja 25 000 markan sakot notariaattikorkojen salaamisesta. Tapauksessa paljastui myös puoluerahoituksen peittelyä.

Laaksonen löysi peiteltyä poliittista tukirahaa ja suoranaista lahjontaa monesta muustakin yrityksestä. Moraaliton toiminta oli niin yleistä, että siitä alettiin puhua käsitteenä ”maan tapa”.  Lahjuksista yrityksiä oli vaikea saada kiinni näytön vaikeuden vuoksi, mutta verottaja pystyi puuttumaan aiheettomiin kuluihin.

ruola

Vuonna 1982 Rakennus-Ruolan omistajat, vuorineuvos Urho Ruola ja teollisuusneuvos Martti Ruola tuomittiin jatketusta veropetoksesta 19 390 markan sakkoihin. Heitä syytettiin yli 750 000 markan veropetoksista.

Ruolan veljekset olivat vieneet rakennusyhtiöidensä kirjanpitoon vähennyskelvottomia poliittisia tukimaksuja 110 000 markan edestä ja poliitikkojen, pankki- ja vakuutuslaitosten sekä viranomaisten loma- ja virkistysmatkoja 45 000 markan edestä. Poliittista tukea heiltä olivat saaneet ainakin kokoomus, keskustapuolue ja sosialidemokraatit.

Rakennus-Ruolan toimitusjohtaja Kalervo Kallio  oli tuomittu jo vuonna 1980 sakkoihin keskustapuoluetta lähellä olevan Kyntäjä-lehden tukemisesta. Mukana tapauksessa oli monia muitakin rakennusliikkeitä, kuten joensuulainen S.A. Tervo ja oululainen OMP.

kyntaja

Rakennusliikkeet tukivat Paavo Väyrysen päätoimittamaa keskustalaista Kyntäjä-lehteä ostamalla siitä mainostilaa, mutta itse mainoksia ne eivät lehteen lähettäneet vaan pelkästään rahaa. Kirjassa ”Väyrysen valtakunta” keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoo, että Kyntäjä-lehti sai vuosina 1973–1978 yli 400  000 markkaa väärennetyillä kuiteilla järjestettyä rakennusliikkeiden rahoitusta.

Käsittelen Väyrysen ja OMP:n toimintaa tarkemmin Kostamukseen liittyvän lahjonnan yhteydessä.

Vieraanvaraisuus kannatti

1970-luvulla vieraanvaraisuus oli maan tapa, jota ei osattu paheksua. Sitä harjoitettiin niin aluerakentamisessa kuin urakoinnissakin.

OMP:n syksyllä 2016 ilmestyneessä historiikissa ”Mentiin eikä meinattu” kerrotaan, millaista suhdetoimintaa yhtiö harjoitti esimerkiksi Kemijoki Oy:n kanssa, jolle yhtiö rakensi yhdessä YIT:n kanssa Taivalkosken vesivoimalaitosta.

”Keväällä 1975 heräsi ajatus ”opintomatkasta” rakennuttajan kanssa. Olin kuullut OMP:n aiemmista, hurjistakin, matkoista maailmalle, Edinburgin matka niistä päällimmäisenä. Yksityiskoneella Skotlantiin ja takaisin. Raunin kanssa sitten ohjelmoitiin neljän hengen ekskursio termillä: hiihtolomareissa Oulu/Rovaniemi – Helsinki – Nizza – Tunis – Rooma – Nizza – Helsinki – Oulu/Rovaniemi. Tämä ”hihtominen” tuli jokiyhtiön terminologista Ounasvaaran kisoihin liittyen. Pikamatka oli vain piipahdus Pohjanhovissa lounaalla. Iltamäenlasku ja ilotulitus tarkoitti pitkää lounasta ja illallista. Jos lähdettiin hiihtämään 50 kilometriä, piti jo varautua edellisten jälkeen aamiaiseen ja uuteen lounaaseen Pohjanhovissa. Tämä ”tournee” Välimeren maisemiin oli hienosti suunniteltu ja toteutettu”, kirjoitti Taivalkosken voimalaitoshankkeen projektipäällikkö Pentti J. Aula.

Hyviä suhteita rakennuttajaan kannatti pitää yllä, sillä kiitollisuus oli varsinkin konkreettista. Kun vuoden 1974 öljykriisi nosti rajusti rakentamisen hintaa, olivat rakennuttajat niin Loviisan ydinvoimalaitoksella kuin Taivalkosken vesivoimalaitoksellakin valmiita kompensoimaan tämän urakoitsijoille. Taivalkosken voimalaitoksen betonirakentaja YIT sai yli 40 prosentin tarkistuksen hintaansa ja maarakentaja OMP yli 30 prosenttia.

Urakoitsijat olivat luonnollisesti tyytyväisiä, koska muuten seurauksena olisi heidän mukaansa ollut konkurssit ja uudet urakkakilpailut ja sitä kautta aikatauluviiveet. Hintakin olisi joka tapauksessa noussut.

Rakennuttaja osoitti myötämielisyyteensä myös vuonna 1974, kun Kemijoki tuli maapadon murruttua koko työmaalle. Vuodon tukkiminen kesti yli kuukauden, mutta urakoitsijat eivät joutuneet tästä kustannusvastuuseen.

Lasikiikarit valvojille

Myös valvojista kannatti pitää huolta. OMP:n konepajan johtaja Pentti Miero muisteli, että Isohaaran sillan asennustöiden valvojat TVH:sta esittivät toiveensa ”lasikiikareista”. He eivät kuulemma ilman niitä nähneet kunnolla yläjuoksun varrella olevan ravintolan patiolta asennustyömaata. Valvojat saivat kossupullonsa, joiden pohjan läpi he sitten kiikaroivat työmaata.

Vastapalveluksen aika tuli, kun työmaakokouksessa tuli niin kova riita maalausvaurioiden korjaamisesta, että puheenjohtaja, piiri-insinööri, kimpaantui ja heitti nuijansa seinään ja marssi ulos. Silloin hänen adjutanttinsa, lasikiikarimies, kävi hakemassa hänet takaisin ja Miero sai saneltua vaatimuksensa.

Piiri-insinööri oli kuitenkin edelleen tyytymätön, jolloin OMP:n toimitusjohtaja Reijo Holopainen kehotti Mieroa järjestämään ensi tilassa TVH:n Lapinpiirin miehille kunnon illan Kemissä. Vastaan hangoittelevaa Mieroa Holopainen valisti sillä, että rakentamisessa tavat ovat toiset kuin konepajateollisuudessa ja kestitsemällä asiakkaita voi joskus saavuttaa hyviäkin tuloksia.

Itä-Suomessa oltiin liian vieraanvaraisia

Itä-Suomen hovioikeus tuomitsi vuonna 1979 sakkoihin tai ehdolliseen vankeuteen 30 maakunnan rakentajaa ja liian vieraanvaraista isäntää Pohjois-Karjalan ensimmäisessä isossa talousrikosjutussa. Päätekijät saivat noin puolitoista vuotta ehdollista.

Erityisesti maakunnan ainoan vuorineuvoksen Sulo Albin Tervon jakama vieraanvaraisuus nousi julkisuuteen. S.A. Tervon johdolle langetettiin vuonna 1981 veropetoksista ehdollisia vankeusrangaistuksia.

Tuomioiden syynä oli se, että S.A. Tervon kirjanpitoon vuosina 1970-1977 oli merkitty verotuksessa vähennettäväksi vaaliavustuksia, väärille nimille tehtyjä kuitteja johdon matkoista, lahjoista ja henkilöstön palkkana saamista lahjakorteista. Osa niistä liittyi Kyntäjä-lehteen.

Sen sijaan asuntohallituksen johdon lukuisia matkoja Tervon vieraana pidettiin tavanomaisena vieraanvaraisuutena.

Tuomioita tuli myös Keskus-Saton, rakennusliike Kivikartion ja rakennusliike K.E. Nymanin johdolle.

Tämä kaikki oli kuitenkin vasta esinäytöstä suuressa rötösherrajahdissa.

Listalla pahimmista talousrikoksista tungosta rakentajista

24:stä Helsingin Sanomien vuonna 1984 esiin nostamista jutuista 13 koski rakennusalaa. Mukana oli suurista rakennusliikkeistä Puolimatkaa, Kivikartiota, Tervoa, Ruolaa ja OMP:tä. Lahjustapauksista mukana oli Noppaa, metroa ja Naurissaarta. Monessa niistä tutkinta oli vielä kesken. Mukana oli myös rakennusliikkeiden lahjukset keskustapuolueelle sekä suuret kuittijutut.

Lehti arvioi, että grynderijutut eivät näytä loppuvan Naurissaareen eivätkä puoluejutut keskustapuolueeseen. Lehti kuitenkin uskoi, että tavat ovat siistiytyneet ja uudetkin paljastukset koskevat enimmäkseen vanhoja asioita.

”1980-luvun kahmija tai virkamies varovat rötöksiä – tai sitten he peittävät ne paremmin.”

Optimismi oli osin aiheetonta, sillä kun Ylen A-plus teki vuonna 1997 listan Suomen pahimmista talousrikoksista, oli viiden kärjessä monta rakennusalaan liittyvää juttua. Ykkösenä oli 80-luvun Noppa-juttu, joka paljasti puoluerahoituksen sitomisen valtion tukemaan asuntotuotantoon. Siihen liittyi myös Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavolan paljon julkisuutta saanut pakomatka ulkomaille, jolla hän sai osan syytteistä vanhenemaan.

Kakkosena oli betoniyrittäjänäkin kunnostautuneen ministeri Kauko Juhantalon silloin vielä tuoreet koplaukset.

Monet pankkirötökset osoittivat, että pahin pankinryöstäjä on usein pankinjohtaja itse. Moniin niihin liittyi myös hämäriä kiinteistökauppoja.

Mukaan listalle pääsi myös kunnallispolitiikkaan ja kaavoitukseen liittyneet tapaukset niin Turussa, Tampereella kuin Vantaallakin. Turussa gyndereiden ja poliitikoiden välinen suhmurointi kaavoituksessa ja vanhojen talojen purkamisessa oli niin avointa, että se sai nimen Turun tauti.

Helsingin Sanomat lisäsi omalle listalleen silloin myös 1990-luvun tasekaupat, joissa oli mukana rakennusliikkeitä.

Jos noita mustia listoja täydennettäisiin tänään, niin Novan ja kauppakeskusliikemiesten suhmurointi vaalirahoituksen ja kauppakeskuskaavojen kanssa nousi varmaan korkealle. Monen mielestä listalle kuuluisi koko yleishyödyllinen rakennuttamisemmekin riippumatta siitä, onko siellä rikottu vai vain venytetty lakia. Vantaalla meno on oikeudenkäyntien valossa vain pahentunut, vaikka samalla rakentajat kehuvat kaupungin erinomaista joustavuutta. Tuolla joustavuudella on ollut pimeä puolensa.

Listalle kuuluisi myös rakenteellinen korruptio, josta Polarin ja Hakan ja niiltä rahaa saavien puolueiden yhteiselo 1980-luvulla oli pahin ilmentymä.

Poliitikoille rahaa, rakentajille tontteja ja kaavoja

tapa-jpg

Vaikka Suomi on viranomaisten lahjonnan suhteen yksi korruptiovapaimmista maista maailmassa, on meilläkin aloja, joilla korruptioriski on edelleen merkittävä. Kansainvälinen liikkeenjohdon konsulttiyritys EY teki vuonna 2014 korruptiota koskevan kyselytutkimuksen suomalaisille liike-elämän ja hallinnon johtavissa asemassa oleville henkilöille. Lähes kaikki vastaajat katsoivat, että rakennus- ja kiinteistöalalla esiintyy korruptiota ja yli puolet oli sitä mieltä, että sitä esiintyy myös politiikassa.

Etenkin julkisen sektorin yhtiöissä työskentelevät arvioivat, että poliitikot ottavat vastaan lahjuksia. Suomessa sopivaksi katsottu edustustarjoilu osoittautui anteliaammaksi kuin muissa Pohjoismaissa.

Ruotsissa suhtautuminen korruptioon on aina ollut Suomea tiukemmin. 1980-luvulla luonnonsuojeluviraston virkamies joutui syytteeseen kahden viinapullon takia.

Kun joku voitelee, voi joku tulla voidelluksi

Kestityksen ja  Lapin- ja ulkomaanmatkojen saajien kohderyhmään on aina kuulunut myös suurten lehtitalojen päätoimittajia ja taloustoimittajia.  Liput Porin Jazzin ja Savonlinnan oopperajuhliin katsotaan ikään kuin kuuluvan työnkuvaan. Ihan inhimillisistä syistä toimittajat ovat katsoneet, että tosin kuin virkamiesten, niin heidän riippumattomuutensa ei ole kärsinyt tästä tarjoilusta.

Vain Helsingin Sanomilla on linjattu, että työnantaja maksaa itse tarpeellisiksi katsotut kutsumatkat. Tapauskohtaisen harkinnan mukaan tätä käytäntöä noudatetaan myös Rakennuslehdessä.

taloustoimittajatjpg

Vuonna 1983 tehdyssä taloustoimittajakyselyssä yli puolet vastanneista tunnisti joutuneensa varmasti tai mahdollisesti lahjontayrityksen kohteeksi. Lahjontana pidettiin muun muassa hotelliviikonloppua, Afrikan matkaa ja alihintaan ostettua autoa, mutta ei tavanomaisia yrityksiltä saatuja lahjoja.  Omantunnon raja oli tuolloin 300 markkaa. Joillekin oli tarjottu tuhannen tai jopa 10 000 markan lahjaa ja alennusta omakotityömaan rakennustarvikkeista.

Monen toimittajan mielestä paras lahja toimittajalle oli hyvä juttuvinkki, mutta se, että niin iso osa taloustoimittajista jätti kyselyyn vastaamatta, kertoi, että ehkä noita muita lahjoja oli silti tullut enemmän.

Rakennusalalla suurin korruptioriski

Oikeusministeriön korruptiota käsittävällä nettisivulla rakentaminen, kaavoitus ja julkiset hankinnat todetaan korruption suhteen edelleen riskisektoreiksi. Yksi syy tähän on se, että kuntien maankäyttöön liittyy suuria taloudellisia intressejä. Kenen omistamille maille kaavoitetaan virkistysalue? Mille kaupparyhmittymälle annetaan hypermarketin tontti?

1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa suuret aluerakennussopimukset jakoivat  rakennusyrityskentän menestyjiin ja häviäjiin, sillä muutamilla poliitikoiden ja pankinjohtajien päätöksillä ratkaistiin vuosikymmeneksi eteenpäin lähiöiden rakentajat.

Täysin pyyteettömästi rahallisesti erittäin merkittäviä päätöksiä ei tehty. Palkkio saattoi olla vaalirahaa, virkistysmatkoja tai vaikkapa oman aseman vahvistuminen hyvä veli -verkostoissa.

Kiusausta poliitikoiden lahjomiseen lisäsi se, että kaavoitus on vahvasti puolueiden käsissä ja toisaalta vaalirahoitusta ei juuri koskaan ole tulkittu henkilökohtaiseksi hyödyksi.

Poliitikoissa on lahjonnan suhteen kahden kerroksen väkeä, koska kansanedustajan saamaa vaalirahaa ei ole meillä pidetty lahjusrikoksena silloinkaan, kun hän on toiminut kunnallispolitiikassa päättämässä vaalirahoittajiensa hankkeiden kaavoituksesta.

Vain virkamieheltä vaaditaan nuhteettomuutta

Rakentamisessa syntyy usein tilanne, jossa julkishallintoa edustaa alipalkattu virkamies ja toisella puolella on suuria taloudellisia voimavaroja käyttävä yritys

Virkamiehet käyttävät kaikkien yhteistä rahaa, jolloin vastuu voi hämärtyä helpommin kuin yrityksissä, joissa omistaja valvoo omien rahojensa perään. Poikkeuksen tästä tekevät ”isännättömät” yhtiöt, kuten monet valtionyhtiöt.

Koska valtionyhtiöiden johtajat eivät olleet virkamiehiä, ei heitä koskeneet juuri mitkään rajoitukset. Valtion tarkastusvirasto esimerkiksi toi esiin sen, että 1970-luvulla Valmetin pääjohtaja Olavi J. Mattila järjesti perheenjäsenilleen Valmetin työsuhdeautot ja huoltoaseman luottokortin. Ulkomaanmatkoille hän otti vaimon mukaan ja maksatti tälle päivärahatkin. Tarkastusvirasto kiinnitti huomiota myös Mattilan järjestämiin juhliin ja matkoihin, joiden osanottajista ei ollut tietoa. Hän jakeli kalliita liikelahjojakin.

Mattilan ura päättyi potkuihin lähes välittömästi sen jälkeen, kun presidentti Urho Kekkonen oli eronnut vuonna 1981.

Vaikka virkamiesten lahjonta on ollut kriminalisoitua 1800-luvulta asti, virkamiehen määritelmä oli aluksi hyvin kapea. Valtion virastoissa normaalilla työsopimuksella työskennelleitä ihmisiä tämä pykälä ei koskenut. Aluksi jopa Helsingin metrojohtaja välttyi lahjustuomiolta sillä perusteella, että häntä ei katsottu virkamieheksi.

Tänään virkavastuuta pakoillaan yhtiöittämällä kunnan toimintoja ja salaamalla toiminta siltä julkisuudelta, mitä julkiselta toimijalta edellytetään.

Virkamies on suopeimmillaan Lapin-majalla

Virkamiehet ovat varmaan itse parhaita arvioimaan kestityksen vaikutusta. Rakennushallituksessa työskennellyt Pekka Linnainmaa siirtyi sujuvasti toiselle puolelle pöytää, kun Rakennushallituksen palvelutoiminnot (rakennuttaminen, kiinteistöjen hoito ja siivous) irrotettiin omaksi yhtiösi Engeliksi. Vuonna 1996 Engelin toimitusjohtaja Linnainmaa kehui Ilta-Sanomien jutussa kestitsevänsä sidosryhmiä Saariselälle rakennettavassa kelolinnassa.

”Hulppeaan 200 neliön Lapin-majaan tulee kahdeksan vuodepaikkaa ja hintaa komeudelle kertyy noin kaksi miljoonaa markkaa. Käytännössä yksi vuodepaikka tulee maksamaan 250 000 markkaa. Summalla asuisi pari vuotta normaalihintaisessa hotellihuoneessa. Yhtiön vajaalla 3000 työntekijällä ei majaan ole asiaa, vaan se on tarkoitettu Engelin johdon ja erilaisten sidosryhmien käyttöön”, Ilta-Sanomat kirjoitti.

”Me uskomme tällä investoinnilla voivamme parantaa Engelin tuloksentekokykyä. Tämä investointi tulee engeliläisten hyödyksi. Ilman sitä me emme pärjää kilpailussa”, Linnainmaa sanoi.

Tapa oli omittu yksityisiltä yrityksiltä, joiden markkinoille Engel oli siirtynyt. Linnainmaata ei kevään hiihtosesongin aikana juurikaan nähty Helsingissä.

Kelohuvila ei ehtinyt olla kuitenkaan kovinkaan pitkään käytössä, kun Engel jo myytiin sijoitusrahastolle. Siinä yhteydessä johtajatkin pääsivät mukaan omistajiksi. Pari vuotta myöhemmin omistajaksi tuli ISS, jolloin virkamiehestä omistajakastiin noussut Linnainmaa tienasi lyhyestä omistajakaudestaan neljä miljoonaa euroa.

”Ei sinne turhan takia niitä virkamiehiä kutsuta eikä niille turhan takia tarjota. Kyllä siinä aina on jokin taka-ajatus. Tarkoitus on edistää bisnestä”, Turun yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Pekka Viljanen sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2005 yritysten Saariselän seminaareista.

Nuorisoasumista edistettiin omalla alppihuvilalla

Myös nuorisolle asuntoja rakennuttavalla Nuorisosäätiöllä oli oma edustushuvila, mutta ei suinkaan Lapissa vaan Itävallan Alpeilla Zell am Seen ja Kaprunin lähellä. Se oli hankittu vuonna 1989.

”Siellä oli Helsingin kiinteistöviraston korkea virkamies, oli Helsingin kiinteistölautakunnan puheenjohtaja, oli alppimaisema, oli alppiruusut, oli suomalainen korruptio parhaimmillaan”, kertoi Seura-lehti syyskuussa 2016.

Mainittu kiinteistölautakunnan puheenjohtaja oli kokoomuksen Kaj Hagelberg, joka 1990-luvulla istui samaan aikaan myös Nuorisosäätiön hallituksessa.

Seuran jutussa keskustan ja Nuorisosäätiön entinen puheenjohtaja Matti Vanhanen ei enää muistanut, miksi hän vuonna 1989 päätti ostaa alppihuvilan viikko-osakkeita. Säätiön entinen asiamies Jorma Heikkinen muisti paremmin.

”Hieno paikka, oikeastaan jetset-kohde. Se oli luksumatkailua, jolla ei ollut säätiön tarkoituksen kannalta mitään tekemistä. Kyllä virkamiehet ja asiantuntijat pitää voida tavata Helsingissäkin eikä Itävallassa.”

Heikkisen tultua säätiön toiminnanjohtajaksi vuonna 1998 alppihuvilan osakkeet päätettiin myydä pois.

Rakenteellisen korruption maa

Rakenteellinen korruptio hyvä-veli -verkostoineen on meillä suoranaista lahjontaakin yleisempi ilmiö ja koskee erityisesti rakentamista ja kaavoitusta.

Oikeuskansleri Kai Korte huomautti jo 1980-luvun alussa, että rakenteellista korruptiota on vaikea torjua edes rikosoikeudellisin keinoin.

”Kunnissa puhutaan ns. kolmikantajärjestelmästä. Jokin yritys haluaa saada esimerkiksi mieleisen kaavapäätöksen. Se voi laillisesti lahjoittaa puolueelle huomattavia rahasummia. Puolue voi vaatia, että sen luottamusmiehet lautakunnissa sitoutuvat noudattamaan puolueen antamia ohjeita. Puolue voi sitten määrätä luottamusmiehensä riviin lahjoittajan tahdon mukaan. Rikoslakia ei rikota.”

Kortteen mukaan tämä toimintamalli oli hyvin yleinen esimerkiksi Espoossa, jossa kaavoitettiin 1970-luvulla paljon arvokkaita tontteja rakennusliikkeiden toivomusten mukaan. Rakentajina näissä hankeissa oli useimmiten Polar tai Haka. Näillä päätöksillä vaikutettiin vuosikymmeniksi eteenpäin myös alueiden väestön poliittiseen rakenteeseen. Hakan kohteissa Matinkylässä asuivat demarit ja Polarin Lounaisrannikon kohteissa kokoomuslaiset.

Myös professori Pekka Viljanen pitää rakenteellista korruptiota Suomen todellisena ongelmana. Se  jää piiloon lahjonnasta kertovista kansainvälisistä barometreistä, jotka kertovat lähinnä vain virkamiesten lahjonnasta.

”Erityisesti kunnalliset luottamusmiehet toimivat usein kyseenalaisesti ja vastoin yleistä etua henkilökohtaisten suhteidensa perusteella”, Viljanen sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa.

Hän paheksui myös poliittisiin virkanimityksiin liittyneitä lehmänkauppoja. ”Ennen vuotta 1990 lahjuksen rangaistavuuden edellytys oli, että asianomainen virkamies itse sai lahjuksesta jotain etua. Nykyisen lain mukaan lahjus voidaan antaa myös toiselle. Jos luvataan tietyn puolueen edustajille, että jos äänestätte näin, niin teidän puoluettanne edustava joku saa viran eli edun, niin sekin kelpaa lahjukseksi.”

1990-luvulla kuopattu punapääoma oli tyypillinen esimerkki rakenteellisesta korruptiosta, jossa puoluetovereiden kesken oli sanaton sopimus yhteistyöstä. Politiikka ulottui jopa Kostamuksen rakentamiseen. Rakennustyöväen liitto esimerkiksi järjesti lakon, jolla työmaan muonitus siirrettiin E-liikkeelle.

Punapääomayhteistyö ulottui kaikkialle

Ay-liikkeen perustamassa Hakassa puolueyhteistyö oli itsestään selvää, sillä lähes jokainen johtajan paikka edellytti sopivaa jäsenkirjaa, mikä oli yllätys yhtiön johtoon vuonna 1988 tulleelle Pertti Naulapäällekin.

naulapaa

Jopa rautaisella rahoituksen ammattilaisella Arto Ihdolla oli demareiden jäsenkirja. Pääosa johtajista olikin demareita, mutta myös kommunistit saivat Ele Aleniuksen ja Rakennusliiton puheenjohtaja Aarno Aitamurron vaatimuksesta oman johtajanpaikkansa. 1980-luvun lopussa kommunistien hankkimalle kiintiöpaikalle nimitettiin Voronezhin videonauhuritehtaan nuori työpäällikkö Martti Rautee, joka oli tunnetusta vasemmistosuvusta, mutta toki jo kyvykkääksi Venäjän kaupan osaajaksikin osoittautunut.

Hakan poliittisuudesta oli Pertti Naulapään mukaan hyötyä, sillä työväenliikkeen edustajat Hakan hallintoneuvostossa ja julkisessa hallinnossa antoivat tukensa Hakalle. Hallintoneuvostossa oli jäseniä kaikista isoista kaupungeista, kuten Vantaalta, Tampereelta, Oulusta ja Vaasasta. He kaikki olivat runsaslukuisesti mukana, kun Haka esitteli Budapestiin rakentamaansa Helia-kylpylähotellia.

Erityistunnustuksen näistä suhdetoimintataidoista hän antoi Hakan johtajista Kyösti Levomäelle, joka junaili Helsingissä Itäkeskuksen kauppakeskushankkeen Hakalle. Hakan hallituksen jäsenistä hän antoi tunnustusta Elannon Ylermi Rungolle. ”Hän oli auktoriteetti kiinteistöasioissa”, Naulapää sanoi Rakennuslehden haastattelussa vuonna 1996 julkistaessaan potkujen jälkeen tekemänsä paljastuskirjan Hakasta.

Myös kaupan keskusliikkeiden intressit vaikuttivat uusien alueiden suunnitteluun. Elannon johtaja Ylermi Runko käytti neljännesvuosisadan ajan valtaa Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajana paitsi Elannon myös Hakan ja VVO:n intressien ajajana. 1970-luvun aluekeskuksia hän kuvasi lehtihaastattelussa kunnallismiesten toiveuniksi. Sinne hän sijoitti Elannon marketteja ja piti huolen, että kilpailijat eivät tule liian lähelle.

Niin Helsingin kuin Vantaankin vasemmiston avainhenkilöt noudattivat Rungon tahtoa. Kokoomukselle hän oli niin korvaamaton yhteistyökumppani, että hän joutui jatkamaan viimeisen vaalikauden vastoin tahtoaan, koska porvarit eivät olisi hyväksyneet toista sosialidemokraattia tehtävään.

Keskustalla hyvät verkostot

Keskusta käyttää poliittista valtaa suurimmassa osassa kuntia. Lisäksi se kontrolloi Nuorisosäätiötä, Tarveasuntoja ja Kansaneläkelaitosta Kelaa, jonka pääjohtajalla on aina ollut keskustan jäsenkirja. Jaakko Pajula oli näistä pääjohtajista ehkä kaikkein aktiivisin.

Helsingin Sanomien entinen rikostoimittaja Harri Nykänen kertoo kirjassaan ”Likainen Harry”, että Jaakko Pajula oli kullanarvoinen keskustapuolueelle.

”Kelan mittavan rakennustoiminnan avulla hän ohjaili julkisia varoja keskustaa lähellä oleville pankeille ja rakennusliikkeille. Jos Pajulan alaiset olivat erehtyneet lupaamaan rakennusurakan jollekin toiselle, haukkui pääjohtaja heidät lyttyyn ja määräsi työt annettavaksi muualle.”

img_5099Lahjomien puuhastelua

Suomalainen korruptio on moniin kansainvälisiin esimerkkeihin verrattuna ollut vaatimatonta. Virkamiehen ja poliitikon tuki on ollut ostettavissa halvalla. Rakennustyön valvojalle on riittänyt konjakkipullo ja Lapin hiihtomatka ja virkamies on ollut tyytyväinen formuloiden katsomiseen Unkarissa. Poliitikko on ollut kiitollinen, kun vaalitaulut, vaalikirjat ja seminaariliput ovat menneet kaupaksi. Tästä kaikesta on tullut ”maan tapa”, jota asianomaiset itse eivät ole aina edes korruptioksi mieltäneet.

1980-luvun rötösherraoikeudenkäynnissä syyttömäksi todettu asuntohallituksessa työskennellyt Markku Hainari toteaa nyt, että useimmat 1970-1980-luvun rötösherrajahdin kohteina olleet johtajat olivat aika viattomia, vaikka kahmivatkin etuja ja virkistysmatkoja ja osallistuivat kosteisiin illanviettoihin. Palkkaa he nostivat kuitenkin vain kohtuullisesti.  Samaa ei Hainarin mukaan voi sanoa kaikista nykypäivän johtajista, on kyse sitten pörssiyhtiöistä tai monista yleishyödyllisinä aloittaneista asuntorakennuttajista.

”Siellä on ne todelliset edunsaajat ovat. Kyllä minun aikanani, kun Saton ja VVO:n perusvarallisuus luotiin, johtajat tulivat vähemmällä toimeen kuin nyt.”

Lujatalon johtaja jääviysongelmissa Kuopiossa

Kuten urheilussa myös rakentamisessa vilunkipeli on useimmiten haluttu kuitata yksittäistapauksiksi. Esimerkiksi vuonna 1999 Luja-yhtiöiden kaiken nähnyt omistaja ja Kuopion kunnallispolitiikassakin vaikuttanut Hannu Isotalo kiisti Helsingin Sanomien haastattelussa, että rakentamisessa olisi kähmintää ja likaista peliä.

”Olen ollut alalla vuodesta 1974, eikä ole lahjuksia kysytty tai tarjottu. Ehkä 1970-luvun aluerakentamisen vuosina peliä hoidettiin kabineteissa, mutta kilpailu karsii väärinkäytökset yksittäistapauksia lukuun ottamatta. Me pääsimme Helsingin markkinoillekin vain kovan kilpailun tuloksena”.

Tuolloin hän vielä toivoi, että muutkin yritysjohtajat lähtisivät mukaan kunnalliseen päätöksentekoon. Todellisuudessa kävin päinvastoin eikä hän voinut rakennusalan vaikutusvaltaisen asemansa vuoksi itsekään jatkaa Kuopiossa kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan suuren rakennusliikkeen johtaja ei ole vaalikelpoinen kunnanhallitukseen omalla paikkakunnallaan. Päätös perustui vuoden 1995 kuntalakiin, jossa yritysjohtajien mahdollisuutta osallistua kunnalliseen päätöksentekoon rajoitettiin.

Lailla tähdättiin juuri Isotalon tapaisiin tapauksiin, joissa suuri rakentaja ja maanomistaja oli vaikuttamassa politiikassa, jos ei suoraan niin ainakin välillisesti maaomaisuutensa arvoon. Vantaan lahjusskandaali oli pontimena tälle lainmuutokselle. Isotalon mukaan Vantaan tapausta ei tällä lailla olisi estetty.

Kahdella tuolilla istujia Tampereella

Luottamusmiesten kahdella tuolilla istumisesta aiheutuneet jääviysongelmat koskivat monia kaupunkeja.  Esimerkiksi vuonna 1985 Nokian viestintäjohtaja Thomas Zilliacus ei jäävännyt itseään kaupunkisuunnittelulautakunnassa, vaikka Nokia sai rakennusoikeutta Ruoholahdesta.

Tampereella jääviysasia nousivat esiin Tampellan tonttikauppojen yhteydessä 1980-luvun lopulla. Haka ja Polar löivät voimansa yhteen saadakseen aikaan itselleen myönteisiä päätöksiä. Haka hoiti suhteet vasemmistopuolueisiin ja Polar kokoomukseen.

Helsingin Sanomissa haastatellun Tampereen kaupunginviskaali Sinikka Kauppisen mielestä Tampereen kaupungin virka- ja luottamusmiesten olisi pitänyt jäävätä itsensä Tampellan tontin suunnittelusta neuvoteltaessa, sillä samat miehet istuivat kahdella tuolilla. Rakennusliikkeen hallituksen johtomiehinä he eivät hänen mielestään voineet ajaa puhtaasti kaupungin etua, vaan kyseessä oli myös rakennusliikkeen etu.

Voimakkaimmin jääviysepäily kohdistui apulaiskaupunginjohtaja Erkki Heinoseen, joka työskenteli Polarissa ennen siirtymistään apulaiskaupunginjohtajaksi. Tällä paikalla hän oli vain reilun vuoden, Tampella-neuvottelujen ajan, ja siirtyi sitten tamperelaisen Haka Rakentajien toimitusjohtajaksi.

Polarin johtajana Heinonen isännöi Wienin-matkaa, jonka rakennusliikkeet kustansivat kaupungin virkamiesjohdolle. Matkan tarkoituksena oli tutustua Tampella -suunnitelmiin, jotka rakennusliikkeet olivat tilanneet arkkitehtiprofessori Timo Penttilältä.

Heinosen jäsenyys Tampellan arkkitehtikilvan tuomaristossa johti valitukseen lääninoikeudelle hänen Polar-yhteyksiensä takia.

Heinonen oli kaupungin puolelta Tampella-sopimuksen pääneuvottelija, vaikka tuli virkaansa vasta, kun neuvottelut olivat jo käynnissä.

tampellaheinonen

Helsingin Sanomat kysyi 19.6.1990 Heinoselta itseltään, häiritsevätkö jääviysväitteet häntä.
”Minua häiritsee enemmän se, että heti alkuunsa näytti siltä että yrityselämästä ei voi tulla kunnallishallintoon, sikäli kun lehtiä lukee. Ehkä se vaikutti. Ehkä kunnallishallintoon pitää löytyä vähemmän jäävejä. Leirin vaihtamista ei mielellään hyväksytä.”

Oletteko kokenut itsenne jotenkin jääviksi?
”En minä itse ole, mutta lehdistä olen lukenut.”

Vaikuttiko se lähtöpäätöksenne?
”Kyllä se vaikutti.”

Onko totta, että juuri Te keksitte neuvottelujen perustaksi rakennusoikeuden, 420 000 kerrosneliötä 24 hehtaarille?
”Ei se niin ollut, minähän tulin kesken kaiken mukaan. Kuvittelin, että kun kuntaorganisaatiossa annetaan tehtäväksi hoitaa joku homma, se otetaan ja hoidetaan. Jälkeenpäin voisi ajatella että kokeneempi virkamies olisi siinä vaiheessa hakenut piilopaikkoja eikä olisi pistänyt päätään näihin neuvotteluihin. Erikoisinta asiassa on se, että Tampereella vallitsee erittäin pitkälle menevä poliittinen yksimielisyys siitä mihin suuntaan kaupunkia kehitetään, mutta julkinen kuva on toisenlainen.”

Julkisuus kiinnitti huomiota lähinnä kerrosneliöitten määrään. 420 000 kerrosneliötä on aika paljon.
”Kieltämättä neliömetrimäärä on iso, mutta aluekin on iso. Tamperelaisittain aluetehokkuus vastaa keskustan tehokkuutta. Toisessa vaakakupissa on se, että teollisuudenkin jatkuvuus on turvattava.”

Kun aluetta aikanaan aletaan rakentaa, saavatko Polar ja Haka työt?
”Ei se niin mene. Se on Tampellan maata, ja Tampella käy siitä oman kauppansa. Arvattavasti myy eniten tarjoavalle.”

Tampella-sopimus hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa elokuussa 1989. Päätöksestä tehtiin seitsemän valitusta lääninoikeuteen sekä tutkimuspyyntö rikospoliisille.  Hämeen lääninoikeus mitätöi päätöksen marraskuussa 1990.

Lääninoikeus katsoi, että kaupungin kiinteistöpäällikkö Matti Perämaa ja apulaiskaupunginjohtaja Erkki Heinonen osallistuivat sopimuksen valmisteluun esteellisinä. Perämaa oli kaupungin omistaman rakennusyhtiö Tampereen Hakan hallituksen jäsenenä ja Heinonen Polarin omistaman Ahti-rakennusyhtiön toimitusjohtajana osallistunut Penttilän suunnitteleman mallin tilaamiseen alueen suunnittelun pohjaksi.

Tampellan alueen arvoksi laskettiin sopimusneliöiden pohjalta 800 miljoonaa markkaa. Tampellan ja sen omistajan Skopin vaikeuksien vuoksi alue siirtyi Suomen Pankin kautta valtion Solidiumille. Nyt suurin omistaja on YIT.

Polar ja Haka tekivät tiiviisti yhteistyötä myös Helsingissä. Käsittelen sitä myöhemmin lisää siinä vaiheessa, kun Helsingin kaupunginjohtaja Raimo Ilaskivi sai siitä tarpeekseen ja tuomitsi sen julkisesti.

Kuusamon mafia

Pienissä kunnissa rakenteelliseen korruptioon on vaikea puuttua, koska kaikki tuntevat toisensa eikä veneenkeikuttajalle hyvää seuraa. Liika on kuitenkin joskus liikaa.

Pohjoisessa alettiin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa puhua Kuusamon mafiasta. Se liittyi Rukan liikekeskuksen rakentamiseen rakentamisen hulluina vuosina. Oululainen kauppias myi hiihtokeskuksen läheltä 38 hehtaaria kaavoittamatonta maata 3,7 miljoonalla markalla. Kova hinta perustui kaavoituksen myötä odotettuun 18 000 neliömetrin rakennusoikeuteen. Ostajina olivat Kuusamon Osuuspankki, Pohjois-Invest Oy ja Kuusamon OP-Kiinteistökeskus. Ne sitoutuivat toimimaan mahdollisimman tehokkaan kaavan aikaansaamiseksi. Yleensähän se on myös ostajan etu, mutta ei tässä tapauksessa.

Ostajat perustivat Tulihta Oy:n, jonka toimitusjohtajaksi tuli Tapani Ketola OP-Kiinteistökeskuksesta, hallituksen puheenjohtajaksi nimismies Mikko Sormunen ja jäseneksi kunnanjohtaja Erkki Juntunen.

Oulun lääninhallituksen vahvistamassa kaavassa oli huomattavasti vähemmän rakennusoikeutta kuin myyntihetkellä oli puhuttu. Tulihta ja pankki lähettivät rakennusoikeuden vähenemisen vuoksi kauppiaalle 2,7 miljoonan markan laskun. Tähän kauppias vastasi tekemällä poliisille tutkintapyynnön siitä, olivatko kaupungin napamiehet harjoittaneet omaa kaavoituspeliänsä kauppiaan kustannuksella.

kuusamo

Näytön saaminen tästä oli vaikeaa ja tapaus meni korkeimpaan oikeuteen saakka.  Se muutti vuonna 1999 äänin 3-2 hovioikeuden antamat ehdottomat vankeustuomiot ehdollisiksi, koska se piti henkilöiden jo tapahtunutta viraltapanoa huomattavana lisärangaistuksena. Entinen kunnanjohtaja Erkki Juntunen sai vuoden ja yhden kuukauden ehdollista vankeutta. Kaavoitusjohtaja Kimmo Mustonen ja nimismies Mikko Sormunen saivat vuoden ehdollista vankeutta. Pankinjohtaja selvisi 40 päiväsakolla.

Oikeuden mukaan kaavoitusjohtaja Mustonen oli vaikuttanut rakennuskaavaan ja rakennusoikeuksien määräämisen Tulihta asunto-osakeyhtiön hyväksi. Kunnanjohtaja Juntunen oli yrittänyt vaikuttaa kaavaan painostamalla lääninhallituksen virkamiestä. Juntunen ja Sormunen, jotka olivat asunto-osakeyhtiön osakkaita, salasivat maa-alueen myyjältä, että he olivat itse vaikuttaneet rakennusoikeuden vähenemiseen, josta he olivat sitten laskuttaneet kauppiasta vaatimalla merkittävää osaa ostohinnasta takaisin.

Lahjustapaukset 1960-luvulta 2010-luvulle

Vaikka jääviyssääntöjä onkin tiukennettu kunnallisessa päätöksenteossa, niin liike-elämässä ongelmat jatkuvat. Korruptiota muistuttavat hyvä veli -verkostot kukoistavat maassa, jossa lähes kaikki tuntevat toisensa.

Seuraavat kirjoista ja lehtiartikkeleista, lähinnä Sanomien (Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat, Taloussanomat) ja Rakennuslehden arkistosta, poimitut uutiset kertovat rakennusalan lahjonnan ja muiden väärinkäytösten luonteen, mutta eivät varmaankaan koko laajuutta.

Valtakunnalliseen julkisuuteen tulleet rötökset ovat todennäköisesti vain jäävuoren huippu. Kaikki dopingia käyttäneet urheilijatkaan eivät koskaan jää kiinni eikä kärynneistäkään kaikki suinkaan käryä siitä ensimmäisestä piikistä. Iso osa on ollut myös niin sanotusti harmaalla, moraalikadon alueella.

Kätilöopiston urakka ministerin asunnon rakentajalle

Ensimmäinen iso huippupoliitikkoja koskettanut lahjustapaus käynnistyi vuonna 1956 Kätilöopistoa rakennettaessa. Vuonna 1960 joukko ministereitä ja virkamiehiä pantiin syytteeseen Helsingin Kätilöopiston urakan antamisesta konkurssin partaalla olleelle Teora Oy:lle. Samaan aikaan Teora rakensi Helsingin Munkkivuoressa asuntoja sopuhintaan Kätilöopiston rakennustoimikunnan jäsenille, kuten valtionvarainministeri Aarre Simoselle. Asunnot ehtivät valmistua ennen Teoran konkurssia, sillä Kätilöopiston rakennustoimikunta maksoi sille jättiennakot.

Aarre Simonen ja entinen oikeusministeri Vilho Väyrynen (sd) tuomittiin vuonna 1961 valtakunnanoikeudessa virkavirheestä vain sakkoihin. Aarre Simosen sakot olivat 375 000 ja Vilho Väyrysen 80 000 vanhaa markkaa. Nykyrahassa 375 000 vanhaa markkaa on vajaat 9000 euroa. Lievän tuomion taustalla väitetään olleen presidentti Urho Kekkosen voimakas painostus oikeuden jäseniä kohtaan.

Rikollisesta oikeusministeri ja pankinjohtaja

Sosialidemokraateista Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattiseen liittoon (Tpsl) loikannut ja Kekkosta presidentinvaaleissa tukenut Simonen oli presidentille niin tärkeä luottomies, ettei tuomio vaikuttanut hänen urakehitykseensä vaan vuonna 1966 hänet nimitettiin oikeusministeriksi ja vuonna 1972 Suomen Pankin varapääjohtajaksi.

Ministeriltä edellytettiin silloin nuhteettomuutta ja lainkuuliaisuutta eli koeteltua kansalaiskuntoa, mutta käytännössä puolueiden käsitys tästä on aina ollut toinen kuin tavallisen kansalaisen, kuten näkyy kansanedustajien rikoksista kootusta listauksesta.

Aluerakentamista sujuvoitettiin kyseenalaisin keinoin

Suureen julkisuuteen rakentamiseen liittyvä korruptio nousi 1960-70-lukujen aluerakentamista seuranneiden lahjusoikeudenkäyntien seurauksena. Ne saivat nimen rötösherrajahti.

1960-luvun lopulta 1970-luvun lopulle, noin kymmenessä vuodessa, Suomeen rakennettiin asukaslukuun nähden maailmanennätysmäärä asuntoja, kuumimpana vuonna 1974 noin 74 000.  Saavutus ei olisi ollut mahdollinen ilman rakennusliikkeiden, kaavoittajien ja kunnallispoliitikoiden tiivistä yhteistyötä riittävän tonttimäärän saamiseksi  nopeasti rakentamiseen. Kaavoja ei ollut aikaa jäädä odottamaan, sillä valtava maassamuutto piti saada hallintaan ja maastamuutto katkaistua.

susihukka

Aluerakentamisessa kuntien kaavoitusvaltaa käyttäneet poliittiset puolueet ja suuret grynderit löysivät toisensa. ”Puolueet olivat enemmän tai vähemmän sitoutuneet nimikkorakentajiinsa, jotka puolestaan tukivat taloudellisesti puoluetta”, kirjoitti Uuden Suomen toimittaja Raimo Markkanen vuonna 1997 kirjassaan ”Susihukkia ja Punahilkkoja”. Se kertoo pääkaupunkiseudun lähiörakentamisen historiasta.

”Pienpuolueet olivat näreissään, kun valtuustojen päätettäväksi tuotiin valmiita suunnitelmia – ne oli sovittu jo ennakkoon määräävien puolueiden kesken. Johtavat kunnallispoliitikot ja rakentajat junailivat hankkeita keskenään saadakseen näin nopeammin niitä liikkeelle – välttääkseen liiat spekulaatiot ja kaikenlaiset kapulat valmistelun rattaissa.”

Haka ja Polar hallitsivat 1960-1970-luvuilla pääkaupunkiseudulla asuntogryndausta. Ainoa vakava haastaja oli turkulainen Puolimatka, joka yhteistyössä Turusta lähtöisin olevan Suomen Työväen Säästöpankin pääjohtaja Mauno Koiviston kanssa pääsi mukaan Vantaan aluerakentamiseen.

Espoossa kaupungin johto ja poliitikot yrittivät estää Puolimatkan ja jyväskyläläisen Arjatsalon tulon Espooseen. ”Arjatsalo joutui kerta kaikkiaan tekemään töitä ja tarjosi upeita juhlaillallisia koko valtuustolle moneen otteeseen. Lopulta se pääsi rakentamaan Olaria”, muisteli yleiskaavapäällikkö Harto Helpinen Markkasen kirjassa.

Polarissakin ahkeroitiin, jotta kaavoituksesta päättävät poliitikot ja virkamiehet olisivat tyytyväisiä. Sen toimitusjohtaja Kauko Rastas saattoi saunottaa ja laulattaa vieraitaan joskus neljänäkin iltana viikossa, muistelee yhtiössä työskennellyt, myöhemmin Finn-Stroin johtoon noussut Risto Kangas-Ikkala.

Aluerakentamisessa puoluetuki oli Kangas-Ikkalan mukaan hyvin tavallista, ja erityisen ahkera siinä oli vuorineuvos Armas Puolimatka.

Gryndereiden tavat siistiytyivät

”Tämän päivän grynderi on olemukseltaan ja moraaliltaan aivan toista luokkaa kuin sotien välisenä aikana tai heti toisen maailmansodan jälkeen kukkaronsa täyttänyt, häikäilemätön ja edesvastuuton grynderi”, Asuntohallituksen eläkkeelle siirtyvä pääjohtaja Olavi Lindblom (sd) vakuutti vuonna 1978 rakennusliikkeiden omassa Rakennustuotanto-lehdessä.

”Grynderit eivät ole enää härskejä kukkaron täyttäjiä vaan vastuuntuntoisia yrittäjiä”, Lindblom todisti.

Toista oli hänen mukaansa heti sotien jälkeen, kun yrittäjät saivat huseerata ilman minkäänlaista yhteiskunnan kontrollia.

”Ei ollut säännöksiä eikä yrittämisvietin pahimpia puolia hillitsemässä määräyksiä, ja kaavoitustoimi oli aivan rempallaan. Elettiin niin sanotun ultrafuskun aikaa.”

Lindblom tiesi, mistä puhui sillä hän oli suurten rakennusliikkeiden perustaman Sileävalukerhon lukuisilla ulkomaanmatkoilla tutustunut alan johtaviin gryndereihin. Silloin näitä virkamiesten, poliitikoiden ja rakentajien yhteisiä matkoja ei katsottu vielä pahalla, koska kaikki olivat yhteisellä asialla, tuomassa uutta betonielementtirakentamisen osaamista Suomeen.

anttttuuri

Sileävalukerhon matkoilla olivat mukana kaikki grynderit turkulaista Armas Puolimatkaa lukuun ottamatta. Lindblom tunsi muiden pelkäämän Puolimatkan muuta kautta. Hyvistä suhteista kertoo, että hänellä oli Antti Tuurin asuntorakentamisen historiasta vuonna 1997 tekemän kirjan ”Linnuille kotinsa, ketuille kolonsa” mukaan Puolimatkan luottokortti henkilökohtaisessa käytössään. Se ei käy selvillä, mitä Tuuri tuolla luottokortilla tarkoitti, koska 1960-luvulla käytössä olivat shekkivihot eivätkä luottokortit.

Juristikin ihmetteli voitelun runsautta

Oikeustieteiden emeritusprofessori Jukka Kemppinen muisteli vuonna 2012 omassa blogissaan ”Viipyilevä menneisyys” (http://kemppinen.blogspot.fi/2012/12/viipyileva-menneisyys.html#comment-form) aluerakentamisen aikaa näin:

”Muistan aikojen uumenista, miten rakennusvalvojia ja rakennustarkastuksesta vastaavia virkamiehiä juotettiin. Paikkakuntaa en mainitse, mutta se oli Helsinki. Paikka jääköön unohduksiin. Kalastajatorppa se kyllä oli.

Virkamiehellä ei tahtonut enää kieli kääntyä suussa, kun hän selitti, ettei hänelle kelpaa tumma huorra, kun pitää olla vaalea.

Ihmettelin jälkeenpäin, että tämäkö on aluerakentamisessa tapa. Jäin siihen uskoon, että tämä.”

Urakoitsijaliitto tuki aktiivisesti poliitikoita

Poliitikoihin pyrittiin vaikuttamaan vaalirahoituksen kautta, sillä kansanedustajat olivat usein keskeisiä vallankäyttäjiä myös kunnallispolitiikassa ja sitä kautta kaavoituksessa.

1970-luvulla Suomen Rakennusurakoitsijaliiton toimitusjohtaja Lauri Reunala oli aktiivinen rakennusliikkeiden vaalirahan välittäjiä. Rakennusalan vahva mies, Polarin toimitusjohtaja Kauko Rastas, oli perustanut SRUL:in Suomen Rakennusliikkeiden Liiton rinnalle. Otto Wuoriosta tulleen Reunalan ponnekkaan toiminnan ansiosta SRUL syrjäytti pian SRRL:n suurten rakennusliikkeiden edunajajana.

Lauri Reunala oli myös maanalaiseen rakentamiseen keskittyneen Suojakäytävä Oy:n toimitusjohtaja. Tämä Teräsbetonin omistajan Ilmari Helannon 1960-luvulla perustama yhtiö ideoi ja kehitti Helsingin maanalaista keskustaa. Yksi mielenkiintoisimmista hankkeista oli vuonna 1965 syntynyt idea tehdä Töölönlahden alle paikoitus- ja liiketilaa.

Suojakäytävä Oy:n omistajina oli laaja joukko vaikuttajia: vuorineuvos Ilmari Helanto, ministeri Väinö Leskinen,  Suomen Työväen Säästöpankin johtaja Mauno Koivisto ja rakennushallituksen pääjohtaja Jussi Lappi-Seppälä. Kaikilla heillä oli 10 osaketta. Koivisto, Leskinen ja Lappi-Seppälä olivat tulleet yhtiön osakkaiksi kuusikymmentäluvun puolivälissä, jolloin aluerakentaminen oli päässyt täyteen vauhtiin, ja Suojakäytävä Oy:n kautta voitiin ohjailla monenlaisia rahoja. Yhtiö laskutti palveluksistaan lähinnä Otto Wuoriota  ja Teräsbetonia.

img_5096

Reunala jatkoi toimintaansa vaalirahakonsultin roolissa vielä 1980-luvulla eläkkeelle jäätyäänkin. Näin kertovat ajan lehtileikkeet ja keskustan entisen puoluesihteerin Jarmo Korhosen useat paljastuskirjat (Väyrysen valtakunta, Valtataistelu, Maan tapa).

Vuoden 1975 eduskuntavaaleissa Reunalan kautta vaalitukea jakoivat Otto Wuorio, Yleinen Insinööritoimisto, Rakennusliike Westerlund, Valurakenne, Rakennusliike Heikkinen, Mauri Räty Oy, Polar ja Karme. Eniten tukea saivat kokoomuspoliitikot. Ilkka Kanerva, joka vuoden 2010 vaalirahakohussa puolustautui sillä, että ei ole koskaan ollut kiinnostunut kaavoituksesta, keräsi kokoomuslaisista jo 1970-luvulla toiseksi suurimman vaalirahapotin rakennusliikkeiltä.

Tuen saajien joukossa oli myös Yleisen insinööritoimiston entinen tiedotuspäällikkö, kansanedustaja Jalmari Torikka. Keskustalaisista suurimman tuen sai Ahti Karjalainen.

Vuoden 1979 eduskuntavaaleissa Reunala jakoi Teräsbetonin, Polarin, Karmeen, Finn-Stroin, Hartelan, Ruolan, YIT:n ja Mauri Rädyn rahoja.

Lauri Reunala sai vuonna 1987 Helsingin raastuvanoikeudessa sakot avunannosta veropetokseen ja Polarin, Hartelan ja Mauri Rädyn toimitusjohtajat sakot veropetoksista.

Poliitikoiden ja puolueiden tukeminen oli sallittua toimintaa, mutta rikolliseksi se muodostui siinä vaiheessa, kun vaalirahoitusta vietiin rakennusyritysten kirjanpitoihin tekaistuin kuitein, jotta lahjoitukset voitiin vähentää verotuksesta. Kun 1980-luvun alussa tuomiolle tuli 1970-luvun aluerakentamisen yhteydessä tapahtunut lahjonta, niin siinä rakennusliikkeitä ja rakennuttajia syytettiin poliittisen rahoituksen peittelystä kirjanpidossa.

Virkamiesten lahjonta oli lailla kiellettyä, ja sellaisena alettiin nyt pitää myös ylenpalttista kestitsemistä ja matkustelemista, joka oli ollut maan tapa vuosikymmeniä.

Rakentajat huolestuivat ”uusmoralismista”

Vuonna 1983 Rakentajain Nykypäivässä Hämeenlinnan Aulangolla muidenkin rakennusliikkeiden johto oli huolissaan rötösherramaineen leimaamasta toimialakuvasta ja vaati ryhtiliikettä alan arvostuksen lisäämiseksi.

Juha Salmi julkaisi vuonna 1984 kirjan Kauko Rastaan puheista ja mietteistä. Siinä Salmi totesi, että paljastuneet väärinkäytökset ovat kuohuttaneet yleisön mieliä ja koko ala on pyritty leimaamaan epäilyttäväksi, korruptiota pääasiassa kilpailukeinonaan käyttäväksi rötösjoukoksi.

kauko

Rastas torjui nämä syytökset jyrkästi. Hän ei pyrkinyt puolustamaan väärinkäytöksiä, mutta varoitti yleistämästä niitä. Hän puhui uusmoralismista, mistä jo silloin tuli näppärä keino kääntää syytökset syyttäjiä itseään vastaan.

”En usko, että kenenkään kannattaa olla huolissaan siitä, että meidän yhteiskunnassamme lahjonta olisi yleistä. Tai että se olisi sitä erityisesti rakennusalalla. Meillä on aivan selkeät pelisäännöt. Ja niin monia kilpailijoita, että joka tuntisi itsensä väärin kohdelluksi, kävelisi jopa päivä seinän läpi. Minä ensimmäisenä.

Rikos onnistuu, jos sattuu yhteen kieroja ihmisiä. Mutta loppuhan siitäkin tulee. Uskon, että järjestelmä pitää siitä jatkossakin huolen. Toisaalta tässä yhteydessä, kun asiaa on edelleen paisuteltu, on jälkikäteen kriminalisoitu sellaista toimintaa, joka on jossain vaiheessa ollut täysin hyväksyttyä. Tai ei ainakaan ole ollut kiellettyä. Puheet uusmoralismista ovat totta. Sitä tässä on ruvettu ahkerasti harrastamaan.

Polarin osalta voin sanoa, että vieraanvaraisia on oltu ja aiotaan olla jatkossakin.”

Uusmoralismi-sanaa viljelivät tuolloin muutkin rakennusalan johtajat. RIL:n kokouksessa liiton puheenjohtaja, YIT:n varatoimitusjohtaja Niilo Kurvinen sanoi, että uusmoralismi on leimannut kielteisesti koko rakennusalan. Hänen mielestään suuri yleisö tekee joskus liian suoria johtopäätöksiä, kun julkisuudessa puhutaan joidenkin vanhojen rakennusten purkamisesta tai joistakin väärinkäytöksistä.

”Rakentaja ei ole kivikautinen barbaari”, hän sanoi ja katsoi, että RIL:n yksi tehtävä on huolehtia, että julkisuuteen tulee oikeita tietoja rakennusalasta ja rakentajista.

Virkamiehiä vietiin merta edemmäksi kalaan

Rakennusalan lehdissä korruptiosta tuomittujen nimiä sai turhaan hakea, sillä sellaisia uutisia niissä ei ollut. Ne eivät olleet näille lehdille ”oikeita” uutisia.

Täysin asiasta ei voitu kuitenkaan vaieta, joten sitä käsiteltiin turvallisen nimettömästi. Rakennuslehden Puheenvuoro-palstalla nimimerkki ”alan mies” kertoi maan tavasta:

”Kun virkamies kutsutaan Lappiin hiihtämään ja hiihtämisen ohella hänelle juotetaan kori kaljaa ja pullo teräviä päivässä ja syötetään seudun parhaat ruoat ja tarjotaan muutakin huvia, ei kyseessä ole enää teknillinen neuvottelu työasioista. Samoin on luultavaa, että vietäessä virkamiehiä neuvottelemaan Pariisiin, Espanjan aurinkorannikolle tai Etelä-Amerikan sademetsiin, on lähdetty todella merta edemmäksi kalaan ja isäntien on tarkoitus neuvotella jostakin muustakin kuin virkamiehen esimiehille lähetetyssä, kauniisti muotoillussa kirjeessä on annettu ymmärtää.

Mainitut esimerkit ovat rakentamisen arkipäivää ja varsin lieviä, mutta samat virkamiehet ovat myös valmiita ottamaan muutakin korvausta ystävyydestä. Kuka rakentaa taloa ja haluaa hyvät alennukset, kuka haluaa vain materiaaleja ja tuotteita, mutta ei laskua, kuka haluaa suoranaista rahallista korvausta esimerkiksi konsulttipalkkion nimikkeellä. Joillakin on omat suunnittelutoimistot, joita työllistetään rakennusliikkeiden taholta varsin voimaperäisesti ja palkkioista ei yleensä kummemmin tingitä.

Rakennusliikkeet eivät tietenkään toimi pyyteettöminä isäntinä vaan haluavat sijoituksilleen hyvää korkoa ja myös saavat sen.

Suomalainen myy sielunsa varsin halvalla. Muutama konjakkilasi aamuyön tunteina Saariselän kelomajassa saattaa ratkaista miljoonien tai jopa kymmenien miljoonien kaupat. Seksimatka Varsovaan ratkaisee jo melkoisen ja pitkäaikaisen riitatilanteen tai helpottaa poikkeusluvan saannissa.”

Aivan toista linjaa avoimuuden suhteen edusti Rakennuslehteen kirjoittanut toinen kolumnisti, tekniikan tohtori Heikki Heiskanen. Hän arvosteli lehdistöä vuonna 1984 liiallisesta penkomisesta ja rakentajien syyllistämisestä.

”Lehdet tekevät suuria otsikoita yksittäisistä väärinkäytöksistä, epäkohdista ja virheistä. Ne kertovat Siemensin antamista lahjuksista, mutta vaikenevat niistä firmoista, jotka kieltävät jopa joululahjojen antamisen.”

Heiskanen arvioi, että syypäätä tähän ovat lukijat, jotka ostavat lehtiä niiden sensaatiouutisten takia. Toimittajilta hän kaipasi vastuuntuntoa ja kiitollisuutta järjestelmää kohtaan.

”Heidän pitäisi kirjoittaa myös myönteisistä asioista ja korostaa, että useimmat negatiiviset ilmiöt ovat vain yksittäistapauksia ja niiden vastapainoksi on moninkertainen määrä myönteisiä tapauksia.”

Rakennuslehden toimitusta Heiskanen ei laskenut sopuleiden joukkoon. ”Lasken heidän kuuluvat itseni kanssa samaan teknokraattien joukkoon kuin suurimman osan tämän lehden lukijoista.”

Tässä Heiskanen oli pitkälti oikeassa, sillä lehti jätti 1980-luvulla rötösherraoikeudenkäyntien uutisoinnin päivälehdille. Niistä aktiivisin oli luonnollisesti Aamulehti, koska rötösherraoikeudenkäynnit alkoivat Tampereelta.

1980-luvun lopulla Rakennuslehden toimitukseen oli kertynyt iso pahvilaatikollinen rötösherraoikeudenkäynteihin liittyvää materiaalia, mutta lehdessä tämä taustatyö ei näkynyt. Vasta toimittajien vaihtumisen myötä 1980-luvun lopulla Rakennuslehti aktivoitui, mikä johti lukijapalautteeseen siitä, mikä on sopivaa uutisointia ”alan omassa lehdessä” ja mistä asioista olisi parempi vaieta. ”Lääkäritkin hautaavat yhdessä kuolleensa”, oli viestien sisältö. Lääkärilehdessä ei ollut uutisia siitä, kuinka lääketehtaat kestitsivät lääkäreitä.

Mikä on korruptiota?

1980-luvun alun rötöherraoikeudenkäyntien aikana oli vielä epäselvää, missä oli korruption ja hyväksyttävän vieraanvaraisuuden raja. Yhden helsinkiläisen rappausliikkeen järjestämä prostituutiopalvelu oli selvästi korruptiota, mutta oli myös paljon toimintaa, joka oli niin sanotusti harmaalla alueella.

1970-luvulla Turussa valtuutetuille järjestettyjen infotilaisuuksien asiasisältö väheni ja tarjoilu lisääntyi sitä myötä, kun vieraat tutustuivat lähemmin isäntiinsä. Tilaisuudet saattoivat päättyä pornofilmien katseluun. 1980-luvulla Lapin tunturimajat olivat täynnä liikemiehiä, poliitikoita ja toimittajiakin, ja kaikki jonkun vieraana. Seminaariohjelmat olivat hyvin viitteellisiä ja tarkoitettu lähinnä verottajalle.

puoluekylpylat87

Matkat ulkomaillekin olivat hyvin yleisiä 1980- ja 1990-luvulla, oli kyse sitten uuden rakennuskohteen peruskivien muurauksesta, formula-ajojen seuraamisesta tai vaikkapa golfin peluusta. Espanjan tai Iltalian golfkentällä saattoi tavata rakennusalan yrityksen johtajan ja kaupunginhallituksen puheenjohtajan samaan aikaan, kun kaupungissa käsiteltiin yrityksen isoa kaavoitushanketta.

Yhteinen matkailu alkoi tyrehtyä 2000-luvulla. Tänään jopa Porin Jazziin tai Savonlinnan oopperajuhliin lähtemistä mietitään kahdesti sen jälkeen, kun Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja Jorma Huuhtanen sai asiasta huomautuksen. Professori Viljanen on kuitenkin omalla esimerkillään halunnut osoittaa, että oopperassa käynti on ihan sopivaa, vaikka olisi siellä virkamiehen, hänen tapauksessaan apulaiskaupunginjohtajavaimon, seuralaisena.

Sopiva lahja rikkaalle ja köyhälle

Vanhoina hyvinä aikoina ei oltu turhan tarkkoja siitä kenen seurassa pidettiin hauskaa. Joulumieltä riitti kaikilla ja rakennuttajan ja valvojan toimiston lattia täyttyi joululahjapulloista ja muista lahjoista.

Vuonna 1982 Rakennuslehti kysyi Uudenmaan verotarkastajalta Kalle Ahoselta, mikä olisi sopiva joululahja liiketuttavalle. Kimmoke aiheeseen tuli oikeuden tulkinnasta, jonka mukaan ministeri ei ole lahjottavissa Saloran stereosoittimella, televisiolla tai ulkomaanmatkoilla, mutta virkamies on.

Oikeuskansleri Risto Leskinen oli katsonut vuonna 1978, etteivät ministerit Kristian Gestrin, Kalevi Sorsa, Pekka Tarjanne, Heikki Tuominen ja Johannes Virolainen olleet syyllistyneet laittomuuksiin vastaanottaessaan vuonna 1974 Saloran joululahjoina antamat stereot, mutta kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos sai syytteen 2000 markan arvoisten stereoiden vastaanottamisesta. Wahlroos sai vuonna 1980 hovioikeudessa 3 000 markan sakot virkavirheestä.

Se tuli selväksi Ahosen haastattelussa, että rikkaalle voi antaa kalliin lahjan, koska se on hänen kohdallaan tulkittavissa ”tavanomaiseksi”.  Laivanvarustusalalla tavallista oli, että laivan kastetilaisuudessa tilaajan rouva saa kalliin korun verottajan siihen puuttumatta.

Köyhälle sen sijaan oli syytä antaa halpa lahja, mieluiten tavara.  Verotuksen piiriin voitiin laskea myös lahjakortit, joissa ostovalikoima on erittäin runsas.

Verottaja otti myös kulttuuritekijät huomioon. Siten 50 0000 markan turkin voisi lahjoittaa arabimaan liikemiehelle varsinkin, jos lahjan saantiin sovelletaan kyseisen maan eikä Suomen lakeja.

”Jos lahjan saaja olisi suomalainen, ei lahja luultavasti menisi läpi. Useinhan tällaisilla toimilla pyritään maksamaan peitellysti osinkoa”, Ahonen arvioi.

Jotta tulisi selväksi, että rikkailla ja köyhillä on eri pelisäännöt, lehti kysyi miten verottaja tulkitsee sitä, että toimittaja saisi tekemänsä Rakennuslehden kotiosoitteeseensa tai ottaisi työpaikalla avatun keksipaketin mukaansa.

”Tällaisissa tapauksissa lehden kotiin tilaaminen on tulkittu palkanlisäksi, joka on veronalaista tuloa. Ja kyllä kaikki (keksit) pitää periaatteessa syödä työpaikalla”, Ahonen linjasi.

Siihen hän ei suostunut enää ottamaan kantaa, saako töissä suuhun pantua makeista imeskellä työmatkalla ja vielä kotonakin vaan totesi, että tällaisissa tapauksissa käytetään tapauskohtaista harkintaa.

Presidentti Urho Kekkosen riippumattomuutta ei kukaan kyseenalaistanut, kun hän otti vastaan ruotsalaiselta Wallenbergilta lahjaksi Saabin. Hänen vaimonsa Sylvi ajoi kolarin Englannista lahjaksi saadulla Morris Minillä. Vuonna 1996 lehdistössä sentään keskusteltiin, oliko Valmetin Venäjän pääministerille Viktor Tshernomyrdinille lahjoittama sadan tuhannen markan arvoinen auto, Uudenkaupungin tehtaan ensimmäinen Euro-Samara, lahja vai lahjus.

”Suomen lain mukaan rangaistavaa on vain suomalaisen virkamiehen lahjominen”, professori Pekka Viljanen arvioi tapausta Ilta-Sanomissa.

Metron hankinnoissa väisteltiin kilpailua

Ensimmäinen 1980-luvun suurista rötösherraoikeudenkäynneistä koski metron rakentamista. Helsingin kaupunki oli perustanut metron rakentamista varten erillisen metrotoimiston, joka käytti suurta valtaa. Sitä johti metrojohtaja Unto Valtanen.

Metroon haluttiin saada suomalaiset junat, ja Valtanen oli käynyt Valmetin kanssa tästä keskusteluja jo ennen metrojohtajaksi valintaansa.

Kansainvälisen kilpailun välttely ja kotimainen tuotekehittely osoittautuivat kuitenkin helsinkiläisille hyvin kalliiksi. Jälkikäteen tehty vertailu osoitti, että hinta junavaunua kohti oli yli kaksi kertaa kalliimpi kuin Tukholman metrossa. Näin kertoo toimittaja Eero Taivalsaari vuonna 1986 ilmestyneessä kirjassa ”Lahjottu Helsinki”.

lahjottu1Taivalsaaren mukaan ensimmäisenä kyseenalaisesta hankintamenettelystä kiinnostui Ylen toimittaja Markku Lehtola. Hän pyysi vuonna 1979 Unto Valtaselta kalustohankinta-asiakirjoja nähtäväkseen, mutta Valtanen kieltäytyi antamasta niitä. Edes Lehtolan valitus kaupunginhallitukselle asiakirjojen julkisuudesta ei auttanut.

Tällöin apuun tuli kaupunginhallituksen keskustalainen jäsen, tohtori Ilkka Hakalehto. Edes hänelle ei papereita annettu, jolloin Hakalehto jätti asiasta kirjallisen pyynnön apulaiskaupunginjohtaja Olavi Dahlille, ja vaatii siihen kirjallisen vastauksen. Dahl taipui, koska muuten hän olisi syyllistynyt virkavirheeseen.

Hakalehto sai vain valvonnan alla lukea paperit, mutta ei ottaa niistä kopioita. Jo tämä papereiden selailukin sai Hakalehdon huomaamaan, että asiat eivät olleet kunnossa. Hän esitti, että kaupunginhallitus epäisi vastuuvapauden vuoden 1978 hallintotoimista. Tähän kaupunginhallituksen enemmistö ei kuitenkaan suostunut. Tällöin metroa sinnikkäästi jo pitkään vastustanut diplomi-insinööri Martti Sainio teki näistä epäilemistään väärinkäytöksistä kantelun Uudenmaan läänihallitukselle.

Tätä metron hallintojuttua paljon vakavampi asia oli metron lahjusjuttu. Se sai alkunsa Finnav Oy:n toimitusjohtajan Eero Vallilan tekemästä ilmiannosta. Vallilan mukaan metrojohtaja Unto Valtanen oli vaatinut häneltä lahjusta.

valtanen87tuomio

Metrojohtaja Unto Valtanen sai lahjusepäilyjen vuoksi potkut vain muutamia päiviä metron virallisten avajaisten jälkeen elokuussa 1982. Vuoden 1985 metro-oikeudenkäynnissä hänet kuitenkin vapautettiin sillä perusteella, että hän ei olisi ollut metrojohtajana virkasuhteessa Helsingin kaupunkiin.

”Neljältä meni virka, kahdeksalle ehdollista, viidelle sakot ja seitsemän vapautettiin”, tiivisti Helsingin Sanomat metrojutun alioikeuden tuomiot vuonna 1985. Monet syytteet kaatuivat vanhentuneina. Posti- ja telehallituksen virkamiehiä tuomittiin lahjusten vastaanottamisesta ja Siemensin ja Strömbergin miehiä lahjonnasta, joka liittyi metron laitetilauksiin.

Siemensin osuus lahjonnasta oli merkittävä. 1970-luvulla ”maan tapa” tavallaan kansainvälistyi.

”Monikansalliset yhtiöt toivat lahjonnan Suomeen. Puolueet tietysti rahasti niitä ja paljon enemmän kuin koskaan voidaan näyttää”, oikeuskansleri Kai Korte sanoi Helsingin Sanomissa vuonna 1992.

Poliitikot ja kaupungin johto selvisivät metron selvityksissä puhtain paperein. Korte piti kohtuuttomana, että metron hallintojuttu tuli vireille samaan aikaan kuin metro lahjusjuttu.

”Hallintojutun melko lievästä asiasta syytteen saaneet leimautuivat aiheettomasti lahjusjutun varjossa.”

Vuonna 1987 hovioikeus linjasi, että metrojohtaja Unto Valtanen oli kuin olikin virkamies. Se tuomitsi Valtanen lahjusten ottamisesta vuoden ja yhdeksän kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Hän oli ottanut Siemens AG:ltä lahjuksina 180 000 markkaa, autokuormallisen kodinkoneita sekä moottoriveneen.

Ruola lahjoi Helsingin Naurissaaressa

Ilkka Hakalehdolla oli aktiivinen rooli myös Helsingin Naurissaaren lahjustapauksen paljastumisessa. Kyseisellä Kulosaaren kupeessa olevalla alueella on tänään A-lehtien toimitalo.

Vuonna 1984 Rakennus-Ruola ja venevalmistaja PR-Marinin toimitusjohtaja Pekka Rantakari lahjoivat helsinkiläisiä kaupunginvaltuutettuja puoltamaan yhtiöiden haluamia kaavamuutoksia, joilla asuin- ja virkistyskäyttöön tarkoitetuille alueille saataisiin liike- ja toimistorakennuksia.

Tapaus tuli ilmi Ilkka Hakalehden nauhoitettua tapaamisen, jossa hänelle tarjottiin lahjuksia. Hakalehto kertoi Suomen Rakennusurakoitsijaliiton toimitusjohtajan paikalta juuri eläkkeelle jääneen Lauri Reunalan tarjonneen hänelle rahaa vastineeksi myönteisestä kaavoituspäätöksestä. Kyse oli Rakennus-Ruolan Naurissaaresta ostamasta tontista, joka haluttiin muuttaa asuntorakentamisen sijaan toimistokäyttöön. Reunala oli kysynyt aluksi Hakalehtolta, oliko tällä vaali-ilmoittelutarpeita.

Hakalehto kirjasi keskustelun ylös ja lähetti sen keskusrikospoliisille. Vielä varmempien todisteiden saamiseksi hän suostui Reunalan tapaamisehdotukseen, ja päätti samalla nauhoittaa keskustelun.

”Ajattelin, että narautan Reunalan itse teosta”, hän kuvailee tapausta Eero Taivalsaaren kirjassa.

”Tuossa on aluksi viisi tonnia, sitä ei koira perään hauku”, Reunala oli sanonut sysätessään kourassaan rahan Kahvila Käkösen pöydän pintaa pitkin Hakalehdolle.

Hakalehto luovutti saamansa rahat ja nauhan poliisille. Sen sijaan SKDL:n kaupunginvaltuutetut Pekka Saarnio ja Jouko Helin ottivat 30 000 markan lahjukset vastineeksi Ruolalle suosiollisesta äänestyskäyttäytymisestä.  Rakennus-Ruolan johto myönsi, että nuo rahat tulivat heiltä, mutta Reunalan Hakalehdolle antamia 5000 markkaa he eivät tunnistaneet omikseen.

Toimittajataustainen Saarnio oli lehtihaastatteluissa aluksi varovainen. Hän tunnusti, että eräs harmaahiuksinen rakennusalan ex-toimitusjohtaja ojensi syyskuussa 1984 hänelle kirjekuoren, jossa oli rahaa 30 000 markkaa.

”Ei vaihdettu oikeastaan sanaakaan. Jäin rahojen kanssa kuin äimänkäki”, Saarnio kertoi.

”Ne saatanan torvet toivat rahaa ja minä pullopersesika otin ne vastaan”, Saarnio manaili Ilta-Sanomien haastattelussa kesäkuussa 1985.

”En ole tuntenut itseäni rikolliseksi. Se vain oli typerä tapa ottaa puolueelle rahaa”, Saarnio puolusteli.

Rahaa ei otettu vastikkeetta. Kaupunginhallituksessa istunut Saarnio sai vaikutettua siihen, että Naurissaaren yleiskaava palautettiin kaupunkisuunnittelulautakuntaan. Lahjusjutun paljastuttua kaava meni kuitenkin joksikin aikaa jäihin ja Saarnio erotettiin valtuustosta.

Kaupunkiliiton lakimiehet paheksuivat Saarnion erottamista – eivät lahjusten ottamista. He pitävät erottamista vaarallisena ennakkotapauksena.

Saarnio ja Helin tuomittiin 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja Saarnio lisäksi sakkoihin. PR-Marinen Pekka Rantakari tuomittiin virkamiehen lahjomisesta yhdeksän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sakkoihin. Tämä ei jäänyt hänen kohdallaan ainoaksi tuomioksi vaan lisää tuli 1990-luvulla.

naurissaari87

Rakennus-Ruolan toimitusjohtaja Klaus Himberg tuomittiin ehdolliseen vankeuteen ja sakkoihin ja johtaja Pentti Voutilainen ehdolliseen vankeuteen. Ne eivät haitanneet kummankaan uraa. ”Vankeusaikanaan” Himberg nousi tuloillaan rakennusalan johtajien kärkikaartiin.

Lauri Reunala sai ehdollisen vankeustuomion. Reunalan poliittisena konsulttina toiminut kaupunginhallituksen jäsenen, kokoomuksen Kaarlo Pettinen, joka myös oli saanut Rakennus-Ruolalta vaalitukea, selvisi ilman syytteitä.

Tuomitulle kunniaa, paljastajalle lokaa niskaan

Puolueet ovat aina osanneet arvostaa vaalirahoituksen kerääjiä. Vaikka Saarnio ja Helin erotettiin valtuustossa, olivat he pian takaisin mukana. Saarnio valttiin valittiin vuonna 1988 kaupunginvaltuustoon ja kansanedustajaksi 1996. Toimittajiltakin tuli arvostusta kollegalleen. Lehdet antoivat hänelle lempinimen Reilu-Pekka tunnustukseksi reilusta tunnustuksesta – siis kiinnijäämisen jälkeen. Vuosituhannen vaihteessa hänet valittiin vasemmistolaisen Yleisen Lehtimiesliiton puheenjohtajaksi – vallan vahtikoirien luottomieheksi.

Väärinkäytösten paljastajaa sen sijaan kohdeltiin rumasti varsinkin puoluelehdistössä. Juuri ennen vuoden 1984 kunnallisvaaleja lehdet aloittivat yhteisen loanheiton. Suomen Sosialidemokraatissa oli otsikko ” Hakalehto tuorein rötösherra”. Kansan Uutiset kertoi, että Hakalehden raha-asioista on tehty rikosilmoitus. ”Rötöstelijäksi muita haukkunut joutuu vastaamaan oikeudelle päivärahajutuistaan.”

Kokoomuksen Uusi Suomi löi pohjat: ”Hakalehdolle harkitaan petossyytteitä.” Lehden aggressiivisuuden taustalla oli se, että Uuden Suomen entinen päätoimittaja Pentti Poukka oli ollut metrotoimikunnassa varapuheenjohtaja.

Lehdille oli vuodatettu etukäteen Helsingin kaupungin Hakalehtoa vastaan nostamista kanteista, jotka koskivat perusteettomien ansionmenetyskorvausten nostamista ja petosta. Syyte kaatui hovioikeudessa, mutta Hakalehdon maine saatiin sillä mustattua vuosikausiksi.

Muut puolueet pitivät huolen siitä, että Hakalehtoa ei huolittu mukaan edes lautakuntiin. Puolueilla oli sanaton sopimus siitä, että ne eivät puuttuneet toisen puolueen tekemiin lautakunnan jäsenten nimittämisiin. Hakalehdon kohdalla tehtiin kuitenkin poikkeus, ja muut puolueet vaihtoivat hänet äänestämällä aina johonkin toiseen keskustalaiseen.

Jopa Saarnio puolusti Taivalsaaren kirjassa Hakalehtoa ja sanoi, että syyte nostettiin tarkoituksella juuri ennen vaaleja kostoksi Hakalehden aktiivisuudesta rötösten paljastajana.  Hän arvioi, että syytteiden takana oli kaupungin ylin virkamiesjohto.

”Hakalehtoon on suuttunut niin helvetin iso joukko ihmisiä. Se johtuu siitä, että se on kaikki nää metrohommat ja muut tehnyt niin helvetin vaikeeks. Se pantiin julkisuuteen juuri niin, että oikeus ei ehtinyt päästöstä tehdä, mutta prosessi oli vireillä. Se olisi voitu tehdä kuinka paljon aikaisemmin tahansa. Mutta siinä oli tällainen kosto, että pannaan jätkä maistamaan omaa lääkettään – kun Ilkka oli ammattivalittaja. Se oli selvä kusetus.”

Helsingin Sanomat palautti Hakalehdon maineen 2000-luvulla, mutta hänen poliittista uraansa ajatellen liian myöhään.

 

hakalehto

Turun tauti alkoi rakennusten purkamisista

1980-luvulla puhuttiin yleisesti Turun taudista, kun haluttiin viitata maakuntakaupungeissa tapahtuviin pienen sisäpiirin kähmintöihin. Se alkoi rakennusten purkamisista, mutta koski pian myös kaavoitusta ja rakentamistakin.

turku82

 

 

 

 

Tauti ulottui oikeuslaitokseen saakka. Turun Osuuskauppa kustansi Hamburger Börsin purkukiistan aikoihin, vuosina 1974-77, viidelle maistraatin virkamiehelle useita ulkomaanmatkoja. Osuuskauppa hajotti vahvasta kaupunkilaisten vastustuksesta huolimatta Börsin jugend-rakennuksen vuonna 1976 lopulla. Turun maistaatti oli myöntänyt purkuluvan ja välittömästi purkamisen jälkeen rakennusluvan uudelle hotellille. Vauhtia päätökseen maistraatin jäsenet kävivät vaimoineen hakemassa Pariisissa ja Mallorcalla.

Turun hovioikeus tuomitsi vuonna 1984 Turun maistraatin jäseniä tuntuviin sakkoihin lahjusten ottamisesta Hamburger Börsin purkamiseen liittyneessä lahjusjutussa. Turun maistraatin eläkkeellä oleva kunniapuheenjohtaja Jorma Salo tuomittiin viraltapanon sijaan 14 500 markan sakkoihin. Hän menetti myös valtakunnanoikeuden jäsenyytensä. Kolmen maistraatin jäsenen syytteet hylättiin vanhentuneina.

Turun kaupungin apulaisasemakaava-arkkitehti Risto Tiluksen hovioikeus tuomitsi viraltapanon sijaan 8400 markan sakkoihin. Hän joutui myös maksamaan lahjusmatkojen arvon 4538 markkaa.

Turun Osuuskauppa varmisteli purkupäätöstä myös maksamalla vuoden 1976 kunnallisvaaleissa eri puolueiden ehdokkaille vaalimainoksia kymmenien tuhansien markkojen edestä. SDP:n oikeistosiipi sai 15 000 markkaa, mutta suurimman summan eli yli 20 000 markkaa pellervolainen eli keskustalainen osuuskauppa lahjoitti kaupungin mahtipuolueelle kokoomukselle.

Puolimatkalla ennätysmäärä syytteitä

Turussa oli varsin merkittävä rakennusliikkeiden keskittymä: Puolimatka, Ruola, Hartela ja Kivikartio. Ne kestitsivät virkamiehiä ja poliitikoita ja jakoivat vaalirahaa. Kaikkien aktiivisin tässä oli Puolimatka.

Monen mielestä Armas Puolimatka ei ollut osa Turun tautia, hän oli se tauti.

puolimatka

”Armas Puolimatka oli rehevä elämän nautintoja rakastava mies, jolla oli aina valmiina iso tukku seteleitä. Rahaa piti olla riittävästi mukana, sillä onnistuminen tonttien hankinnassa kulki usein käsi kädessä puoluerahoituksen kanssa. Samaa tekivät muutkin omien viiteryhmiensä kanssa. Se oli maan tapa”, muisteli häntä Risto Kangas-Ikkala kirjassaan ”Kohtalona Kostamus”.

Monista muista poiketen Armas Puolimatka antoi rahaa poliitikoille suoraan käteen ohi kirjanpidon. Kun Puolimatkalta kysyttiin oikeudessa hänen asuntohallituksen rahoitusjohtaja Kalevi Sassin kautta keskustapuolueelle antamista 25 000 – 30 000 markasta, että onko vuorineuvoksella useinkin sellaisia määriä käteistä hallussaan, Puolimatka vastasi: ”Kyll-maar ain sen verran piironkinlooras on.”

Helsingin Sanomat kirjoitti harvinaisen suorasukaisesti Armas Puolimatkasta vuonna 1996 otsikolla: Puolimatka lahjoi ja porskutti.

”Armas Puolimatka syötti ja juotti verojohtajia ja muita virkamiehiä, lennätti heitä ulkomaille, järjesti kalaretkiä ja myi heille asuntoja alihintaan.

Kahden turkulaisen verojohtajan lahjomisesta Puolimatka sai yhdistetyn kahdeksan kuukauden ehdollisen vankeustuomion.

Liikevaihtoverotoimiston johtajalle hän myi rivitaloasunnon alehintaan ja tarjosi ilmaisen kalamatkan Grönlantiin, lääninveroviraston osastopäällikölle Puolimatka rakensi ilmaisen rantasaunan.”

Ensimmäisessä lahjomajutussa vuonna 1978 Puolimatkaa ja yhtiön toimitusjohtajaa Esko Hyssälää syytettiin rantasaunan lahjoittamisesta Turun lääninveroviraston osastopäällikkö Mauno Sepälle. Turun raastuvanoikeus hylkäsi syytteet, mutta hovioikeus ja korkein oikeus antoivat tuomiot. Puolimatkan tuomio oli puoli vuotta ehdollista vankeutta ja sakkoja ja Hyssälän kolme kuukautta ehdollista vankeutta ja sakot. Seppä menetti virkansa ja saunan arvon, 28 000 markkaa, valtiolle.

Vuonna 1979 Puolimatka oli oikeudessa Turun liikevaihtoverotoimiston johtajan Antti Heleniuksen lahjomisesta. Turun raastuvanoikeus hylkäsi syytteen, mutta hovioikeus tuomitsi Heleniuksen sakkoihin. Potkuja hänelle ei voitu enää antaa, sillä ne hän oli saanut jo Saloran lahjusjutussa. Korkein oikeus tuomitsi Puolimatkalle lahjomisesta 6 kuukautta ehdollista. Yhdistettynä aiempaan tuomioon, rangaistukseksi tuli 8 kuukautta, ja edelleen ehdollisena.

1980-luvun alussa Puolimatkaa sai 56 syytettä korkeiden virkamiesten lahjomisesta ulkomaanmatkoilla ja huomattavilla alennuksilla asuntokaupoissa. Useimmat niistä kuivuivat oikeudessa tai ehtivät vanhentua. Puolimatkaa syytettiin turhaan myös kuuluisassa Noppa-jutussa. Yhtiön johtoa syytettiin myös veropetoksista, sillä kestityskulut oli vähennetty verotuksessa.

Raastuvanoikeus tuomitsi vuonna 1983 Armas Puolimatkalle vuoden ja kaksi kuukautta vankeutta, jälleen ehdollisena. Tuomioon oli yhdistetty aiemmat lahjustuomiot. Myös Esko Hyssälä sai ehdollista vankeutta.

Hovioikeus lyhensi sitten Puolimatkan tuomiota yhdeksi vuodeksi ja yhdeksi kuukaudeksi.

”Muutama virkamies pantiin viralta, mutta Armas Puolimatka kärsi vain ehdollisia tuomioita ja hallitsi dynastiaansa suvereenisti kunnes itse myi sen 1985 Hankkijalle”, Helsingin Sanomat kirjoitti.

Myyntihinta oli 715 miljoonaa markkaa, mikä kertoo millaiseksi vaikuttajaksi Puolimatka oli Suomessa ja Turussa noussut. Myyntihetkellä henkilökuntaa oli 6600.

Armas Puolimatkan oli jo vuonna 1978 julkaistussa Rakennuslehden haastattelussa  huolissaan maineestaan. Siitä hän syytti julkisen sanan sensaatiohakuisuutta.

”Väärinkäytökset ja virheet on luonnollisesti oikaistava, mutta se tapa, millä useat julkisen sanan edustajat suhtautuvat näihin asioihin, aiheuttaa lisäpainetta yritysjohtajia kohtaan”, hän sanoi.

Jo silloin hän vihjaisi, että jos paineet kasvavat liian koviksi, on vaarana yrittämishalun kuoleminen ja hanskat tiskiin lyöminen.

Kaksi vuotta myöhemmin hän sai aivohalvauksen, joka nopeutti tuota päätöstä. Puolimatkan sairaus saattoi olla yksi syy siihen, että hän selvisi useista tuomioista huolimatta ehdollisella vankeudella. Hän yritti saada tuomioonsa armahdusta, mutta siihen presidentiksi noussut vanha turkulainen yhteistyökumppani Mauno Koivisto ei heltynyt.

1980-luvun alussa Rakennustoimisto Puolimatka käynnisti  laajan TV-mainonnan, jossa se alkoi mainostaa ihmiselle koteja herttaisilla lasten kuvilla. Armaksen pojan, toimitusjohtaja Rauno Puolimatkan perustelu oli lyhyt: ”Jotain oli pakko tehdä maineen puhdistamiseksi.”

1990-luvun lopulla Puolimatka oli siirtynyt ruotsalaisen NCC:n omistukseen. YIT:stä NCC Puolimatkan toimitusjohtajaksi siirtynyt Matti Haapala ei antanut mitään arvoa yrityksen perustajalle. Hän piti tätä pelkkänä rasitteena yhtiön maineelle. Niinpä kesken yhden kokouksen Haapala nousi äkisti ylös, kääntyi ympäri ja sanoi, että tämä ei ole mikään Puolimatka. Hän otti Armas Puolimatkan kuvan seinältä ja pisti sen lattialle väärinpäin nojaamaan mataliin lipastokaappeihin. Siinä se lojui viikkokausia kenenkään koskematta.

Haapala vaihtoi vuonna 1999 yrityksen nimen NCC Finlandiksi. Hän perusteli tätä sillä, että Puolimatkan nimellä ei ollut hänen mielestään mitään arvoa.

Suurin osa henkilökunnasta oli vahvasti toista mieltä.

Puolimatkan Forssan tehtaiden henkilöstöpäällikkö Markku Saviniemi kirjoitti vuonna 2011 kauniisti Armas Puolimatkasta Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirjaan.

”Armas Puolimatka oli henkilökuntansa suuresti kunnioittama karismaattinen henkilö ja luontainen johtaja. Häntä kutsuttiin tuttavallisesti Armakseksi, isännäksi tai vuorineuvokseksi.

”Hän onnistui tyhjästä luomaan 37 vuoden aikana Suomen suurimman perheyrityksen ja yhden suurimmista rakennusliikkeistä. Hänelle myönnettiin Tasavallan presidentin yrittäjäpalkinto ja sitten vuorineuvoksen arvonimi 1967. Tänä päivänäkin Armas on suurmies lounaishämäläisille ja tunnettu liikenero kaikille suomalaisille.”

Arkkitehdeille tuomioita Turussa

Vaikka Puolimatka itse selvisi lahjustuomioista ”nuhteluilla” eli ehdollisella, niin jotkut hänen lahjomansa virkamiehet joutuivat vastaamaan lahjusten ottamisesta työpaikkansa menettämisellä. Yksi erotetuista virkamiehistä oli Turun asemakaava-arkkitehti Pekka Sivula, joka turkulainen kaupunginvaltuutetun kanssa haastettiin 1980-luvun alussa oikeuteen alihintaisten asuntojen ostamisesta Puolimatkalta. Käräjäoikeus antoi Sivulalle vuonna 1983 tuomion 15 970 markan lahjoman vastaanottamisesta ja määräsi viralta pantavaksi. Silloin jo entinen kaupunginvaltuutettu sai sakkoja.

Turun hovioikeus kuitenkin vapautti Sivulan katsottuaan, että tapaus oli lieventävien asianhaarojen vuoksi vanhentunut. Korkein oikeus kumosi tämän hovioikeuden päätöksen. Kaupunginhallitus valitsi sitten Sivulan seuraajaksi arkkitehti Risto Tiluksen hänen aiemmasta lahjustuomiostaan huolimatta.

puolimatka83

”Kaupunginhallitus valitsi erotetun tilalle henkilön, joka oli jo aiemmin tuomittu jatketusta lahjoman vastaanottamisesta maistraatin asemakaava- ja rakennusasioiden virkamiehenä”, muisteli arkkitehti ja sdp:n kunnallispoliitikko Osmo Kivivuori vuonna 2012 järjestetyssä seminaarissa ”Hyvä, paha hallinto”. Kaiken lisäksi erotettu osastopäällikkö sai vielä pitää vuoden palkan, joka oli maksettu hänen viraltapanoajaltaan.

Vapaamuurarien keskinäistä yhteenkuuluvuutta

Turussa erityispiirteenä oli, että suhmurointi tapahtui pitkälti vapaamuurariveljien kesken. Kaavoituksesta vastanneet arkkitehdit olivat vapaamuurareita, ja niin olivat myös monet rakennusliikkeiden johtajat. Oikeuslaitoksen uskottavuuskin alkoi epäilyttää turkulaisia. Jos sekä tuomarit että syytetyt ovat vapaamuurareita, niin mille valalle tuomarit silloin ovat uskollisia?

Turun ns. mafiaan kuuluivat keskeiset liikemiehet, viranomaiset, arkkitehdit ja monet rakennusliikkeiden johtajat. Poliittista valtaa niin rakennusten purkamisen kuin aluerakentamisen edellyttämän nopean kaavoittamisenkin suhteen käytti mammuttimaiseksi luonnehdittu kiinteistö- ja rakennustoimen lautakunta.

Valtuusto oli kumileimasin, minkä totesi 1960-luvulla nuori demaripoliitikko Pertti Paasio kirjassaan ”Punatulkku ja sikarodeo”.  Kun hän yritti puuttua asemakaavamuutosehdotukseen sillä perusteella, että pienelle tontille oli tulossa liikaa rakennusoikeutta, niin hänelle huomautettiin, että talon harjannostajaisia vietettiin edellisellä viikolla.

Poliitikot pidettiin Kivivuoren mukaan tyytyväisinä joululahjoin, vaalituin, ulkomaanmatkoin ja alennuksilla asuntokaupoissa. Korruptio ulottui Turussa puoluekentän laidasta laitaan eli grynderit rahoittivat luottomiehiään puolueista riippumatta.

Kun 1970-luvulla Uittamon kaavoituksen yhteydessä muutama kokoomuslainen lipesi riveistä asukkaiden puolelle, niin kaksi taistolaista irtosi heti SKDL:stä äänestääkseen Puolimatkan esityksen puolesta.

”Vaikka puolueen sisällä kaavan hyväksymisen perusteluksi esitetään, että puolue on saanut tukea asianomaiselta rakentajalta, niin todellisuudessa saaja on ollut perustelija itse, ja saannon muotona tavallisimmin oman vaalimainonnan rahoitus”, Kivivuori kirjoitti.

”Suurella rahalla lehdissä toteutettu yksilömainonta ei juuri vaikuta puolueiden välisiin äänimääriin. Puolueen sisällä äänimäärä ja valtuustoon pääsy riippuu huomattavalta osalta yksilömainontaan käytetystä rahasummasta. Tämä korruptio on siis vaalitaistelua puoluetovereita vastaan. Toivottuja kaavoja tukemalla samalla ulosmitattiin myös henkilökohtaista ylellisyyttä kuten asuntoja.”

Vuoden 1980 kunnallisvaaleissa kokoomus menetti keskeisen asemansa kaavoitusasioiden päättäjänä.  Turun liikemiehet ehtivät säikähtää, mitä nyt tapahtuu hyvin rasvatulle yhteistyölle. Asia hoidettiin kuntoon houkuttelemalla kaksi demarivaltuutettua, Kirsti Smolanderin ja Eeva-Liisa Välkkeen, kaksi päivää vaalien jälkeen kokoomuksen riveihin. Samalla vasemmistoenemmistö keikahti porvarienemmistöksi.

Tätä tapahtumaa voidaan Kivivuoren mukaan pitää sen korruption huipentumana, josta käytetään nimitystä Turun tauti.

Turun apulaiskaupunginjohtaja Juhani Määtän mukaan Turun tauti loppui  vuonna 1993, kun kaavoja oli jo niin paljon, ettei rakentamisesta tarvinnut enää maksaa kenellekään. Saman vuoden alussa vaihtui myös kiinteistö- ja rakennuslautakunnan kokoonpano, ja eräitä virkamiehiä jäi eläkkeelle.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin on sanonut, että Turun tauti päättyi 2001, kun toriparkin ja uuden kirjaston sitominen toisiinsa kaatui maankäyttö- ja rakennuslakiin.

Tässä välissä tauti oli tosin ehtinyt tarttua kaupungin johtoonkin. Turun kaupunginjohtaja Juhani Leppä ja verojohtaja Erkki Jääskeläinen tuomittiin vuonna 1995 Turun hovioikeudessa yhdeksän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen velallisen epärehellisyydestä. Tuomiot olivat seurausta miesten vuosikymmenen taitteessa tekemistä kiinteistökaupoista eli ns. Matintalo-kaupasta. Leppä erotettiin virastaan.

Vielä silloin Leppä vakuutti syyttömyyttään ja haki valituslupaa korkeimpaan oikeuteen asti. Turun Sanomien tekemässä 60-vuotishaastattelussa vuonna 2008, hän vihdoin tunnusti: ”Täysin oikea tuomio. Minä olin laittanut nimeni papereihin. Se oli täysin omaa hölmöyttä. Ei siinä ole selittelyille sijaa.”

Jääkiekkovaikuttajien ja ”rappareiden” yhteistyö sujuvoitti rakentamista Turussa

Helsingin Sanomat kertoi vuonna 1995 Juhani Aromäen ja Pekka Vuoren jutussa Turun mafian olemuksesta. Heidän mukaansa Turussa samat miehet – vähän toistakymmentä herraa – pulpahtivat esiin kaikilla strategisesti tärkeillä avainpaikoilla. He päättivät ja valvoivat käytännössä itse toimiaan, vaikka olisivat muodollisesti jäävänneet itsensä päätöksenteon hetkellä. Ja asiat sujuivat juoheasti, sillä niitä oli pohjustettu yhdessä joko Turun Palloseuran tai vapaamuurareidenkin kabineteissa.

Kaupungin valtakuviot kietoutuivat yhdeksi kiinteäksi veljeskunnaksi urheilun ja vapaamuurariuden ympärille. Samat kasvot tulivat vastaan joka kulman takaa: pankinjohtajina, rakentajina, sanomalehden omistajina, kaupungin luottamus- tai virkamiehinä.

Turun kunnallispolitiikassa enemmistöt syntyivät hyvin ennustettavalla tavalla. Suurten puolueiden, lähinnä kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien, konsensus, klaanit ja kuppikunnat sekä vielä vapaamuurariveljeys lujittivat turkulaista hyvä veli -verkostoa.

Erotetun kaupunginjohtaja Juhani Lepän nimi löytyi vuonna 1995 Turun vapaamuurarien Fraternitas-loosin nimilistalta. Phoenix-loosin listalla oli useita Turun kiinteistö- ja rakennusalan vaikuttajia: kaavoitusarkkitehti Risto Tilus, urheiluvaikuttaja, pankinjohtaja ja kunnallispoliitikko Hannu Ansas, Turun Sanomien toimitusjohtaja Keijo Ketonen, konsuli ja LVIS-alan yrittäjä Jukka Vihanto, Turun entinen rakennuslakimies Pertti Wäänänen, toimitusjohtaja, rakennusinsinööri Reijo Schrey ja rakennusliikkeen omistaja Juhani Lunden. Konkurssin tehneen rakennusliikkeen toimitusjohtaja Risto Järvinen oli myös listalla. Arkkitehti Benito Casagrande oli muutamaa vuotta aiemmin eronnut erosi Phoenix-loosista.

”Kunniallisuus ja kunto, avunanto, veljestunto”, vapaamuurari vakuuttaa valassaan.

Esimerkkinä ”mafian” yhteistyöstä Helsingin Sanomien jutussa kerrottiin Kiinteistö Oy Uudenmaantullista, joka oli Turun Palloseuran, kokoomuksen ja rakennuttajayhtiö Sato-Tason valtakuntaa. Kun talo 1990-luvun alussa valmistui, joku hoksasi laskea kerrokset: niitä oli rakennettu ”vahingossa” kaksi liikaa.

Kahden ”ullakkokerroksen” vuoksi rakennusoikeus ylittyi reilusti. Ylempään tuli ilmastointikojeiden vaatimia tiloja, mutta ”alemman noin 640 neliömetrin kerroksen tarkempi käyttötarkoitus” ei hakemusasiakirjoista selvinnyt edes kaupunginhallitukselle.

Pulma oli kuitenkin pieni, koska Turun Palloseuran johtokunnassa istui Turun napamiehiä. Seuran laajaa jääkiekkotoimintaa ei pyörittänyt osakeyhtiö vaan Turun Palloseuran jääkiekko ry. Johtokunnan puheenjohtaja oli Hannu Ansas, entisen SYP:n johtaja Turussa. Hannu Ansas oli monessa mukana: hän oli muun muassa kaupunginhallituksen varajäsen, liikuntalautakunnan varajäsen ja kaupunginhallituksen edustajana kiinteistö- ja rakennustoimen lautakunnassa.

Turun Palloseuran johtokunnan muina jäseninä olivat Turun katujen ja viemäreiden kunnossapitoa johtava rakennusmestari Kari Kauppila, Turun Sanomien toimitusjohtaja Mikko Ketonen, Turun suurten kiinteistö- ja yrityskauppojen juridinen asiantuntija, asianajaja Harri Lähteenmäki, kiinteistönvälittäjä Markku Mattila, SYP:n apulaisjohtaja Jouko Narvanmaa, RP-yhtiöiden toimitusjohtaja Raimo Puolimatka ja sihteerinä TPS:n toimitusjohtaja Jyrki Santala. Myös Turun kiinteistöjohtaja Markku Nieminen kuului joukkoon ennen kuolemaansa.

Kiinteistö Oy Uudenmaantullin osalta syntyi Turussa usein toistunut ”sopimustarve”, kuten pelimiehet totesivat. Piti tehdä poikkeuslupahakemus, koska tontille olikin tullut ”asemakaavasta poiketen kaksi lisäkerrosta”. Lupa järjestyi Turun tapaan jälkikäteen helposti ”vastaamaan todellista rakennusoikeutta”, kuten kaupunginhallituksessa hymyiltiin.

Monet yrittäjät kirosivat Turun tapoja: urheiluseuran taloutta oli tuettava, jos aikoi saada asiansa Turussa rullaamaan.

Kokoomuksen ja Turun Palloseuran käsikynkkä ei ollut ainoa politiikan ja urheilun liitto Turussa. Turun Toverit pyrkivät sosiaalidemokraatit tukimiehinään saamaan valtiolta, kaupungilta ja veronmaksajilta taloudellisia etuja porvarillisen kilpailijaseuransa tavoin.

Turun Toverien toimiston ikkunasta Turun keskustassa näkyi silloin kaksi upouutta kivitalon järkälettä. Kun niitä ryhdyttiin puuhaamaan vuoden 1993 alussa, tontit olivat rakennuskiellossa. Kaupunginhallitus oli 1.2.1993 jopa jatkanut rakennuskielto kahdella vuodella. Vuonna 1995 kuusikerroksinen talo oli kuitenkin jo rakennettu. Rakennuslautakunta päätti 18.2.1993 rakennusluvasta, jota haki Rakennustoimisto A. Puolimatka Oy.

Tontin teholuvuksi survottiin normaalin kahden sijasta muhkeat 4,0. Pihakin piti unohtaa, sillä sellaista tontille ei enää mahtunut minnekään. Jopa silloinen asemakaava-arkkitehti Risto Tilus oli todennut, että talo tuntui varsin korkealta muun muassa lainmukaisten oleskeluun ja lasten leikeille sopivan yhtenäisen alueen tarkoituksenmukaista sijoittamista ja suunnittelua ajatellen.

Vakuutusyhtiö Apollo haki 17.5.1993 talohankkeeseen korkotukilainaa, minkä se myös sai. Kesän aikana Apollon sijaan hankkeeseen ilmestyi Oy Beforma Ab. Kaupparekisterin mukaan Beforman hallituksen puheenjohtaja on Rauno Puolimatka, hallituksen jäseninä ovat Turun ”hoviarkkitehdiksi” kutsuttu Benito Casagrande ja Carolina Casagrande, joka on myös yhtiön toimitusjohtaja.

Kaupungin virkamies, arkkitehti Jukka Paaso taisteli jo silloin yksinäisenä sutena ”mafiaa” vastaan. Hän piti kiinteistö- ja rakennuslautakunnan ohella erillistä rakennuslautakuntaa Turun ”tärkeimpänä kähminnän, korruption ja puoluerahoituksen keskuksena”.

Turun mahtimiehen muistelmat

Kun puhutaan Turun rakentamisen mahtimiehistä, niin rakennusneuvos Juhani Lundenia ei sovi unohtaa. Hänen työnsä tulokset näkyvät parhaiten Turun katukuvassa.

Lunden on tehnyt värikkäästä rakentajan urastaan uuden kirjan ”50 vuotta Turkua rakentamassa”. Väriä siinä tosin on vain näyttävissä kuvissa Turun merkkikohteista Rauno Puolimatkan Ruissalon huvilasta lähtien.

Paljon jää kertomatta, sillä Lunden oli mukana jo kohutun Hamburger Börsin purkamisessa 1970-luvulla. Hän oli rakentamassa myös Turkuhallia 1980-luvun lopulla, kun TPS vielä yhdisti urheilun ja liike-elämän johtajat omaan piiriinsä. Arkkitehtina oli Benito Casagrande, kuten niin monessa muussakin Lundenin kohteessa.

”Rakennusprojekti on jäänyt mieleen erityisesti siinä mielessä, että kaikilla oli tavoitteena yhteen hiileen puhaltaminen”, Lunden muisteli.

Hamburger Börs -projektin johtajana Lunden hoiti vuonna 1976 purkamisen luvat ja muut käytännön toimet. Hänen omasta mielestään purkamiselle ei ollut vaihtoehtoa, vaikka sitä vastaan järjestettiin mielenosoituskin.

”Hotellirakennus oli osittain puurakenteinen ja lisäksi se oli pahasti painunut, joten korjaaminen olisi ollut lähes mahdotonta.”

Lundenin ideoiman DataCityn tontti oli kaavoitettu teollisuudelle, mutta  asemakaava-arkkitehti Risto Tilus tulkitsi, että korkean teknologian toiminnat ovat modernia teollisuutta, joten kaavamuutoksia tai poikkeuslupia ei tarvittu

Silloinen pankinjohtaja Juhani Leppä oli Lundenin mukaan yksi jäsen kolmen Jussin koplasta, joka veti tätä projektia eteenpäin. Leppä joutui eromaan myöhemmin kaupunginjohtajan paikalta Lundenin rakentaman Matintalon lahjusjutussa.

Juhani Lundenin yhtiöille on ollut leimallista se, että yhtiöiden toteuttamat suurimmat rakennushankkeet ovat olleet oman kehitystyön tulosta. Näistä merkittävimpiä Turussa ovat olleet teknologiakeskus, Turkuhalli ja High Tech Center.

Turun Sanomien haastattelussa vuonna 2001 Lunden sanoi periaatteekseen yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.  Ystävistä huolenpidosta kertoo se, että vielä vuonna 2008 Lunden oli yhdessä Rauno Puolimatkan kanssa järjestämässä vaalitukea politiikkaan paluuta tehneelle entiselle kaupunginjohtaja Juhani Lepälle.

Leppä joutui pian taas julkisuuteen jääviysepäilyjen vuoksi. Kyse oli Kauppatorin asemakaavan muuttamisesta toriparkin rakentamiseksi. Leppä oli valittajien mukaan saanut vaalitukea kaavoituspäätöksestä hyötyneiltä liikemiehiltä. Itse hän kiisti tämän. Juhani Lunden oli keskeinen henkilö Kauppatorin uudistamisessa, sillä hän perusti jo vuonna 1986 yhtiön Turun Keskustapaikoitus Oy ja vuonna 1993 kaupunki asetti työryhmän Lundenin johdolla pohtimaan ydinkeskustan kehittämistä.

Noppa-oikeudenkäynnit huipensivat rötösherrajahdin

Samanlaista ”tautia” kuin Turussa oli myös monessa muussa kaupungissa, erityisesti Oulussa ja Tampereella. Näyttävimmät rötösherraoikeudenkäynnit käytiin Tampereella. Ne koskivat Nopan rakennusliikettä. Aktiivisimmin näitä tapauksia tutki keskusrikospoliisin tutkija Sulo Aittoniemi.

Ensimmäinen oikeusjuttu, Noppa ykkönen, meni vielä vähällä huomiolla. Juttua alkoi, kun Tampereen seudun osuuspankki alkoi selvittää Tammermaan kiinteistökeskuksen aiheuttamia luottotappioita. Nopalle tuli miljoonan markan edestä ylimääräisiä voittoja, kun pankinjohtaja Matti Sydänmaa ja kiinteistökeskuksen toimitusjohtaja Reino Laanikari auttoivat Nopan saamaan yksinoikeuden kiinteistökeskuksen asuntourakoihin. Palkkioksi Nopan toimitusjohtaja Pauli Kemmo kustansi miehille ulkomaanmatkoja ja maksoi heidän remonttejaan.

Koska rakennuskustannukset kohosivat näiden ”sivukulujen” vuoksi korkeammiksi kuin normaalilla tavalla rakennettaessa, asunnoista jouduttiin vaatimaan korkeampaa hintaa, eivätkä ne menneet kaupaksi. Tästä syystä pankki ajautui rahavaikeuksiin. Osa asunnoista myytiin takaisin Nopalle, mutta huomattavaan alihintaan, ja yhtiöiden toimitusjohtajat vetivät vielä rahaa taskuihinsa tässäkin välissä.

Asiaan liittyi myös asiakirjaväärennöksiä, sillä Sydänmaanlakka antoi Pauli Kemmolle valmiiksi leimattuja pankin maksukuitteja, joihin Noppa oli sitten tekaissut maksujen saajat niin, että kirjanpito saatiin täsmäämään.

Hovioikeus tuomitsi vuonna 1983 Sydänmaan ja Laanikarin vuodeksi vankeuteen jatketusta epärehellisyydestä. Pauli Kemmo tuomittiin maksamaan 217 000 markkaa,  Erkki Kahi 137 000 markkaa ja Olavi Muromäki 34 000 markkaa.

Nopan kirjanpito paljasti Sulo Aittoniemelle, että yhtiön tilinpidossa oli aukko. Hän arveli sen johtuvan siitä, että Nopan asuntohallitukselta saamia lainarahoja aravarakentamiseen olisi ohjattu puoluerahoitukseen. Nopan toimitusjohtaja Kemmo nimittäin kertoi, että hän oli joutunut maksamaan rahaa keskustapuolueelle kiskonnan uhrina.

Noppa II

Noppa oli rakentanut Tampereen Hervantaan aravataloja, joista se oli poliisin epäilyjen mukaan saanut ylihintaa lahjomalla Tampereen kaupungin demarijohtoa ja hintoja hyväksyneen asuntohallituksen virkamiehiä.  Keskusrikospoliisin toimet kohdistuivat Nopan keskustapuolueelle antamiin tukiin vuosina 1970-1979. Tämä tapaus nimettiin Noppa kakkoseksi.

Vuonna 1982 poliisi pidätti asuntohallituksen entisen rahoitusjohtajan Kalevi Sassin ja neljä asuntohallituksen virkamiestä epäiltynä lahjusten ottamisesta Nopalta ja rahojen jakamisesta puolueille.

hainari

Juttu vietiin oikeuteen. Syytteen mukaan Kalevi Sassi olisi antanut Nopan rakentamiin kohteisiin rahoitusta ja toimistopäällikkö Markku Hainari olisi hyväksynyt normaalia korkeammat rakennuskustannukset.

Kuulusteluissa rakennusliikkeiden johtajat kertoivat, että puoluerahoitusta kerättiin 1970-luvun loppupuolelle saakka asuntohallituksen kautta siten, että pääjohtaja Olavi Lindblom hoiti sosialidemokraateille menevää puoluerahaa ja rahoitusjohtaja Kalevi Sassi keskustapuolueen osuutta.

Keskusta keräsi rahaa rakentamisen ja demarit kaavoituksen kautta. Esimerkiksi Tampereella Noppa sai kestitystensä ja puoluerahoituksen avulla itselleen edullisia kaavoituspäätöksiä.

Jostakin syystä tutkinnat keskittyivät vain Noppaan, vaikka Sassi myönsi oikeudessa saaneensa rahaa muiltakin rakennusliikkeiltä toimitettavaksi keskustapuolueelle. Eläkkeelle jo jääneen Lindblomin roolia ei myöskään sen enempää avattu.

Virolainen avasi, Sassi rahasti

Kalevi Sassi oli keskustapuolueen puheenjohtajan Johannes Virolaisen serkku. 1970-luvulla hän oli jäsenenä keskustan rahankeruutyöryhmässä. Virolainen teki silloin parhaansa saadakseen Sassin asuntohallituksen rahoitusjohtajaksi.

virolainen83

Myös Virolaista epäiltiin osallisuudesta rahojen keruuseen. Puolue järjesti muutaman kerran vuodessa lounastilaisuuden, johon kutsuttiin keskeisten asuntorakentamisessa mukana olleiden rakennusliikkeiden johtajia. Virolainen piti lyhyen alustuksen ja poistui lounaan syötyään. Tämän jälkeen Sassi selvitti rakennusliikkeiden kanssa, paljonko kukin oli aravalainoilla rakentanut. Sen mukaan rakennusliikkeet maksoivat keskustapuolueelle lahjoituksen ilman, että lahjoittajan nimi tuli näkyviin.

Johannes Virolainen oli vuonna 1981 presidenttiehdokkaana, joten tutkinta käynnistyi vasta, kun vaalien tulos oli ratkennut Virolaisen tappioksi.

Matkailua rakennusliikkeiden piikkiin

Kalevi Sassi sai myös henkilökohtaisesti rahaa rakennusliikkeiltä. Sassin ja hänen perheensä ulkomaanmatkoja rahoitti kymmenenkunta rakennusliikettä. Esitutkinta-aineiston mukaan Noppa Oy:n johtaja Olavi Murtomäki antoi Sassille 10 000 markkaa Ranskan Rivieran matkaa varten ja Porin Elementtityön toimitusjohtajalta Pentti Järvenrannalta tuli 15 000 markkaa henkilökohtaiseen käyttöön. Rakennusyrittäjä Veikko Matikaiselta hän sai 10 000 markkaa annettavaksi puolueelle, mutta tämän rahan hän käytti kuitenkin itse. Rakennusliike Ruolan omistaja Urho Ruola antoi ravintolakäynnin yhteydessä ensin 5000 markkaa ja toisella kertaa 7000 markkaa. Merikarvian kunnalta Sassi sai 4,5 metrisen veneen, johon Porin Elementtityö toimitti moottorin.

Vuonna 1982 Sassi sai syytteen hovioikeuteen Puolimatkan hänelle ja hänen puolisolleen tarjoamista matkoista Teneriffalle, Lontooseen ja Wieniin vuosina 1972-1974. Syyte koski myös Hakan vuonna 1976 tarjoamaa kongressimatkaa Kööpenhaminaan, jolle osallistui myös Olavi Lindblom.

Johannes Virolaisen presidenttikampanjaan Sassi sai vuonna 1982 Armas Puolimatkalta 25 000 markkaa. Sassi oli silloin jo rakennushallituksen pääjohtaja. Sassi toimitti rakennusliikkeiden rahaa myös keskustan Helsingin piirijärjestölle, kirjoitti Jarmo Korhonen kirjoissaan ”Maan tapa” ja ”Valtataistelu”.

Presidentti ja oikeuskansleri eri linjoilla

aittoniemi84

Jo kesken Noppa-tutkintojen, marraskuussa 1984 keskusrikospoliisin tutkijat Sulo Aittoniemi ja Kauko Laakkonen hyllytettiin. Eduskunnan oikeusasiamies antoi Aittoniemelle vakavan huomautuksen Noppa-jutun tutkimuksissa tehdyistä virheistä. Ainakin Johannes Virolaisen kuulustelu oli jäänyt varsin pinnalliseksi. Aittoniemi itse kuitenkin arveli astuneensa liian isoille varpaille.

Presidentti Mauno Koivisto ei pitänyt alkaneesta puoluerahoituksen likapyykin pesusta vaan ihmetteli, että ”kovin paljon syytteitä nostetaan varmuuden vuoksi”. Koiviston mielestä voisi harkita sellaisen syyttäjän vaihtamista, jonka jutuista liian moni hylätään ja jätetään tuomitsematta. Hän vertasi tilannetta koripalloon, jossa tietystä määrästä virheitä joutuu ulos kentältä. Tällä hänen  arvellaan tarkoittaneen erityisesti syyttäjä Markku Pohjanoksaa, joka sattumalta oli Markku Hainarin koulukaveri.

Moite kohdistui myös oikeuskansleri Kai Kortteeseen. Tämä oli jo vuonna 1982 ottanut Suomen Kuvalehden haastattelussa voimakkaasti kantaa Noppa-tutkimuksiin. ”Kun jutut tulevat syytteeseen ja julkisuuteen tulee, mikä kaikkea syytetyt ovat tehneet, silloin kukaan ei kauhistele toimintojen ankaruutta. Nyt ei hyttysiä kurnita.”

kepu85

Helsingin hovioikeus määräsi vuonna 1986 keskustapuolueen maksamaan 737 000 markkaa valtiolle Nopalta laittomasti saamiaan tukia, mutta puoluejohto selvisi rangaistuksitta, mikä harmitti Kortetta.

Kortteen mielestä asuntohallituksen tapaus oli yhteiskunnan kannalta yksi vahingollisimmista. ”Sehän järjestettiin niin, että Virolainen kutsui rakennusliikkeiden johtajia lounaalle, avasi lounaan, puhui kauniita ja häipyi. Sen jälkeen rupesi Sassi rahastamaan. Kyllähän Kepu rahasti asuntohallituksen kautta aika paljon”, Kai Korte muisteli Helsingin Sanomissa vuonna 1992.

Hän arvioi, että yleinen toimintamalli 1970-luvulla oli samanlainen kuin Espoossa, jossa kaavoitettiin paljon arvokkaita tontteja rakennusliikkeiden toivomusten mukaan: ”Rakennusliike tekee puolueelle lahjoituksen ja sitten lähettää viestin, että Espoon kaavoituksessa pitää tehdä meidän intressien mukaan niin ja niin. Puolue lähettää edustajilleen lautakunnissa viestin, että me ollaan sen ja sen kaavoituksen kannalla.”

Oikeuden mielestä ajatus aravaneliöiden sitomisesta oli syntynyt keskustapuolueen talouspäällikkö Reijo Vähätiiton ja Nopan  silloisen toimitusjohtaja Erkki Kahilan kesken vuonna 1971.  Noppa tarvitsi tukea myös saadakseen Tampereelta tonttimaata valtion tukemaa tuotantoa varten, sillä siinä se ei ollut 1960-luvulla onnistunut. Asian korjaaminen annettiin Sassin tehtäväksi.

Keskustapuoluetta rahoittivat Nopan lisäksi myös ainakin Rakennus-Ruola, Elementtityö, Puolimatka ja Rakennusliike Veikko Matikainen.

Koko Nopan johtokolmikko Erkki Kahila, teknillinen johtaja Olavi Murtomäki ja konttoripäällikön paikalta toimitusjohtajaksi noussut Pauli Kemmo olivat oikeuden mukaan tietoisia keskustapuolueen tukemisesta.

Poliisikuulustelussa Kemmo muisteli keskustalle maksetun 1,2 miljoonaa markkaa. Tuurin kirjan mukaan Kemmo maksoi puolueelle 50 000 – 70 000 markkaa jopa siitä hyvästä, että hänelle myönnettäisiin rakennusneuvoksen arvo.

Nopan tekninen johtaja Olavi Murtomäki kertoi kuulusteluissa olleensa 70-luvun alkupuolelta saakka tietoinen siitä, että Nopan rakennusliikkeestä toimitettiin erityisesti keskustapuolueelle Helsinkiin, mutta myös sosiaalidemokraateille ja kokoomukselle paikallisella tasolla erilaisia rahasummia.”

Joskus tuki oli peitetelty epämääräisin kirjauksin. Kansanedustaja Eino Loikkasen (sd) vaalilasku oli naamioitu maalausliikkeen laskuksi ja Erkki Pystysen (kok) vaalipäällikön palkka kodinkoneiksi. Loikkasen osalta teko katsottiin vanhentuneeksi eikä Pystystäkään syytetty mistään.

Poliitikot pelastuivat täpärästi

noppakuivui87

Suurin osa Noppa-syytteistä todettiin vuonna 1987 vanhentuneiksi tai toteennäyttämättömiksi, mutta  tuomioitakin tuli.

Rakennushallituksen pääjohtajaksi vuonna 1978 nimetty Kalevi Sassin menetti virkansa vuonna 1985 ja sai vuoden ehdollisen vankeustuomion. Hän oli ottanut vastaan lahjuksia 15 kertaa vuosina 1971-1982. Hän joutui maksamaan valtiolle 56 000 markkaa rakennusliikkeiltä saamistaan matkoista ja Merikarvialta saadusta moottoriveneestä.

sassi83

Hovioikeus katsoi, että Sassi oli syyllistynyt hyödyttämistarkoituksessa tehtyyn virkarikokseen. Oikeuden mukaan Sassi hankki rakennusliikkeiltä rahoja keskustapuolueelle ja teki asuntohallituksen rahoitusjohtajana rakennusliikkeitä hyödyttäneitä päätöksiä ja hän tiesi rahoitusjohtajana ainakin pääosin, että aravaneliöt ja tuki oli sidottu yhteen.

Nopan toimitusjohtaja Pauli Kemmo tuomittiin virkamiehen jatkuvasta lahjomisesta 10 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen ja hänen edeltäjänsä Kahila sekä teknillinen johtaja Murtomäki kahden kuukauden ehdolliseen vankeuteen.

Sassi ei oikeuden mukaan kuitenkaan syyllistynyt lahjusten ottamiseen välittäessään Nopan rahoja keskustapuolueelle. Siten keskustapuolueen puheenjohtajaa Johannes Virolaista ja talouspäälliköitä Reijo Vähätiittoa ja Eero Rantakokkoa ei voitu syyttää yllyttämiseen lahjonnan antamisessa. Puolue sai lain mukaan ottaa vastaan rahaa, jos joku sitä antoi.

Eero Rantakokon todettiin syyllistyneen jatkuvaan avunantoon Sassin tekemään rikokseen, mutta koska hän ei ollut virkamies, häntä ei voitu tästä tuomita.

Hainari todettiin syyttömäksi

Sanomalehdistö seurasi suurella mielenkiinnolla rötösherraoikeudenkäyntejä. Poliisien iskuista tehtiin näyttäviä juttuja ja syytteeseen asetetut olivat yleisön mielestä usein jo valmiiksi syyllisiä. Peräti 37 henkilö pidätettiin ja kuusi vangittiin. Kotietsintöjä tehtiin 93 ja takavarikointeja 11.

Julkisuuden kautta tullut tuomio ja oikeus kulkivat kuitenkin omia polkujaan. Asuntohallituksen rahoitusosaston lähes tuntemattomaksi jäänyt asuntosihteerikin sai tuomion, mutta paljon enemmän julkisuutta saanut Markku Hainari todettiin kolmen vuoden lahjomaepäilyjen jälkeen syyttömäksi kaikkiin alkuperäisiin 15 syytteeseen vuonna 1986. Häntä oli syytetty muun muassa kestityksestä ja matkoista ja jopa liian edullisesta asuntoremontista. Hainarin mukaan yksikään näistä lahjussyytteistä ei edes koskenut Noppaa, sillä hän ei ollut osallistunut sen ulkomaanmatkoille.

Hainaria syytettiin myös julkisten asiakirjojen eli laskentapapereiden hävittämisestä. Tämäkin syyte hylättiin. Hainarin mielestä asuntohallituksessa juosseet keskusrikospoliisin ja valtiontalouden tarkastusviraston ”harhaiset” tarkastajat lamauttivat koko virkamieskoneiston toiminnan.

Keskusta oli syyttäjän mukaan saanut 2-3 miljoonaa markkaa valtion arava-rahoja Nopan avulla. Syyttäjän mukaan Sassilla oli mahdollisuus vaikuttaa rakennuskohteiden saantiin ja hintatasoon. Kuulusteluissa Sassi sysäsi vastuun hintojen korotuksesta Markku Hainarin niskoille. Tämän tehtävä oli kustannusasiantuntijana katsoa, että urakkahinnat mahtuvat asuntohallituksen hyväksymiin hintaraameihin.

Poliisin mukaan Nopan neliöhinta nousi 20-40 markkaa neliöltä siitä, mitä se olisi ollut urakkakilpailun kautta. Nopan katsottiin hyötyneen tästä 3,5 miljoonaa markkaa. Nopan liiketulos nousi tuona aikana nollasta 7-8 prosenttiin liikevaihdosta, mitä voi pitää alalla erinomaisena.

Hainari oli silloin ja on edelleen toista mieltä. ”Tuo 20-40 markkaa kertoo koko touhun hulluuden. Se on vain 1,5 prosenttia kustannuksista. Ei silloin ollut sellaista kustannuslaskijaa, joka olisi päässyt sellaiseen tarkkuuteen, saati sitten virkamiestä, joka olisi siihen pystynyt arkkitehtikuvien pohjalta”, Hainari sanoo. Hän joutui käyttämään paljon aikaansa osoittaakseen poliisin laskelmat vääriksi ja itsensä syyttömäksi.

Hainari kertoo, että poliisi oli teettänyt omia laskelmiaan asuntohallituksessa töissä olleella rakennusmestarilla. Oikeudessa tämä kuitenkin todisti, ettei ollut oikeastaan laskenut mitään, vaan oli vain käskettynä kirjannut poliisin tekemät laskusuoritukset ylös.

Poliisi yritti saada asiantuntijaksi myös VTT:n rakentamistalouden professori Jarlen, mutta hän kieltäytyi todeten, että taidot eivät riitä. Seuraavaksi Kai Korte esitti asuntohallituksen johdolle, että asuntotutkimusmäärärahoja käytettäisiin laskelmien tekemiseen Hainaria vastaan. Asuntohallitus kieltäytyi todeten, että tutkimusrahoja ei voi lain mukaan käyttää muuhun kuin tutkimukseen.

Hainari väittää yhä, että Noppa ei saanut yhtään lainavarausta Sassilta, mutta esimerkiksi Mattinen ja Niemelä sai niitä runsaasti ja sen hinnat olivat selvästi Nopan vertailuhintoja korkeammat. ”Olipa Aittoniemi keksinyt syytteidensä kohteeksi oikean rakennusliikkeen?”

”Tässä tasavallassa on valtava pelottelumentaliteetti ja tarjouskartellikeskustelua ylläpitävät vain epäluuloiset virkamiehet ja jotkut poliitikot”, Hainari tuuletti heti vapauduttuaan.

Rakennuslehden päätoimittaja Heikki Ranssi kirjoitti, että juuri tällaista puhetta alalla tarvitaan. ”Tervetuloa töihin, Markku Hainari, työsarkaa näyttää todella riittävän. Suma on seissyt, kun miehet ovat maanneet.”

Jopa presidentti Mauno Koivisto ihmetteli Hainarin kohtelua. Kirjassaan ”Kaksi kautta” hän kirjoittaa:

”Jossakin vaiheessa alettiin mielenkiintoani herättää toimistopäällikkö Markku Hainarin asian johdosta. Tutustuin papereihin ja kauhuistuin. Minusta asiassa oli kafkamaisia piirteitä. Mahdollisesti tutkijaviranomainen oli antanut Hainarin ymmärtää, että jos et tunnusta, niin minä lyön niin monta syytettä päälle, että sinut jostakin tuomitaan. Hainarin piti itse tehdä ne laskelmat, jotka hänet olisivat vapauttaneet tai joitten nojalla hänet olisi tuomittu.”

Markku Hainari istui 22 päivää vangittuna. Valtiokonttori maksoi hänelle 10 000 markan korvaukset aiheettomasta vangitsemisesta. Hainari kuitenkin nosti valtiota vastaan kanteen, jossa hän vaati korvaussumman nostamista runsaaseen 300  000 markkaan. Korvauksia tuli lopulta 100 000 markkaa. KKO piti korvauksia korottavana tekijänä Hainarin vangitsemisen saamaa suurta julkisuutta sekä sitä, että Hainari joutui kantamaan huolta vangitsemisen vaikutuksesta urakehitykseensä.

”Koko prosessin jälkeen poliisiylijohtaja Olli Urponen kutsui virkahuoneeseensa ja pyysi anteeksi poliisikunnan puolesta”, Hainari muisteli.

Nuori insinööri syntipukkina

Hainari itse pitää edelleen syytöksiä käsittämättöminä. ”Miten nuori toimistoinsinööri olisi voinut olla niin isossa roolissa, mitä syyttäjä esitti?” hän ihmettelee. Poliittiset suhteet hoidettiin paljon korkeammalla tasolla, ja niistä Hainari ei omien sanojensa mukaan ollut tietoinen.

Asuntohallituksen ylimmät virat olivat poliittisia. Jos neljän johtajan äänet menivät tasan, niin pääjohtajan ääni ratkaisi. Lindblom vahti Hainarin mukaan aika pitkälti rakennusliikkeiden etuja ja katsoi, mikä työ meni millekin elementtitehtaalle. Rakentamisen ylikuumentunut suhdannetilanne oli yksi syy tälle menettelylle.

Hainarin mukaan vain joissakin yksittäistapauksissa asuntohallituksen ylin johto puuttui rakentamisen yksityiskohtiin. Yksi näistä oli se, kun Puolimatka sai Olavi Lindblomin vaatimuksesta käyttää Riihimäen Peltosaaren asuntoalueen rakentamisessa sähkölämmitystä, vaikka muissa lähiössä Hainarin ajamana linjana oli kaukolämmityksen suosiminen ja sähkölämmityksen kieltäminen.

Tontin myyjä Paloheimo oli edellyttänyt, että sähkö ostetaan yhtiön sahalta, joten Lindblom ei halunnut tulla toteutuksen esteeksi varsinkin, kun sopimus oli tehty ennen kuin sähkölämmityksen asema joutui kriittiseen tarkasteluun. Perusteluna poikkeukselle käytettiin sitä, että aluetta markkinoitiin koerakennuskohteena, mikä Hainarin mukaan osoittautui kuitenkin täydeksi humpuukiksi.

Hainarin esimies oli demaritaustainen Olavi Huttunen, mutta Hainarin mukaan esimiehet eivät asuntohallituksessa määränneet hintoja. ”Se on varma, ettei ainakaan minun aikanani asuntohallituksen lainoittamien asuntojen hinnoissa ollut mitään puoluerahoitusta mukana. Olisin minä sen huomannut. Jos Sassi jakoi rakennusliikkeiden rahaa kepulle, ei se taatusti tullut valtion asuntolainoista tai mistään kohteiden ylihinnoitteluista.”

Mikään gryndereiden suosikki Hainari ei omasta mielestään ollut. Hainari vaati asuntohallituksen lainoittamiin kohteisiin määräystasoa parempaa eristystä ja erityisesti hän joutui rakennusliikkeiden hampaisiin olemalla kova tinkikierrosten järjestäjä. 1970-luvun puolivälissä hän ajoi yhdessä Kalevi Sassin kanssa läpi kuntien tontinluovutuskiellon rakennusliikkeille, mikä käytännössä lopetti silloisen grynderivetoisen aluerakentamisen.

Tampereen kaupunginjohtaja, demarien Pekka Paavola ja Lahden apulaiskaupunginjohtaja, kokoomuslainen diplomi-insinööri Antti Kopra yrittivät kaataa tästä päätöstä vuosina 1981-1982.

Tampereen Musta-Pekka pakoili poliisia

Johannes Virolainen väitti omassa muistelmakirjassaan ”Viimeinen vaalikausi”, että Noppa-jutun taustalla olisi ollut demarien johto.

”Noppa-juttu oli ilmeisesti edeltäpäin suunniteltu ja tarkoituksena oli kohdistaa syytteet vain keskustapuolueeseen. Aktiivisena vetäjänä asiassa olisi ollut puoluesihteeri Erkki Liikanen, ja myös puheenjohtaja Kalevi Sorsa oli mukana.”

Kun tutkinta oli edennyt, ei poliisi voinut olla puuttumatta myöskään demarien toimintaan. Tästä vaiheesta on käytetty nimeä Noppa kolmonen.

Kaupunginjohtaja Pekka  Paavolan epäiltiin järjestelleen Tampereella kaavoja Nopan eduksi. Paavola oli pitänyt muutaman muun demarivirkamiehen kanssa pimeää vaalikassaa, johon oli kerätty rakennusliikkeiltä 600 000 markkaa vastikkeeksi kaavoista ja runsaista rakennusoikeuksista. Nopan 120 000 markan panos tähän vaalikassaan katsottiin Paavolalle raskauttavaksi. Se maksettiin samana päivänä, kun Linnainmaan kaavamuutos oli kaupunginvaltuustossa. Sen sijaan rakennusliike Matikaisen ja Puolimatkan maksamat rahat todettiin ihan lailliseksi puoluetueksi.

Shelliltä demarit keräsivät vaalikassaansa 80 000 markkaa vastineeksi tonteista. Syyttäjän mielestä kyse oli kiristyksestä, mutta oikeus oli toista mieltä, koska neuvottelut oli sen mukaan käyty henkilöiden kanssa, jolla ei ollut päätäntävaltaa asiassa. Kaupunginsihteeri sai kuitenkin sakkoja, koska hänen katsottiin toimineen tahallisessa hyödyttämistarkoituksessa.

Osa rahoista oli jäänyt rahankerääjien omille tileille, mutta oikeus ei löytänyt syyttäjän peräämään näyttöä, että niitä olisi käytetty omiin tarkoituksiin.

Paavolan Nopalta saama 35 000 – 100 000 markan alennus vajaan 300 00 markan asuntokaupassa katsottiin oikeuden mielestä ihan kohtuulliseksi. Sen sijaan Tampereen kaavoituspäällikkö Heikki Pöntisen saamaa 122 000 markan alennus johti tuomioon ja viraltapanoon. Oikeus myös totesi Nopan kestinneen häntä enemmän kuin oli viranhoidon vuoksi tarpeen.

Paavolan tekemiä runsaista virkamatkoja oikeus katsoi 1970-luvun käytäntöjen pohjalta, eikä katsonut niitä siksi lahjomiksi, vaikka esimerkiksi SOK:n kustantamalla Amsterdamin matkalla oli selvä ajallinen yhteys Sokos-tavaratalon suunnitteluun Tampereen keskustaan.

Paavolaa olisi kesällä 1984 haluttu syyttää myös Nopalta ”lahjushintaan” saadusta kesämökistä.

”Poliisien tarkoitus oli pidättää kaupunginjohtaja Paavola, mutta häntä ei tavoitettu Tampereelta. Poliisit tiesivät, että sosiaalidemokraattisen puolueen puoluekokous pidettäisiin Lahdessa ja sen avaisi Pekka Paavola. Siksi he uskoivat tapaavansa Paavolan sieltä. He olivat suunnitelleet, että he menevät kokoussaliin kaikessa hiljaisuudessa ja juuri kun Paavola on aloittanut avauspuheensa, astuvat esiin, panevat herran käsirautoihin ja vievät putkaan. Paavola oli kuitenkin saanut vihiä poliisien suunnitelmista, olihan demareilla vasikkansa myös rikospoliisissa. Paavola häipyi Tampereelta ja koko maasta”, Virolainen kirjoitti.

Paavolan pidätysyritys suututti täysin puoluejohtaja Kalevi Sorsan, sillä Paavolaa oli kaavailtu puoluekokouksen puheenjohtajaksi.  Sorsa haukkui välittömästi koko lehdistön ja  syytti mediaa ”infokratiasta” eli poliittisen vallan siirtämisestä julkiselle sanalle. Sorsa moitti julkista sanaa epä-älyllisyydestä ja täydellisestä itsekritiikin puutteesta.

paavola

Entinen oikeusministeri Paavola onnistui välttämään uuden Noppa-syytteen ottamalla kolmen viikon sairasloman, jonka aikana hän ajeli autolla ympäri Eurooppaa. Hän palasi vasta pari päivää sen jälkeen, kun syyte oli vanhentunut muka täysin tietämättömänä siitä, että häntä oli etsitty.

Virkaansa hän sai jatkaa, sillä Tampereella vain kommunistit vaativat hänen erottamistaan.

Paavola tuomittiin vuonna 1987  tahallisesta hyödyttämistarkoituksessa tehdyistä virkarikoksesta  ja varomattomuudesta tehdyistä virkavirheistä sataan päiväsakkoon. Häntä ei voitu enää erottaa, koska hän oli eronnut itse vuonna 1985 ja  siirtynyt muualle toimitusjohtajaksi. Osa muista epäillyistä oli oikeudenkäynnin aikana ehtinyt siirtyä jo eläkkeelle, joten heitäkään ei voitu rangaista erottamisella.

Nopea paluu politiikkaan

Kansalaisten poliittinen muisti oli varsin lyhyt. Paavola teki paluun politikkaan vuoden 1992 vaaleissa, mutta ei kuitenkaan enää demareiden riveissä vaan sitoutumattomana.

Vuonna 2002 Paavola erotettiin kaikista kunnallisista luottamustehtävistä törkeästä veropetoksesta tuomitun 10 kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen takia, mutta vuoden 2004 vaaleissa hän palasi takaisin valtuutetuksi ja vuonna 2006 hänet valittiin valtuuston puheenjohtajaksi.

Joulukuussa 2009 nimensä veroiseksi Mustaksi-Pekaksi osoittautunut Paavola tuomittiin neljän kuukauden ehdolliseen vankeuteen valehtelusta oikeudessa.

Haka selvisi syytteistä

Rötösherraoikeudenkäynnit loppuivat siinä vaiheessa, kun ne olivat laajentumassa koskemaan suuria rakennusliikkeitä ja valtakunnan johtavia demaripoliitikoita.  Hakaa ja Vatroa koskeneet syytteet hylättiin vuonna 1987.

Hakaan tehdyssä verotarkastuksessa havaittiin, että yritys oli kärsinyt yli kahden miljoonan markan tappiot demareiden puoluetalourakassa.  Talo oli rakennettu Helsingin Siltasaareen 1979. Haka oli ottanut urakan, vaikka se syyttäjän mukaan tiesi laskelmiensa perusteella, että urakasta tulisi tappiota 1,1 miljoonaa markkaa. Lopulliset tappiot kohosivat 2,4 miljoonaan markkaan. Tappiot Haka oli vähentänyt verotuksessaan.

Syyttäjä katsoi, että tappiot olivat piilopuoluetukea. Hakan johto puolusteli tappioita sillä, että se halusi jalansijaa Siltasaaren muihin rakennushankkeisiin, joita ay-liike ja demarit olivat suunnittelemassa. Selitys meni läpi, vaikka Haka oli jo muutenkin ay-liikkeen omistuksen vuoksi sen hovirakentaja,  ja syyte kaatui.

Keskusrikospoliisi yritti parissakin kotietsinnässä selvittää muutamien muidenkin urakoiden alihintaisuutta, mutta Haka sai ilmeisesti poliisin sisältä ennakkoon vihiä tulevista iskuista eikä mitään raskauttavaa löytynyt.

Huippupoliitikoille alennuksia asunnoista

Tutkinnan yhteydessä selvisi kuitenkin, että SAK:n puheenjohtaja Pertti Viinanen oli saanut omakotitalon Hakalta puolen miljoonan markan alennuksella.

viinanen

Haka-jutun tiimoilta kaksi Yleisradion toimittajaa, Seppo Konttinen ja Leo Hursti päättivät lähteä tekemään juttua ”Pöly on laskeutunut”. Siinä käsiteltiin sekä  Pertti Viinasen että Kalevi Sorsan edullisia asuntokauppoja Hakan kanssa sekä pohdittiin jopa kysymystä, oliko Suomen Pankin pääjohtajana silloin toiminut Mauno Koivisto saanut Hakan rakentamasta Helsingin Katajannokan asunnosta 35 prosenttia alennusta.

Ohjelmassa kerrottiin, että keskusrikospoliisin kuulustelussa todistajana haastateltu toimitusjohtaja oli sanonut kuulleensa naisystävältään, Hakan insinööriltä, Pertti Viinasen omakotitalon edullisesta kaupasta. Kyseisen talon rakentaminen oli maksanut Hakalle 700 000 markkaa, mutta siitä laskutettiin Viinaselta vain 280 000 markkaa. Viinanen oli kaupantekohetkellä Hakan hallituksen jäsen.

Kesällä 1983 verohallituksen verotarkastaja oli tutkinut myös Kalevi Sorsan Helsingin Merihaassa tekemää asuntokauppaa Hakan kanssa. Verotarkastaja päätyi tulokseen, ettei asunto-osakkeiden hinnan ja lopullisen myyntihinnan erotusta voi pitää muuna kuin lahjana  tai lahjuksena, josta ei ole maksettu lahjaveroa.

Ohjelmaa ei löydy Ylen arkistosta, mutta toimittaja Seppo Konttinen oli kaukonäköisesti ottanut itselleen siitä kopion.  ”Rakennusliike Hakan demarikytkennät olivat yksiselitteisesti liikaa Ylen demarijohdolle”, hän kirjoitti vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan ”Suora lähetys”.

Samanlaiseen toimituksen lasimuuriin törmäsi myös Helsingin Sanomien rikostoimittaja Harri Nykänen, kun hän yritti vuosia myöhemmin selvittää Sorsan asuntokauppaa. Häntä kiellettiin ottamasta suoraan yhteyttä Sorsaan, hän kertoo kirjassaan ”Likainen Harry”.  Kiellosta huolimatta hän sitä yritti, mutta soittoon vastasikin Erkki Liikanen. Tämä väitti, että verotusasiassa oli kyse ajojahdista, ja että se oli verottajan osalta loppuun käsitelty.

Viinasen asuntokaupan selvittäminen johti kovaan kiistaan siitä, kuka oli vuotanut poliisin esitutkinta-aineistoa lehdistölle. Helsingin Sanomiin tehtiin vuonna 1990 poikkeuksellisesti jopa kotietsintä vuotajan selvittämiseksi. Se oli ensimmäinen ja viimeinen sanomalehteen tehty kotietsintä, ja loppui välittömästi, kun poliisin ylin johto sai kuulla siitä.  Nykänen oli osannut odottaa kotietsintää ja siksi vuotopaperit olivat päätoimittajan kassakaapissa.

Koiviston osalta sen paremmin Konttinen kuin Nykänenkään eivät esitä mitään perusteluita alennusväitteelle. Luultavasti se on perätön, sillä Rakennuslehden tietojen mukaan Koiviston asunto on Etelä-Suomen Hakalta (eli YH-Rakennuttajilta) ostettu, Polarin rakentama hitas-asunto. Hitas-asuntojen hinnan määrittelee kaupunki ja koko järjestelmän idea on se, että hinta on markkinahintaa alempi.

Samanlaisia väitteitä Rakennuslehdelle vihjattiin presidentti Martti Ahtisaaresta vuosituhannen taitteessa, kun lehti teki juttua Hakan konkurssipesän asuntokauppojen epäselvyyksistä. Lehti ei katsonut asian selvittämistä jutun arvoiseksi asiaksi. Yksi syyy oli se, että mahdollinen kauppa oli tapahtunut ennen sitä ajanjaksoa, jota poliisi tutki. Toinen oli se, että 1990-luvulla asuntojen hinnat romahtivat niin paljon, että todellista markkinahintaa olisi ollut vaikea selvittää. Kolmas syy oli se, että vuotaja kuului Tarja Halosen ja Kalevi Sorsan leiriin eli Ahtisaaren vastustajiin. Poliittiseen kampituspeliin lehti ei halunnut osallistua. Vuoto kertoi kuitenkin, kuinka likaista poliiittinen peli saattoi olla puolueen sisälläkin.

Ilaskivi puuttui Polarin ja Hakan poliittiseen suhmurointiin

Vaikka rötösoikeudenkäynnit saatiinkin 1980-luvulla lakaistua maton alle, eivät puolueiden ja rakennusalan yritysten välit tästä juurikaan etääntyneet.

Rakennuslehti kertoi vuonna 1988 useissa jutuissa Helsingin niin sanotusta Poka-ilmiöstä eli Polarin ja Hakan sekä niitä lähellä olleiden puolueiden kokoomuksen ja demareiden yhteistyöstä tonttien ja rakennushankkeiden saannissa. Se oli rakenteellista korruptiota sanan täydessä merkityksessä varsinkin, kun siihen liittyi myös yhteistyö näitä rakentajia lähellä olevien asuntorakennuttajien Saton ja VVO:n välillä.

ilaskivi

Lehdessä ilmestyi Anssi Orrenmaan ja allekirjoittaneen kirjoittama Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiven haastattelu, jossa tämä tuomitsi rakennusliikkeiden ja puolueiden liian läheiset suhteet.

”On aika mielenkiintoista, että aina kun tulee merkittävä hanke, Haka ja Polar lyövät hynttyynsä yhteen”, hän totesi lukuisista niin sanotuista Poka-työyhteenliittymistä Helsingissä.

”Minkä takia kaksi voimakasta kilpailijaa tekevät yhteistyötä? Sen takia, että he tietävät, että taustaryhmillä eli kokoomuksella ja sosiaalidemokraateilla on riittävä enemmistö tehdä soveliaita kaavoitus- tai rakentamispoliittisia ratkaisuja. Tässä tulee esiin poliittisten kytkentöjen tarkoituksenmukaisuus.”

Tennispalatsin tontin menoa ilman kilpailua näille kahdelle hän paheksui erityisesti.

”Kun Tennispalatsin kohdalla mikään muu ei ole selvää kuin se, että sen rakentavat Polar ja Haka yhdessä, niin silloin ollaan väärillä teillä”, hän sanoi.

”Jos poliitikosta tulee rakennusliikkeen etäispääte esimerkiksi kaupunkisuunnitteluun tai muuhun kunnalliseen päätöksentekoon, ollaan vikatiellä. Minun ei tarvitse mennä tässä yksityiskohtiin, koska ne ovat ns. piireissä yleisesti tunnettuja asioita”, sanoi tämä kokoomuksen entinen kansanedustaja.

Pian Ilaskiven Rakennuslehteen antaman haastattelun jälkeen Tennispalatsin sopimus kaatui. Siihen oli toki muitakin syitä kuin asian saama julkisuus, kuten tonttikaupassa mukana olleen Wärtsilä Meriteollisuuden konkurssi.

Sen verran ikävä julkisuus kiusasi Hakaa ja Polaria, että ne asettivat Rakennuslehden joksikin aikaa ilmoitusboikottiin ja uhkailivat kymmenien miljoonien markkojen vahingonkorvauksilla.

Voimakaksikosta ihmeneloset

Yksi Ilaskiven viittaamiin piireihin kuuluvista oli arkkitehti Kai Wartiainen, joka oli jo vuonna 1985 Arkkitehtipäivillä paheksunut sitä,  että Helsingin kaupunkisuunnittelu on oikeistolaisen ja vasemmistolaisen rakennusliikkeen hallinnassa

Hän toi esiin sen, että Hakan ja Polarin yhteistyökuvioon kuuluivat olennaisesti myös niitä lähellä olevat VVO ja Sato.

”Hakan ja Keskus-Saton edustajat päättävät rakennusoikeuksista ja muut lautakunnan jäsenet ovat heidän hallinnassaan”, Wartiainen totesi. Tällä hän tarkoitti Hakan hallituksen jäsenen, Elannon johtaja Ylermi Rungon ja Keskus-Saton toimitusjohtajan yhteistyötä kaupunkisuunnittelulautakunnassa.

Rakennuslehti kertoi maaliskuussa 1988 Auri Häkkisen kirjoittamassa jutussa, että kaupunkisuunnittelulautakunta oli Ylermi Rungon ehdotuksen pohjalta hyväksynyt Helsingin keskustatunnelin suunnittelun.

”Rungon ehdotus sijoittaa kaukoliikenteen terminaalin Tennispalatsin paikalle rakennettavan liikekorttelin maanalaisiin tiloihin. Liikekorttelin puuhamiehinä ovat tiettävästi Runkoa lähellä oleva Rakennuskunta Haka sekä Polar-rakennusosakeyhtiö.”

Lautakunnassa Rungon aisaparina oli silloin Helsingin Saton kokoomuslainen toimitusjohtaja C.G. Fogelberg. Sitä ennen yhteistyökumppanin oli ollut Keskus-Saton tekninen johtaja Tauno Salo.

Sato ja Polar olivat alkuvaiheessa omistustensa osalta lähes samaa konsernia ja läheisiä yhteistyökumppaneita jo 1970-luvun aluerakennushankkeissa. Kun Polar ja Keskus-Sato muuttivat vuonna 1970 yhteiseen taloon, julisti Polarin toimitusjohtaja Kauko Rastas voimakaksikon syntymistä. Se ei jäänyt epäselväksi, kumpi oli Batman ja kumpi Robin. Kun yhteistyöhön saatiin mukaan myös Haka ja VVO, niin kyse oli jo voimanelikosta.

Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola ja SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen perustivat VVO:n Saton vastapariksi vuonna 1970. Siitä syystä Hakan toimitusjohtaja oli pitkään myös VVO:n hallituksen puheenjohtaja.

Sato ja VVO torjuivat kilpailun asuntomarkkinoilla

Jo vuonna 1981 Rakennuslehti kirjoitti pienten rakennusliikkeiden huolestuneen asuntorakentamisen keskittymisestä Helsingissä ja muissakin kunnissa. Keskittyminen koski sekä rakentamista että  rakennuttamista.

”Rakentajapiireissä ei ole mikään salaisuus, että tuottamattomilla maaomistuksillaan vaikeuksiin ajautuneen Keskus-Saton kauppa, jolla se hankki varakkaan Helsingin Saton osake-enemmistön, on tarkoitettu maanomistustappioiden kattamiseen turvaamalla taustaryhmien, mm. Polarin, asemia Helsingin asuntotuotannossa. Vastaavasti Etelä-Suomen Hakan voimakkaat poliittiset taustaryhmät riittävät turvaamaan Rakennuskunta Hakan rakentamismahdollisuudet tulevaisuudessa. Salpan taustaryhmien, eri puolilta maata olevien rakennusliikkeiden, tulevaisuus Helsingin rakentamisessa näyttää sen sijaan heikoimmalta. Pelkona on, että kilpailu urakoista vähenee ja rakennuttajaorganisaatioiden taustavoimat jakavat urakat keskenään. Kaupungin vuokratontit jaetaan rakennuttajille joka tapauksessa poliittisin sopimuksin”, lehti analysoi.

Vuonna 1983 Perusyhtymä, joka aiemmin oli pysytellyt pois asuntorakentamisesta, yritti kiilata Haka-VVO:n ja Polar-Saton hallitsemille asuntomarkkinoille ostamalla yhdessä Tapiolan kanssa vuonna 1969 perustetun Satakunnan Saton osake-enemmistön. Tavoitteena oli saada oman rakennuttajayhtiön kautta arava-asuntojen urakoita ilman kilpailua.

Yhtiön nimi vaihtui Kanta-Suomen Sato Oy:ksi ja yritys lähti rakennuttamaan koko Suomeen Utsjoelta Hankoon. Neljässä kuukaudessa se jätti hakemukset 103 projektista, joihin oli kaavailtu 1300 arava-asuntoa.

Keskus-Sato reagoi välittömästi. Se lähetti kunnille kirjeen, jossa varoitettiin uudesta yrittäjästä ja todettiin, ettei sille pidä antaa tontteja. Lisäksi Keskus-Sato uhkasi yrittäjää oikeudella, jos se ei vaihda nimeä. Häirikkö ostettiin lopulta ulos ja sulautettiin Keskus-Satoon. Syynä kaupalle oli sekä Saton painostus että Perusyhtymän heikko taloudellinen tilanne.

Kanta-Suomen Saton toimitusjohtajana toiminut Heikki Räty sanoi Rakennuslehdessä, että isot rakennuttajat huolehtivat jatkossa, ettei tällaista kilpailua aiheuttavaa onnettomuutta pääse enää syntymään.

”Urakoitsijat ymmärtävät, ettei ole viisasta ärsyttää kilpailulla valtakunnallisia suuria rakennuttajia. Todellista kilpailua ei ole ja alueet on sopuisasti jaettu.”

Polar-Haka-työyhteenliittymät yleisiä

hakapolar

Vuoden 1990 alussa Rakennuslehti teki jutun rakennusliikkeiden työyhteenliittymistä. Ne olivat yleinen tapa vähentää kilpailua. Työyhteenliittymiä perusteltiin muun muassa sillä, että keskisuuret rakennusliikkeet voivat koota niissä voimansa ja päästä mukaan suuriin hankkeisiin.

Esimerkkinä tästä oli Oopperan runkotöiden urakka, jonka kilpailun voitti suurten yllätykseksi Teräsbetonin, Ruolan ja Palmbergin työyhteenliittymä. Se tuli Ilaskiven mukaan kylmänä suihkuna alan jättiläisille. Rakennushallituksessa oltiin tyytyväisiä kilpailun onnistumiseen, vaikka Oopperan rakentaminen ajoittuikin suhdanteiden kannalta kaikkein kalleimpaan ajanjaksoon.

Toimittaja Jukka Saastamoisen kirjassa Rakentajan jälki YIT:n entinen varatoimitusjohtaja Esko Mäkelä muisteli, että 1960-luvulla muutamilla rakennusliikkeillä oli tarjousrinki, joka koski Rakennushallituksen töitä.

”Pelin henki oli se, että aina kun Rakennushallitus järjesti jostakin kohteesta tarjouskilpailun, viskillä pehmitetty virkamies listasi ringissä olevalle yhdysmiehelleen kaikki ne yritykset, jotka oli sillä kertaa otettu kisaan mukaan. Sen perusteella ringin jäsenet pystyivät neuvottelemaan keskenään, mikä yritys tekee tarjouksen tosissaan ja mitkä vetävät hintansa reilusti yläkanttiin eli jäävät odottamaan omaa, mahdollisesti jo seuraavalla kierroksella vapautuvaa vuoroaan.”

Mäkelän mukaan YIT ei tietenkään tuossa ringissä ollut mukana. Mäkelä ei kerro kuinka pitkään tämä rinki toimi.

Käytännössä valtaosa työyhteenliittymistä oli kahden suuren rakennusliikkeen Polarin ja Hakan välisiä. Ne olivat suurten kaupunkien jättihankkeiden itseoikeutettuja rakentajia joko yksin tai yhdessä.

VTT:n tutkijat totesivat tuolloin, että työyhteenliittymät lähenevät kilpailullisesti kartellia. ”Yhteistyöllä on rajattu kilpailua, mutta myös saatu etua kaavamuutoksissa ja lisärakennusoikeutta haettaessa.”

Suurin Polarin ja Hakan työyhteenliittymistä oli Tampereen Tampellan 2-3 miljardin markan hanke.  Aktiivisin puuhamies oli Erkki Heinonen, joka ehti parin vuoden sisällä olla Polarissa esittelemässä virkamiehille Tampella-suunnitelmia, apulaiskaupunginjohtajana käymässä kaupungin puolesta niistä neuvotteluita, tuomariston jäsenenä arkkitehtuurikilpailussa ja sen jälkeen Haka Rakentajien toimitusjohtajana.

Jättihanke oli myös Vantaanportin eli nykyisen Jumbon rakentaminen. Haka ja Polar olivat keskeisiä puuhamiehiä, kun näiden Elannolle kuuluneiden maiden käyttöä suunniteltiin. Hankkeet jäivät kuitenkin osin 1990-luvun laman jalkoihin. Samoin kävi Polarin ja Hakan yhdessä havittelemille Espoon Histan maille.

Helsingin Mikonkadulla Polar ja Haka saneerasivat yhdessä SYPn toimitaloa. Jyväskylässä yhtiöt olivat yhteistyössä Lutakkoa kehittämässä ja rakentajina Jyväskylän kauppakeitaassa, Ylen toimintakeskuksessa ja Jyväskylän keskussairaalan rakentamisessa. Lahdessa oli kehitteillä Teivaan kongressihotelli.

Hakan ja Polarin yhteisomistus kiinteistöyhtiöistä tiivistyi, kun polarilaiseen Suomen Pörssikiinteistöihin fuusioitiin 1990-luvun alussa hakalaiset Jämerä-Kiinteistöt ja Siltasaari-Invest. Uuden yhtiön nimeksi tuli Ferenda.

Asuntorakennuttajapuoli puolestaan keskittyi entisestään, kun Sato liitti itseensä Salpan ja vuokra-asuntojen rakennuttajan Vatron. Vatron rahoja se tarvitsi kipeästi pelastuakseen yltiöpäiseksi menneen kovan rahan tuotannon aiheuttamista tappioista. Yhtiö oli etääntynyt jo kauaksi alkuperäisen nimensä, Sosiaalinen Asuntotuotanto Sato, ihanteista.

Samaan aikaan kokoomuslainen asuntoministeri Pirjo Rusanen alkoi selvittää, oliko asuntorakennuttajien kilpailu todellista vai ei.

”Minulla on tuntuma, että on olemassa pahaa kartellisoitumista ja keskinäistä monopolisoitumista. Yleishyödyllisyys on lonkeroitunut hyvin pitkälti ay-liikkeeseen. Siinä on takuulla muotoutuneet jonkinlaiset suojamuurit ja sulle-mulle-systeemi, miten kunnissa tontteja jaetaan. Siitä puuttuu todellinen kilpailu.”

Helsingissä keskustalainen Tarveasunnot jäi edelleenkin osattomaksi tonttien jaossa.

Poliittisesta vaikuttamisesta tehtiin bisnestä

Haka oli konkurssikypsä jo vuonna 1993, mutta rahaa riitti vasemmistoliittolaisen kansanedustajan Esko Seppäsen kirjoittaman kirjan ”Punapääoman romahdus” mukaan silti vielä puolueiden tukemiseen. Esimerkiksi Vantaan ja Espoon sosialidemokraatit saivat 85 000 markkaa ja Espoon ja Helsingin kokoomus 60 000 markkaa.

Haka käytti erilaiseen tukitoimintaan miljoona markkaa vuodessa. Tukea saivat muun muassa korkeakoulut ja kirkko. Puolueista rahaa jaettiin demarien ja kokoomuksen lisäksi myös kommunisteille.

 

Hakan konkurssi ja Polarin ajautuminen velkasaneeraukseen romuttivat hyvin voidellun Poka-koneiston, mikä antoi tilaa muille toimijoille. Puolimatka lähti mukaan vantaalaispoliitikoiden ideaan kytkeä myönteiset kaavoituspäätökset vaalirahoitukseen, ja samalla myös yhden poliitikon yksityiseen bisnekseen. Tapaukset koskivat Vantaan Tammiston peltojen kaavoituksen jouduttamista.

Puolimatkan johtoon kuulunut henkilö puolusteli myöhemmin Rakennuslehden toimittajalle, että heidän toimintansa oli amatöörien puuhastelua verrattuna siihen, mitä kaupungissa aiemmin oli tapahtunut. Siksi he kuulemma jäivät siitä heti kiinni. Puolimatkan ja siihen liitetyn Ruolan pitkän lahjushistorian tuntien tuo oli turhaa vaatimattomuutta. Yli 60 lahjussyytettä on Suomen ennätys.

Demaritaustaisen Jukka Peltomäen erottua vuonna 1992 henkilökohtaisen vararikkonsa vuoksi Vantaan valtuustosta kokoomuslaisesta kauppaneuvos Raimo Salminvuosta oli tullut valtuuston puheenjohtaja. Hän pyrki samanlaiseksi vallankäyttäjäksi kaavoituksessa kuin Peltomäkikin, mutta pyrki samalla hyötymään siitä itsekin rakennusinsinööri Veikko Eklundin kanssa perustamansa Holvikiinteistöt Oy:n kautta. Sen kauppatavarana oli poliittinen vaikutusvalta. Holvikiinteistöt solmi ainakin kolme konsulttisopimusta, joilla pyrittiin maksua vastaan vaikuttamaan Vantaan maankäyttöön. Luonnosasteella oli useita sopimuksia.

Raimo Salminvuon tapauksen toi ensimmäisenä esiin Vantaan Sanomien toimittaja Risto Hietanen.

Helsingin Sanomat puolestaan kertoi vuonna 1995, että Salminvuolla ja Eklundilla oli ollut jo tätä ennen yhteisiä liiketoimia, jotka kaatuivat 1990-luvun alun lamaan. Samalla ne aiheutttivat yli sadan miljoonan markan luottotappiot rahoittajille.salminvuo2

 

Salminvuo ja  Eklund perustivat vuonna 1988 useista yhtiöistä koostuvan Graniittiyhtymän, jonka nimi vaihtui vuonna 1992 Vantaan Liikekiinteistöiksi. Se osti useita tontteja ja kiinteistöjä Vantaan Hakkilasta, Tammistosta ja Petikosta. Rahoittajina olivat Skop ja Keski-Uudenmaan Säästöpankki.

Salminvuo irtautui yhtiöstä vuonna 1991 ja Eklund vuonna 1992 ja johtoon nostettiin yhtiön entinen työntekijä, rakennusmies Auvo Joki. Pian tämän jälkeen Skop otti kiinteistöjä haltuunsa velkojen vuoksi. Vuonna 1994 yhtiö hakivat itseään konkurssiin, joka raukesi varojen puutteen vuoksi. Rahoittajat kärsivät yli sadan miljoonan markan luottotappiot.

Lisäksi Eklundin kiinteistöyhtiöt, jotka omistivat tontteja Vantaan Pakkalassa aiheuttivat Skopille 16,5 miljoonan markan tappiot. Syynä oli kiinteistöjen arvonromahdus.

Puolimatka lahjoi Tammiston kaavoitusta jouduttaakseen

Luottotappioista Salminvuo ja Eklund vielä selvisivät ilman syytteitä, mutta eivät enää Holvikiinteistöjen lahjusjutusta.

Sanomien arkistosta poimitut lukuisat uutiset kertovat, että Salminvuo ja Eklund tekivät Puolimatkan ja liikemiehen Matti Kaivolan kanssa konsulttisopimukset, joilla tavoiteltiin yhteensä noin 1,7 miljoonan markan hyötyä. Salminvuon tarkoitus oli hyödyntää asemaansa Vantaan keskeisenä vaikuttajana ja edistää Puolimatkan kanssa Tammiston ja Kaivolan kanssa Petikon alueella sijaitsevien kohteiden kaavoitusta.

Holvikiinteistöt sai Puolimatkalta 115 000 markan etumaksun 213 000 markan kokonaispalkkiosta. Siitä maksettiin ”alihankkijoina” toimineille kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien aluejärjestöille kummallekin 50 000 markkaa.

Puolimatka omisti pääosan Tammiston maista. Se aikoi rakentaa Tammistoon näyttävän toimisto- ja asuinalueen, johon oli tarkoitus houkutella kansainvälisiä suuryrityksiä. Alueen kaavoitusta joudutettiin Salmivuon avulla. Kun kaava meni läpi ensimmäisessä valtuustoäänestyksessä, valtuuston puheenjohtaja Raimo Salminvuo ei jäävännyt itseään, sillä sopimus Puolimatkan kanssa oli salainen.

Petikkoon automarket kaavamuutoksella

Kaivolan omistama Vepema Oy olisi halunnut rakentaa omalle maalleen Petikkoon automarketin, mutta kaavassa oli 500 kerrosneliön rajoitus. Holvikiinteistöt lupasi järjestää kaavamuutoksen miljoonan markan korvauksesta. Se tuntui Kaivolasta hyötyyn nähden kohtuulliselta. Jos Vepema olisi saanut Petikon teollisuushallinsa kaavamuutoksen ansiosta vuokrattua ruokamarketiksi, konsultin palkkio olisi vastannut vain kolmen kuukauden vuokraa.

Kaivola maksoi aluksi käteisenä 100 000 markkaa. Kaavamuutos tyssäsi silti kaavoituslautakuntaan. Kaivola kanteli vuonna 1994 asiasta eduskunnan oikeusasiamiehelle, jolloin  koko lahjusvyyhden tutkinta käynnistyi.

Kovia ja ehdollisia riitti tuomioita

Vuonna 1996 käräjäoikeus tuomitsi Raimo Salminvuon törkeistä lahjuksen ottamisista yhden vuoden ja kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Salminvuon liikekumppani Veikko Eklund tuomittiin avunannosta ehdolliseen vankeuteen.

holvikiinteistot

Puolimatkan varatoimitusjohtaja Jorma Ahokas selvisi aluksi sadalla päiväsakolla, mutta hovioikeus ”kovensi” rangaistuksen viideksi kuukaudeksi ehdollista vankeutta koska totesi lahjuksen antamisen törkeäksi. Oikeuden mukaan Ahokas oli tietoinen siitä, että Puolimatkan maksama palkkio oli lahjus ja siitä, että osa palkkiosta menisi poliittisten puolueiden rahoitukseen.

Ahokkaan uraa ehdollinen tuomio ei haitannut. Se jatkui kiinteistönkehittämiseen erikoistuneen NCC Property Developmetin toimitusjohtajana sen jälkeen, kun NCC oli pudottanut mainettaan rasittaneen Puolimatkan pois Suomen yhtiönsä nimestä.

Puolueet saivat pitää lahjusrahansa

Oikeus pohti oliko Puolimatkan poliittisille puolueille maksama 100 000 markkaa palkkiota todellisesta konsultoinnista vai lahjontaa ja peiteltyä puoluerahoitusta. Nimellisesti rahat oli maksettu tutkimustyöstä.

Kaavoituslautakunnan puheenjohtaja Erkki Rantala (sd) ei halunnut arvioida, tekivätkö demarit 50 000 markan edestä todellista työtä. Demarien aluejärjestön saaman konsulttipalkkion lisäksi Holvikiinteistöt oli yrittänyt houkutellut Rantalaa Petikon automarketin kaavamuutoksen taakse lupailemalla 20 000 markan avustusta Rantalaa lähellä oleviin urheilukohteisiin.

Vantaan kokoomuksen aluesihteeri Kim Zilliacus vakuutti tehneensä töitä kokoomuksen aluejärjestön saaman 50 000 markan edestä. Zilliacuksen mukaan selvitystyön tuloksena koottiin mittava asiakirja-aineisto: Tammiston asemakaava-asiakirjojen lisäksi mm. Kaupunkiliiton toimintakertomus ja esite, Pasilanväylän suunnitelma ja Vantaan kulttuurihistorialliset ympäristöt -julkaisu. Zilliacus tosin myönsi, että suurin osa näistä asiakirjoista oli julkisia.

Nämä ”todistukset” kuitenkin riittivät ja kokoomuksen ja demarien piirijohto välttyi syytteiltä ja puolueet saivat pitää Holvikiinteistöltä saamansa rahat.

”Pimeän pullon” kysyjiä riitti

Holvikiinteistöjen toiminnan laajuudesta saa hyvän kuvan, kun tarkastelee missä kaikissa hankkeissa se oli mukana ennen kuin lahjusoikeudenkäynnit katkaisivat toiminnan.

Holvikiinteistöt tarjoutui kaavakonsultiksi Volvolle, Castrumille ja YIT:lle ja tarjosi palvelujaan niiden Vantaalla omistamien maiden ”jalostamiseksi.

Holvikiinteistöt pyysi Volvolta 600 000 markkaa siitä hyvästä, että saisi Volvon Kaivokselan tontin muutetuksi automarketkäyttöön. YIT:ltä pyydettiin 1,5 miljoonaa markkaa kaavamuutoksesta ja vuokralaisen löytämisestä tyhjälle toimisto- ja teollisuustontille Vapaalassa. Castrumin Hämevaarassa olevan tontin muuttamisesta automarkettontiksi Holvikiinteistöt pyysi 1,5 miljoonan markan konsulttipalkkiota.

Tämä konsultointi jäi kuitenkin ideointi- ja luonnosasteelle. Kotietsinnässä löydetyt sopimukset olivat luonnoksia, eikä niitä ollut allekirjoitettu eikä päivätty. Esitutkinnan mukaan asiat eivät edenneet sille asteelle, että rikosta olisi tapahtunut. Siksi syytteitä ei nostettu.

Neuvottelut olivat pisimmällä YIT:n kanssa vuonna 1993. YIT:llä oli Vapaalassa tyhjänä toimisto- ja teollisuuskäyttöön kaavoitettu tontti. Yritys oli ostanut sen Vantaan kaupungilta huippusuhdanteessa. Suhdanteiden käännyttyä se olisi halunnut myydä sen takaisin kaupungille, mutta tällä ei ollut ostohaluja.

Krp:n kuulusteluissa YIT:n Uudenmaan asuntotuotannon johtaja Jukka Terhonen kertoi, että Salminvuo ja Eklund tarjoutuivat hankkimaan tontille vuokralaisen. Holvikiinteistöjen piti myös neuvotella Vantaan kaupungin kanssa kaavamuutos, jossa rakennusoikeus säilyisi tontilla tai se siirrettäisiin jollekin muulle tontille Vantaalla.

Terhosen mukaan Salminvuon taustalla olo antoi hankkeelle vakuuttavuutta ja hän sai sen käsityksen, että Salminvuo saa asiat nopeasti liikkeelle Vantaalla.

YIT lopetti neuvottelut, koska Holvikiinteistöt vaati osaa maksusta heti sopimuksen allekirjoituksen jälkeen, vaikka ei pystynyt esittämään vuokralaisehdokasta.

Varsinaiset neuvottelut YIT:n kanssa kävi Eklund, mutta yhdessä tilaisuudessa myös Salminvuo keskusteli konsultoinnista.

Salminvuo oli läsnä Castrumin ja Holvikiinteistöjen konsulttineuvottelussa. Hänen ja Veikko Eklundin lisäksi mukana olivat Castrumin toimitusjohtaja Tapani Väljä ja SOK:n kiinteistöliiketoimen johtaja Jorma Heinonen.

SOK oli kiinnostunut perustamaan Castrumin omistamaan vanhaan teräsvaijeritehtaaseen automarketin. Holvikiinteistöt esitti, että se neuvottelee kaavamuutoksen, jolla automarketin perustaminen onnistuisi.

Väljä vertasi kanssakäymistä Holvikiinteistöjen kanssa tilanteeseen, jossa joku tulee myymään pimeää pulloa. ”Jollei sitä osta, ei ole myöskään syyllistynyt mihinkään.”

Sopimusta ei saatu solmituksi mm. siksi, että Vantaa teki periaatepäätöksen, ettei vanhoja teollisuushalleja muuteta marketeiksi. Castrum piti sopimusta myös liian kalliina.

Holvikiinteistöt hahmotteli konsulttisopimuksen myös Volvon Kaivokselan tontille. Sille piti saada automarketkaava. Volvon entinen hallintojohtaja Mika Seitovirta sanoi kuitenkin kuulusteluissa, ettei Volvolla ollut minkäänlaisia yhteyksiä Holvikiinteistöihin. Volvo oli hänen mukaansa keskustellut alueen kehittämisestä suoraan kaupunginhallituksen entisen puheenjohtajan Matti Virtasen (sd) ja kaavoituslautakunnan puheenjohtaja Erkki Rantalan kanssa.

Mikä on luvallista kestitystä ja matkailua?

Holvikiinteistöjen oikeusjutussa käsiteltiin myös poliisin tekemiä lisätutkintoja virkistystilaisuuksista ja matkoista. Puolimatka esimerkiksi oli syyskuussa 1994 esitellyt Vantaan kaupungin edustustiloissa Åvikissa Tammiston-hanketta. Paikalla oli kolmisenkymmentä päättäjää ja virkamiestä. 5800 markan kustannukset maksoi Puolimatka.

Esitutkinnassa kaupunginjohtaja Pirjo Ala-Kapee kertoi ilmoittaneensa valtuuston puheenjohtajalle Raimo Salminvuolle, ettei menettely saa toistua, koska valtuutettujen on aina syytä olettaa, että kaupunki maksaa Åvikin kustannukset. Salminvuon mielestä päättäjien puolueettomuus ei vaarantunut, vaikka Puolimatka maksoi kulut.

Salminvuon mukaan kaupungin edustustilaisuudet vähenivät kymmenesosaan, kun Ala-Kapee alkoi johtaa kaupunkia. ”Aiemmin tilaisuuksissa oli kunnon viinatarjoilu, nyt vain viiniä.”

Salminvuo kuvaili Ala-Kapeeta muutenkin erinomaisen pihiksi: ”Jokainen markka, kun menee kaupungin kassasta, melkein tuottaa kyyneleitä.”

Pariisin matka maksoi maltaita

Salminvuo itse maksoi Vantaan kaupunginhallituksen entisen puheenjohtajan Matti Virtasen (sd), maankäyttöjohtaja Olavi Hongon (kok) ja kaupunginsihteeri Seppo Nurmen (sd) Geneven-Pariisin –matkan, mikä toi näille syytteet 10 000 markan hyödystä henkeä kohden. Olavi Honka kertoi oikeudessa matkan aiheeksi tutustumisen Virtasen lomaosakkeeseen Sveitsissä.

Honko, Nurmi ja Virtanen kertoivat kaikki pyytäneensä Salminvuolta jälkikäteen laskua matkasta, mutta Salminvuo oli vakuutellut asian tulleen hoidetuksi. Kaksi vuotta myöhemmin asian tultua julkiseksi Virtanen maksoi Salmivuolle 5000 markkaa. Maksun viipymistä hän selitti omana huolimattomuutenaan.

Kaikki matkalaiset kertoivat jälkikäteen ihmetelleensä laskun suuruutta, sillä hotelli ei ollut heidän mukaansa mitään luksusta. Laskun luottokortillaan kuitannut Salminvuokin kertoi kummeksuneensa laskun loppusummaa, mutta oli maksanut sen tarkempia selvityksiä pyytämättä. Kukaan heistä ei osannut arvioida, mistä hotellilaskuun ilmestyneet ylimääräiset 15 000 markkaa olivat tulleet.

Syyttäjän mukaan Salminvuo ja matkalla mukana ollut Eklund pyrkivät Geneven-Pariisin -matkalla vaikuttamaan siihen, että Holvikiinteistöjen konsultoima Vepema saisi Petikkoon mieleisensä automarketkaavan.

Käräjäoikeus hylkäsi syytteen äänin 3-1. Hylkäämisen puolesta äänestivät käräjätuomari Risto Ruskokivi sekä lautamiehet Esteri Anslin ja Pirkko Vattulainen. Lautamies Mikko Kontio olisi hyväksynyt syytteet. Anslin oli valittu lautamieheksi kokoomuksen, Vattulainen sosiaalidemokraattien ja Kontio vihreiden esityksestä.

Hovioikeus palautti jutun syyttäjän vaatimuksesta takaisin alioikeuteen lisätutkimusten takia. Vantaan käräjäoikeus ottikin asian uudelleen käsittelyyn, mutta ei muuttanut päätöstään. Lautamiesten enemmistön mukaan virka- ja luottamusmiesten ilmainen matka vuonna 1993 Pariisiin ja Sveitsin Alpeille ei ollut lahjus, vaan läheisten työtovereiden yhteinen lomamatka.

Periaatteessa lautamiesten pitäisi olla luottamustoimessaan puolueista riippumattomia, vaikka puolueet heidät nimittävätkin voimasuhteidensa mukaisesti. Käytännössä ainakin Vantaalla omien puoluetovereiden tekemisiä ymmärrettiin niin hyvin, että se suututti syyttäjäkin.

Espoon insinöörien matkat tuomittiin

Vantaan huippujohto selvisi siis Pariisin-Geneven matkastaan ilman tuomiota. Huonommin kävi Espoon kaupungin palveluksessa olleille tavallisille insinööreille Prahan ja Tukholman matkoista.

Vuonna 1997 Espoon käräjäoikeus tuomitsi virkamiehen ja kaupunkiin työsuhteessa olleen projekti-insinöörin lahjuksen ottamisesta 40 päiväsakon rangaistuksiin. Miehet olivat olleet Espoon kaupungin rakennustyömaiden työpäällikköinä muun muassa Puolarmaarin alueella 1990-1992. Samaan aikaan he olivat tehneet rakennusurakoitsija Arvo Karppisen laskuun ulkomaanmatkoja.

Käräjäoikeuden mukaan Jaakko Messalan ja Ilkka Seivon matkoja ei voitu pitää hyväksyttävinä palvelussuhteen asianmukaisen hoidon kannalta. Messalan rangaistus tuli Prahan matkasta ja Seivon Prahan ja Tukholman matkoista, jotka rakennusurakoitsija Karppinen oli heille tarjonnut.

Karppinen oli sanonut tarjonneensa matkoja, koska urakat olivat onnistuneet niin hyvin. Syyttäjän mielestä kaksikon olisi täytynyt ymmärtää Karppisen yrittäneen vaikuttaa heidän työhönsä.

Rakennusurakoitsija laskutti kaupunkia saamistaan Puolarmaarin alueen urakoista yli kolme miljoonaa markkaa. Muutos- ja lisätöitä hän sai tehdäkseen yli 300 000 markalla. Apualaisoikeuskanslerin mielestä muutos- ja lisätöiden sekä ulkomaanmatkojen samanaikaisuus osoitti lahjusyhteyden.

Lahdessa testattiin kahdesti kestinnän rajoja

Lahdessa koeteltiin hyväksyttävän kestitsemisen rajoja sekä 1980-luvun että 1990-luvun alussa. Laki muuttui vuonna 1990 tiukempaan suuntaan.

Päijät-Hämeen keskussairaalan rakennustoimikuntaa johtanut Lahden entinen kaupunginjohtaja Aarre Santero tuomittiin vuonna 1984 kuuden kuukauden ehdolliseen vankeuteen jatketusta lahjoman ottamisesta. Rakennus-Ruolan entinen aluejohtaja sai viisi kuukautta ehdollista.

Santero oli saanut kestitystä noin 200 kertaa ravintolatarjoilujen ja matkojen muodossa vuosina 1972-1980. Yli puolet näistä kestityksistä ylitti oikeuden mukaan kohtuuden rajan. Myös laitetoimittaja osallistui kestityksiin, mutta häntä ei tuomittu.

Kolme Lahden kaupungin virkamiestä sai vuonna 1993 sakot lahjusrikkomuksesta. He ottivat vastaan kestitystä normaalimäen muovituksen voittaneelta porvoolaisyritykseltä, jonka tuotepäällikkö sai sakot lahjuksen antamisesta.

Virkamiesten sakot olivat 4560 markasta 7200 markkaan. Kestitystä tarjonnutta tuotepäällikköä Lahden raastuvanoikeus rankaisi 9000 markan sakoilla.

Helsingin Sanomien mukaan oikeuden päätös oli sikäli merkittävä, että sillä mitattiin ensimmäisiä kertoja rikoslain uudistuksen jälkeen sitä, millaista kestitystä virkamies voi vastaanottaa. Tässä tapauksessa normaalimäen muovitusta valmistellut virkamieskolmikko pääsi nauttimaan urakkakilpailun voittaneen porvoolaisyrityksen antimia muun muassa Norjassa, Vuokatissa, Jämsässä sekä Lahdessa.

Kouvolan hovioikeus kumosi päätöksen. Hovioikeuden mielestä kestintä oli normaalia vieraanvaraisuutta.

Tapaus meni korkeimpaan oikeuteen saakka. Siellä tuli tuomioita. Oy C. E. Lindgren Ab:n tuotepäällikkö Mauno Kirkkala joutui maksamaan 60 päiväsakkoa eli 9000 markkaa lahjuksen antamisesta. Virkamiesten – insinööri Kauko Lammen, rakennusarkkitehti Raimo Loukon ja Pentti Tiilikaisen – sakot vaihtelivat 30:stä 40:een päiväsakkoon. Rahassa tämä tarkoitti neljästä tuhannesta markasta seitsemään tuhanteen markkaan. Miehet tuomittiin lisäksi menettämään valtiolle rikoksen kautta saatuna hyötynä kestitykseen käytetty rahasumma.

Kirkkala kestitsi virkamiehiä useaan otteeseen. Alkoholipainotteiseen tarjoiluun kului lähes 7000 markkaa.

Virkamiehet osallistuivat kestintään ennen kuin miljoonan markan muovitusurakan tekijästä oli päätetty. Molemmilla tarjouskierroksilla kilpailevan yrityksen tarjous oli halvempi, mutta urakka annettiin C. E. Lindgrenin tehtäväksi. Asian oli valmistellut Lampi, ja päättävässä kokouksessa Loukko ja Tiilikainen kävivät selostamassa asiaa.

KKO huomautti, että kestintää saaneet virkamiehet olivat avainasemassa valmistellessaan sitä, kenelle muovitusurakka annettaisiin. Tarjoilu tapahtui erittäin arassa vaiheessa, koska kilpailevan yritykset tarjous oli jo jätetty kaupungille.

KKO:n mielestä Kirkkala oli tiennyt, ettei kyse ollut tavanomaisesta vieraanvaraisuudesta, vaan tarjoilu oli omiaan vaikuttamaan virkamiehiin. Virkamiesten puolestaan oli täytynyt ymmärtää, että kestintä heikentää luottamusta viranomaisten toiminnan tasapuolisuuteen.

Vuotoksella oltiin sopivan vieraanvaraisia

Vuonna 1998 taistelu Vuotoksen altaan rakentamisesta kärjistyi keskusteluihin siitä, mikä on sopiva tarjoilu allasalueeseen tutustuville virkamiehille. Kemijoki Oy oli tarjoilut ruokaa useille Lapin ympäristökeskuksen, Suomen ympäristökeskuksen ja maa- ja metsätalousministeriön virkamiehille sekä Vuotoksen katselmustoimikunnalle.

Kaikkiaan 43:a miestä epäiltiin joko lahjuksen ottamisesta tai sen antamisesta. Virkamiehiä epäiltiin myös virkavelvollisuuden rikkomisesta. Kestitystilaisuudet liittyivät Vuotokseen suuunnitellun tekoaltaan ja Kelukosken voimalan rakentamishankkeisiin. Voimayhtiön mukaan kyse oli sienikeittotason vieraanvaraisuudesta.

Juttu sai alkunsa, kun oikeusasiamiehelle tehtiin kesällä 1996 yksityinen kantelu, jossa kerrottiin Kemijoki Oy kestinneen vesioikeuden jäseniä ja muita ihmisiä ravintolassa Sodankylässä. Esitutkinta laajeni koskemaan voimayhtiön kestityksiä usean vuoden ajalta ja epäiltyjen määrä kasvoi.

Rovaniemen kihlakunnansyyttäjä Arto Mäkinen oli jo kertaalleen jättänyt syytteet nostamatta. Valtakunnansyyttäjänvirasto otti asian harkittavakseen,  mutta lopulta sekään ei pitänyt syytteitä perusteltuna.

Oikeus piti mestarille tarjottua kalamatkaa lahjuksena

Turun kaupungin vastaava rakennusmestari tuomittiin vuonna 2007 sakkoihin lahjuksen ottamisesta. Kyseessä oli kesällä 2005 tehty kalastusmatka Lappiin. Matkan kustansi urakoitsija, jonka rakennusmestari oli valinnut hoitamaan useita kaupungin työkohteita, vaikka sen tarjous ei ollut edullisin.

Turun käräjäoikeus määräsi miehelle 60 päiväsakkoa. Maksettavaa kertyi yhteensä 360 euroa. Lisäksi hän joutui maksamaan valtiolle vastaanottamansa edun arvona lähes 1 300 euroa. Virkansa mies sai pitää.

Kalamatkan tarjonneen asbesti- ja ilmastointialan yrityksen toimitusjohtaja sai kuusi kuukautta ehdollista vankeutta. Lahjuksen antamisen lisäksi rangaistus tuli törkeästä petoksesta, sillä toimitusjohtaja oli ylilaskuttanut kaupunkia.

Olavi Loukon Lapin-matkoista tuomio

Viimeisin tulkinta virkamiehille sopivista, kutsujien osin tai kokonaan maksamista matkoista saatiin vuonna 2013.

Hovioikeus tuomitsi Espoon teknisen toimen johtajalle, rakennusalan diplomi-insinööri Olavi Loukon 60 päiväsakkoon lahjusrikkomuksesta. Hänet tuomittiin myös maksamaan rikoksella saatu taloudellinen hyöty 7593 euroa.

Tutkinta käynnistyi vuonna 2008, kun sitoutumaton kaupunginvaltuutettu Kurt Byman teki tutkintapyynnön Loukon virkamatkoista.

louko

Tutkinta koski yli kymmentä matkaa, mutta itse tuomio tuli yhdeksästä Lapin-matkasta vuosina 2004-2008, joihin yhtä matkaa lukuun ottamatta mukana oli osallistunut myös Loukon puoliso. Matkoille oli yleensä kaupunginjohtajan hyväksyntä, mutta kaupunginjohtaja ei aina ollut tiennyt puolison osallistumisesta.

Matkojen järjestäjinä toimivat VVO, Engel, ISS, NCC, Realprojektit, Rakennusteollisuus RT ja Talonrakennusteollisuus. Kaupunki yleensä maksoi Loukon matkat, mutta näillä Lapin matkoilla kutsujat maksoivat osin tai joissakin tapauksissa jopa kokonaan matkakustannukset.

Oikeuden mukaan Louko ei olisi saanut ottaa vastaan etuuksia näillä Lapin-matkoilla, joissa järjestäjänä oli yrityksiä, joilla oli Espoon kaupungin kanssa joko sopimus tai sopimusneuvottelu. Rakennusteollisuuden katsottiin edunvalvontajärjestönä edustaneen koko rakennusliikekenttää.

Louko itse koki tuomion vääräksi, koska hänen mukaansa yhteydenpito yrityksiin oli osa hänen tehtävänkuvaansa.

”Kyse on Espoon elinkeinopolitiikasta. Pyrin menemään paikkoihin, joissa voisin markkinoida Espoota ja saada meille toimijoita. Ei siis niin, että minua olisi syötetty tavoitellen jotain etua”, hän sanoi.

Louko kritisoi sitäkin, että tuomio puuttui etuuksina tarjottuihin aterioihin. ”Voisi melkein sanoa, että tässä haetaan alarajaa sille, mitä voi tehdä ja mitä ei, kun on kyse niinkin pienistä asioista kuin syömisen hinnoista.”

Espoon valtuusto ei pitänyt sakkotuomiota niin vakavana, että se olisi vaatinut Loukon erottamista. Hän selvisi varoituksella.

Virkamiesten tulevan toiminnan kannalta tärkeää oli, että hovioikeus hyväksyi ison osan kiistellyistä Loukon matkoista hänen työhönsä kuuluviksi. Niitä olivat kotimaan musiikkiesityksissä käyntien ja muiden sidosryhmäsuhteiden tapaamisten ohella muun muassa Amerikan matka, jossa tutustuttiin puurakentamiseen tai Budapestin matka, jossa perehdyttiin metron rakentamiseen juuri, kun länsimetron rakentamista suunniteltiin.

Kuluttajariitoihin pyrittiin vaikuttamaan matkoilla

Helsingin hovioikeus  tuomitsi vuonna 2013 kuluttajariitalautakunnan puheenjohtajan Pauli Ståhlbergin sakkoon kahdesta lahjusrikkomuksesta. Rangaistukseksi tuli 20 päiväsakkoa eli1 800 euroa. Lisäksi hänet määrättiin korvaamaan valtiolle saamansa taloudellinen hyöty 2 2000 euroa.

Oikeuden mukaan kaksi Ståhlbergille tarjottua ulkomaanmatkaa olivat luonteeltaan pikemminkin virkistys- kuin seminaarimatkoja. Matkan Hampuriin tarjosi Saton ja VVO:n silloin omistama Suomen Asumisoikeus Oy vuonna 2007 ja matkan Tsekkiin VVO vuonna 2009.

Kuluttajariitalautakunta käsittelee muun muassa asuntokaupoista, asumisoikeuden luovutuksesta ja asuntojen vuokrauksesta tehtyjä valituksia. Vuonna 2009 lautakunta käsitteli poikkeuksellisen paljon VVO:ta koskeneita valituksia. Niitä oli peräti 25.

Ståhlberg ei olllut osallistunut kuluttajariitalautakunnassa asumisasioiden käsittelyyn eikä oikeuden mukaan Ståhlbergin subjektiivinen puolueettomuus ollut vaarantunut. Oikeus katsoi kuitenkin, että puheenjohtajan menettely oli omiaan heikentämään luottamusta viranomaistoiminnan tasapuolisuuteen.

Aiemmin Helsingin käräjäoikeus oli hylännyt syytteet. Sen mielestä matkat olivat korvausta Ståhlbergin matkalla pitämistä luennoista.

Vaasassa käynnissä esitutkinta matkoista

Vaasassa on viime aikoina pohdittu, mikä on virkamiehelle sopivaa matkustamista. Helmikuussa 2016 Vaasassa aloitettiin esitutkinta virkamiesten lahjusepäilystä. Lahjontaepäily nousi esiin maarakennusyritykseen tehdyn verotarkastuksen yhteydessä.

Ilkka-lehden mukaan Pohjanmaan poliisi epäilee vaasalaisyhtiön johtohenkilöiden antaneen lahjuksia Vaasan kaupungin virkamiehille. Törkeästä lahjuksen tarjoamisesta epäillään muutamia henkilöitä yrityksestä ja muutamia kaupungin virkamiehiä epäillään lahjuksen vastaanottamisesta. Poliisi tutkii, ovatko maarakennusurakoitsijan virkamiehille tarjoamat matkat olleet huvi- vai työmatkoja.

Törkeästä lahjuksen antamisesta voi epäillä henkilöä, jos lahjuksen antaja pyrkii saamaan lahjottavan toimimaan velvollisuuksiensa vastaisesti niin, että toiminta hyödyttää huomattavasti lahjan antajaa tai kolmatta osapuolta. Törkeästä lahjuksen antamista voidaan epäillä myös silloin, jos lahjan arvo on huomattava ja lahjuksen antaminen on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Törkeästä lahjuksen antamisesta voidaan tuomita vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

Tiehallituksen insinöörille tuomio lahjuksen ottamisesta

Kaikki virkamiehet eivät ole tyytyneet kestitykseen ja matkoihin vaan ovat vaatineet tai ottaneet vastaan selvää rahaa.

Helsingin hovioikeus tuomitsi vuonna 1994 tiehallituksen rakennusinsinöörin neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen lahjuksen ottamisesta. Hovioikeus määräsi insinöörin maksamaan 60 päiväsakkoa yhteensä 6000 markkaa.

59-vuotias rakennusinsinööri syyllistyi Helsingin Sanomien mukaan lahjuksen ottamiseen vuonna 1991, kun hän toimi tiehallituksen tuotanto-osastolla. Hän vaati kahteen otteeseen eräältä urakoitsijalta, että tämä maksaisi kolmanneksen siltapaalujen tarkastuksesta saadusta summasta insinöörille.

Helsingissä useita lahjusskandaaleja

Vuonna 1988 urakkahuijauksista tuli useita epäilyjä. Lapin keskussairaalassa epäiltiin yhden urakoitsijan suosimista. Sen hallituksen puheenjohtaja, Sodankylän kunnanjohtaja oli saanut jo aiemmin samanlaisesta toiminnasta huomautuksen. Porvoossa paikallisia urakoitsijoita epäiltiin tarjouskartellista.

Liikuntaviraston urakkajuttu

Helsingissä tutkittiin 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla urheilu- ja ulkoiluviraston toimintaa. Esimerkiksi Kallahden pysäköintikentän sai urakoitsija, joka lähetti eri nimillä kaikki neljä pyydettyä tarjousta. Samaa urakoitsijaa epäiltiin Uimastadionilla siitä, että työ oli otettu alihintaan, mutta lisälaskuilla hintaa oli vedätetty ylös. Lisälaskut oli pilkottu niin pieniksi, ettei niitä tarvinnut viedä lautakunnan hyväksytettäväksi ja laskua oli voitu laittaa peräkkäisinä päivinäkin.

liikuntavirasto90

Liikuntavirasto toimi raastuvanoikeuden mielestä virheellisesti pilkkoessaan suuria urakoita pienemmiksi. Urakoiden viipaloinnilla virasto vältti kaupungin luottamushenkilöiden puuttumisen ratkaisuihin.

Urakoinnin pilkkomisesta päättäneet viraston teknillisen osaston rakennusmestarit olivat oikeuden mielestä tahallaan menetelleet kaupungin ohjesäännön vastaisesti. Vuoden 1990 alussa voimaan tulleen uuden virkarikoslain perusteella heidät jätettiin kuitenkin tuomitsematta. Sen sijaan rakennusmestareiden esimiehet, liikuntaviraston johtaja Reijo Vartia ja viraston teknillisen toimiston päällikkö Erkki Iivanainen, tuomittiin valvontavelvollisuuden laiminlyönnistä. Iivanainen tuomittiin ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja määrättiin menettämään virkansa lahjusten oton vuoksi. Vartialle tuomittiin tässä ns.urakkajutussa 70 päiväsakkoa.

Liikuntavirastossa oli ahne piiripäällikkö

Liikuntaviraston ongelmat jatkuivat, sillä yksityisen sähköalan yritykseen johtoon kuuluva sähköteknikko tuomittiin vuonna 1997 käräjäoikeudessa lahjuksen antamisesta Helsingin liikuntaviraston entiselle piiripäällikölle.

Yhtiö teki vuonna 1992 sähkötöitä piiripäällikön kesähuvilalla. Piiripäällikkö kertoi käräjäoikeudessa, että hän oli aikaisemmista töistä sopinut sähköteknikon kanssa niin, että useita urakoita liikuntavirastolle tehnyt yritys laskutti piiripäällikön yksityisetkin kustannukset virastolta. Käräjäoikeuden mukaan sähköteknikko antoi piiripäällikölle lähes 9000 markan etuuden, minkä tarkoituksena oli vaikuttaa uusien töiden saamiseen kaupungilta. Ilta-Sanomien jutun mukaan työt tehtiin ilmaiseksi, koska urakoitsija pelkäsi muuten menettävänsä kaupungin työt.

Käräjäoikeus tuomitsi sähköteknikon maksamaan sakkoja 10 500 markkaa, mutta hovioikeudessa sakot alenivat 7000 markkaan.

Lahjonnan anto tuli ilmi laajemmassa jutussa, jossa käsiteltiin Helsingin liikuntaviraston väärinkäytöksiä. Kymmenkunta työntekijää oli vuosien varrella ostanut kaupungin laskuun, mutta omaan käyttöönsä muun muassa rakennustarvikkeita, bensiiniä ja koneita.

Kolme päätekijää tuomittiin käräjäoikeudessa ehdollisiin vankeusrangaistuksiin ja kuusi muuta sakkoihin. Kolme syytettä hylättiin. Ankarimman rangaistuksen, puolitoista vuotta vankeutta ehdollisena sai entinen itäisen ulkoilualueen piiripäällikkö. Hänet tuomittiin myös 60 päiväsakkoon.

Piiripäällikkö tuomittiin lahjuksen ottamisesta, törkeästä kavalluksesta ja virka-aseman väärinkäytöstä. Hän oli mm. tilannut kaupungin laskuun maastomönkijän ja veneitä, jotka menivät kuitenkin omaan käyttöön.

Uutelan ulkoilualueen entinen etumies tuomittiin kavalluksesta kuudeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen. Lisäksi hänelle määrättiin 30 päiväsakkoa. Kolmas liikuntaviraston työntekijä tuomittiin kavalluksista 60 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Jutussa oli kaikkiaan 32 rikoksesta epäiltyä. Heistä 12 joutui syytteeseen. Tutkimukset johtivat viraston päällikön Reijo Vartian erottamiseen, vaikka häntä ei nyt syytetty.

Kiinteistöviraston oli ahne isännöitsijä

Helsingin kaupungin kiinteistöviraston lahjusjupakka 2000-luvulla liittyi pienehköihin kaupungin rakennusten ylläpitoremontteihin, joita talo-osaston isännöitsijät junailivat. Isännöitsijät olivat ylittäneet toimivaltuuksiaan sallimalla ylilaskutuksen ja pilkkomalla urakoita osiin. Syksyllä 2001 kiinteistölautakunta ryhtyi omiin kurinpitotoimiinsa kahta isännöitsijää ja yhtä toimistopäällikköä vastaan. Yhdestä isännöitsijästä kiinteistövirasto teki tutkintapyynnön poliisille.

kiinteistovirasto

Vuonna 2004 poliisin esitutkinnassa virkamiesten epäiltiin ylittäneen hankintavaltuuksiaan sekä laiminlyöneen kilpailuttamista ja työkohteiden valvontaa. Esitutkinnassa kävi myös ilmi, että rakennusyritykset olivat yrittäneet lahjoa virkamiehiä saadakseen urakoita. Pienimmillään lahjukset olivat olleet ravintolatarjoilua ja suurimmillaan sitä, että rakennusmiehet työskentelivät ilmaiseksi virkamiesten yksityisasunnoissa.

Helsingin kiinteistövirastossa toiminut piiri-isännöitsijä tuomittiin lahjuksen ottamisesta 90 päiväsakkoon. Myös lahjuksia antaneelle yrittäjälle tuli sakkotuomio.

Helsingin Veden toimitusjohtajan talourakasta tuomioita

Helsingin Veden entinen toimitusjohtaja Timo Kulmala tuomittiin vuonna 2008 vuodeksi ehdolliseen vankeuteen virka-aseman väärinkäytöstä, lahjusten ottamisesta sekä avunannosta veropetokseen. Hänet myös määrättiin maksamaan 35 000 euroa saamiensa lahjusten arvona.

helsinginvesi

Käräjäoikeuden mukaan Kulmala mm. teetti omaan taloonsa kaivutöitä ilmaiseksi Ilmari Järvinen Oy:llä, jonka palveluja Helsingin Vesi oli käyttänyt pitkään. Lisäksi rakennusliike oli pystyttänyt Kulmalan omakotitalon Vartiokylään alihintaan.

Oikeus tuomitsi kuljetus- ja maanparannusyhtiön toimitusjohtaja Jarmo Järvisen 2,5 vuoden vankeuteen lahjuksen antamisesta ja törkeästä petoksesta. Järvinen tuomittiin yhteisvastuullisten korvausten lisäksi maksamaan Helsingille aiheutuneesta vahingosta 146 000 euroa ja Uudenmaan verovirastolle 206 000 euroa.

Helsingin Veden verkkoyksikön entinen tuotantopäällikkö tuomittiin 1,5 vuoden ehdolliseen vankeuteen lahjusten ottamisesta, törkeästä veropetoksesta ja avunannosta virka-aseman väärinkäyttämiseen.

Lama poiki luovia selviytymis- ja rahastuskeinoja

1980-luvun kasinotalous synnytti kekseliäiden ja häikäilemättömien pelureiden joukon. He aloittivat uudenlaisen, laillisuuden rajamailla liikkuneen taloudellisen toimeliaisuuden. Siihen kuuluivat kommunistisen puolueen sijoituspeli, pörssin sisäpiirijuonittelut, pankkien salaiset osakejärjestelyt, rahanpesu, tyhjän päälle rakennetut arvopaperi-, kiinteistö- ja tonttikaupat, vakuudettomien lainojen haalimiset ja hämärät tilit pienten saarivaltioiden veronkiertopankeissa.

Not a real

mattila

Notarealin kiinteistökuplan puhkeaminen oli niistä yksi räikeimmistä, mutta tapauksena niin sekava syytetyn ja kertaalleen vankilaan tuomitunkin Jukka-Pekka Mattilan ulkomaille pakoiluineen, että sitä en käsittele sen enempää.

Sama koskee Tikuna ja Takuna tunnettuja liikemiehiä Jari Tanneria ja Jukka Malmista, jotka saivat vuonna 1996 Helsingin käräjäoikeudessa seitsemän vuoden vankeusrangaistukset kiinteistökauppojen ja niiden luototuksen yhteydessä tehdyistä talousrikoksista. Lainoja hövelisti jakanut pankinjohtaja Risto Iso-Lotila sai viisi vuotta ja kaksi kuukautta vankeutta.

Jari Tanner ja Jukka Malminen huijasivat OKO-Alekista kymmenien miljoonien markkojen lainat. Tapaus paljastui vuonna 1990. Pankki myönsi suuria luottoja eri yhtiöille, jotka kuuluivat samaan ryppääseen. Vakuutena olleiden kiinteistöjen arvot oli arvioitu roimasti yläkanttiin.

Vuosikymmenen vaihduttua kasinotalous vaihtui syvään lamaan, mutta tämä ei siistinyt liike-elämän tapoja vaan päinvastoin taloudellinen ahdinko lisäsi tarvetta keksiä luovia konsteja lamasta selviämiseksi. Kaikki niistä eivät kestäneet päivänvaloa.

Ministeri koplasi pankin ja omat etunsa

Sanomien uutisarkisto kertoo korutonta tarinaa, miten kankaanpääläinen kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalon (kesk) yritti pelastaa konkurssin partaalla olevat betoni- ja muut yritykset. Konkurssi häämötti jo silloin, kun hänet nimitettiin ministeriksi.

Juhantalo koplasi vuonna 1991 yhteen omien yhtiöidensä pelastamisen ministeriön tukipolitiikkaan. Hän lupasi vaikeuksissa olleelle Tampellalle valtion tukea, jos yhtiön omistanut Säästöpankkien Keskus-Osake-Panki eli Skop olisi auttanut Juhtantalon taloudellisissa vaikeuksissa olleita yrityksiä. Tampella oli niin ylivelkaantunut, että kukaan ei olisi ostanut sitä markallakaan.

Juhantalon koplaus paljastui Skopin entisen pääjohtajan Christopher Wegeliuksen julkaisemista päiväkirjoista, mutta siitä todistivat oikeudessa muutkin. Tampellan toimitusjohtaja Timo Summa kertoi Ilta-Sanomien vuonna 1993 tekemän jutun mukaan: ”Kun Tampellan asioista oli keskusteltu arviolta ehkä 15 minuuttia, ja muistan että koko tapaaminen oli nimenomaan sitä varten sovittu, niin ministeri Juhantalo yllättäen ja hyvin suoraviivaisesti siirsi keskustelun omiin yksityisiin taloushuoliinsa.”

Skopin johtaja Hannu Puhakka puolestaan kertoi: ”Juhantalo antoi ymmärtää, että meillä molemmilla on ongelma, hänellä hänen yritystensä taloudellinen ongelma, meillä Tampella-ongelma ja että nämä molemmat voitaisiin ratkaista kerralla, eli että me ratkaisemme hänen ongelmansa ja hän pyrkii ratkaisemaan meidän ongelmamme.”

Yritysryppäänsä pelastukseksi Juhantalo kaavaili Herrala-talojen ja hämeenlinnalaisen AKP-Palvelu Oy:n osakekannan hankkimista. AKP-Palvelu myi GM-autoja, omisti kiinteistöjä ja sillä oli tileillään paljon rahaa.

Vaikka yritysostoon olisi saatu rahoitus, olisi Juhantalon vielä lisäksi tullut saada jo olemassa olevat 26 miljoonan markan velkansa nollakorkoisiksi. Rahoittajilta odotettiin suurta pitkämielisyyttä, sillä AKP-Palvelu Oy:n kiinteistöjen arvo olisi mahdollisesti vasta 7 – 8 vuodessa noussut niin, että arvonnousulla olisi kyetty hoitamaan jäljellä olevien lainojen takaisinmaksu.

Juhantalo yritti neuvotella rahoituksen Skopista, mutta tuloksetta. Syyksi pankki kertoi AKP-Palvelun kiinteistöjen yliarvostamisen.

Skopin Hannu Puhakka kertoi poliisille Juhantalo vakuuttaneen, etteivät AKP-Palvelun kiinteistöt ole ongelma, koska hänellä on ”ystäviä”. Puhakka sanoi Juhantalon maininneen joitakin merkittäviä suomalaisyhtiöitä ja pääjohtajatason henkilöitä jopa nimeltä, jotka olisivat valmiita ostamaan kiinteistöt.

Kun pankki tiedusteli asiaa Juhantalon mainitsemasta pörssiyhtiöstä, sieltä ilmoitettiin, ettei se tulisi antamaan ministerin lupailemaa ostositoumusta. AKP-Palvelu Oy:n ostohanke raukesi ja pian tämän jälkeen Juhantalon yritykset ajautuivat konkurssiin.

Keskustalaiset kansanedustajat tekivät parhaansa estääkseen Juhantalon jutun menemisen valtakunnanoikeuteen, mutta he hävisivät äänestyksen. Peräti 39 keskustalaista olisi jättänyt asian selvittelyn sikseen.

Valtakunnanoikeus tuomitsi vuonna 1993 Juhantalolle vuoden vankeustuomion ehdollisena. Hänet tuomittiin jatketusta rikoksesta, joka käsitti virkavelvollisuuden rikkomisen ja lahjuksen ottamisen.

Pääministeri Esko Aho jätti aluksi Juhantalon omaan harkintaan erota itse eduskunnasta. Kun hän ei sitä tehnyt, niin eduskunta erotti hänet. Juhantalo erotettiin myös Asianajoliitosta.

Tuomitun näyttävä paluu

juhantalo

Heti seuraavissa vaaleissa Juhantalo teki paluun eduskuntaan. Kankaanpääläiset arvostivat sitä, että hän oli ministerinä junaillut kuntoutuskeskuksen sijoittumisen Kankaanpäähän. Vuosina 2001-2008 hän toimi kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Vuoden 2015 vaaleissa hänet valittiin taas eduskuntaan ja keskusta osoitti luottamusta nostamalla hänet maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtajaksi. Juhantalo itse ilmoittautui halukkaaksi ja sopivaksi ministerinkin tehtäviin.

Verotuksen porsaanreikä synnytti tasekaupat

Vuosina 1990-92 Suomessa tehtiin sadoittain niin sanottuja tasekauppoja, joiden avulla yritys saattoi kääntää verovelat veronpalautuksiksi. Kaupat perustuivat yhtiöveron hyvityksestä annettuun lakiin, johon sisältynyt porsaanreikä huomattiin vasta syksyllä 1992. Verottajalta oli tuolloin lähdössä lähes 600 miljoonan markan palautukset. Tasekauppoja tehtiin muun muassa Suomen kommunistisen puolueen ja Vasemmistoliiton yrityksissä sekä laman yllättäneissä rakennusalan yrityksissä.

Ilta-Sanomien uutisessa vuonna 1994 kerrottiin, että verovelkaisen rakennusliike Antti Joela Oy:n omaisuus ja liiketoiminta myytiin joulukuussa 1990 Rakennus Joela Oy:lle. Hinta oli 4,5 miljoonaa markkaa.

Maksu hoidettiin minuuttirahalla. Samaa summaa siirrettiin muutaman minuutin sisällä tilille ja tililtä pois seitsemän kertaa. Paperilla näytti, että kauppasumma oli maksettu pikkuerissä. Oikeuden mielestä kyseessä oli rahaliikennesimulaatio eli valeoikeustoimi. Operaatio toteutettiin Toijalan Osuuspankissa pankin sulkemisajan jälkeen

Omaisuudesta ja liiketoiminnasta putsatun Antti Joela Oy:n osakekanta myytiin loimaalaiselle Loimec-konsernille. Hinta oli 3,9 miljoonaa. Maksu hoidettiin siirtelemällä tilillä edestakaisin samaa summaa kuten edellisessäkin kaupassa.

Oikeuden arvion mukaan Antti Joela Oy:n osakkeet olivat arvottomia. 3,9 miljoonaa markkaa ei ollut missään suhteessa osakkeiden arvoon. Lisäksi Loimec oli täysin maksukyvytön. Oikeuden mielestä kauppa oli valeoikeustoimi. Antti Joela Oy:n kirjanpito näytti 2,6 miljoonan voittoa. Se jaettiin osinkoina Loimec-konsernille. Yrityskaupan seurauksena Loimecille syntyi oikeus 1,9 miljoonan markan yritysveron palautukseen.

Muutaman minuutin ”vempautuksella” oli Antti Joela Oy:n kahden miljoonan verovelka muutettu lähes kahden miljoonan saatavaksi. Oikeus katsoi, että Loimec Oy:n tilintarkastajana toiminut Matti Tiura oli suunnitellut tämän operaation. Tiura sai vuoden ja kymmenen kuukauden vankeustuomion yllytyksestä törkeään petokseen ja avunannosta kirjanpitorikokseen.

Tiura oli suunnitellut myös Kauko Juhantalon yhtiöiden pelastusyrityksiä ja oli hänen todistajanaan niin sanotussa koplausoikeudenkäynnissä.

Loimec-konsernin omistaja Eino Onnela sai törkeästä petoksesta ja kirjanpitorikoksesta vuoden ja kymmenen kuukautta vankeutta.

Joela-yhtiöiden omistaja Antti Joela sai avunannosta törkeään petokseen ja kirjanpitorikokseen vuoden ja kahdeksan kuukautta vankeutta. Toijalan Osuuspankin johtaja sai avunannosta kirjanpitorikokseen puoli vuotta vankeutta.

Oikeuden mielestä yleinen etu olisi vaatinut päätekijöiden tuomitsemista ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Oikeus päästi heidät kuitenkin ehdollisella, koska tuomitut olivat ensikertalaisia. Ehdolliseen vaikutti myös se, että kyseessä oli ennakkotapaus eli ensimmäinen tuomio tasekaupoista.

Tuomitut määrättiin korvaamaan maksamatta jääneitä veroja pari miljoonaa markkaa sekä useita miljoonia markkoja Antti Joela Oy:n konkurssipesälle. Matti Tiura määrättiin korvaamaan saamansa hyöty eli runsaat 600 000 mk.

Rakveren rakentanut SRV konkurssiin

Kiinteistösijoittaja ja liikemies Markku Aropaltio oli mukana useissa tasekaupoissa. Yksi niistä liittyi Suomen Rakennusvienti SRV:hen, joka oli tehnyt isot voitot Rakveren jättiurakalla Eestin neuvostotasavallassa 1980-luvun lopulla. Perusyhtymästä  lähteneet insinöörit olivat perustaneet SRV:n, joka teki vuonna 1987 kilpailevan tarjouksen Perusyhtymänkin havittelemasta urakasta.

1990-luvun alussa näiden voittojen järjestelemiseksi tehtiin monimutkainen yritysjärjestely, jonka seurauksena Suomen Rakennusvienti SRV:n liiketoiminta siirtyi sveitsiläisen kauppahuoneen Espace Tradingin omistukseen. Myyjinä olivat Ilpo Kokkila ja Eero Nuutinen.

Uudesta yhtiöstä SRV Internationalista sveitsiläiset omistivat 70 prosenttia ja suomalaiset 30 prosenttia. SRV Internationalin toimitusjohtaja Tapio Pietilä kertoi Ilta-Sanomissa vuonna 1996, että sveitsiläinen hallituksen puheenjohtaja Anatole Stunkel oli bulvaani, sillä omistus säilyi Nuutisella ja Kokkilalla.

”Suomen Rakennusvienti SRV:n osakkeet ja liiketoiminta myytiin vaivihkaa kahdella kaupalla loppukesästä 1991. Sadan miljoonan markan osakkeet osti ylivelkainen Ingå-Invest Oy. Sen taustalla oli liikemies Markku Aropaltio, joka oli kuukautta aiemmin todettu ulosotossa varattomaksi. Suomen Rakennusvienti SRV:n liiketoiminta päätyi eräästä pöytälaatikosta ostetulle Afortus Oy:lle. Sen omistuksesta 70 prosenttia oli tuntemattomalla sveitsiläisyhtiöllä. Afortuksen nimeksi vaihdettiin nopeasti SRV International ja myöhemmin SRV Teräsbetoni”, kirjoitti toimittaja Teuvo Arolainen Helsingin Sanomissa vuonna 1997

Suomen Rakennusvienti Oy vaihtoi järjestelyssä nimensä Rop-Construction Oy:ksi. Markku Aropaltio lainasi Rop-Constructionista maksukyvyttömälle intressiyhtiölleen Ingå-Invest Oy:lle 17 miljoonaa markkaa, minkä seurauksena Rop-Construction meni konkurssiin vuonna 1994. Pesäluettelon mukaan yhtiön velat olivat yli 27 miljoonaa markkaa varoja suuremmat. Verottajan mukaan konkurssin takia jäi kymmenien miljoonien markkojen edestä veroja saamatta.

Helsingin hovioikeus tuomitsi vuonna 2001 Markku Aropaltion kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen. Lisäksi hänet määrättiin lähes 16,7 miljoonan markan korvauksiin veroista, jotka jäivät maksamatta hänen yhtiönsä konkurssin yhteydessä.

Aropaltiota epäiltiin alun perin puolesta tusinasta eri rikoksesta, mutta enin osa syytteistä hylättiin tai niistä luovuttiin. Tuomio tuli lopulta epäselvistä arvopaperikaupoista ja Aropaltion eri yhtiöiden välisistä lainanannoista vuosina 1991-92. Aropaltio pyöritti tuolloin ryvästä toisilleen velkaa olleita yrityksiä, jotka sittemmin ajautuivat konkurssiin.

Pöyryn pelastaminen oli riitaisa operaatio

Suomalaisista teollisuuden suunnittelukonserneista Ekono kaatui 90-luvun lamassa, mutta tärkeimmät osat siitä saatiin pelastettua Pöyryyn. Myös Jaakko Pöyryn perustaman Pöyry-Groupin kohtalo oli vaakalaudalla, sillä yhtiö oli rakentanut uuden pääkonttorin Vantaalle juuri laman kynnyksellä.

Kari Stadigh ja Henrik Ehrnrooth pelastivat 90-luvun puolivälissä Pöyry-konserni liikemies Kari Uotin omistaman Finvestin avulla. Järjestelyt olivat monimutkaiset ja johtivat riitaisiin oikeudenkäynteihin.

Helsingin Sanomat uutisoi Pöyryn pelastusoperaatiosta vuonna 1996 toteamalla, että Finvestin ja Pöyry-yhtiöiden johtajat pitivät yhtiöiden yhdistämistä tavanomaisena, yhtiöiden toimintaa vahvistavana liiketoimena.

Kari Uoti puolestaan väitti, että kauppojen ainoa tarkoitus oli pelastaa konkurssin partaalla ollut Pöyry. Uoti epäili, että Pöyry pelastettiin Finvestin rahoilla. Uotin mukaan ostajat eli veroparatiisiyhtiö Ardenoden omistajat Henrik, Georg ja Carl-Gustaf Ehrnrooth tiesivät, ettei Nokian entisellä toimitusjohtajalla Kalle Isokalliolla ollut lupaa myydä Finvestin osakkeita. Ilta-Sanomien uutisen mukaan Uoti väitti, että Isokalliolle luvattiin palkkioksi kuusi miljoonaa kick backinä eli hänen mukaansa lahjuksena.

Käräjäoikeuden päätöksen mukaan Kari Uotin bulvaanina Uotin  omistamassa sijoitusyhtiössä Deltaboni Oy:ssä toiminut Kalle Isokallio myi luvatta pörssiyhtiö Finvestin osakkeet. Isokallio tuomittiin maksamaan 28 miljoonaa markkaa ja syyttäjä nosti Isokalliota vastaan syytteen lahjuksen vaatimisesta elinkeinotoiminnassa.

Hovioikeus kumosi kuitenkin vuonna 2001 käräjäoikeuden tuomion ja Deltabonin maksettavaksi tuomittiin yli 2,3 miljoonan markan oikeudenkäyntikulut, mikä ajoi yhtiön konkurssiin.

Siinä vaiheessa Interbankin entinen toimitusjohtaja Kari Uoti itse kärsi jo kuuden vuoden vankilatuomiotaan. Tuomio tuli hänen vuonna 1993 myymänsä Interbankin myynnistä saamiensa rahojen piilottamisesta verottajalta.

Polarin Saksan toiminnassa rikkeitä

Polarin velkasaneeraus paljasti sen kansainvälisissä yhtiöissä epäselvyyksiä. Vuonna 1995 Polarin ex-johtaja Pertti Kauppila tuomittiin miljoonien markkojen korvauksiin Saksassa. Polarin tytäryhtiö S+T Bautrading GmbH:n tileiltä valui miljoonia markkoja rahaa jonnekin. Kauppila sai potkut S+T Bautrading GmbH:n johtajan paikalta 1991, kun emoyhtiö Polar alkoi epäillä väärinkäytöksiä.

Kolmisen vuotta potkujen jälkeen Polar laittoi vireille vahingonkorvauskanteen. Sen mukaan Kauppilalta vaadittiin noin kuutta miljoonaa D-markkaa. Kantajan epäilyjen mukaan Kauppila oli siirtänyt S+T Bautradingin varoja omille tileilleen muun muassa Sveitsiin.

Hakan konkurssin loppuselvittely käräjillä

Hakan konkurssi vuonna 1994 teki siitä Suomen suurimman konkurssipesän. Pesän omaisuuden myynnille ei ollut kiirettä, sillä alasajon kestoksi oli määritelty 10 vuotta. Paras omaisuus myytiin jo vuosina 1994–1995. Silloin myös iso osa Hakan asuntourakoista siirtyi ilman kilpailua Skanskalle, joka ei ollut suinkaan ostanut Hakaa vaan palkannut sen henkilökuntaa Suomessa aloittaneeseen yhtiöönsä. Asuntorahasto antoi sivusta tukensa näille urakoiden siirroille.

Syyttäjä kiinnostui Hakasta siinä vaiheessa, kun paljastui, että omaisuutta oli myyty selvästi alihintaan monimutkaisin järjestelyiden kautta, jotta pian seuranneissa uusissa kaupoissa tuo alihintaisuus ei olisi tullut ilmi.

Käräjäoikeus tuomitsi vuonna 2007 Sakari Saukkosen Hakan konkurssipesiin kohdistuneista 16 törkeästä petoksesta ja Lujataloon kohdistuneesta törkeästä kavalluksesta neljäksi vuodeksi vankeuteen. Saukkonen oli aiheuttanut menettelyllään konkurssipesille  1,57 miljoonan euron suuruiset vahingot ja Lujatalolle yli 168 000 euron vahingon. Tuomio koski vuosina 1996-1998 tehtyjä kauppoja.

Arto Holstin käräjäoikeus tuomitsi konkurssipesiin kohdistuneista kuudesta törkeästä petoksesta ja avunannosta törkeään petokseen kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Holsti aiheutti käräjäoikeuden mukaan konkurssipesille yhdessä Saukkosen kanssa yli 1,1 miljoonan euron vahingot.

haka

 

Käräjäoikeuden mukaan pesänhoitajia ja velkojia oli erehdytetty hyväksymään alihintaiset kaupat. Pesänhoitajat olivat tietämättömiä myös siitä, että Saukkonen oli tarjonnut kohteita ainoastaan tietyille ostajille tiettyyn hintaan edellyttäen, että ostaja oli maksanut Saukkoselle palkkion.

Sitäkään pesänhoitajat eivät käräjäoikeuden mukaan tienneet, että pesän palveluksessa ollut Arto Holsti oli rakennusyhtiön osakas. Holstin oli valmistelemassa kauppoja, joilla hänen osaksi omistamansa rakennusyhtiö oli ostanut pesän kohteita huomattavan alhaiseen hintaan ja pesän kohteita oli kierrätetty pesältä ostajayhtiön kautta Holstin ja Saukkosen yhtiöille ja Holstin läheistaholle.

Hovioikeudessa vankeustuomiot lyhenivät muutamilla kuukausilla. Kolmas henkilö selvisi puolella vuodella ehdollista vankeutta. Neljä konkurssipesältä alihintaisia kiinteistöjä ostanutta henkilöä tuomittiin ehdollisiin vankeusrangaistuksiin.

Ennakkoon valtakunnansyyttäjä Ari-Pekka Koivisto piti erittäin kokeneiden ja nimekkäiden pesähoitajien oikeudenkäyntiä yhteiskunnallisesti tärkeämpänä kuin konkurssipesän petostapauksia. Yksi heistä oli jopa Asianajajaliiton puheenjohtaja.

”Hakan kavallukset olivat tietysti isoja, mutta se nyt on vaan varastamista. Ei tätä yhteiskuntaa kauheasti kiinnosta, mitä varkaudesta saa. Mutta kun Suomen suurimpaan konkurssipesään valitaan kolme pesänhoitajaa, joilla on kokemusta, näkemystä ja osaamista, kovasti juristivoimaa taustalla ja heille annetaan tämmöinen voimakas lakisääteinen tehtävä, niin yhteiskuntaa kiinnostaa huomattavasti enemmän, minkälaista jälkeä heiltä voidaan vaatia”, Koivisto sanoi.

”Kun on valittu tätä osaamistasoa olevat juristit, niin voidaanko tässä leikkauksessa edellyttää huippukirurgin jälkeä vai saadaanko vedota siihen, että kun apulaislääkäri tekee tällaista, niin mekin saamme tehdä.”

Valtionsyyttäjän mukaan pesänhoitajat laiminlöivät tutkintapyynnön tekemisen poliisille neljän vuoden ajan. He jättivät vuonna 1998 poliisille konkurssipesän alihintaisia kiinteistökauppoja koskevan tutkintapyynnön, joka oli kuitenkin niin puutteellinen, ettei se johtanut esitutkintaan. Pesänhoitajien toiminnan vuoksi Haka-vyyhden oikeudenkäynnissä kaatui syytteitä 170 000 euron arvosta.

Juristien kokemus ja taitavuus näkyi, kun oli kyse oman toiminnan puolustamisesta. Valtaosa pesänhoitajiin kohdistuneista syytteistä kaatui vanhentuneina jo käräjäoikeudessa.

Hakan konkurssipesää hoitaneista kolmesta asianajajasta yksi tuomittiin sakkoihin Helsingin käräjäoikeudessa. Tuomio luottamusaseman väärinkäytöstä oli 60 päiväsakkoa. Tuomittu pesänhoitaja sai maksettavakseen yli 38 000 euron vahingonkorvaukset.

Kummila kupattiin tyhjäksi

Maineikas hämeenlinnalainen rakennusliike Kummila päätyi 1990-luvulla rakentajilta kahden bisnestietoisen ekonomin ja varatuomarin käsiin. Entinen pankinjohtaja Jari Aiminen osoitti rakennusliikkeen toimitusjohtajana kyvyttömyyttä arvioida suhdanteita investoidessaan betonielementtitehtaaseen laman jo kolkuttaessa ovelle, mutta toisaalta osoitti luovuutta omissa asuntojärjestelyissään.

Lamavuonna 1993 valtion korkotuki vuokra-asuntojen rakennuttajille oli poikkeuksellisen antelias eikä asuntoministerikään välittänyt siitä, keitä tuetuissa asunnoissa asuu, koska tärkeintä oli saada rakentajille töitä.

Rakennusliike Kummila anoi korkotukilainaa Etelä-Haagan rivitalotontilleen. Sinne piti tehdä yhdeksän työsuhdeasuntoa. Asuntorahasto ei kuitenkaan myöntänyt tukea, sillä huhut Kummilan heikosta taloudellisesta tilanteesta olivat kantautuneet sinnekin.

Yleishyödyllisille rakennuttajille tuota tukea annettiin, joten Kummila jakoi hankkeen VVO:n kanssa.  Satokin oli kiinnostunut, vaikka jäikin pian kiinni siitä, että oli myynyt korkotukiasuntoja tiskin alta.

Kummila sai asunnoista viisi ja VVO neljä. Kummilan asunnoista yksi merkittiin Jari Aimisen isän nimiin ja yksi avovaimolle, yhden sai varatoimitusjohtaja, varatuomari Jaakko Salmela ja yhden talousjohtaja. Viides meni Eläke-Varman yhteyspäällikölle.

VVO:n asunnoista yksi meni yhtiön tuotantojohtajalle ja loput kolme ehkä ihan tavallisille asunnonkysyjille, joille valtion tuki oli varsinaisesti tarkoitettu.

Kaksi Kummilan johtajaa ja Eläke-Varman johtaja vuokrasivat asunnot heti eteenpäin huomattavasti korkeammalla vuokralla mitä he itse maksoivat. VVO:n Kymppikotien asunnon pystyi lunastamaan kymmenen vuoden kuluttua itselleen.

Rahavirta veroparatiisien kautta itselle

Tämä oli kuitenkin vain pieni sivujuoni Kummilan tarinassa. Yhtiö meni konkurssiin vuonna 1994 ja konkurssipesä nosti Jari Aimista ja Jari Salmelaa vastaan syytteen 30 miljoonan markan pimittämisestä konkurssipesästä. Rahansiirrot tapahtuivat Suomesta Hollantiin ja sieltä edelleen välikäsien kautta miehille itselleen. Nämä puolta vuotta ennen yhtiön konkurssia tehyt rahansiirrot johtivat osaltaan yhtiön maksukyvyttömyyteen ja konkurssiin.

Liikemiehet olivat olleet niin taitavia, että oikeudenkin oli vaikea päästä selville, mitä oikein oli tapahtunut. Mukana rahansiirroissa oli piilotettuja pankkitilejä Unkarissa ja Turks ja Caicos -saarille perustettu veroparatiisiyhtiö. Tuloksena oli harvinaisen sekava ja pitkä oikeudenkäynti, jonka aikana Aiminen asui pääosin Espanjassa tai muuten vaikeasti tavoitettavissa.

Hämeenlinnan käräjäoikeus kohteli entistä kaupunginvaltuuston kokoomuslaista puheenjohtajaa ymmärtäväisesti ja hylkäsi Jari Aimista vastaan nostetut syytteet. Käräjäoikeuden mielestä ei ollut näyttöä siitä, että Aimisen ulosottoselvityksessä antamat tiedot olisivat olleet vääriä tai harhaanjohtavia.

Turun hovioikeus sen sijaan määräsi vuonna 2008 hänelle kaksi vuotta ehdotonta vankeutta törkeästä velallisen petoksesta. Pidempikin rangaistus olisi oikeuden mukaan ollut perusteltu, mutta hovioikeus lyhensi rangaistusta käsittelyn venymisen vuoksi. Tutkinta oli siihen mennessä kestänyt kahdeksan vuotta.

kummila

Korkein oikeus lievensi tuomion yhdyskuntapalveluksi, vaikka senkin mukaan oikeudenmukainen tuomio olisi ollut vankeus. Oikeuden mukaan oikeudenkäyntiprosessi kesti kuitenkin kaikkine vaiheineen liian kauan, jotta siitä olisi voitu langettaa vankeutta.

Korkein oikeus määräsi entiset omistajat palauttamaan konkurssipesälle 4,5 mijoonaa euroa. Jopa Aimisen keräämää taidetta myytiin pakkohuutokaupalla.

Likaisin talousjuttu vain sivuaa rakentamista

Lokapoikien juttu oli talousrikoksista yksi inhottavimmista. Lokapojat syytivät kymmenen vuoden ajan kymmeniä tonneja jätettä ympäristöön. Jäteöljyn, ravintolarasvojen ja ulosteiden kippaamisella omistajat säästivät kustannuksissa ja tienasivat miljoonavoitot.

lokapojat

Päätekijät Tarmo Kunnasranta ja Pentti Tiikkala saivat vuonna 2012 neljän vuoden vankeustuomiot. He joutuvat korvaamaan valtiolle rikoshyötynä saamansa miljoona euroa ja he joutuvat maksamaan eri tahoille korvauksia 269 000 euroa. Heille asetettiin myös vuoteen 2017 ulottuvat liiketoimintakiellot.

Syyttäjä vei asian hovioikeuteen ja vaati viiden vuoden tuomiota ja neljän miljoonan euron korvauksia. Hovioikeus tyytyi kuitenkin raastuvanoikeuden rangaistuksiin.

Jo vuonna 2013 Helsingin Sanomat kertoi kuitenkin, että liiketoimintakieltoa oli rikottu.

Puolueet keräävät vaalirahaa asuntorakennuttajiensa kautta

1980-luvun rötösherraoikeudenkäynnit siistivät vain hetkeksi rakennusalan ja poliitikoiden välisiä tapoja. Vuonna 1997 Rakennuslehti totesi, että puoluerahoitus on siistiytynyt, mutta ei poistunut. ”Nyt sitä hoidetaan seminaarien muodossa. Puolueelle on ihan sama, kuinka moni seminaarin osallistumismaksun maksaneista todella tulee paikalle”, lehti totesi haastateltuaan seminaarilippuja ostaneita rakentajia.

Onko seminaareita hyötyä, lehti kysyi yhdeltä ison konsernin aluejohtajalta Uudeltamaalta. ”Ei suoranaisesti, mutta haittaa varmaan olisi, jos ei osallistuisi.”

Tämä oli alalla jo vakiintunut fraasi, jota käytettiin myös viranomaisten kestityksen yhteydessä.

Rakennusliikkeiden ohella puolueet hyödynsivät omia asuntorakennuttajayhteisöjään vaalirahan keruussa. Kansaedustajaehdokkaiden välittämien vaalitaulujen ja vaalikirjojen ostajina ne olivat varma taho.

Tarveasunnot perustettiin rahoittamaan keskustaa

Keskustaa lähellä olevan yleishyödyllisen asuntorakennuttajan Tarveasuntojen rahanjako nousi 90-luvun lopulla julkisuuteen TV:n MOT-ohjemassa. Se kertoi, että Tarveasunnot jakoi vuonna 1997 omistajilleen 2,2 miljoonaa markkaa ja samanlaista pottia odotettiin myös vuodelle 1998.

Merkittävimpiä edunsaajia olivat yhtiön omistajiin kuuluvat vaalirahoitusta jakavat keskustalaiset säätiöt ja yhtiön pääomistaja, keskustan eläkkeellä oleva talouspäällikkö Reijo Vähätiitto. Hän oli noussut otsikoihin jo OMP- ja Noppa-oikeudenkäynneissä 1970- ja 1980-luvulla. Ensimmäisestä hän sai tuomionkin.

Kun ay-liike perusti vuonna 1970 VVO:n, niin myös keskustapuolue halusi oman asuntorakennuttajayhtiönsä. Sen perustivat Reijo Vähätiitto ja Kalevi Sassi muutaman muun keskustalaisen vaikuttajan kanssa. Vähätiitto oli silloin sekä puolueen talouspäällikkö että Tarveasuntojen yhdeksi omistajaksi tulleen Maaseudun Yhteisvaliokunnan rahastonhoitaja.

Vuonna 1974 Vähätiitto siirtyi kokonaan Tarveasuntojen palvelukseen ja vähitellen yhtiön omistus alkoi siirtyä keskustan säätiöiltä yhä enemmän hänelle. Tarveasunnot oli silti edelleen tärkeä keskustapuolueen tukija. Esimerkiksi Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanjaan se antoi 30 000 markkaa.  Kampanjaa veti Tarveasuntojen hallituksen entinen puheenjohtaja Esko Aho.

Paavo Väyrynen oli ollut Tarveasuntojen hallituksen jäsen vuosina 1975-1980, mutta 80-luvun rötösherraoikeudenkäyntien yhteydessä hän vakuutti, ettei ollut osallistunut yhteenkään hallituksen kokoukseen. Tuolloin Tarveasuntoja epäiltiin siitä, että se olisi lisännyt suunnittelukustannuksiin ylimääräisiä kustannuksia. Nämä syytteet kuitenkin kaatuivat oikeudessa.

Asuntorahaston keskustalainen ylijohtaja Teuvo Ijäs lupasi tuon TV-ohjelman jälkeen, että Tarveasunnoista tehdään ”kohtuullisen perusteellinen selvitys”.

Selvityksessä ei pidetty suurta kiirettä, vaikka Tarveasunnot nousi 2000-luvun alussa uudestaan julkisuuteen sääntöjen vastaisilla asukasvalinnoillaan. Asuntorahasto keskeytti lainoituksensa yhtiölle vasta syksyllä 2006, ja ilmoitti jatkavansa sitä ainoastaan, jos omistuspohja laajenee. Yhtiö oli etääntynyt liian kauaksi keskustalaisista juuristaan ja muuttunut perheyhtiöksi.

Ijäs uhkasi myös poistavansa yhtiön yleishyödyllisyysstatuksen. Ijäksen kovistelujen jälkeen Tarveasuntojen yleishyödyllinen asuntorakennuttaminen eriytettiin TA-Yhtymä Oy:ksi, johon Vähätiittojen omistusosuus määritettiin korkeintaan 45 prosentiksi.

Käytännössä määräysvalta on kuitenkin säilynyt Vähätiittojen perheellä, joka ei enää jaa entisen kaltaisia vaalitukia keskustalle eikä juuri osinkojakaan, mikä on harmittanut muita osakkaita.

Demareilla rahariihi Oulussa

Demarit saivat 1980-luvulla Ouluun oman vaalirahoittajansa Riihi-säätiön. Tarveasuntojen Reijo Vähätiiton tavoin Riihi-säätiön omistaja Toivo J. Kanninen teki yleishyödyllisestä asuntorakennuttajasta oman yksityisen bisneksensä. Puoluetovereiden tukeminen niin paikallisesti kuin valtakunnallisestikin oli  tärkeä osa menestysstrategiaa.

Miljoonatienestejä seurasi kuitenkin lopulta miljoonatuomio ja vankilareissu, vaikka Oulussa oikeuslaitoskin katseli touhua pitkään sormien läpi.

riihi

 

Oululainen demarivaikutttaja Toivo Kanninen perusti 1970-luvun alussa muutamien puoluetovereidensa kanssa vuokra-asuntoja rakennuttavan ja omistavan aatteellisen yhdistyksen.

Vuonna 1980 hän perusti Riihi Säätiön. 150  000 markan säädepääoman maksoi SDP:tä lähellä ollut järjestö Pohjolan Lomasuunta ry. Säätiön tarkoituksena oli tallentaa työväen- ja kansanperinnettä, edistää  biodynaamista viljelyä ja luonnonsuojelua, tukea ammatillisia opintoja sekä edistää sosiaalista asuntotoimintaa Suomessa.

Riihi-säätiön toimintaan liittyy läheisesti vuonna 1991 perustettu Livoli Oy. Se on Toivo Kannisen sataprosenttisesti omistama yhtiö, jonka päätoimiala on kiinteistöjen isännöinti.

Toivo Kanninen oli pitkään riidoissa puoluejohdon, lähinnä Kalevi Sorsan ja Oulun vahvan demarivaikuttaja Matti Ahteen kanssa. Paluu suosioon tapahtui vuonna 1993, kun Riihi-säätiö tuki avokätisesti Martti Ahtisaaren presidentinvaalikampanjaa.

Vaikka Kanninen oli tuomittu kiskomisesta ja kirjanpitolain rikkomisesta neljän kuukauden ehdolliseen vankeuteen vuonna 1984, niin Asuntorahasto hyväksyi Riihi-säätiön yleishyödylliseksi asuntorakennuttajaksi eli asuntojen vuokraamista sosiaalisin perustein harjoittavaksi yhteisöksi vuonna 1995. Paavo Lipposen hallitus oli juuri aloittanut työnsä työministerinään oululainen Liisa Jaakonsaari.

Säätiön kukoistuskauden voi sanoa alkaneen tuolloin: Ara myönsi sille edullisia arava- ja korkotukilainoja ja Oulun kaupunki, joka muista kaupungeista poiketen kaavoittaa vain omistamiaan maita, tarjosi sille hyviä tontteja.

Riihi-säätiö oli ensimmäinen, jossa huomattiin, että kuntapäättäjät antoivat mielellään tontteja puukerrostalojen rakentamiseen. Taustatukea tähän Kanninen sai Oulun yliopiston arkkitehtuurin professori Jouni Koiso-Kanttilalta, puoluetoveriltansa, jonka vaalikampanjaa hän oli tukenut vuonna 1995. Koiso-Kanttila joutui oikeuteen, koska Riihi-säätiön tutkimusrahoja puukerrostalorakentamista koskeneiden diplomitöiden tekemiseen oli ohjattu suoraan hänen toimistoonsa eikä yliopistolle. Nämä syytteet kuitenkin kaatuivat, koska tuota toiminta todettiin ihan hyväksyttäväksi.

Nokia-insinöörit nauttivat Aran tukea

Riihi-säätiön toiminta kasvoi vahvasti, mutta vuonna 2001 Asuntorahasto jätti Riihi-säätiön toiminnasta tutkintapyynnöt keskusrikospoliisille ja verottajalle ja seuraavana vuonna Ara poisti säätiöltä yleishyödyllisen yhteisön aseman.

Syy tähän oli se, että säätiö ei ollut rakentanut asuntoja suinkaan vähävaraisille oululaisille vaan vuosina 1996-1999 lähinnä Nokian insinööreille ja vuonna 1997 myös Oulun yliopiston henkilökunnalle.

Aran mukaan Riihi-säätiön rakennuttamistoiminnassa ei ollut noudatettu sosiaalista asuntotuotantoa koskevia säännöksiä.  Ara ei olisi voinut myöntää asuntoihin lainkaan korkotukea ja aravalainaa, koska niitä oli käytetty muihin kuin lain edellyttämiin käyttötarkoituksiin.

Ara oli saanut väärää tietoa myös kohteiden todellisesta rakennuttajasta. Asiakirjoissa rakennuttajaksi oli ilmoitettu Riihi-säätiö, mutta käytännössä siitä oli vastannut Kannisen omistama Livoli. Se hoiti myös isännöinnin, talonmiestyöt ja kirjanpidon. Näin tämäkin liikevaihto pysyi konsernin eli perheen sisällä.

”Taloudellinen hyöty on siirtynyt Kannisella ja hänen lähipiirilleen vuokratalojen asukkaiden kustannuksella”, Aran asianajaja totesi.

Patentti- ja rekisterihallitus pyysi säätiötä antamaan selvityksiä toiminnastaan vuonna 2003. Samana vuonna Oulun käräjäoikeus vangitsi Kannisen keskusrikospoliisin vaatimuksesta, mutta vapautti hänet pian.

Asukkaiden rahoja omistajaperheen menoihin

Kavallusepäilyt liittyvät säätiön omistamien kiinteistöyhtiöiden varojen väärinkäyttöön.

Säätiön omistamien kiinteistöyhtiöiden asukkaiden epäiltiin joutuneen maksamaan vuokrissaan Kannisen ja hänen perheensä laskuttamia korkoja, matkoja, ravintolalaskuja, kuntoiluvälineitä, moottorikelkka-ajeluita ja oppikirjoja. Kaikki 17 kiinteistöyhtiötä hankkivat kesällä 2000 kukin 200 Telian osaketta, jotka siirrettiin Toivo Kanniselle merkintähintaan.

Asukkaiden rahastaminen oli helppoa omistajasuhteiden takia ja siksi, että kiinteistöyhtiöiden hallituksissa ei ollut lainkaan asukkaiden edustajia.

”Asuntorahaston tarkastuskertomuksen mukaan velkasuhteet konsernissa risteilevät hallitsemattomasti. Selkeänä nousee kuitenkin läpi kantava idea: kun säätiö, Livoli, Kanninen, äiti tai tytär antaa lainaan rahaa, korko on aina 8 %. Kun Livoli, säätiö, Kanninen, äiti tai tytär taas ottaa lainaa, korkoa ei peritä. Parissa vuodessa kikkailulla kertyi satojen tuhansien yksityistulo. Taloyhtiöistä on puristettu myös koron nimellä kulkeva 8 %:n osinko, vaikka voitonjakokelpoisia varoja ei ole ollut”, kertoi Ari Korvolan toimittama MOT-ohjelma Riihi-säätiön epäselvyyksistä.

Patentti- ja rekisterihallituksen mukaan Riihi-säätiö harjoitti säätiölain vastaisesti liiketoimintaa: ”Säätiö on perustettu ja toimii edelleen henkilökohtaisen hyötymisen tarkoituksessa Toivo J. Kanniselle, tämän omistamalle Livoli Oy:lle ja Kannisen lähisukulaisille.”

Livoli Oy oli poikkeuksellisen kannattava yritys. Vuoden 2000 verotietojen mukaan Toivo Kannisen vuositulot olivat 3, 3 miljoonaa markkaa ja verotettava omaisuus yli 13 miljoonaa markkaa.

Käräjäoikeus määräsi Toivo Kanniselle väliaikaisen liiketoimintakiellon vuonna 2005. Talousrikossyyttäjä nosti syytteen Kannista vastaan 17 törkeästä kavalluksesta ja 12 avustuspetoksesta vuonna 2006.

Apurahoilla tuettiin poliitikoita

Verottajan verotarkastusmuistion mukaan valtaosa Riihi-säätiön vuosina 1994–2002 maksamista apurahoista oli myönnetty säätiön omien sääntöjen vastaisesti. Syyttäjä puolestaan epäili, että Kanninen oli tukenut paikallisia poliitikoita säätiön apurahoilla

Apurahoista huomattava osa oli myönnetty säätiön ja siihen liikesuhteissa olevien yritysten omistajille, näiden lähiomaisille ja työntekijöille. Lisäksi kymmenien tuhansien markkojen suuruisia apurahoja oli myönnetty säätiön hallituksen jäsenille, tilintarkastajalle ja heidän lähiomaisilleen.

Säätiö piti huolta poliittisista suhteista varsinkin demareiden suuntaan. Säätiö tuki Tarja Halosen vuoden 2000 presidentinvaalikampanjaa 16 000 markan lehti-ilmoituksella. Lasku päätyi Riihi-säätiön alaisten taloyhtiöiden maksettavaksi – kuten Kannisen perheen monet menotkin.

lehtinenriihi

Kansanedustaja Lasse Lehtinen sai 20 000 markan apurahan vuonna 2001 väitöskirjaansa varten ja lisäksi Riihi säätiö osti 1525 kappaletta hänen ”Entisen presidentin tekijä”-kirjaa noin 60 000 markalla ja merkitsi hankinnan kirjanpidossaan apurahaksi. Kalevan yleisönosastokirjoituksissa ihmeteltiin, onko Lehtinen säätiön apurahojen kohderyhmään kuuluva nuori ja vähävarainen opiskelija. Lehtinen itse vähätteli Kanniselta saamansa tuen suuruutta. Lehtinen oli tottunut omissa romaaneissaan kirjoittamaan aivan toisen suuruisista rahasummista.

Asukkaiden rahoilla nostetta poliitikkouralle

Myös  paikallispoliitikot saivat Riihi-säätiön tuen avulla nostetta uralleen. Kaleva kertoi vuonna 2008, että Pohjois-Pohjanmaan maakuntavaltuuston puheenjohtaja ja SDP:n Oulun piirin puheenjohtaja Tytti Tuppurainen  ja Oulun kaupunginvaltuuston entinen puheenjohtaja Leena Piikivi (sd) olivat syyttäjän todistajiksi kutsuttuina varsin muistamattomia Riihi-säätiön vuonna 1999 ja 2001 maksamista apurahoista ja niiden taustoista.

”Esitutkinnassa neljä vuotta sitten heidän muistinsa pelasi huomattavasti paremmin. Tuolloin heitä kuultiin rikoksesta epäiltyinä.”

Epäillyt rikokset ehtivät kuitenkin vanhentua, ja syyttäjä teki molempien osalta syyttämättäjättämispäätökset.

Piikivi kertoi oikeudelle, että EU-vaalien alla vuonna 1999 hän kääntyi Toivo Kannisen puoleen ja pyysi tältä tukea vaalityönsä rahoittamiseen.

Kanninen ehdotti Piikivelle, että tämän kaksi opiskelijapoikaa hakisivat Riihi-säätiöltä apurahaa. Näin myös tehtiin, ja pojat saivat kumpikin runsaan 1 500 euron ”stipendit”. Ne siirrettiin äidin tilille vaali-ilmoitusten maksuun.

Vuonna 1999 ”vaaliapurahakohteena” oli nykyinen kansanedustaja Tytti Tuppurainen. Apurahan hänelle järjesti säätiön hallituksen jäsen, tohtori Vesa Kautto, joka oli Tuppuraisen vaalityöryhmän puheenjohtaja.

Tuppurainen teki pian Riihi-säätiön bulvaanina kunnallisvalituksen Oulun hallinto-oikeudelle Takalyötyn maakaupoista, joita säätiö havitteli itselleen. Tuppurainen hävisi jutun ja joutui maksamaan oikeudenkäyntikulut. Ne kuitattiin säätiön runsaan 3000 euron ”opintostipendillä”.

Tuppurainen sanoi käyttäneensä apurahat yhteiskunnalliseen harrastukseensa eli vaalikustannuksiin.

”Eikä se ole mikään rikos”, hän totesi Kalevassa.

”Rehellisyyteen perustuvassa yhteiskunnassa on voitava luottaa siihen että ne käytetään haettuun tarkoitukseen”, Riihi-säätiön hallituksen jäsen Erkki Lähde sanoi toisessa lehtijutussa.

Poliittinen historia oli vahvasti säästiön suosiossa. Esimerkiksi vuoden 2004 alussa Riihi-säätiö myönsi apurahoina yli 110 000 euroa. Apurahoja myönnettiin erilaisiin historian tutkimushankkeisiin: Työväenperinne ry:lle Kalevi Sorsan bibliografia -hankkeeseen 40 000 euroa, Tytti Isohookana-Asunmaalle Suomen Keskustan historiaan 20 000 euroa, Jukka Partaselle Pohjois-Karjalan sosialidemokraattien historiaan 5 000 euroa, Uudenmaan sosialidemokraateille historiahankkeeseen 5 000 euroa jne.  Demarinuorten Nuoret Kotkatkin saivat tukea.

Sidosryhmistään Riihi-säätiö piti huolen järjestämällä kerran vuodessa ulkomaanmatkan, johon osallistui 30-35 henkilöä. Esimerkiksi vuosina 1998 ja 1999 matkat suuntautuivat Lontooseen ja vuonna 2000 Berliiniin.

Käräjäoikeus ymmärsi kaupungin vahvaa vaikuttajaa

Ara vaati joulukuussa 2007 Toivo Kannisen omaisuutta takavarikkoon ja hukkaamiskieltoon yhteensä 5,5 miljoonan euron arvosta. Säätiön nettovarallisuus oli silloin noin 40 miljoonaa euroa. Säätiön ja sen omistamien kiinteistöyhtiöiden vuokratuotot olivat noin 4,5 miljoonaa euroa.

Oulun käräjäoikeus hylkäsi vuonna 2008 yksimielisesti kaikki syytteet ja korvausvaateet. Rovaniemen hovioikeus oli vuonna 2010 yhtä yksimielisesti sitä mieltä, että Kanninen oli syypää kaikkiin 17 rikokseen. Se määräsi Kanniselle 1,5 vuotta ehdollista vankeutta.  Vuonna 2012 Korkein oikeus kovensi rangaistusta ja tuomitsi Kannisen 2 vuoden ja 10 kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Pitempikin tuomio olisi ollut perusteltu, ellei Kannisen hyväksi olisi luettu oikeudenkäynnin pitkittymistä.

Miten on mahdollista, että alioikeuden näkemys asiasta oli tyystin erilainen kuin ylempien oikeusasteiden? Vaikuttaako käräjäoikeuden lautamiesten poliittinen kokoonpano tuomioihin vai eikö käräjäoikeus uskalla tuomita alueensa suurta vaikuttajaa? Tällaisia kysymyksiä pohdittiin Kalevan yleisönosastopalstoilla.

Rikosoikeuden professori Terttu Utriainen totesi, etteivät paikalliset käräjäoikeudet ole välttämättä lainkaan oikeita paikkoja suurten talousrikosjuttujen ratkomiseen. ”On olemassa vaara, että paikalliset intressit ajavat juridisten intressien ohi.”

Nuorisosäätiö tuki keskustapoliitikoita

Nuorisosäätiö on Tarveasuntojen ohella toinen asuntorakennuttaja, jossa keskustalla on ollut ja on edelleen vankka ote. Sen hallituksen puheenjohtajina ovat toimineet  muun muassa Matti Vanhanen ja Antti Kaikkonen.  Molemmat myös ovat saaneet säätiöltä merkittävää tukea vaalikampanjoihinsa.

Vanhanen selvisi pelkällä huomautuksella siitä, että oli pääministerinä myöntänyt valtion tukea säätiölle, joka oli tukenut hänen presidentinvaalikampanjaansa. Antti Kaikkoselle kävi huonommin.

Kaikkosella oli vuoden 2007 eduskuntavaalien aikana jääviysongelmia toimiessaan samaan aikaan Nuorisosäätiön hallituksen puheenjohtajana ja Aran johtokunnan jäsenenä. Säätiön varoista oli jaettu vaalitukea yli 90 000 euroa vastoin säätiön sääntöjä ja säätiölakeja.

Rakennuslehden toimittaja Mikko Kortelainen selvitti syksyllä 2009, että Kaikkonen oli Aran johtokunnassa päättämässä johtamansa Nuorisosäätiön saamasta tuesta. Kaikkonen osallistui maaliskuussa 2007 kokoukseen, jossa Nuorisosäätiön 17,1 miljoonan euron asuntokohde hyväksyttiin tuen piiriin. Ara myönsi myöhemmin kohteelle 1,5 miljoonaa euroa enemmän avustusta kuin sille olisi kuulunut.

Nuorisosäätiö antoi vaalirahaa puheenjohtajalleen Antti Kaikkoselle ja Nuorisosäätiön edelliselle hallituksen puheenjohtajalle Matti Vanhaselle ja Nuorisosäätiö osti yli 20 000 eurolla tauluja rahoittajaltaan, RAY:n keskustalaiselta puheenjohtajalta Jukka Vihriälältä. Vihriälä otti Nuorisosäätiöltä ja sen läheisyhtiöiltä vastaan myös Tallinnan-matkoja ja muita etuja vuosina 2001-2007.

Asuntorahastoa johti keskustalainen Hannu Rossilahti, jolle paikka oli vapautunut keskustalaiselta Teuvo Ijäkseltä.

Kaikkonen tuomittiin, mutta kansalaiskunto säilyi

kaikkonen

Kaikkonen sai viiden kuukauden ehdollisen vankeustuomion luottamusaseman väärinkäytöstä. Hän olisi ”vankeusaikanaankin” halunnut jatkaa eduskunnan suuren valiokunnan varapuheenjohtajana, sillä ehdollinen vankeus ei ollut hänelle fyysinen eikä moraalinenkaan este luottamustehtävien hoitamiseen.

Eduskuntaryhmien puheenjohtajatkin, perussuomalaisia lukuun ottamatta, olivat sitä mieltä, että vankilatuomio ei heikennä johtavassa asemassa toimivalta poliitikolta edellyttävää koeteltua kansalaiskuntoa. He olisivat sallineet Kaikkosen jatkaa.

Kaikkonen ymmärsi lopulta itse erota.  Perusteluna oli, että fiilikset meni perussuomalaisten moralisoinnissa. Perussuomalaiset olivat suuttuneet, kun Jussi Halla-aho oli joutunut muiden puolueiden moralisoinnin takia eroamaan puheenjohtajan paikalta pelkän sakkotuomion takia.

Jukka Vihriälä sai törkeästä lahjuksen ottamisesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta vuoden ja 2 kuukautta ehdollista vankeutta. KKO korotti hovioikeuden tuomiota 6 kuukaudella. Se katsoi, että Vihriälä oli virkamieheen rinnastettavassa vastuussa yhteiskunnan rahojen hoitajana. Vihriälän maksettavaksi määrätyt korvaukset valtiolle olivat 35 000 euroa.

Nuorisosäätiön asiamies puhui suunsa puhtaaksi

Nuorisosäätiön entinen asiamies Jorma Heikkinen sai vuoden mittaisen ehdollisen tuomion törkeästä lahjuksen antamisesta ja luottamusaseman väärinkäytöstä ja noin 40 000 euroa sakkoja siitä hyvästä, että jakoi säätiön sääntöjen vastaista vaalitukea. Asiamiehenä hän vastasi käytännön hankinnoista kuten tauluostoista.

heikkinen

Heikkinen oli jäänyt eläkkeelle jo 2007. Hän luuli silloin päässeensä raskaasta taakasta eroon. Osin tästä syystä hän puhui suunsa puhtaaksi vuonna 2013 Iltalehden haastattelussa.

Hän kertoi ajautuneensa ensimmäisen kerran tekemisiin vaalirahoituksen kanssa 1970-80-luvuilla työskennellessään hallintojohtajana Suomen Vakuutusyhtiöiden Keskusliitossa, joka sittemmin yhdistyi muiden toimijoiden kanssa Finanssialan keskusliitoksi.

”Keskusliiton tehtävä oli pitää poliittiset kontaktit yllä, ja yksi tärkeä tekijä oli ainainen vaalirahoitus. Hallintojohtajan tehtävänä oli kuitata laskut”, Heikkinen kertoi.

Esimerkiksi Paavo Väyrysen vuoden 1988 presidentinvaalikampanjaan liitto antoi 400 000 markkaa, kerrotaan Jarmo Korhosen kirjassa Väyrysen valtakunta. Tuon tuen neuvotteli ministeri Esko Ollila.

Keskusliitto ohjaili elinkeinoelämän patruunoiden ohjeistuksen mukaan jättimäisiä tukisummia. ”Eteläranta päätti, että vakuutusbranssi maksaa vaikka miljoona markkaa jokaiselle puolueelle ja pankit maksavat toisen miljoonan. Se koordinoitiin Etelärannassa ja mulle joka olin hallintojohtaja, sanottiin, että hoida se. Minä panin kepulle, demareille ja niin edelleen, rahat menemään. Ne rahat kerättiin sitten vakuutusyhtiöiltä”

Puolueille ei Heikkisen mukaan maksettu turhasta. Tuen vastineeksi Vakuutusyhtiöiden keskusliitto pääsi vaikuttamaan vakuutusasioita koskevaan lainsäädäntöön. Näin varmistettiin muun muassa vapaaehtoisten eläkevakuutusten verovapaus ja ratkottiin ongelmat kiinteistöjen arvostusten suhteen.

”Rahalla ovet olivat auki vallan kamareihin”, Heikkinen kertoi.

Nuorisosäätiön aikana Heikkinen näki, miten puoluevetoinen systeemi, jota hän nimitti rakenteelliseksi korruptioksi, toimi.

”Nuorisosäätiön tapauksessa se oli järjestetty siten, että Antti Kaikkonen oli säätiön hallituksen puheenjohtaja, Jukka Vihriälä RAY:n hallituksen puheenjohtaja, Matti Vanhanen oli pääministeri ja Teuvo Ijäs oli valtion asuntorahaston ylijohtaja. Kaikilla merkki kepu.”

”Kolme tyyppiä pantiin kepinnokkaan vuosikymmeniä jatkuneiden käytäntöjen lopettamiseksi ja muut päästettiin menemään”, hän kuvailee syntipukin rooliaan.

Tuomitusta keskustan kunniajäsen

Muille syntipukeille on käynyt hyvin. Kesäkuussa 2016 keskusta kutsui Jukka Vihriälän kunniajäsenekseen, vaikka korkein oikeus oli juuri korottanut hänen tuomiotaan.

Antti Kaikkonen on vuonna 2016 ollut ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja ja keväällä hänet valittiin keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi ja onpa häntä ehdotettu ministeriksikin. Fiilikset ovat taas kunnossa.

Lautakasakohu kuivui kasaan

Pääministeri Matti Vanhanen joutui vuonna 2009 selittelemään sekä vaalirahoituskohua että Nuorisosäätiön jakamia vaalirahoja. Kovin paikka oli kuitenkin, kun Ylen Silminnäkijä-ohjelmassa väitettiin, että Vanhanen olisi saanut Nuorisosäätiön kohteita rakentaneelta rakennusliikkeeltä lahjuksina rakennusmateriaaleja oman talonsa rakentamiseen.

”Törmäämme äärimmäisen arkaluontoiseen asiaan, jonka varmentaminen vie vuoden. Saamme lausunnon, jonka mukaan Vanhaset eivät ole itse maksaneet kaikkia rakennustarvikelaskujaan. Pätevä näyttö löytyy Vanhasten saamasta, varsin kalliista rakennustarvike-erästä, jonka maksoi Nuorisosäätiölle kerrostaloja urakoiva rakennusliike. Toimen nimenomainen tarkoitus oli edesauttaa yrityksen jatkohankkeita säätiön tulevissa kohteissa. Ja tässä Vanhanen säätiön puheenjohtajana oli keskeisessä asemassa. Rakennusliikkeen maksama materiaalilasku liitettiin käynnissä olevan työmaan menoihin”, Ari Korvolan tekemä ohjelma kertoi.

Matti Vanhasen saaman materiaalin sisältöä ei yksilöity jutussa. Vanhanen sai ensimmäisestä uutisesta toivuttuaan ja viestintäammattilaisten kanssa neuvoteltuaan käännettyä keskustelun lautakasaan. Koko tapausta alettiin lehdissä kutsua tällä harmittoman tuntuisella nimellä. Keskustalaisilla toimittajilla on oma liittonsa, jonka jäsenluettelo on salainen. Tällaisissa tapauksissa  se saattoi näyttää sopulivoimaansa.

vanhanen

”Ainoa tilaus valtakunnalliselle rakennusliikkeelle, jonka olen tehnyt, liittyi pienehköön tuppeensahatun koivuerän tilaamiseen, joka käytettiin kirjahyllyn rakentamiseen”, Vanhanen väitti.

Ari Korvola kertoi, että todistaja oli valmis tulemaan oikeuteen, jos Vanhanen nostaa oikeusjutun. Muuten tällä oli täysi lähdesuoja.

Koska Matti Vanhanen ei vienyt asiaa oikeuteen, ei poliisilla ollut intressiä kuulustella ketään. Vanhasen entisen naisystävän Susanna Ruususen kirjan mitättömät heitot saivat pääministerin välittömästi puolustamaan yksityiselämänsä suojaa oikeudessa, mutta paljon raskaampien väitteiden kohdalla hän tyytyi siihen, että poliittisesti johdetussa Yleisradiossa tehtiin oma pudistusoperaatio. Korvola menetti esimiesasemansa ja hän lähti lopulta Ylestä toiminnan vaikeuduttua.

”Lautakasasta tuli Yleisradiossa kirosana, koska kaikki vähänkin kriittiset jutut joutuivat erityistarkkailuun. Juttuja hyllytettiin ja leikattiin monen toimittajan mielestä ihan varmuuden vuoksi, kun johto pelkäsi juttujen aiheuttamia reaktioita”, kirjoittaa toimittaja Seppo Konttinen kirjassaan ”Suora lähetys”.

Rakennuslehden toimitus ei päässyt omissa selvityksissään alkua pidemmälle.  Kyseessä olisi voinut olla esimerkiksi ikkunatoimitus, mutta siitäkään ei ollut mitään näyttöä.

Seppo Konttinen arveli kirjassaan, että NCC oli selvä pääepäilty, koska se rakensi omille tonteilleen kaikkein eniten Nuorisosäätiön kohteita. Rakennuslehden tietojen mukaan NCC:n ylin johto oli itsekin kysellyt Uudenmaan aluejohtajiltaan, oliko Korvolan väitteissä perää.  Nuorisosäätiön kohteiden tontit hankkinut Markku Hainari sanoo, että häneltä ei kysytty, mutta hän se ei ainakaan ollut.

Kansanedustajalle on luvallista se, mikä valtuutetulle ei

Kansanedustajan ja tavallisen kunnanvaltuutetun välinen ero vaalirahan kerääjänä tuli esiin vuonna 1999, kun julkisuuteen nousi Lahden Sibeliustalon ja Oulun Arinan vaalirahajupakat.

sibeliustaloVuonna 1999 Lahden kaupunginvaltuutettu, kunnallisneuvos Heino Avikainen tuomittiin Lahden käräjäoikeudessa lahjuksen antamisesta 50 päiväsakkoon. Oikeus katsoi lahjonnan toteennäytetyksi, vaikka tapauksen yhteydessä ei liikuteltu rahaa.

Ilmiannon lahjonnan yrityksestä teki kaupunginvaltuutettu, kristillisen liiton puoluesihteeri Milla Kalliomaa. Hän ilmoitti joutuneensa lahjontayrityksen kohteeksi juuri ennen Sibeliustalon rakentamispäätöstä.

Kokoomuksen valtuustoryhmän silloinen puheenjohtaja Heino Avikainen ehdotti paria päivää ennen ratkaisevaa äänestystä neuvottelua Kalliomaan kanssa. Ääni Sibeliustalon puolesta olisi tuonut vaalirahoitusta, kuten ilmoituksia kristillisen liiton lehdessä. Koska Avikainen oli poliisin esitutkinnassa maininnut samaisen lehden, katsoi oikeus tapahtuman täyttäneen lahjuksen antamisen tunnusmerkit.

12 500 markan sakkoihin johtanut tuomio perustui myös siihen, että oikeus katsoi valtuutetun tässä yhteydessä olleen rikoslain tarkoittama virkamies, jonka toimintaan on pyritty lahjan tai muun edun voimalla vaikuttamaan.

Rakentamispäätös tehtiin lopulta äänin 30-29 eli hyväksyntä tuli, vaikka Kalliomaa äänestikin vastaan.

Ministeri tuki Arinan luvatonta toimintaa Oulussa

Kansanedustajat ovat kiireistään huolimatta aktiivisia kunnallispoliittisia vaikuttajia. Paikallinen näkyminen on tärkeää. Toisaalta kansanedustajat pystyvät kunnanvaltuustoissa toimimaan vapaammin kuin tavalliset kunnanvaltuutetut, koska heitä ei koske valtuutetuille asetetut rajoitukset vaalirahan keruussa. Kansanedustajat ovat lainsäätäjinä tehneet itsestään tavallaan lahjomattomia, kun lakiin tehtiin kansanedustajan kokoinen porsaanreikä.

Kansanedustajien lahjominen nousi esiin vuonna 1999, kun S-ryhmään kuuluva Osuuskauppa Arina rakensi Oulun markettinsa vastoin kaavaa luottaen siihen, että poikkeuslupa menee läpi jälkikäteen, niin kuin menikin. Arina tuki kulttuuriministeriksi nostetun kaupunginvaltuutetun ja kansanedustajan Suvi Lindenin (kok) vaalikampanjaa 27 000 markalla. Linden myönsi tuon tukea vasta julkisen painostuksen jälkeen.

Syyllistyikö Osuusliike Arina lahjoman tarjoamiseen antaessaan oululaisehdokkaille vaalitukea kaavapäätösten keskellä? kysyttiin tapauksen johdosta.

Rikos- ja prosessioikeuden professori Pekka Viljanen sanoi pohtineensa heti ensimmäisten Arina-uutisten jälkeen, voisiko kyse olla lahjonnasta.

”Periaatteessa on mahdollista, että kunnallisille, päättäville, virkamieheksi katsottaville henkilöille annetaan ns. vaaliavustusta siinä tarkoituksessa, että nämä toimivat tietyllä tavalla luottamustehtävässään”, hän arvioi Ilta-Sanomissa vuonna 1999.

Lindenin kohdalla tuo pohdinta ei johtanut mihinkään, koska kansanedustajana hän oli epäilyjen yläpuolella.

ABC sai kaavoja, kilpailijat eivät

Samanlaisia kysymyksiä nousi esiin vuonna 2007, kun ABC alkoi laajentaa toimintaansa kuntapäättäjien sivustatuella.

Hannu Laitisen tekemässä tutkimuksessa osoitettiin, että poliittiset sidonnaisuudet vaikuttavat liikepaikkatonttien saantiin. Erityistä kritiikkiä sai S-ryhmän ABC-ketju. Laitinen kävi läpi kaavoituspäätöksiä ja törmäsi tapauksiin, joissa yksityisen jättämä hakemus hylättiin esimerkiksi ympäristöperustein, mutta osuuskauppa sai tontit ja liittymät.

Bensiinikauppiaiden liiton puheenjohtaja Jarmo Törmälä sanoi, että ABC:n menestys perustuu siihen, että osuuskaupan hallinnossa ja kunnallispolitiikassa vaikuttavat samat henkilöt.

”Tutkimus ohitettiin vähäisellä julkisuudella. Kansanedustajilla on senkin jälkeen riittänyt kanttia istua sekä kunnallishallinnossa kaavoista päättämässä että osuuskauppojen luottamusmiehinä. Meteli nousi vasta, kun ”uusi raha” haastoi vanhan ja teki sen tökerömmin kuin mihin oli totuttu”, kirjoitin aiheesta Rakennuslehteen vuonna 2008 Novan liikemiesten käynnistettyä uuden vaalirahakohun.

Kaavoituksesta väitellyt asuntohallituksen entinen pääjohtaja Olavi Syrjänen (sd) totesi itsestäänselvyytenä, että rahalla on valtaa: ”Aina on vaikuttajia, joiden vaikutusvalta on suurempi kuin muiden.”

Nova-liikemiehet ostivat vaalirahalla vaikutusvaltaa

Ennen vuotta 2000 kansanedustajaa ei voitu tuomita lahjusten ottamisesta. Jopa Italiassa oli tuolloin tiukempi lainsäädäntö. Suomessa lakia jouduttiin uusimaan, koska Euroopan neuvoston sopimus edellytti, että lahjuksen ottaminen on rikos myös silloin, kun saajana on kansanedustaja.

Arinan vaalirahoitustapaus Oulussa kiirehti lain uusimisen tarvetta. Suvi Linden joutui eroamaan ministerin paikalta myönnettyään 170 000 markkaa ministeriön tukea omalle golfseuralleen, mutta vaalirahoittajansa tukemisesta häntä ei  kansanedustajan asemansa vuoksi voitu edes syyttää

Vuonna 2000 voimaan tullut laki oli sekin täysin riittämätön, sillä kansanedustajat eivät halunneet siihen mitään itseään koskevia sanktioita.

Lain hampaattomuuden vahvisti keskustan Timo Kalli, jopa totesi keväällä 2008 A-studiossa, että hänen ei tarvitse kertoa vaalirahoittajiaan, koska ilmoittamatta jättämisestä ei ole rangaistusta. Kalli jätti siten kertomatta saamansa tuen Kehittyvien Maakuntien Suomelta  KMS:ltä.

RKL:n puheenjohtajan seminaarilipuille oli kysyntää

Samanlaista niukkaa tiedotuslinjaa noudatti keskustan kansanedustaja, rakennusmestari Eero Reijonen. Vasta vaalikohun jälkeen hän monen muun kansanedustajan tavoin täydensi vaalirahoittajailmoitustaan. Reijonen kertoi myyneensä KMS:lle seminaarilippuja 5000 eurolla. Hän ei ollut merkinnyt sitä vaalirahailmoitukseensa, koska lain mukaan vain yli 1700 euron ylittävät lahjoitukset oli ilmoitettava. Yhteensä hän oli myynyt eri tahoille seminaarilippuja 47 600 eurolla.

Ilta-Sanomat kertoi vuonna 2009, että Reijosen johtama Rakennusmestareiden keskusliiton RKL:n 23-henkinen hallitus ja kolme liiton toimihenkilöä ostivat 500 euron lipun Reijosen vaaliseminaariin loppuvuodesta 2006. Reijonen ei maininnut tästä 13 000 euron tuesta vaali-ilmoituksessaan.

Muodollisesti päätöksen lippujen ostamisesta Reijosen seminaariin teki RKL:n silloinen toimitusjohtaja Timo Nieminen. Seminaarissa käsiteltiin uudestaan alkanutta rakennusmestareiden koulutusta ammattikorkeakouluissa. Reijonen oli eduskunnassa ajanut onnistuneesti sen aloittamista. Marraskuussa tuli päätös rakennusmestarikoulutuksen aloittamisesta, ja liitolle oli valittu juuri uusi hallitus, joten se oli Niemisen mielestä varsin otollinen ajankohta seminaarille.

RKL:n sisällä kaikki eivät ole olleet yhtä innostuneita liiton puheenjohtajanakin toimineen Reijosen tavasta järjestää itselleen vaalirahoitusta. ”Kyllä siitä keskustelua käytiin”, Nieminen muisteli.

Vaalirahailmoituksia  täydennettiin julkisuuden paineissa

Julkisuuden paineissa moni kansanedustaja täydensi vaalirahailmoitustaan. Vasta nyt paljastui kokonaisuudessaan KMS:n ja sen takana olleiden kauppakeskusliikemiesten suuri rooli vaalirahoituksessa.

Suurimmat eli 10 000 – 20 000 euron tuen KMS:ltä olivat saaneet Marja Tiura, Paula Lehtomäki, Matti Vanhanen, Timo Kalli, Mauri Pekkarinen, Hannes Manninen, Mika Lintilä, Kauko Juhantalo, Paavo Väyrynen, Lasse Hautala, Ari Ruotsalainen, Anu Vehviläinen, Sauli Niinistö, Ilkka Kanerva, Jyrki Häkämies, Petri Salo, Pekka Ravi, Stefan Wallin, Eero Heinäluoma ja Matti Ahde.

Heistä Matti Ahde kertoi myöhemmin muistelmakirjassaan ottaneensa rahat vastaan ”vastentahtoisesti”. Se kertoo paljon Ahteesta.

Ainoana vihreänä vaalitukea sai Merikukka Forsius syistä, jotka vain hän ja Matti Vanhanen tietävät.

Kaikille tuokaan raha ja sen tuoma jopa vaalibudjetin kaksinkertaistuminen eivät riittäneet eduskuntapaikan varmistamiseen.

Ay-liikkeellä isot tukirahat

Kaikki on tietenkin suhteellista, sillä samaan aikaan ay-liike ja ruotsalainen pääoma ovat voineet huoletta tukea omia ehdokkaitaan. Esimerkiksi vuoden 2009 eurovaaleissa Rakennusliiton toinen puheenjohtaja, vasemmistoliiton Kyösti Suokas käytti kampanjaansa lähes 110 000 euroa tarvitsematta kovinkaan tarkkaan eritellä, mistä nuo rahat tulivat.

Seminaarit olivat suurin yksittäinen rahanlähde ja suurin tukija oli Rakentajien vasemmistoyhdistys. Se on Punajuuri ry:n ohella ollutkin yksi keskeisiä ay-liikkeen vaalirahan jakajia, mutta kenen rahaa ja kuinka demokraattisin päätöksin niitä on jaettu, on jäänyt yhtä hämäräksi kuin monien keskustalaisten säätiöidenkin kohdalla.

Kansanedustajakin voi rikkoa lakia

Professori Pekka Viljanen on oikonut käsityksiä, että kansanedustajaehdokkaiden tukeminen rahallisesti olisi aina laillista eli jos vain on noudatettu vaalirahoituslain säännöksiä, asiaan ei voisi puuttua rikosoikeudellisesti.

”Vuodelta 2000 oleva laki ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoittamisesta ei tehnyt lailliseksi mitään sellaista, joka rikoslain nojalla on kielletty. Täysin avoinkin rahoitus voi olla rikoslain tarkoittamaa lahjontaa, pimeästä rahoituksesta nyt puhumattakaan.”

Vuonna 1978 korkein oikeus linjasi, että virkatoimella tarkoitetaan myös mahdollisuutta virkatoimeen. Tätä linjausta noudatettiin kansanedustaja ja ministeri Ilkka Kanervan oikeudenkäyntiin saakka.

Nova voiteli poliitikoita avokätisesti

risteily

Timo Kallin paljastus vaalirahoituslain toimimattomuudesta toi esiin Kehittyvien Maakuntien Suomen ja kiinteistökehitysyhtiö Novan yhteiset vaalirahoituskuviot vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Nämä kaksi tahoa halusivat avokätisellä vaalituella paitsi vaikuttaa eduskunnan kokoonpanoon myös vaikuttaa myönteisesti taustalla olleiden vaalirahoittajien kuten Tokmannin omistajan Kyösti Kakkosen ja Maskun omistajan Toivo Sukarin uusien kauppakeskushankkeiden sujuvuuteen. Kyösti Kakkonen on kuvannut tätä napakalla ilmaisulla ”maksullinen arvovalintavaikuttaminen”. Tuloksena oli paras eduskunta ja hallitus mitä rahalla saa.

novaraha

 

 

 

Nokian entisellä johtajalla Tapani Yli-Saunamäellä oli hyvät suhteet keskustapoliitikoihin. Vuonna 2000 hän toimi Esko Ahon presidentinvaalikampanjan kampanjapäällikkönä ja vuonna 2003 hän oli keskustan eduskuntavaaliehdokkaana. Hän eteni urallaan kiinteistökehitysyhtiö Nova Groupin toimitusjohtajaksi. Tässä tehtävässä hyvistä yhteiskuntasuhteista oli hyötyä.

Yli-Saunamäki arvosteli julkisesti ympäristöministeriön virkamiesten yrityksiä kiristää maankäyttö- ja rakennuslakia. Hänen mielestään lain estämiseksi tarvittaisiin viisaita kansanedustajia tekemään oikeita tulkintoja.

Kokoomuksen ympäristöministeri Jan Vapaavuori ei näihin viisaisiin ilmeisesti kuulunut, koska hän oli valmis jarruttamaan suurten kauppakeskusten rakentamista kauaksi kaupunkien keskustoista. Vihtiin kaavaillusta Toivo Sukarin Ideaparkista hän totesi tylysti, että se on poikkeuksellisen huono paikka tällaiselle hankkeelle, eikä se ollut mukana maakuntakaavassakaan. Pääministeri Matti Vanhanen sen sijaan antoi Vihdin hankkeelle tukensa ja osallistui Tampereen kupeeseen nousseen Lempäälän Ideaparkin vihkiäisiin.

Rikostaustasta huolimatta pääministerin neuvonantajaksi

Toinen Nova-yhtiöiden vahva mies oli Arto Merisalo. Kun Esko Ahon yhtiö julkaisi kirjan ”Läpimurtoja – 90 suomalaista menestystarinaa” oli ensimmäisenä tarinana Nova Group ja Arto Merisalo. Kirjan toisesta painoksesta se pudotettiin pois. Myös pääministeri Matti Vanhanen piti yhteyttä Arto Merisaloon, vaikka tällä oli takanaan jo mittava rikoshistoria.

merisalo

Arto Merisalo nousi julkisuuteen jo vuonna 1994, kun hovioikeus tuomitsi hänet kolmeksi vuodeksi vankeuteen talousrikoksista, jotka liittyivät hänen 1980-luvulla perustamiinsa kiinteistöalan yrityksiin. Suurin häviäjä oli Iisalmen osuuspankki.

Merisalo pääsi ehdonalaiseen vapauteen vuonna 1997 ja siirtyi huonekalualalle Expo-nimiseen yhtiöön, omien sanojensa mukaan vain markkinointikonsultiksi, mutta oikeuden mukaan yrityksen johtajaksi. Siellä jälki oli sellaista, että toiselta linnareissulta hänet pelasti vain oikeudenkäyntiajan venyminen niin pitkäksi, että hovioikeus muutti käräjäoikeuden antaman ehdottoman tuomion ehdolliseksi. Tämän jälkeen Merisalo teki paluun kiinteistöbisnekseen, ensin kiinteistövälittäjänä ja sitten Nova-yhtiöissä.

Hänen rikostaustansa ei ollut este seurusteltaessa ministereiden, yritysjohtajien, toimittajien ja vaalirahaa hamuavien poliitikoiden kanssa. Keskustan johto keskusteli puoluesihteeri Korhosen mukaan Merisalon kanssa jopa siitä, keille vaalitukea kannattaisi antaa eli keistä olisi Merisalolle eniten hyötyä.

Pääministeri Matti Vanhanen kävi Merisalon kanssa toukokuussa 2008 kanssa Kesärannassa jopa keskusteluja maankäyttö- ja rakennuslain tulkinnoista.

Jarmo Korhosen kirjassa ”Maan tapa” on Novan johtajan Arto Merisalon sähköpostikirje, jossa hän kertoo kuinka yhteydenpito keskustan johtoon oli vaikuttanut.

”Olen keskustellut Mauri Pekkarisen ja Matti Vanhasen kanssa. Näissä yhteyksissä on käynyt selville, että Suomen keskusta ei tue maankäyttö- ja rakennuslain tulkintojen kiristämistä eikä kaupan rajoittamista nykykäytännöstä poiketen eli olemme saaneet vahvan tuen keskustasta.”

Rakennusliikkeiden liikekeskushankkeiden kehittäjät olivat ihmeissään uusista toimijoista. Esimerkiksi Vihdissä SRV kehitteli pitkään kauppapaikkatonttia vain nähdäkseen, kun ”ministerit tunteva” yrittäjä asteli paraatiovesta ohitse.

Suvi Linden tuki Sukaria

Oulussa Arina-tapauksessa kouliintunut Suvi Linden oli vuonna 2008 Oulun kaupunginhallituksen kokouksessa, jossa päätettiin hänen yhden vaalirahoittajansa, Maskun omistajan Toivo Sukarin kauppakeskushankkeesta Ritaharjun kaupunginosaan. Pöytäkirjan mukaan Lindén ja toinen Kehittyvien Maakuntien Suomelta tukea saanut valtuutettu Riikka Moilanen olivat paikalla. Linden oli saanut tukea 5000 euroa ja Moilanen 4000 euroa.

Linden antoi asiasta lehdille ristiriitaisia lausuntoja. Hän kertoi poistuneensa kokouksesta ennen sen päättymistä. ”Luin kaksi päivää ennen Ritaharjuasian valtuustokokousta lehdestä, että Toivo Sukarikin oli KMS:n taustalla. Ei tämä tieto olisi vaikuttanut päätöksentekooni”, hän sanoi ensin, mutta korjasi lausuntonsa seuraavana päivänä sellaiseksi, että oli lähtenyt kokouksesta juuri siksi, ettei halunnut päättää Sukarin hankkeesta.

Moottorikelkkatehtaan rakentaja Palmbergilta piilotukea

Vuonna 2009 Helsingin käräjäoikeus asetti Nova Group Oy:n ja Nova Kiinteistökehitys Oy:n konkurssiin. Novan kiinteistöhankkeita vetänyt Arto Merisalo vangittiin epäiltynä törkeästä velallisen epärehellisyydestä. Syytteitä tuli muillekin Novan johtajille, kuten Tapani Yli-Saunamäelle.

Yksi eniten puhuttaneita Novan projekteja oli Rovaniemelle rakennettu moottorikelkkatehdas, jonka jättämälle vanhalle tontille Viirinkankaalla nelostien varrella suunniteltiin kauppakeskusta.

Novan kumppanina hankkeessa oli Lemminkäisen omistaman Palmbergin kouvolalainen tytäryritys Oka. Keskustan kehittämispäällikkö Lasse Kontiala ja kaupungihallituksen keskustalainen puheenjohtaja Ari Ruotsalainen eivät jäävänneet itseään, kun Rovaniemen kaupunki päätti moottorikelkkatehtaan tonttikaupasta syksyllä 2007. He saivat tästä myöhemmin syytteen, josta he kuitenkin vapautuivat.

moottorikelkka

Rahavaikeuksiensa takia Nova myi moottorikelkkahankkeen Okalle, joka siten myi sen keskustajohtoiselle Kuntien eläkevakuutus Kevalle. Ministeri Mauri Pekkarinen kävi muuraamassa kelkkatehtaan peruskiven.

Oka oli rakentamassa myös Mäntsälän logistiikkakeskusta vuonna 2008 Tokmannille, jonka omistaja Kyösti Kakkonen oli yksi keskeisistä KMS:n tukijoista. Pääministeri Matti Vanhanen muurasi logistiikkakeskuksen peruskiven.

Palmbergin toimitusjohtaja Risto Bono oli Jarmo Korhosen kirjan mukaan mukana Nova Groupin johtamassa vaalirahoituskuviossa. Tämä tuli konkreettisesti esiin, kun Bono osallistui 14.7.2007 Kesärannassa Matti Vanhasen järjestämään keskustan vaalirahoittajien kiitoskaronkkaan.

Poliisin esitutkinnan mukaan Palmberg ei kuitenkaan siirtänyt rahojaan suoraan KMS:n tilille, kuten muut vaalirahoittajat, vaan kierrätti tukirahansa Nova Groupin kautta

Poliisi tutki Okan keskustalle Novan kautta mahdollisesti maksamia tukia. Nova osti Menestyvä Suomi ry:ltä 100 000 eurolla lippuja keskustan varainkeruutilaisuuteen. Samaan aikaan Nova Kiinteistökehitys laskutti Okalta 550 000 euroa. Poliisia kiinnosti tähän summaan sisältyvä 50 000 euroa, jonka poliisi epäili menneen Novasta vaalitukeen.

Arto Merisalon sähköpostiviesti vahvisti, että hän oli sopinut Risto Bonon kanssa ostavansa kumpikin seminaarilippuja keskustalaisen Menestyvä Suomi ry:n tilaisuuteen 50 000 eurolla. Lemminkäisessä oli kuitenkin aiemmin tehty päätös, ettei puolueille makseta suoraan tällaisia summia. Siksi sovittiin, että Menestyvä Suomi laskuttaa koko summan Nova Kiinteistökehitys Oy:ltä ja se laskuttaa puolet summasta seminaarilippujen nimikkeellä Palmbergilta.

Merisalo väitti Jarmo Korhosen kirjassa ”Maan tapa”, että Lemminkäinen kierrätti vaalitukea välttyäkseen julkisuudelta.

Okan toimitusjohtaja Jorma Tamminen kiisti, että Oka olisi maksanut vaalitukea keskustalle. ”Novan kautta ei ole maksettu vaalitukea vaan Novalle on maksettu konsulttitöistä, tehdystä työstä. Se ei kuulu minulle, mitä Nova on rahoillaan tehnyt.”

Poliisi lopetti Lemminkäisen esitutkinnan rikosepäilyn kuivuttua kokoon.

Lahjontasyyte kaatui hovissa

Vuonna 2009 Helsingin hovioikeudessa seitsemän Nova-yhtiöiden entistä johtajaa tuomittiin vankeuteen talousrikoksista. Arto Merisalo sai neljä ja puoli vuotta vankeutta.

Tapani Yli-Saunamäki oli tuomittu käräjäoikeudessa törkeästä lahjuksen antamisesta ja kahdesta törkeästä velallisen epärehellisyydestä kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen. Hän ehti suorittaa vain noin kuukauden tätä tuomiota, kun oikeus vapautti hänet hänen huonon terveystilan vuoksi. Hovioikeus muutti sitten hänen vankeustuomionsa ehdolliseksi ja tuomio kutistui vuoteen ja kahdeksaan kuukauteen, kun poliitikoita koskenut lahjontasyyte hylättiin.

Sponsoroitiinko Kanervaa ulkoministerinä vai kaavoituspomona?

Koska hovioikeus katsoi, että poliitikoita ei lahjottu Novan tai KMS:n liikemiesten rahoilla, ei heidän toimiaan tarvinnut sen enempää tutkia. Kyse oli hieman samanlaisesta tulkinnasta kuin 80-luvun Noppa-tapauksessa, jossa poliitikoita koskeneet tutkimukset raukesivat: virkamiehet ovat lahjottavissa, mutta kansanedustajat eivät.

Tiukimmalla näiden tulkintojen kanssa oli turkulainen kansanedustaja, ulkoministeri ja maakuntahallituksen puheenjohtaja Ilkka Kanerva.

”Kaavat eivät ole koskaan olleet kiinnostukseni kohde”,  Kanerva sanoi Helsingin Sanomissa, kun häntä syytettiin siitä, että hän antoi kaavoitusratkaisuista kiinnostuneiden ja KMS-kuviosta tunnettujen kauppakeskusliikemiesten sponsoroida avokätisesti 60-vuotisjuhliaan.

”Kaikki tietävät, että Kanerva on kiinnostunut politiikasta, mutta jymyuutinen on se, että hän ei ole kiinnostunut kaavoituksesta. Miksi ihmeessä hän on sitten maakuntahallituksen puheenjohtaja, kun maakuntahallituksen ehdottomasti tärkein tehtävä on laatia maakuntakaava ja maakuntaohjelma?”, ihmetteli demarien europarlamentaarikko, oululainen Liisa Jaakonsaari Uuden Suomen blogissaan.

Jaakonsaaren kommentti  olisi voinut sopia myös hänen oululaiseen aatetoveriinsa, Riihi-säätiön tukemaan Tytti Tuppuraiseen, joka myös halusi maakuntahallituksen puheenjohtajaksi. Tuppurainen toki osoitti jo nuorena kiinnostusta ainakin kaavasta valittamiseen.

kanervaIlkka Kanerva pystyi Varsinais-Suomen liiton hallituksen puheenjohtajana halutessaan vaikuttamaan liikemies Toivo Sukarin ajamiin kauppakeskushankkeisiin Varsinais-Suomessa, linjasi käräjäoikeus antaessaan Kanervalla vuoden ja kolmen kuukauden ehdollisen vankeustuomion. Kiinnostuksesta kaavoitukseen kertoi  oikeuden mukaan muun muassa se, että Kanerva oli Loimaalla maakuntahallituksen puheenjohtajan asemassa antanut maakuntakaavaa koskevia lausuntoja Nova-yhtiöiden Loimaan hankkeeseen liittyen.

Hovioikeus kuitenkin vapautti Kanervan. Samalla kaatuivat myös Arto Merisalon, Tapani Yli-Saunamäen ja Toivo Sukarin syytteet Kanervan törkeästä lahjomisesta. Syytteen mukaan Arto Merisalo, Toivo Sukari ja Tapani Yli-Saunamäki antoivat Kanervalle etuja 50 000 euron edestä.

”Syntymäpäiväjuhlien järjestämiseen osallistuminen oli hyväksyttävänä pidettävää toimintaa merkkipäivän huomioimiseksi,” Turun hovioikeus linjasi.

Hovioikeuden mukaan Kanervan olisi Varsinais-Suomen liiton maakuntahallituksen puheenjohtajana pitänyt käsitellä Merisaloa, Sukaria tai Yli-Saunamäkeä koskevia asioita samaan aikaan kuin sai heiltä lahjoituksia, jotta hänet olisi voitu tuomita.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske oli toista mieltä. Hänen mukaansa lahjuksen antamisen ja vastaanottamisen tunnusmerkit täyttyvät, jos virkamiestä lahjotaan tulevia hankkeita silmällä pitäen. Varsinais-Suomen liito käsitteli Loimaan Niittukulman kauppakeskushanketta, kun Merisalo ja Yli-Saunamäki järjestivät Kanervalla hulppeat syntymäpäiväjuhlat vuonna 2008. Kalskeen mukaan tätä hanketta tärkeämpää olivat liikemieskolmikon suunnitteilla olevat hankkeet, jota olisivat suunnitelmien mukaan edetessään tulleet Varsinais-Suomen liiton käsiteltäväksi.

Vaaliraha on eri rahaa kuin muu raha poliitikon lompakossa

Hovioikeus kumosi myös Rovaniemen kaupunginhallituksen ex-puheenjohtajan, keskustalaisen Ari Ruotsalaisen käräjäoikeudesta saaman lahjustuomion. Eduskuntavaaleissa ehdolla ollut Ruotsalainen sai Kehittyvien Maakuntien Suomelta vaalirahaa 10 000 euroa ja lisäksi Nova-yhtiöt tuki hänen vaali-ilmoitteluaan yli 17 000 eurolla. Hovioikeuden mukaan ei ollut näyttöä, että vaalituki olisi liittynyt Novan moottorikelkkatehtaan tontin kiinteistöhankkeeseen Rovaniemellä.

Hovioikeus linjasi, että vaalitukeen on suhtauduttava lähtökohtaisesti lempeämmin kuin poliitikoille perinteisesti annettuihin etuuksiin, kuten matkoihin ja kestityksiin.

Vanha jengi koossa taas

Vuodet ovat vierineet ja tuomiot on kärsitty. Uuden kuntavaalitkin ovat edessä.

Tapani Yli-Saunamäki on taas liikemieskunnossa eikä vankila ole ollut jarru Arto Merisalon suhdetoiminnalle. Lukuisat vankilassa annetut lehti- ja tv-haastattelut pitivät kaiken lisäksi Merisalon mukavasti julkisuudessa. Lokakuussa 2016 nuorille suunnatussa radio-ohjelmassa kerrottiin kuinka hyvä ja laaja sydän hänellä on. Samalla hän pääsi selittelemään Ylen kesällä tekemää paljastusta, jonka mukaan  hän ja Tapani Yli-Saunamäki vauhdittavat nyt lahtelaista rakennusyhtiötä Salpausselän Rakentajia.

”Nyt miehet toimivat konsultteina ja kestitsevät poliitikkoja entiseen tapaan.  Kaksikko tapaa poliitikkoja, mediavaikuttajia ja talouselämän päättäjiä ravintoloissa, Hyvinkään Tahkon pesäpallo-otteluissa, risteilyillä ja muissa yhteyksissä”, Yle kertoi.

Kaksikon kesäkuussa järjestämällä ”vaikuttajaristeilyllä” oli mukana muun muassa kokoomuksen kansanedustaja Eero Lehti, keskustan entinen puoluesihteeri Eero Lankia ja eduskunnan entinen pääsihteeri, keskustan Seppo Tiitinen. Toimittajista mukana oli ainakin Iltalehden Arto Loka-Laitinen, joka muutamine toimittajakavereineen nautti Merisalon kestityksistä myös Nova-aikana.

 

Risteilylle osallistui noin 60 henkeä. Kutsun olivat allekirjoittaneet Salpausselän Rakentajien pääomistaja Mika Wilenius yhdessä  Tapani Yli-Saunamäen, Arto Merisalon ja keskustapoliitikko ja lehtimies Martti Huhtamäen kanssa.

Arto Merisalo on toiminut maaliskuusta 2014 lähtien J.Kärkkäinen Oy -konsernin kiinteistöjohtajana ja hän on työskennellyt myös Sadepisara Oy:ssä, joka on Juha Kärkkäisen kiinteistökonsultointiyhtiö.

Yli-Saunamäki toimii vanhempana neuvonantajana yrityksessä MW Invest. Salpausselän Rakentajien pääomistaja Mika Wilenius istuu MW Invest-yhtiön hallituksessa.

Sadepisaralla ja MW Investillä on Ylen mukaan ainakin kymmenkunta suurta yhteistä asuin- ja liiketilahanketta eri puolilla Suomea.

Maksun omistaja Toivo Sukari on mukana Salpausselän Rakentajien Varsinais-Suomen alueyhtiössä. Lisäksi Sukari Konserni Oy on mukana Sadepisaran ja MW-Investin yhteisessä kauppakeskushankkeessa Kotkassa.

Salpausselän Rakentajat on saanut Sukarin lisäksi muitakin vaikuttajia alueyhtiöihinsä. Seinäjoella vähemmistöomistajaksi saatiin kiinteistökehittäjä ja sijoittajamiljonääri ja Seiconinkin vähemmistöomistajiin aikoinaan kuulunut Reima Kuisla. Arto Merisalo nimesi hänet Helsingin Sanomien haastattelussa maaliskuussa 2015 hyväksi ystäväkseen, joka antoi juuri vankilasta vapautuneelle miehelle vanhan maatilan päärakennuksen asunnoksi.

Salpausselän Rakentajien hallituksen puheenjohtaja Jorma Tamminen on Nova-miehille varsin tuttu yhteistyökumppani, sillä hän oli kouvolalaisen Okan toimitusjohtaja ja vähemmistöomistaja. Kouvolalaisyritys rakensi Rovaniemellä Novalle moottorikelkkatehdasta, vaikka emokonserni Palmbergilla olisi ollut paljon lähempänä omakin organisaatio.

Asuntohallituksessa, NCC:ssä ja viimeksi TA-Asunnoissa pitkän uran tehnyt Markku Hainari saatiin mukaan hankkimaan yhtiölle asuntotontteja Uudellamaalla. Hainarin lähti vielä 71-vuotiaana SSR Asuntojen toimitusjohtajaksi, koska uskoo, että Hannu Rossilahden kehittämä uusi välimalli on selvästi rehellisempi ja asukkaalle edullisempi kuin Vapaavuoren välimalli. Sen hän myöntää, että kesällä tullut julkisuus ei ole ainakaan helpottanut tonttien saamista.

Kotipaikkakunnallaan Lahdessa Salpausselän Rakentajien suurin asiakas on ollut Nuorisosäätiö 265 asunnon kohteellaan Aleksanterinkadulla.

Vantaan ja Helsingin lahjusongelmat jatkuvat

Parhaillaan poliisin tai syyttäjän käsittelyssä on useita lahjusjuttuja. Niistä Vantaan erotetun kaupunginjohtajan Jukka Peltomäen tapaus ja HKR-Rakennuttajan tapaus ovat olleet eniten julkisuudessa.

Rakennusarkkitehti Leila Tuomisen omistama Forma-Futura teki asiakkailleen suunnitelmia, joita apulaiskaupunginjohtajana silloin toimineen Jukka Peltomäen epäillään käsitelleen virkamiehenä. Kyse on siitä, onko Peltomäki ollut jäävi Forma-Futuralta saamiensa huomattavien etuuksien vuoksi. Epäillyt rikokset olisivat tapahtuneet vuosina 2005-2011.

Vantaalla oli tapana, että rakennusprojektien alkaessa kaupunki vaati rakennusliikkeitä palkkaamaan kaavasuunnittelijaksi arkkitehtitoimiston. Peltomäen aikana erityisen useasti palkatuksi tuli Forma-Futura. Huomattavin niistä oli Marja-Vantaa-projekti, jossa Forma-Futura teki suunnittelutehtäviä ulkomaiselle sijoitusyhtiölle. Hanke oli suoraan Peltomäen alaisuudessa. Forma-Futura toimi kaavamuutoksen hakijan palkkaamana suunnittelijana tai konsulttina kymmenessä kaavamuutoksessa, jotka Peltomäki esitteli kaupunginhallitukselle. Peltomäki osallistui asiaa käsitteleviin kokouksiin kolmessa kaavamuutoksessa, joissa Forma-Futura oli mukana. Peltomäki pystyi asemansa vuoksi nopeuttamaan kaavahankkeita.

Leila Tuomisen ja Jukka Peltomäen yhteistyöllä on pitkä historia. Peltomäki toimi 1990-luvun alussa demariryhmän puheenjohtajana ja keskeisenä vallankäyttäjänä kaavoitusasioissa. Vuonna 1992 hän erosi valtuuston johdosta ja muutti perheineen Portugaliin. Syynä oli vararikko. Velkojen määräksi paljastui kymmenen miljoonaa markkaa. Velat olivat veljen, vaimon ja tuttujen kanssa pyöritetyistä maa- ja kiinteistöbisneksistä ja urheiluseurojen takauksista.

Portugalissa Peltomäki teki projektien kehitystehtäviä Leila Tuomisen omistamassa suunnittelutoimisto Forma-Futurassa. Palattuaan Suomen vuonna 1994 hän toimii yhtiön lakimiehenä ja kehitysjohtajana.

peltomaki

Vuonna 2007 Peltomäki valittiin Vantaan maankäytön apulaiskaupunginjohtajaksi ja 2011 hän haki onnistuneesti kaupunginjohtajan paikkaa. Hänen kytköksensä Forma-Futuraan olivat päättäjien tiedossa, mutta niiden ei annettu vaikuttaa valintaan.

Aluearkkitehti Ritva Valo-Wossius jätti siksi poliisille tutkintapyynnön Peltomäen mahdollisesta taloushyödystä Forma-Futuralta. Peltomäki oli häätänyt aluearkkitehdin virastaan, kun tämä oli alkanut kysellä liikaa Forma-Futuran asioista.

Naimissa olevan Peltomäen lähtö virkamatkalle kaupunkisuunnittelulautakunnassa toimineen kokoomuslaisen naisystävänsä kanssa sai lopulta demarienkin kärsivällisyyden loppumaan ja hänet painostettiin ilmoittamaan erostaan vuonna 2011.

Samalla alkoi valjeta, kuinka läheistä Peltomäen ja Leila Tuomisen yhteydenpito oli ollut. Peltomäen epäillään edistäneen Forma-Futuran liiketoimia, ja vastineeksi hän ja hänen lähipiirinsä olisivat saaneet yhtiöltä etuja. Peltomäki muun muassa asui edullisesti Forma-Futuran asunnossa. Myyrmäessä sijaitsevan 140-neliöisen asunnon vuokra oli vain 350-500 euroa vuosina 2006-2009. Myös Peltomäen kaksi poikaa asuivat Forma-Futuran asunnoissa hyvin edullisesti ja Tuominen tuki heidän golfbisneksiään 80 000 eurolla.

Poliisi aloitti Peltomäkeä koskevat tutkinnat vuonna 2011. Vuonna 2013 paljastui, että Peltomäki olisi saanut kaksi 50 000 euron lainaa Forma-Futuralta vuonna 2007. Lainat olivat vakuudettomia eikä Peltomäki ollut maksanut niitä takaisin vuoteen 2012 mennessä, jolloin laina-aika päättyi. Forma-Futura tarjosi Peltomäelle myös useita ulkomaanmatkoja. Vuonna 2006 kohteena oli Bangkog, vuonna 2007 Dubai ja vuonna 2010 Pariisi ja Cannes.

Peltomäki sai vuonna 2015 syytteet törkeästä lahjuksen ottamisesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta. Leila Tuominen sai syytteet törkeästä lahjuksen antamisesta, törkeästä kirjanpitorikoksesta ja lahjomisesta elinkeinotoiminnassa.

Vantaan Sanomien uutisessa elokuussa 2016 Leila Tuominen kertoi auttaneensa rahallisesti Peltomäkeä, koska heidän ystävyytensä syveni rakkaudeksi 1990-luvulla.

VVO:n ja HOK-Elannon johtajillekin syytteitä

Forma-Futuraan liittyen myös VVO:sta eläkkeelle jäänyt johtaja Tapio Päivinen sai syytteen törkeästä lahjuksen ottamisesta ja lahjuksen ottamisesta elinkeinotoiminnassa. Demaritaustainen Päivinen oli pitkään kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajana. Hän on myös kaupungin omistaman Vantaan Moottorirata Oy:n toimitusjohtaja. Yhtiö pyörittää Vantaan Vauhtikeskusta.

Päivisen saamat syytteet liittyvät lahjusvyyhtiin, joka koski myös Vauhtikeskusta. Forma-Futuran epäillään rahoittaneen Vauhtikeskusta antamalla 35 000 euroa mainostukea.

Päivisen pitkän kunnallispoliittisen uran aikana VVO oli kasvanut ylivoimaisesti suurimmaksi asuntojen rakennuttajaksi Vantaalla vuosina 2003-2012. Forma-Futura suunnitteli muun muassa neljä kiistanalaista kaavamuutosta Vantaalla. VVO:n osalta mahdolliset syytteet todettiin kuitenkin vanhentuneiksi.

Tuomio kaikille kesäkuussa 2017

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi 21.6.2017 Jukka Peltomäen kahden vuoden kuukauden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen sekä menettämään valtiolle vastaanottamisensa lahjojen ja etujen arvona 187 958,05 euroa.

Leila Tuominen sai tuomion kahdesta törkeästä lahjuksen antamisesta. Tuomio on kahden vuoden ja kymmenen kuukauden ehdoton vankeusrangaistus. Lisäksi hänet tuomittiin viiden vuoden pituiseen liiketoimintakieltoon.

Tapio Päivinen sai törkeän lahjuksen ottamisesta vuoden ja kahden kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen. Lisäksi hänet määrättiin menettämään valtiolle vastaanottamisensa lahjojen ja etujen arvona 34 335 euroa.

HOK-Elannon lahjuttu

Jukka Peltomäen lahjusjuttua selvittäessään poliisi törmäsi myös HOK-Elannon entinen kiinteistöjohtaja Jari Leivon toimintaan. Leivon saama petossyyte koskee hänen taloremonttiaan. Leivon epäillään kanavoineen noin 90 000 euroa remontin kuluja HOK-Elannon ja sen sopimuskumppanin välisiin rakennusprojekteihin.

Epäily kohdistui myös hänen mahdollisesti saamiin lahjuksiin sekä Forma Futuralta että useilta HOK-Elannon liike- ja sopimuskumppaneilta. Leivon epäillään ottaneen tyttäriensä ratsastusharrastukseen liittyviä lahjuksia HOK-Elannon liike- ja sopimuskumppaneilta. Niiden kokonaissumma on 797 127 euroa. Epäillyt rikokset ovat tapahtuneet vuosina 2005-2012.

Kymmenen eri yhtiön edustajat tukivat rahallisesti Leivon tytärten hevosurheiluharrastusta. Lahjuksilla on syytteiden mukaan muun muassa maksettu hevosten tallipaikkamaksuja, ratsastusvalmentajan palkkioita sekä rahoitettu hevosten hankintoja.

Esimerkiksi Leila Tuominen maksoi Leivon tytärten hevosurheiluharrastukseen liittyviä tallipaikkamaksuja 65 000 eurolla ja heidän ratsastuksenopettajansa palkkioita yli 9000 eurolla. Tuomisen mukaan kyse oli kilpaurheilun sponsoroinnista, jonka vastineeksi hänen toimistonsa sai mainosnäkyvyyttä.

Syyttäjän mukaan lahjonnan tarkoituksena oli se, että kiinteistöjohtaja Leivo suosisi työssään Tuomista ja tämän omistamaa Forma-Futuraa. Yritys teki HOK-Elannolle suunnittelutöitä 970 000 euron arvosta vuosina 2006-2013.

Rakentajat tukeneet laajalla joukolla ratsastusharrastusta

Leivon tyttärien ratsastusharrastusta ovat tukeneet muutkin, kuten YIT Kiinteistötekniikka (nykyinen Caverion), Skanska ja Vahanen-konserniin vuodesta 2008 alkaen kuuluva arkkitehtitoimisto Innovarch.

Suurimman summan, 270 760 euroa, Leivo sai Maarakennusliike Lantmanilta ja sitä edustaneelta Erkki Siltalalta. Heidän tyttärensä ovat harrastaneet kilparatsastusta yhdessä.

Leivo sai  rahaa Forma-Futuralta 112 400 euron arvosta, Kiinteistö Kanaselta 104 460 euroa, Caverionilta 73 400 euroa ja Skanska Talonrakennukselta 63 600 euroa. Lisäksi lahjusvyyhdissä on mukana 11 muuta, lähinnä rakennus- ja kiinteistöalaan liittyvää yritystä, joiden syyttäjä katsoo tukeneen Leivon perheen hevosharrastusta joillakin tuhansilla euroilla.

Kaikki vyyhdessä mukana olevat yritykset ovat syyttäjän mukaan saaneet merkittävää hyötyä, kun HOK-Elanto on tehnyt niiltä suuria hankintoja. Syyttäjän mukaan Leivo on käytännössä ollut HOK-Elannossa asemassa, jossa hän on ollut tekemässä päätöksiä siitä, millä yhtiöillä on mahdollisuus päästä kiinni HOK-Elannon isoihin rakennusurakoihin.

Skanska  Oy:n toimitusjohtaja Tuomas Särkilahti kiisti itseensä kohdistuneet mahdolliset syytteet Skanskan 30.10.2016 lähettämässä tiedotteessa. Samoin teki hieman myöhemmin Caverion johtoryhmän jäsenen Jarno Hacklin syytteen osalta.

Tuomas Särkilahtea epäillään törkeästä lahjomisesta elinkeinotoiminnassa ja lahjomisesta elinkeinotoiminnassa. Särkilahden lisäksi epäiltynä on myös toinen Skanskan nykyinen johtaja ja kaksi Skanskan entistä johtajaa. Toinen epäillyistä entisistä johtajista on entinen toimitusjohtaja Juha Hetemäki. Skanskan johtajia koskevat epäilyt ajoittuvat vuosille 2006–2012. Kaksi johtajaa irtisanottiin rikosepäilyjen takia kaikessa hiljaisuudessa vuonna 2015. Hetemäki lähti yhtiöstä joulukuussa 2013.

Skanska Talonrakennuksen ja Caverion Suomen yhteisösakon pitää olla syyttäjien mielestä vähintään 300 000 euroa, Forma-Futuran 250 000 euroa ja Innovarchin 40 000 euroa.

HKR-Rakennuttajan lahjusvyyhti paisui laajaksi

Poliisi alkoi vuonna 2014 epäillä, että Helsingin kaupungin HKR-Rakennuttajalla pitkän työuran tehnyt projektipäällikkö olisi ottanut rakennusliikkeiden edustajilta lahjuksia vastaan vuosina 2003–2011. Poliisin mukaan rikollinen toiminta oli ollut laajaa, pitkäkestoista ja suunnitelmallista ja sen rahallinen arvo oli satoja tuhansia euroja.

Projektipäällikön epäiltiin ottaneen vastaan lahjuksia myös matkojen muodossa. Hän matkusti yritysten kustannuksella muun muassa Sloveniaan, Leville, Venäjälle ja Espanjaan. Matkat olivat tapahtuneet vuosina 2006-2010.

rakennusvirasto

 

HKR:n lahjusjuttu alkoi purkautua, kun Fira Oy:n toimitusjohtaja Jussi Aho teki aikaisemman työpäällikkönsä tekemisistä ilmiannon keväällä 2012. Työpäällikkö oli työskennellyt aikaisemmin YIT:ssä ja myös palasi sinne irtisanouduttuaan Firan palveluksesta. Enää hän ei ole YIT:nkään palveluksessa.

Kaikkiaan pääepäiltyjä on 13. Kolmen yrityksen osalta epäillyt lahjonnat ovat kuitenkin jo vanhentuneet. Tämä koskee ainakin Skanska Talonrakennus Oy:n entisen työntekijän järjestämiä matkoja.

Tapaukset liittyvät Helsingin kaupungin seitsemään eri urakkakohteeseen, joissa oli ollut pääurakoitsijana eri rakennusyhtiöitä. Niistä saatuja varoja oli toimitettu HKR-Rakennuttajan projektipäällikölle. Useimmissa tapauksissa kuvio oli ollut samantapainen: pääurakoitsijan aliurakoitsijat olivat laatineet työpäällikön ohjeiden mukaisesti osin perusteettomia aliurakointilaskuja, joiden perusteella pääurakoitsija oli maksanut laskut aliurakoitsijoille.

Rakennuslehti on alusta saakka seurannut tiiviisti HKR:n lahjusjuttua. Vuonna 2015 lehti totesi, että HKR:n lahjusjutussa on kysymys laajasta lahjonta- ja petoskokonaisuudesta, jossa useissa yrityksissä toimineiden pääurakoitsijoiden edustajien epäillään laskuttaneen kaupungin projekteista ylihintaa lahjomalla HKR:n projektipäällikköä. Rahoja lahjontaan oli kerätty perusteettomilla lisä- ja muutostöillä.  Projektipäällikön esimies hyväksyi epäillyn projektipäällikön kuittaamat lisätyölaskut.

Lahjusten ottamisesta epäilty HKR:n projektipäällikkö ei ole enää kaupungin palveluksessa.

Kaikkiaan lahjusjutussa on syyteharkinnassa epäiltyinä 35 henkilöä. Lahjusrikokseen osallisuudesta epäillyt henkilöt ovat työskennelleet muun muassa YIT:ssä, Skanskassa, Lujatalossa, Rakennus Oy Antti J. Aholassa, Tuomi Yhtiöissä ja City-Airissa. Epäillyistä yhdeksän on työskennellyt YIT:ssä. YIT:ltä epäilyt koskivat viittä työmata ja kolmea työpäällikköä.

rosvo

 

Pääepäilty avautui Rakennuslehdelle

Vuonna 2012 Rakennuslehden tutkiva toimittaja Mikko Kortelainen sai HKR-jutun yhden pääepäillyistä antamaan haastattelun, jossa tämä avasi omasta näkökulmastaan lahjuskuviota.

Motiivina avautumiselle oli se, että hän ei halua olla ”dopinghiihtäjä”, jonka päälle kaadetaan kaikki synnit muiden hyötyjien luistellessa vastuusta.

Haastatellun mukaan toimintaa harjoitettiin siten, että osaan sinänsä oikeita pääurakoitsijan lisätöitä lisättiin ylimääräinen summa lahjusrahaa varten. Lisätyön kirjallisesti, esimiehensä hyväksymänä tilannut rakennuttajan edustaja päätti, mihin lisätöihin ekstra sisällytettiin. Pääurakoitsija kohdensi ekstran edelleen alihankkijalta tilaamaansa lisätyöhön. Alihankkija puolestaan muutti ylimääräisen osuuden käteiseksi esimerkiksi tekaistuilla kuiteilla. Mahdollista myös on, että aliurakoitsija maksoi lahjusrahaa omasta pussistaan. Käteinen raha toimitettiin sitten työmaaorganisaation kautta rakennuttajan edustajalle. Pienehkö osa lahjusrahaa jäi myös työmaaorganisaatioon.

Pääurakoitsija sai keksityistä lisätöistä ylimääräistä tuottoa yleiskateprosentin mukaisesti.

Lahjusjupakassa mukana olleet pääurakoitsijat hyötyivät lahjonnan aiheuttamasta HKR:n projektipäällikön suopeudesta. Yhden kohteen osalta kontakti näyttää vaikuttaneen urakan saamiseenkin, mikä tuo urakoitsijalle jo normaalina työmaakatteenakin merkittävän hyödyn. Rakennuttajan varalle ei tarvitse laittaa riskivarausta, jos tietää tämän suhtautuvan myötämielisesti tuleviin lisätöihin.

”Tuollaiset keikat ovat erittäin edullisia pääurakoitsijalle, tilaaja ei edes lukenut läpi lisätyötarjouksia ja piti valvojat pimennossa sekä osittain poissa työmaalta. Tätä rakennuttajaa ei tarvinnut pelätä. Tilaaja katsoi sormiensa läpi myös aikataulujen myöhästymisiä. Sanktioita ei jaettu”, epäilty kertoi.

Myötämielisen tilaajan kanssa työmaat olivat hänen mukaansa ”helvetin helppoja hoitaa”. Aikaa vievät lisätyökokoukset puuttuivat kokonaan. Työmaan vetäjätkin hyötyivät tulospalkkioidensa kautta onnistuneesta työmaasta.

Näin tilaajia voideltiin

HKR:n lahjusjutussa näyttää olleen kyse ison joukon toiminnasta ja se on haastatellun mukaan ollut ainakin osin tiedossa myös johtotasolla.

Rakennusliikkeiden HKR:n toimihenkilöille tarjoamilla matkoilla on haastatellun mukaan ollut merkittävä rooli sujuvan yhteistyön järjestämisessä. Matkoilla virkamiesten ylläpito ja huvitukset maksettiin. Kustannusten peittämiseen saatettiin käyttää myös aliurakoitsijan kautta hankittua pimeää rahaa.

Tilaaja saattoi jopa vaatia matkoja. ”Ilmaisia lounaita ei ole. Maksu on kynäherkkyys lisätyön hyväksymiseen”, epäilty sanoi.

Hänen mukaansa muutkin tilaajalle tehtävät palvelukset ovat tosi yleisiä rakennusalalla. ”Vuosituhannen vaihteen jälkeen on maksettu aika paljon hyödykkeitä tilaajan edustajille niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla. Keittiöt ja kodinkoneet ovat ihan normaaleja tuotteita. Kodinkoneet oli yhteen aikaan ihan bravuurituote. Niitä tilattiin johonkin kohteeseen vähän enemmän ja sitten vaan pakettiauton kyytiin. Tai pieni luotettu urakoitsija käy tilaajan kotona tekemässä vähän remonttia.”

Rakennusalan dopingia

”Mukana olen ollut, sitä en kiellä pätkääkään”, epäilty tunnusti. Hän myönsi, että kiellettyyn toimintaan osallistuminen oli kunkin oma valinta.

”Kaikilta kysyttiin ennakkoon, että käykö tällainen vaihtoehto. Kukaan ei kieltäytynyt eikä mennyt kertomaan esimiehelleen, koska toiminta on niin yleistä. Toiminta oli jatkunut ennen meikäläistä, ja se jatkui meikäläisen jälkeen, ainakin vuosina 2004-2010.”

Kyse oli myös heikosta rakennuttamisesta.

”Miksi HKR ei teetä lisätöitä omakustannushintaan? Heidän sopimuksensa antavat siihen oikeuden. Valvoja kuittaisi tehdyt tunnit päivittäin, ja kuitit tarkastettaisiin. Esimerkiksi 5 000 euroa maksaneesta traktorilaskusta täytyisi olla tosite. Nyt urakoitsija maksaa traktorimiehelle 5 000 euroa ja rakennuttajalle esitetään työn maksaneen 10 000 euroa. Se on ihan vallitseva käytäntö.”

Tunnustajat selvisivät ehdollisilla tuomioilla

Helsingin kaupungin rakennusviraston lahjusjupakassa jaettiin syyskuussa 2016 ensimmäiset tuomiot. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi virastossa lahjuksia ottaneen, HKR-Rakennuttajan projektinjohtajana toimineen miehen törkeästä petoksesta vuodeksi ja seitsemäksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen sekä 70 tunniksi yhdyskuntapalveluun. Syyttäjän mukaan hän oli aiheuttanut toiminnallaan 551 811 euron taloudelliset vahingot.

YIT:ssä ja Firassa työskennellyt mies tuomittiin törkeästä petoksesta vuoden ja neljän kuukauden ehdolliseen vankeuteen sekä 50 tunniksi yhdyskuntapalveluun. Syyttäjän rangaistusvaatimuksen mukaan hän on aiheuttanut noin 421 800 euron taloudellisen vahingon.

YIT:llä vastaavana työnjohtajana ja työpäällikkönä työskennellyt mies tuomittiin törkeästä petoksesta vuoden ja yhden kuukauden ehdolliseen vankeuteen.

Firalla vastaavana työnjohtajana työskennellyt mies sai kuuden kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen törkeästä petoksesta.

Firalla työmaainsinöörinä työskennellyt nainen sai neljä kuukautta ehdollista vankeutta avunannosta törkeään petokseen.

Tuomiot annettiin vajaat pari vuotta käytössä olleessa tunnustusoikeudenkäynnissä. Kihlakunnansyyttäjä Katri Lyytikäisen mukaan HKR-jutun päätekijöille olisi tuomittu ehdotonta vankeutta ilman tunnustusta.

Lyytikäinen arvioi, että yhteensä 13 epäillystä ehkä neljä henkilöä jättää tunnustamatta ja he joutuvat normaaliin oikeusprosessiin.

HKR:n projektipäällikkö ja rakennusliikkeissä toimineet henkilöt ovat olleet rikoskuviossa avainroolissa. Pääsääntöisesti kuvio on toiminut siten, että aliurakoitsija on laskuttanut urakoitsijaa ainakin osittain perusteettomasta työstä. Rakennusliike on maksanut laskun. Sen jälkeen rakennusliikkeen katteella ja arvonlisäverolla kasvatettu lasku lähetettiin HKR-rakennuttajalle, ja projektipäällikkö varmisti laskun hyväksymisen.

Aliurakoitsijan petoksella saamat varat on muutettu käteiseksi joko nostamalla rahat aliurakoitsijan tililtä tai kuittikaupan avulla. Kuittikaupassa joidenkin yhtiöiden nimissä toimineet henkilöt ovat laatineet perusteettomia aliurakointilaskuja, joita vastaan saadut rahat on jaettu osallistujille.

Rahan lisäksi perusteettomasti hyväksytyt laskut tuottivat HKR:n projektipäällikölle muitakin etuja. Hän on osallistunut Thaimaan, Monacon, Riikan ja Levin matkoille. Lisäksi hänen pihaansa on asfaltoitu 1000 eurolla ja kesämökille johtavaa tietä on kunnostettu yli 19 000 eurolla.

Tunnustajien nimiä ei julkaistu Helsingin Sanomien uutisessa, mikä sekin oli tunnustajille helpotus. Rangaistuksella voi kuitenkin olla jokin merkitys, sillä uusi hankintalaki edellyttää, että EU:n kynnysarvot ylittäneen julkisen hankinnan voittaneen yrityksen avainhenkilöiltä kysytään rikosrekisteri.

Perjantaina 2.12.2016 annettiin tuomiot vielä viidelle rakennusliikkeiden ja aliurakoitsijoiden työntekijälle. Kolmelle tekijälle annettiin ehdollisia vankeustuomioita törkeästä petoksesta. Ehdollisten vankeusrangaistusten kestot olivat viidestä kuukaudesta puoleentoista vuoteen. Kahden syyte törkeästä petoksesta ja avunannosta törkeään petokseen hylättiin.

Juttu on supistunut alkuperäisestä: esitutkinnassa epäiltynä oli kaikkiaan 35 ihmistä, mutta 22 ihmisen kohdalla syyttäjä päätti, ettei syytteitä nosteta.

Muuta tunnustajista ehti jo katua tunnustamistaan huomattuaan, että moni heidän mielestään pahemminkin asiaan sekaantunut selvisti ilman tuomiota.

 

Osa 2

Vientitöitä sai lahjoin ja lahjuksin

Kansainvälisessä toiminnassa vieraanvaraisuutta ja lahjojen antamista on ymmärretty aina paremmin kuin kotimaan rakentamisessa. Projektivientiä edistettiin lahjoin ja lahjuksin verottajan ja Suomen Pankinkin luvalla. Projektiviejien joukkoon pääsy saattoi tosin edellyttää myös kotimaista lahjontaa. Viennistä saaduista rahoista tuli samalla puolueiden pimeitä vaalikassoja.

Vuonna 1983 Rakentajan Nykypäivässä rakennusalan johtajat olivat huolissaan paitsi rötösherraoikeudenkäyntien vaikutuksesta alan imagoon myös vaikutuksiin kansainvälisessä toiminnassa.

Rakennusmateriaalijätti Lohjan toimitusjohtaja Georg Ehrnrooth totesi, että hänen mielestään kansainvälisessä kaupassa vieraanvaraisuus auttaa ihmisiä tutustumaan toisiinsa.

”Korruptio on rikollista toimintaa. Sen sijaan on ikävää, että jälkikäteen ruvetaan muuttamaan kaupankäynnin pelisääntöjä, joiden mukaan aikaisemmin yleisesti hyväksytty vieraanvaraisuus kriminalisoidaan.”

Yhtä kaunisti liikekumppaneiden välisestä vieraanvaraisuudesta puhui vuonna 1985 Yleisen insinööritoimiston YIT:n varatoimitusjohtaja Niilo Kurvinen Rakennuslehden haastattelussa. Hänen vastuullaan oli yrityksen suhdetoiminta.

”Tietenkin liikekumppaneiden kanssa syntyy ei vain tuttavuus vaan myös ystävyyssuhteita henkilökohtaisella ja perhetasolla. Mennään teatteriin, käydään kalassa tai istutaan iltaa kotipiirissä koko perheen voimalla.”

Hän kuitenkin korosti, että se ei merkitse sopivaisuussääntöjen yli hyppimistä. ”Jos minä menen  teatteriin joidenkin henkilöiden ja heidän puolisoidensa kanssa, en pyri väliajalla tai esityksen jälkeen tietenkään neuvottelemaan kaupoista.”

Se etu tuttavuuksista Kurvisen mukaan kuitenkin oli, että tutulle oli helpompi soittaa ja soittaa voi vaikka työajan jälkeen. Ei tarvitse pyytää virallista audienssia.

Erityisen tärkeänä hän piti suhdetoimintaa ulkomaisten asiakkaiden kanssa. ”Suurimmilla yrityksillä on edustustilat kauneimmilla rannoillamme savusaunoineen. Vedetään nuottaa, syödään poroa, katsellaan järvistä maata jne. Viesti jonka ulkomainen vieras vie mennessään Suomesta on varmasti useammin positiivinen kuin negatiivinen.”

kalastusYIT:n omistama Hättön saari Inkoossa on ollut niin koti- kuin ulkomaistenkin vieraiden ahkerassa käytössä. Urho Kekkonen kävi siellä useasti. Toisten vieraiden kanssa kalastettiin ja toisten kanssa metsästettiin muffloneita.

Käytännössä kaikille liikekumppaneille eivät kuitenkaan ole riittäneet kalastaminen, virvokkeet ja  suomalaisen luonnon katselu. Suomalaiset rakennustuotteiden ja rakennusprojektien viejät toimivat maissa, joissa korruptiolla oli iso merkitys urakoiden saamisessa. Suomalaiset oppivat nopeasti, että jos kauppaa aikoi harjoittaa, oli omaksuttava periaate ”maassa maan tavalla tai maasta ulos”.

Lahjukset saattoi vähentää verotuksessa

Monissa kilpailijamaissa käytäntö oli vielä väljempi eikä silloin tarvitse puhua edes Turkista vaan muista pohjoismaista.  Esimerkiksi vuonna 1993 Ilta-Sanomat kertoi, että tanskalaiset yhtiöt, jotka käyttävät lahjuksia kaupanteossa Itä-Euroopassa tai Afrikassa, eivät ainoastaan toimi laillisesti, vaan lahjuskulut ovat myös verotuksessa vähennyskelpoisia.

Tanskan veroministeri Ole Stavad sanoi Tanskan parlamentissa, että lahjuskulut ovat vähennyskelpoisia sillä ehdolla, että yhtiö pystyy todistamaan lahjuksen olleen välttämätön kaupan syntymiselle. Ministeri tosin neuvoi yrityksiä nimittämään lahjuksia ”konsulttipalkkioiksi” veroilmoituksissaan.

Ilta-Sanomat kysyi verohallituksen apulaisjohtaja Seppo Heiniöltä, ovatko idänkaupan lahjuskulut verovähennyskelpoisia Suomessa:

”No, miten nyt määrittelee lahjuksen. Kun yritys kestitsee epätavallisella tavalla virkamiestä, niin on kysymys rikoslain alaisesta lahjonnasta. Tilanne on toinen, kun kohteena on toisen yrityksen edustaja. Silloin täytyy arvioida vähennyskelpoisuutta sen pohjalta, onko se liiketoimintaan liittyvä meno ja onko se kohtuullinen meno. Jos kyseessä on edustusmeno, niin vähennyskelpoisuus on 50 prosenttia ja jos on kyseessä lahja, niin silloin tavanomainen määrä on vähennyskelpoista yrityksen verotuksessa.”

Mikä on tavanomainen määrä?

”No, se on sitten yksittäistapauksissa määriteltävissä. Laissa sanotaan, että tavanomaista suuremmat lahjat ovat vähennyskelvottomia. Ja sitten on erikseen vero-oikeuskäytännössä käsite ”lahjoma-luonteinen meno”. Se ei ole vähennyskelpoinen. Mikä se sitten taas on, on jälleen tapauskohtaisesti arvioitavissa. Jos se ei ole edustusmeno tai tavanomainen lahja eikä muuten menekin edistämiseksi suoritettu meno, niin se saattaa olla vähennyskelvoton.”

Ymmärsinkö oikein, että tämä on tulkintakysymys?

”Se on tulkintakysymys. Verolaissa ei ole selkeätä säännöstä, että joku kulu on vähennyskelvoton, lukuun ottamatta edustusmenoa, josta on 50 prosenttia vähennyskelpoista. Kun osapuolena on ei-virkamies, niin siihen ei sovellu rikoslainkaan määräykset.”

Tämä väljä suhtautuminen lahjusten antamiseen ei rajoittunut projektivientiin vaan koski muutakin ulkomaankauppaa. Presidentti Urho Kekkosen päiväkirjassa vuodelta 1972 mainitaan Enso-Gutzeitin ja Valmetin päätoimisen puheenjohtajan Olavi J. Mattilan kertoneen, että paperikonemyynnissä Argentiinaan täytyi antaa viiden miljoonan markan lahjukset, jotta kauppa syntyisi. Rahat jaettiin neljälle miehelle.

vientirakentajat

Projektivientiin liittyvästä korruptiosta kerrotaan esimerkiksi YIT:n 1960-1970-lukujen toimitusjohtajan Tauno Mäkisen julkaisemattomissa muistelmissa, Lemminkäisen satavuotishistoriikissa, Finn-Stroin entisen toimitusjohtajan Risto Kangas-Ikkalan vuonna 2012 julkaisemassa kirjassa ”Kohtalona Kostamus” ja RIL:n vuonna 2014 julkaisemassa kirjassa ”Rakentajat maailmalla”.

Se mitä kirjojen kansiin on laitettu, on toki vain jäävuoren huippu. Kangas-Ikkalakin lipsautti haastattelun lomassa, ettei kaikkea ole voinut kirjaan laittaa. Yritysjohtajat kirjoittavat muistelmissaan lahjonnasta lähes yhtä niukasti kuin naiskauneuden merkityksestä hyvien suhteiden hoidossa. Hesperian yökerhossa esimerkiksi käytettiin arabiliikemiehiä ja Moskovan Intouristin ”montussa” suomalaisiakin vieraita.

Maassa maan tavalla

Yleinen insinööritoimisto YIT oli Suomen ensimmäinen projektiviejä jo 1950-luvulla. 1960-luvun alussa sen katseet kiinnittyivät öljyvaroista rikkaaseen Saudi-Arabiaan. Toimitusjohtaja Tauno Mäkisen muistelmien mukaan siellä oli käytettävä agenttia, joka otti noin viiden prosentin palkkion hankkimastaan projektista.

tauno

Agentit kilpailivat keskenään näistä rahakkaista sopimuksista. Tauno Mäkinen kertoi, että vuonna 1966 hän joutui karkean kiristyksen kohteeksi samalla, kun hänet leimattiin kommunistiksi, mikä ääri-islamilaisessa maassa oli pahin mahdollinen synti. YIT:ltä peruttiin sen saama vesilaitoksen jatkourakka. Kiristäjänä oli salaisen poliisin päällikkö, sheikki, joka uhkasi heittää YIT:n miehiä vankilaan ellei hänelle makseta yli kahta miljoonaa markkaa. Ruotsalaiseen Siabiin kiristys oli jo tehonnut.

Palestiinalaisryhmä tarjoutui hoitamaan sheikin pois päiviltä 20 000 dollarin maksusta. Mäkinen varautui tekemään sen vaikka itse, jos neuvotteluista ei tulisi tulosta.

”Pyysin agenttiamme hankkimaan minulle automaattipistoolin ja lippaan täynnä ammuksia. Kun lähdin neuvotteluun, panin pistoolin taskuuni. Palestiinalaisryhmän avun olin peruuttanut, koska heidän ehtonsa oli tappaa kaikki huvilassa, jotta todistajia ei jäisi.”

Sheikki sai rahansa ja YIT työrauhan, mutta kahden vuoden kuluttua kiristysyritys toistui. Nyt Mäkinen ei enää maksanut vaan järjesti tapaamisen kuningas Feisalin kanssa. ”Tapaamisaika oli 15 minuuttia, mutta puhuimme tunnin, lähinnä talvi- ja jatkosodasta.”

Mäkinen onnistui sotakertomuksillaan vakuuttamaan kuninkaalle, että hän on kaikkea muuta kuin kommunisti. Suomalaisten maine palautui, ja sheikki karkotettiin maasta.

Suomalaisrakentajat hakeutuivat diktaattoreiden seuraan

Siellä missä isot öljytulot yhdistyivät tekniseen kehittymättömyyteen, oli suomalaisrakentajien parhaat tilaisuudet ansaita.

Projektivienti oli pitkälti sidoksissa öljyn hinnan kehitykseen. Ensimmäinen asia mistä äkkirikastunut tai juuri valtaan noussut valtionjohto tietenkin pitää huolta on armeijan vahvistaminen ja sen pitäminen tyytyväisenä.

Suomalaiset rakentajat ovat tukeneet niin Iranin shaahin, Saudi-Arabian saudien suvun, Libyan vallankumouseversti Muammar Gaddafin, Irakin Saddam Husseinin kuin Nigerian vallankaappaajienkin armeijoita. Venäjälle suomalaiset olivat valmita rakentamaan varuskuntakaupungin eli sotilaskylän jopa oman rajamme tuntumaan, helikoptereiden iskuetäisyydelle.

Polar rakensi yhdessä Hartelan, Rakennus-Ruolan ja Mattinen-Niemelän kanssa Iranin shaahin kaartin upseereille ja aliupseereille 3500 asuntoa 63 kerrostaloon. Talojen ollessa vielä rakenteilla vuonna 1979 Polarin varatoimitusjohtaja Simo Schultz sanoi Kauko Rastaalle Teheranin Hiltonissa gin-tonicin äärellä: ”Taidetaan Kauko kerrankin olla oikeassa projektissa oikeassa maassa oikeaan aikaan.”

Kotiin palattuaan suomalaiset kuulivat, kuinka joku Khomeinin kertoi televisiossa menevänsä tekemään Iraniin vallankumousta. Ja meni myös.

Suomalaisten rakennustyöt keskeytettiin siinä vaiheessa, kun kranaatteja tuli seinäelementtien läpi.

Sen paremmin polarilaisille ei käynyt Irakissa Bagdadin konferenssipalatsia rakennettaessa. Molemmista tuli valtavat tappiot.

Suomalaisten Irakin-viennin kuumat vuodet sattuivat samaan aikaan, jolloin vallan kaapannut Saddam Hussein alkoi lujittaa valtaansa. Saddam nousi Irakin presidentiksi 1979, ja sitä seurasivat veriset puhdistukset Baath-puolueen johdossa, kun Saddam hankkiutui eroon kilpailijoistaan. Suomalaisille riitti kuitenkin töitä varuskuntakaupunkien ja pommisuojien rakentajina, sillä niitä tarvittiin Irania vastaan sodittaessa. Parhaimmillaan maassa oli yli tuhat suomalaista.

Perusyhtymä ja Lohja tekivät vuonna 1977 armeijan asuntoja Saudi-Arabiaan. Armeijan asunnoille oli kysyntää myös Nigeriassa, jossa oli vuonna 1975 tullut valtaan sotilasjuntta. Sen johtaja, kenraali Olusegun Obanjo oli välikätensä kautta vähemmistöosakas Perusyhtymä Nigeria Ltd:ssä. Yritys rakensi 5000 asuntoa ilma- ja maavoimille.  Siviilihallituksen valtaannousu vuonna 1979 tiesi kuitenkin lopun alkua Perusyhtymän erinomaisesti kannattaneille bisneksille.

Uusia töitä saatiin Libyasta. Perusyhtymä pääsi vuonna 1982 rakentamaan Libyaan maailman suurinta keveiden sota-aseiden tehdasta. Palestiinalaisia tukenut ja Yhdysvaltain kanssa huonoissa väleissä ollut Libya kiihdytti varustautumistaan Neuvostoliiton avulla. Asetehtaalla oli kokoa peräti 200 000 neliömetriä.

libyanasetehdas

Tehtaan luonne kävi pian selville, kun seiniä verhottiin luodinkestävillä teräslevyillä. Tehtaalle tuotuja laatikoita katsellessaan Perusyhtymän johtaja Esko Mäkelä joutui toteamaan: ”Myönnettävä oli, että laatikoissa oli sellaisia osia, joista RUK:ssa koottiin rynnäkkökivääriä”, hän muisteli kirjassa ”Rakentajat maailmalla”.

Projekti oli Mäkelän mukaan Perusyhtymän suurin rahasampo. Voittoa tuli 600 miljooonaa markkkaa, josta puolet tuli valuttukurssivoittona dollarin hinnan noustua voimakkaasti.

”Liikkeenjohtajan täytyy haistaa (raha)”, muisteli kirjassa toinen Perusyhtymän johtaja Heikki Koivu. ”Kun nähtiin minkälainen myyntikate tästä syntyy, niin minä ja toimitusjohtaja Kauko Maijala tuijotettiin toisiamme silmiin. Tällöin syntyi sanaton sopimus, että siitä vaan, mutta ollaan hiljaa.”

Kotimaassa Maijala kiisti Ilta-Sanomien uutisen asetehtaasta. ”Me teemme kuoret, sisustus ei meitä kiinnosta.”

Perusyhtymä oli informoinut hankkeesta etukäteen presidentti Urho Kekkosta ja Maijala väitti lehdistölle ulkoministeriön näyttäneen hankkeelle vihreää valoa, mikä ei pitänytkään aivan paikkaansa.

Näin lahjot oikein

Monien hankkeiden saamiseen liittyi lahjuksia, joita ohjattiin kenraalien ja poliitikoiden taskuihin. Nigeriassa lahjonta oli poikkeuksellisen räikeää, joskin rakentajien mukaan pienimuotoista.

”Jokaiseen urakkaan liittyi joku välimies, joka velotti tietyn summan. Samalla tavalla menettelivät kaikki, joten se ei ollut sellaista lahjontaa, jolla olisi saanut jonkin edun verrattuna kilpailijoihin”, Perusyhtymän projektipäällikkö Jyrki Ipatti kertoi.

Perusyhtymä palkkasi Nigeriassa jopa paikallisen PR-henkilön opettamaan suomalaisille, miten lahjotaan ja millaisia välityspalkkioita maksetaan henkilöille, jotka järjestävät urakoita.

Perusyhtymälle Nigeria osoittautui oikean kumppanin valinnan ansiosta kultakaivokseksi. Lemminkäisellä kumppanin valinta kuitenkin epäonnistui. Tämä rakensi projektin rahoilla itselleen loistohuvilan ja ohjaili hankintoja sukulaisilleen niin, että lopulta rahaa ei enää riittänyt työmiesten ja tavarantoimittajien palkkoihin. Suomalaiset joutuivat pakenemaan maasta, etteivät olisi joutuneet työmaaparakin piirittäneen väkijoukon käsiin.

”Nigeriassa kaikki meni päin helvettiä”, Lemconin entinen toimitusjohtaja Matti Mantere muisteli vuotta 1978.

Lemminkäinen sai uuden startin Liberiasta. Kaupankäyntitavat olivat vanhat tutut. Vesihuoltoprojektin sopimuksen allekirjoituksen ehtona oli 50 000 dollarin ”konsulttipalkkion” maksaminen vesilaitoksen hallituksen puheenjohtajan tilille Royal Bank of Scotlandiin.

”Suomen Pankille oli ilmoitettava, minkälaisia maksuja ulkomailla maksettiin ja kenelle konsulttimaksuiksi naamioidut maksut menivät. Pankista annettiin sitten hyväksyntä: ilmoitettiin, että tämän ja tämän nimiselle ministerille menee tällaisesta urakasta näin iso komissio hänen omalle tililleen”, Mantere kertoi.

Liberiassa komissiot riistäytyivät käsistä, kun vuoden 1990 sotilasvallankaappauksen nostamat uudet johtajat pyrkivät rikastumaan mahdollisimman nopeasti. Mantereen mukaan käteistä vaadittiin heti matkalaukullinen, jos aikoi saada työn. Afrikan paratiisi muuttui helvetiksi myös omille asukkailleen. Lemminkäisen miesten oli pian pakko paeta tästäkin maasta.

Politiikka ratkaisi ketkä pääsivät Finn-Stroihin

Yleisen insinööritoimisto YIT:n vientimenestyksestä kateelliset kilpailijat perustivat 1960-luvulla työyhteenliittymän Finnish Contractorsin Lähi-idän markkinoita varten.  Kymmenen vuotta kestänyt toiminta osoittautui kuitenkin niin tappiolliseksi, että Polarin toimitusjohtaja Kauko Rastas totesi, että heidän on saatava urakka, jolla velat saataisiin maksettua pois.

finnstroi

Katseet suuntautuivat Neuvostoliittoon. Pelastukseksi nähtiin Svetogorskin selluloosa- ja paperikombinaatin uudelleenrakentaminen. Sitä tarjoamaan perustettiin vuonna 1972 osin Finnish Contractorsin pohjalta Finn-Stroi eli Suomi rakentaa.

Aluksi siitä piti tehdä löysä työyhteenliittymä pelkästään Svetogorskin rakentamista varten. Hakan toimitusjohtajan Antti Pelkolan vaatimuksesta siitä tehtiin kuitenkin osakeyhtiö, vaikka yhteistyön pysyvyydestä ei ollut vielä mitään takeita.

Vasemmistolaisten Haka oli otettu mukaan, koska yhteenliittymän piti olla poliittisesti tasapainoinen. Hakalle taustatukea antoivat sekä Kalevi Sorsa että Mauno Koivisto.

Kokoomusta edustivat Rastaan johtama Polar ja Ilmari Helannon omistama Teräsbetoni. Poliittisesti näiden välissä oli Armas Puolimatka Oy.

”Se piti ottaa mukaan myös sen vuoksi, ettei se lähtisi tekemään kilpailevaa tarjousta”, kirjoitti Kangas-Ikkala kirjassaan.

Perusyhtymän eli entisen Pellonraivauksen toimitusjohtaja Kauko Maijala laskettiin Kangas-Ikkalan mukaan luonnollisesti keskustalaiseksi, mutta Perusyhtymää ei otettu mukaan, sillä se oli juuri saanut ison Pääjärven metsätyökeskuksen urakan Neuvostoliiton Karjalasta. Sen sijaan mukaan tuli sen tytäryhtiö YIT, jota ei sen vahvan vientiosaamisen vuoksi voitu sivuuttaa.

Lopulta mukaan kelpuutettiin seitsemän suurta rakennusliikettä (Polar ja sen tytäryhtiö Insinöörityö, Haka, Puolimatka, Teräsbetoni, Palmberg ja YIT), jotta kukaan niistä ei tekisi kilpailevaa tarjousta.

”Kai sitä EU:n lainsäädännössä kutsuttaisiin kartelliksi nykyään”, Kangas-Ikkala kirjoitti.

Skanska lahjottiin ulos Kostamuksesta

1970-luvun puolivälin öljykriisi lisäsi suomalaisrakentajien mahdollisuuksia lisätä osuuttaan tavaranvaihtoon perustuvassa clearing-kauppaan, joka perustui pitkälti öljyn tuonnille Neuvostoliitosta. Rakentajat tarvitsivat kuitenkin presidentin ja puolueiden tukea päästäkseen muun teollisuuden keskenään jakamiin kiintiöihin kiinni. Tätä tukea tarvittiin erityisesti Kostamuksen jättiprojektin saamiseksi. Nykyrahassa sen arvo oli noin kolme miljardia euroa.

Kostamuksesta, vain 40 kilometrin päästä Suomen rajasta, oli löytynyt suuri rautamalmiesiintymä 1970-luvun alussa. Rautaruukin pääjohtaja Helge Haavisto halusi, että malmi jalostettaisiin Suomessa. Hän sai presidentti Kekkosen innostumaan hankkeesta niin, että tämä ehdotti Kostamuksen rakentamista Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosyginille.

Poliittisen johdon yhteisymmärrys ei kuitenkaan riittänyt Neuvostoliiton kaivosteollisuudesta vastaaville tilaajille. He olivat hintatietoisia ja ihmettelivät, miksi suomalaiset olivat korottaneet Kostamuksen rakentamisen hinnan yli kaksinkertaiseksi verrattuna samanlaisten rakennusten rakennuskustannuksiin Suomessa.

Svetogorski II:ssa ruotsalaisten tarjous oli ollut 300-400 miljoonaa markkaa Finn-Stroita halvempi. Venäläiset pyysivät siksi myös Skanskalta tarjousta Kostamuksen rakennusurakasta. Kuultuaan tästä YIT:n toimitusjohtaja Tauno Mäkinen otti yhteyttä Skanskan viennistä vastaavaan johtajaan Erik Ohlsoniin.

”Tapaaminen järjestyi, mutta Ohlsonin ehdot olivat hirvittävät. Aluksi hän vaati neljäsosaa projektista hintana vetäytymisestä ja pudotti sitten vaateensa 270 miljoonaan markkaan. Keskustelimme siinä vaiheessa koko Kostamuksesta, jonka arvo oli noin kuusi miljardia markkaa.”

Sopimusta ei syntynyt näillä ehdoilla, mutta Mäkinen lähti jatkoneuvotteluihin, joihin hän otti avukseen Hakan Viljo Ahteen ja Puolimatkan Veikko Kauppilan. Neuvotteluja käytiin kuukausia ja salaisuuden säilyttämiseksi niitä käytiin muun muassa Kööpenhaminassa.

”Skanska oli silloin tajunnut omat vaikeutensa ja heidän vaatimuksensa oli pudonnut 27 miljoonaan markkaan. Sovittiin, että he nostavat hintaansa karkeasti 1,5 miljardia kruunua. Sattumalta tämä oli suurin piirtein sama summa, jonka suomalainen konsortio koko Kostamuksesta ansaitsi”, Mäkinen kirjoitti.

”Kun vuosia tapahtumien jälkeen vierailin Skanskan pääkonttorissa ja tapasin silloisen johtokunnan puheenjohtajan Bengt Haakin, kysyin häneltä oletteko saaneet Kostamus-rahanne. Kyllä olemme, kiitos vain, hän vastasi.”

Mäkisen mukaan edellä kerrottu kuului normaaliin kansainvälisen kaupan järjestelyihin, joita tapahtuu jatkuvasti. ”Siinä ei ole mielestäni mitään paheksuttavaa.”

kostamuskirja

Kun Rakennuslehti julkaisi vuonna 1996 tämän Mäkisen Kostamus-paljastuksen, kiisti Finn-Stroin entinen toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkala tämän tiedon. Vuonna 2012 kirjansa julkistamiseen liittyneessä haastattelussa hän totesi, että Skanskalle maksettiin 10 miljoonaa markkaa siitä hyvästä, että se antaa suomalaisia korkeamman tarjoushinnan. Sen se saattoi tehdä ilman tarjouskuluja, koska sai hinnan suomalaisilta.

”Skanska otti suomalaisten ilmaiseksi tarjoaman rahan”, Kangas-Ikkala totesi. Skanskalaiset kertoivat hänelle, että heitä hävetti antaa niin kallis tarjous. Tuhti korvaus lievensi häpeää.

Tauno Mäkisen kanssa Skanska-neuvotteluissa mukana ollut Puolimatkan entinen vientijohtaja Veikko Kauppila kirjoitti välittömästi Rakennuslehteen oman versionsa asiasta. Hänen mukaansa Skanskan mahdollisuudet saada urakka olivat minimaaliset, koska Suomella ja Neuvostoliitolla oli hankkeesta aiepöytäkirja ja hanke oli voimakkaasti poliittinen. Toisaalta Skanska ei halunnut antaa kieltävää vastausta.

”Skanska ymmärsi, että Kostamusta se tuskin saa ja siksi se pyrki saamaan suomalaisilta tarjoajilta maksimaalisen hyödyn. Skanskan esitys oli, että se haluaa mukaan Kostamuksen toteutukseen partnerina tai osaurakoitsijana antamansa tukitarjouksen hintana. Tällaisesta mahdollisuudesta emme suostuneet keskustelemaan. Lähtökohtana oli tavanomainen ratkaisu, jossa tukitarjouksen antajalle korvataan tarjouskulut.  Lähdimme siitä, että Skanskan tarjouskulut voisivat olla enintään puolet suomalaisten kuluista, koska Skanska voi saada tilaajalta huomattavasti valmiimpaa aineistoa kuin suomalainen osapuoli aikanaan sai. Näin päädyttiin 7,5 miljoonan markan kulukorvaussummaan, joka maksetaan vain, jos kyseessä on selvä tukitarjous ja jos urakkasopimus Kostamuksesta allekirjoitetaan. Molemmat ehdot toteutuivat ja siksi myös maksu realisoitui. Tukitarjousten tarjouskulujen korvaaminen oli aikanaan ja ehkä nykyäänkin varsin tavanomainen ratkaisu. Kulujen lisäksi Skanska sai tarjoustyöstään vain kohtuullisen katteen”, Kauppila kirjoitti.

Kekkosen kalakaverit jakoivat urakoita keskenään

kostamus

Risto Kangas-Ikkalan kirja ”Kohtalona Kostamus” antaa varsin mielenkiintoisen kuvan rakennusalan patruunoiden ja poliitikoiden välisistä hyvä veli -suhteista. Viina virtasi ja lahjoja riitti, mutta toistuva kaverin selän peseminen piti omankin puhtaana.

Kangas-Ikkalan mukaan Polarin toimitusjohtaja ja Finn-Stroin perustaja Kauko Rastas pääsi presidentti Urho Kekkosen suosioon ja hänen kauttaan idänkaupan mahtimieheksi ajan tavan mukaan kalastuksen kautta. Polarin hallitukseen kuulunut Keskon pääjohtaja Ilmo Nurmela oli Kekkosen kalakavereita, jotka olivat puuhaamassa yhteistä kalamajaa Iniön saariston Riskilään. Sille piti saada rakentaja, mutta julkisuudelta piilossa.

Kekkonen kutsui Nurmelan vinkistä Rastaan lounaalle. Kalastusta käsittelevistä keskusteluista Rastas osasi vetää oikeat johtopäätökset ja rakensi tuon majan. Pian Rastas oli presidentin kala- ja metsästysreissujen vakiojärjestäjä, ja hänestä tuli Kekkosen luottomies rakennusteollisuudessa.

Presidentin seurueeseen piti lähteä joskus hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Perjantaina saattoi tulla soitto presidentin adjutantilta, että presidentti haluaa lähteä jänismetsälle lauantaina kello 10. Voisiko Rastas kertoa, missä metsästetään?

Ilmoitus sisälsi lausumattoman oletuksen, että kuljetus, lounas ja muut järjestelyt kuuluivat asiaan.

Toisinaan presidentti halusi lähteä kalalle Iniön vesille. Se tarkoitti kenties kuljetusta rajavartioston veneellä, ruokien ja tarjoilijoiden järjestämistä Turun hotelli Marinasta ja vesitasoa Lehtisaaren rantaan Helsinkiin.

Kotimaan vedet eivät riittäneet Kekkoselle. 100 000 markkaa maksaneen Islannin kalastusmatkan Wärtsilän yksityiskoneella Rastas laittoi Finn-Stroin kirjanpitoon Kostamuksen neuvottelumatkana. Kangas-Ikkala korjasi sen UKK:n kalastusmatkaksi. ”Verottajalle sekin kelpasi”, hän sanoi Rakennuslehden haastattelussa vuonna 2012.

Kekkonen sai kestitystä myös muilta yritysjohtajilta. Esimerkiksi Nesteen pääjohtaja Uolevi Raade järjesti hänelle kalastusmatkan Brasiliaan, jonne Rastaskin osallistui kesken kiivaiden Kostamus-neuvottelujen.

YIT:n Tauno Mäkinen muistelee Kekkosen olleen hänen metsästys- ja kalaretkillään 15 kertaa. Perusyhtymän Olavi Jaakkola oli ystävystynyt Kekkosen kanssa jo 1950-luvulla ja oli mukana hänen metsästys- ja hiihtoretkillään.

Jokainen joka on käynyt presidentin virka-asunnossa Tamminiemessä, ymmärtää, että Kekkonen eli vaatimattomasti verrattuna kehen tahansa Itä-Euroopan diktaattoriin. Silti Suomessa liike-elämä koostui pitkälti presidentin miehistä lähes samaan tapaan kuin Venäjällä tänään.

Kekkonen oli jopa pienosakkaana Perusyhtymässä, mikä paljastettiin vasta YIT:n satavuotishistoriikissa.

Idänkaupalla rahoitettiin puolueita

Vahva rupla, joka oli seurausta ruplan sitomisesta dollariin, teki Neuvostoliiton rajaprojektit suomalaisille erittäin kannattaviksi. Finn-Stroin voittojen määrä nousi yli kuuteen miljardiin markkaan. Kannattavuutta paransivat toistuvat devalvaatiot. Dollarin arvo lähes kaksinkertaistui Kostamuksen rakentamisen aikana.

Puolueet saivat osansa idänkaupan valtavista voitoista. ”Kaikilla oli tiedossa, että puoluepolitiikka määrää monia asioita Helsingissä tuolloin 1970-luvulla. Puolueavustukset olivat yleisiä”, Risto Kangas-Ikkala muisteli.

Hänen mukaansa Finn-Stroi ei kuitenkaan osallistunut puoluerahoitukseen tai lahjusten antamiseen. Ainoana poikkeuksena hän mainitsee Neuvostoliiton Suomen suurlähettilään Vladimir Stepanovin vaatimat jäähyväislahjat perämoottorista kalastusvälineisiin. Ne olivatkin pieni hinta siitä, että tästä ”Suomen syöjästä” päästiin eroon.

Stepanov kutsui veneilyä hyvin tuntevan Finn-Stroin rakennusmestarin lähetystöön päiväkahville. He kiersivät ensin kaikki Helsingin seudun venekaupat, mutta vasta Lahdesta löytyi moottori, joka täytti suurlähettilään vaatimukset.

kauko

Stepanov halusi läksiäislahjat myös muilta suurilta rakennusliikkeiltä. Ne järjestivät kuitenkin yhteisen illanvieton lähettiläälle. ”Stepanov oli pahoillaan siitä, että rakennusliikkeet eivät kukin erikseen järjestäneet läksiäisiä. Yhteisläksiäiset tarkoittivat sitä, että hän sai vain yhden läksiäislahjan”, Kangas-Ikkala kirjoitti.

Kangas-Ikkalan mukaan myös tilaajapuolen tärkein edustaja Prommashipimportin puheenjohtaja Nikolai Melnikov sai lahjoja, mutta ne olivat vaatimattomampia kuin Stepanovin vaatimat, ja ne otettiin sydämellisesti ja tyylikkäästi vastaan. Tiukoissa neuvotteluissa Melnikov saattoi huutaa kovaa, mutta lahjoja vastaanottaessaan hän oli ystävällinen.

”Huomaavaisuus ja hyvä käytös ei ole lahjontaa”, Kangas-Ikkala kirjoitti.

Pimeitä vaalikassoja

Puolueiden tukeminenkaan ei sitä ollut. Siitä huolimatta sekin tehtiin mieluiten huomaavaisesti julkisuudelta salassa.

Idänkauppa oli keskustan entisen puoluesihteerin Jarmo Korhosen paljastuskirjojen mukaan Suomen suurin pimeän vaalirahoituksen lähde 1970- ja 1980-luvulla. Keskusta, kokoomus, demarit ja Skdl keräsivät suurimmat rahat.

Kekkosen lisäksi myös Kalevi Sorsa ja Ahti Karjalainen olivat aktiivisia rakennusliikkeiden taustalla. Karjalainen oli Suomalais-neuvostoliittolaisen taloudellis-teknisen yhteistyökomission puheenjohtajana hyvin puuhakas ja yritti Kangas-Ikkalan mukaan tunkea Kostamus-neuvotteluissa jopa Kekkosen ja venäläisten väliin. Nuori Paavo Väyrynenkin teki parhaansa pystyäkseen Kekkosen kautta vaikuttamaan pohjoissuomalaisten tukijoidensa menestykseen.

Kun Finn-Stroi perustettiin 1971 Svetogorskia rakentamaan, Polar omisti siitä 32 prosenttia. Muut osakkaat olivat Haka, YIT, Puolimatka, Teräsbetoni ja Palmberg. Kostamusta varten omistuspohjaa jouduttiin poliitikoiden painostuksesta laajentamaan.

”Perusyhtymä Pohjois-Suomen liittolaisineen vaati päästä mukaan käyttäen poliittisia asbekteja ja Ahti Karjalaisen vaikutusvaltaa tukenaan”, Tauno Mäkinen muisteli.

Karjalainen junaili Finn-Stroihin mukaan keskustaa lähellä olleen Perusyhtymän sekä pohjoissuomalaisia yrityksiä ja muita tukijoitansa. Uhkauksena oli, että jos nämä eivät pääse mukaan, niin vaihtoehtona on Finn-Stroin kilpailijan perustaminen.

Oulun Maarakennuspoikien eli OMP:n toimitusjohtaja Reijo Holopainen oli aktiivinen sekä Ahti Karjalaisen että Paavo Väyrysen suuntaan.

”Muutamat rakennusyhtiöt olivat sanoneet omppilaisille, että te olette jälkijunassa: me olemme jo sopineet Ahti Karjalaisen kanssa, että päästään Kostamukseen. Reijo soitti Karjalaiselle, että mitä se tämmöinen homma on: tulevat tänne etelästä ja vievät meidän työvoiman ja kaikki rahat valuvat etelään. Meillä olisi miehiä ja kapasiteettia täällä. Karjalainen sanoi, että ilman muuta on selvää, että teidän täytyy saada osallistua. Syntyi Finnbotnia Oy, johon tuli neljä osakasta: OMP:n lisäksi Insinöörirakentajat, Rakennusvoima ja Oulun Rakennus”, OMP:ssä pitkään työskennellyt Seppo Kallio kirjoitti OMP:n historiikista kertovaan kirjaan ”Mentiin eikä meinattu”.

Vuorineuvos Aarne J. Aarnion omistama Palkki Oy puolestaan varmisteli asemaansa rakentamalla keskustalle sen puoluetalon. Aarnion bulvaanitoiminnan kautta Kostamusta rakentamaan pääsi myös ruotsalainen Siab, joka haki jalansijaa Venäjällä.

”Aarnio kävi aktiivisesti idänkauppaa ja hänellä oli toimivat yhteydet Neuvostoliiton suurlähetystöön. Hän jopa järjesti Suomessa 1992 KGB-kenraali Viktor Vladimiroville 70-vuotisjuhlat, joihin osallistui joukko entisiä idänkaupan vuorineuvoksia. Hän osasi verkostoitua aikana, jolloin sellaista käsitettä ei ollut edes keksitty. Hän piti yhteyttä keskustapuoleen K-linjaan ja tohtori Ahti Karjalaiseen, jota hän ajoi presidentti Urho Kekkosen seuraajaksi”, kirjoitettiin Helsingin Sanomissa Aarnion nekrologissa vuonna 2013.

Aarnio sai luotua niin hyvät suhteet venäläisiin, että Neuvostoliitto myi hänelle Helsingistä Kruunuvuoren rannan keskeiset maa-alueet, jotka se oli ottanut sotasaaliina saksalaisille kuuluneena omaisuutena. Helsingin kaupunki koki oston välistävetona ja esti kaavoitusvallaan Aarniota toteuttamassa asuntorakentamissuunnitelmaansa. Tänään kaupunki tiettävästi haluaisi keskustella noiden maiden saamisesta asuntokäyttöön osana Kruunuvuoren muuta rakentamista.

Punaiset vuorineuvokset tukivat Ahti Karjalaista

Kalevi Sorsa oli omissa muistelmissaan katkeroitunut idänkaupasta hyötyneisiin vuorineuvoksiin, jotka olivat rinta rinnan vähemmistökommunistien kanssa valmiita nostamaan henkilökohtaisesta ongelmasta kärsivää Ahti Karjalaista presidentiksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1974.

”Idänkauppa mehevine voittoineen oli tärkeämpää kuin isänmaan kohtalo”, Sorsa kirjoitti.

punainen

Niin sanotut punaiset vuorineuvokset tukivat vielä 1980-luvun alussa Ahti Karjalaisen presidentinvaalikampanjaa, vaikka Karjalaisen alkoholiongelmat olivat jo laajasti tiedossa. Mauno Koivistoa vastustanut Teollisuuden Keskusliiton mainos kääntyi tökeröydessään lopulta itseään vastaan ja osa vuorineuvoksista lipesi vaalien lähestyessä Koiviston leiriin.

Rakennusliikkeiden yhteistyö Karjalaisen kanssa kuitenkin kannatti, sillä vuonna 1977 Finn-Stroin jäseniksi tuli Karjalaisen ja monien muiden poliitikoiden aktiivisuuden ansiosta pohjoissuomalaisten rakennusliikkeiden liittouma Finnbotnia 12 prosentilla, Kummila 4 prosentilla, Lemminkäinen 8 prosentilla, Palkki 6 prosentilla, Perusyhtymä 8 prosentilla ja Rakennusyhtymä Sakarla 2,5 prosentilla.

OMP lahjuksilla mukaan Finn-Stroihin

Myös Paavo Väyrynen ajoi aktiivisesti OMP:n mukaanpääsyä Kostamusta rakentamaan. Hän lähetti vuoden 1976 alussa Kekkokselle OMP:n toimitusjohtaja Reijo Holopaisen Kostamus-projektia koskevan muistion. Väyrynen kannatti työllisyyssyistä OMP:n mukaantuloa, mutta epäili, että Kauko Rastas voisi tulla esteeksi.

Varmistaakseen pääsynsä Kostamukseen OMP tuki vuoden 1975 eduskuntavaaleissa 30 000 markalla kuutta pohjoissuomalaista kansanedustajaa. Keskustapuolueesta tukea saivat Ahti Pekkala ja Matti Ruokola, kokoomuksesta Martti Ursin, Gunnar Laatio ja Algot Kettunen ja SDP:stä Jouko Mäkelä.

Kansanedustajien mainoslaskut, 12 kappaletta, hoidettiin oululaisen mainostoimisto K&H:n kautta niin, että mainostoimisto laskutti OMP-yhtymää kirjaamalla vaalilaskuihin vain kansanedustajan nimestä yhden kirjaimen. OMP ilmoitti mainoslaskut verotuksessa verovähennyskelpoisina menoina. Laskut paljastuivat vuonna 1981 K&H:n verotarkastuksen yhteydessä ja johtivat petossyytteisiin.

Puolustuksen mukaan kyse ei ollut veropetoksesta, sillä vaalilaskut olivat todellisia tulonhankintakuluja: rakennusliike pyrki vaikuttamaan kansanedustajien kautta Kostamus-urakoiden saamiseen.

Huomattavasti suuremman puoluetuen OMP antoi keskustalle Maaseudun Yhteisvaliokunnan ja Tarveasuntojen kautta, kertoo Jarmo Korhonen kirjassaan Väyrysen valtakunta.

Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiö oli keskustan niin sanotun K-linjan hallinnassa.  Sen oli perustanut Arvo Korsimo, joka tuli tunnetuksi kerättyään runsaasti, väitteiden mukaan pimeääkin rahaa Urho Kekkosen presidentinvaalikampanjoihin.

80-luvun alkuvuosiin säätiön hallituksen puheenjohtajana istui Ahti Karjalainen. Tavallisina jäseninä ovat olleet muun muassa poliisineuvos Arvo Pentti, ministeri Eino Uusitalo, Kelan pääjohtaja Jaakko Pajula ja presidentin poika, hallitusneuvos Matti Kekkonen.

Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiön merkittävyyttä lisäsi, että se oli vuonna Tarveasunnot Oy:n suurin osakkeenomistaja.  Tuon yleishyödyllisen rakennuttajayhtiön hallituksessa ovat istuneet muassa Esko Aho ja Mauri Pekkarinen, Paavo Väyrynen ja Ahti Pekkala. 1980-luvulla Tarveasunnot tuki voimakkaasti Ahti Karjalaisen presidentinvaalikampanjaa, vaikka puolueen viralliseksi ehdokkaaksi nousi Johannes Virolainen.

OPM:n ja Tarveasuntojen johdolle tuomiot

Poliisi epäili, että Tarveasunnot oli syyllistynyt petokseen siirtäessään rahaa K-linjalaisten poliitikoiden vaalikassoihin. Tutkimuksissa paljastui, että OMP oli tukenut Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiötä ja Tarveasunnot Oy:tä 170 000 markalla ja vähentänyt kulut yhtiön verotuksessa. Keskustapuolueen rahoitusjohtaja ja Tarveasuntojen yksi perustajista, Reijo Vähätiitto oli laskuttanut OMP:tä 140 000 markan konsultointilaskulla, vaikka mitään konsultaatiota ei ollut säätiön toimesta tapahtunut.

OMP:n toimitusjohtaja Reijo Holopainen tuomittiin 10 kuukauden ja 5 päivän ehdolliseen vankeuteen ja Tarveasuntojen toimitusjohtaja Reijo Vähätiitto 4 kuukauden 20 päivän ehdolliseen vankeuteen. Oikeuden mukaan Holopainen oli syyllistynyt kahteen törkeään veropetokseen kirjatessaan kuuden kansanedustajan 30 000 markan vaalilaskut ja Tarveasuntojen ja Maaseudun Yhteisvaliokunnan säätiön konsulttilaskut. Reijo Vähätiitto tuomittiin avunannosta törkeään veropetokseen konsulttilaskujen kirjoittamisen osalta.

Tuomiot olivat kuitenkin pieni hinta siitä, että OMP pääsi mukaan Finn-Stroihin. Myöhemmin Holopainen myi yrityksensä Hakalle miminoiden Kostamuksesta tulleiden jättivoittojen verot. Näin tekivät myös oululaisen Insinöörirakentajien omistajat. He saivat 20 miljoonaa markkaa verotonta myyntivoittoa Finn-Stroin omistuksestaan, kun yhtiö myytiin Hakalle.

Monopolien vodkavetoinen vienninedistäminen loppui

Neuvostoliiton aikana rakentaminen vaati projektipäälliköltä hyvää viinapäätä.

”Laulu- ja puheidenpitotaito oli kunniassa. Pitkien maljapuheiden tuli aina saada onnellinen loppu, jotta oli syytä ottaa malja sen ja sen kunniaksi”, Rakveren lihanjalostuskombinaatin ja usean sotilaskyläurakan projektipäällikkö Markku Auvinen kertoi vuonna 2005 Rakennuslehdessä.

Venäjällä kävi  iso määrä vieraita, niin johtajia kuin yrityksen sidosryhmienkin edustajia. Heidän kestitsemiseensä meni paljon projektinjohtajien aikaa. Ajan sanonnan mukaan Moskovan-reissu oli onnistunut, jos Vainikkalassa maksa huusi kovempaa kuin venäläinen veturi.

Venäläisten kanssa neuvotteleminen vaati hyvää viinapäätä myös ylimmällä johtotasolla. Risto Kangas-Ikkala sanoo, että yhdessä neuvottelussa hänelle tarjottiin 14 vodkaryyppyä.

”Ne oli myös otettava, sillä ulkoministeri Paavo Väyrynen menetti uskottavuutensa jäätyään kiinni veden juomisesta. Jollei viinaa kestä eikä sitä osaa juoda, homma ei onnistu.”

Kaikki eivät tätä neuvottelukulttuuria kestäneet. Sekä Ahti Karjalaisen, YIT:n Tauno Mäkisen että Hakan Antti Pelkolan uran katkaisi alkoholi.

Lahjojen antaminen kuului Suomen ja Neuvostoliiton väliseen kulttuuriin niin kuin ne kuuluivat myös arabimaiden kaupankäyntiin. Lahjat olivat rakentajien mielestä luonnollisesti eri asia kuin lahjukset.

”Esimerkiksi jos mallihuoneessa oli kenraalia miellyttävät huonekalut, niin turha niitä oli kuljettaa Suomeen takaisin”, Markku Auvinen totesi. Pieniä palveluksia vastaan oli helpompi saada vastapalveluksia muuten tiukoissa neuvotteluissa.

”Varsinaista lahjontaakin esiintyi Neuvostoliiton projektikaupassa varsinkin sen loppupuolella. Käsitykseni mukaan Finn-Stroi ei sotkeutunut lahjoman käyttöön. Eräät osakasliikkeet ehkä moiseen typeryyteen sotkeutuivat. Tunnetuin julkisuuteenkin tullut tapaus oli ns. Olli Backmanin juttu, johon Perusyhtymä sotkeutui”, Tauno Mäkinen kirjoitti.

Backman oli idänkaupan konsultti, jolla oli Mäkisen mukaan kontakteja Venäjän sotilastiedustelupalveluun. Suomalaisrakentajat saatettiin määrätä maksamaan Neuvostoliiton sotilastiedustelupalvelulle vaikkapa miljoona markkaa.

KGB-kenraali muistelee

Presidenttien luottomiehenä ja politiikan taustavaikuttajana Suomessa toiminut KGB-kenraali Viktor Vladimirov kertoi vuonna 1993 muistelmiensa julkaisun yhteydessä Ilta-Sanomin Heikki Haapavaaralle lahjustoiminnan laajuudesta.

”Kaksi prosenttia monen yksittäisen kaupan arvosta oli jätetty suomalaiseen pankkiin erikoistilille käytettäväksi Suomen ja Neuvostoliiton kaupan edistämiseen.”

”Tilauksista kiinnostuneet suomalaisjohtajat eivät kitsastelleet antaessaan kalliita lahjoja ja suoranaisia lahjuksia. Toisinaan avattiin Neuvostoliiton edustajille tilejä, joille siirrettiin suuria summia viime kädessä neuvosto-osapuolen kustannuksella.”

Vladimirov muisti myös tapauksen, jossa eräästä kuuluisasta suomalaisesta idänkaupan suurprojektista jätettiin osa tarkoituksella rakentamatta. Hän arveli, että tilaaja ja suomalainen toimittaja jakoivat keskenään hyödyn.

Vladimirovin mukaan ylettömissä kauppatavoissa erikoistileille kertyi miljoonia. Neuvostojohtajat saattoivat käyttää rahojaan ylellisyystavaroiden hankintaan vaimoilleen ja rakastajattarilleen. Osa uusi virastonsa kalusteet tai hankki auton. Toiset käyttivät osan rahasta yrityksen tarkoitukseen, osa johtajista piti kaiken itse.

Kokkilakin joutui kuulusteluihin

Jukka Saastamoisen kirjoittamassa Ilpo Kokkilan elämänkertakirjassa Rakentajan jälki kerrotaan jonkin verran myös rakentamisen kulissien takaisesta puolesta 1980-luvun alkupuolella, jolloin Kokkila työskenteli vielä Perusyhtymän Neuvostoliiton viennistä vastaavana johtana

Viattomimpia oli venäläisten vieraiden kestitseminen Perusyhtymän tytäryhtiön YIT:n Hättön saarella tai Lapissa. Jälkimmäisellä reissulla vieraat saivat ottaa mukaansa lahjaksi saamansa hiihtovälineetkin, mikä johti sitten neuvostoliittolaisten viranomaisten kyselyihin.

Sopimuksiin kuului neuvostoliittolaisen delegaation kutsuminen Suomeen, ja heidän majoituksensa ja oleskelunsa kustantaminen.

”Sanoin kerran Sojuzvneshstrojimportin varapääjohtajalle Mihailoville, jonka kanssa olin paljon tekemisissä, että meidän on pystyttävä rajaamaan etukäteen neuvostodelegaation pääluku. Meidän on tiedettävä, joudummeko maksamaan 20 vai 50 vai 100 hotellivuorokautta.”

”Hän sanoi, että älä huoli: kyllä sinä tiedät, että me emme tule koskaan kovin isolla joukolla, ehkä viiden tai korkeintaan kymmenen hengen ryhmänä vain. Vastasin siihen, että jumalauta: jos tämä asia jätetään auki, te voitte eräänä päivänä ajaa 100 000 miehen voimin panssareilla rajan yli ja sanoa, että Perusyhtymä hoitaa majoituksen. Mihailov räjähti nauruun.”

Vuonna 1984 Neuvostoliiton uusi presidentti, KGB-johtaja Juri Andropov käynnisti kurikampanjan. Moskovassa pidätettiin varaulkomaankauppaministeri ja useita ulkomaanyhtymien johtajia. Lahjontaan syyllisiä tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Yksi henkilö ammuttiin, kaksi tuomittiin pitkiin vankeustuomioihin ja suurempi joukko pienempiin rangaistuksiin.

Moni heistä oli suomalaisten tuttuja, ja myös suomalaisia liikemiehiä joutui kuulusteluihin. Vladimirov joutui itse auttamaan Moskovasta ulos jopa sinne väärinkäytöskuulustelujen takia juuttuneen suomalaisen suurliikemiehen.

Sojuzvneshstrojimportin varapääjohtajaja Mihailov oli ollut useiden erilaisten projektien pääneuvottelija, ja hän sai Saastamoisen kirjan mukaan lahjusten vastaanottamisesta 13 vuotta vankeutta. Pääjohtaja Prasalov sai alaisensa rikkomuksen takia kahdeksan vuoden tuomion, mutta hänet vapautettiin kahden vuoden kuluttua.

Kokkilakin joutui kuulusteluihin.

”Kuinka ollakaan, eräänä päivänä puheilleni tuli kaveri, joka kertoi edustavansa sisäasiainministeriötä. Hän sanoi, että herra Kokkila, meidän pitää tavata, tässä on osoite, ottakaa passinne mukaan. Kun päästiin tulkin kanssa annettuun osoitteeseen, paikka paljastui tutkintavankilaksi. Meidät kutsuttiin ristikkoportin kautta sisään. Ensin otettiin passit pois ja sitten ohjattiin pieneen 15 neliön huoneeseen. Huoneessa ei ollut muuta kuin tuolit minulle ja tulkille, pieni pöytä, pöydällä kirjoituskone ja koneen takana ukko.

Mies kysyi, mitä Kokkila oli antanut lahjaksi Mihailoville. Kokkila vastasi, ettei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Samaa kysymystä jankutettiin pitkään.

”Lopulta hän sanoi, että herra Kokkila, minäpä autan teitä vähän. Sitten hän aloitti. Hän kertoi Mihailovin myöntäneen kuulusteluissa, että eräänä tiettynä päivänä ja tiettynä kellonaikana olin antanut hänelle matkaradion hotelli Marskissa. Kuulustelija luetteli kaikkiaan neljä tapausta, joissa olin ojentanut Mihailoville vastaavanlaisen, ehkä 200 markan arvoisen lahjan. Hän luetteli paikatkin, joissa lahjat oli annettu. Sitten hän kysyi, pitävätkö väitetyt neljä esimerkkiä paikkansa. Sanoin, että kolme pitää mutta yksi ei. Se kelpasi. Yksi tapauksista oli keksitty, ja jos olisin mennyt senkin hätäpäissäni myöntämään, kuulustelija olisi päätellyt minun antaneen lahjoja niin paljon, että en itsekään pysynyt laskuissa mukana.”

Pientä kiristystäkin oli havaittavissa.

”Jotkut tilaajat vaativat, että urakkasummasta oli maksettava prosentti tai puolitoista heidän tililleen Sveitsiin”, Kokkila kertoi kirjassa ja kielsi maksaneensa. Hän sanoi, ettei tiennyt oliko kyse jostakin yksityisestä harrastelusta vai isomman organisaation toiminnasta.

Koivisto piti kurinpalautuksen

Presidentti Mauno Koivisto otti yhteyttä rakentajien ykkösmieheen Kauko Rastaaseen ja kysyi tältä, liittyikö Suomen ja Neuvostoliiton kauppaan sopimattomia ilmiöitä. Rastas vastasi myöntävästi. Asiasta mainitaan Koiviston vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassa ”Historian tekijät”.

Koivisto kertoi kysyneensä, oliko Rastas itse syyllistynyt lahjontaan. Tämän vuorineuvos kielsi.

”Sanoin hänelle, että hän ottaisi ensin yhteyttä niihin, joiden ei uskonut syyllistyneen lahjontaan. Sitten katsottaisiin, kuka jäisi jäljelle.”

Koiviston mukaan Perusyhtymän toimitusjohtaja tunnusti maksaneensa lahjuksia.

Koivisto määräsi suojelupoliisin päällikön Seppo Tiitisen ottamaan yhteyttä idänkauppaa harjoittaviin yrityksiin ja neuvomaan millaista toimintaa niiden tuli välttää. Tiitisen kohteeksi tulivat erityisesti idänsuhteilla pelanneet konsultit, joiden toiminnassa hän näki epäterveitä piirteitä.

Polarin edustustiloihin kokoontui suuri joukko johtavia suomalaisliikemiehiä. Mukana oli myös Viktor Vladimirov, joka ehdotti heille, että kalliiden lahjojen ja lahjusten antamisesta luovuttaisiin kerta kaikkiaan.

konsultti87

Teollisuusjohdon tapaamisessa vuonna 1985 Tiitinen nimesi Olli Backmanin sellaiseksi konsultiksi, jonka kanssa ei pitäisi asioida. Samalla hän välitti Perusyhtymälle Koiviston terveiset, että tuon konsultin palkkiota ei ole syytä maksaa. Perusyhtymä jättikin palkkion loppuosan, 12 miljoonaa markkaa, maksamatta, mistä Backman valitti eduskunnan oikeusasiamiehelle ja vaati valtiolta 22 miljoonan markan vahingonkorvausta. Vaade kuitenkin raukesi nopeasti.

Koivisto ei mainitse kirjassaan Perusyhtymän johtajan nimeä, mutta Ilta-Sanomiin kirjoittaneen Diilerin mielestä kaikki merkit viittasivat Perusyhtymän pääjohtajan paikalta eläkkeelle jääneeseen vuorineuvos Kauko Maijalaan, jonka jäljiltä firma oli kehnossa kunnossa.

Lahjapuolella Maijala kyllä kunnostautui: hän osasi paitsi antaa lahjoja, myös vaatia niitä. 60-vuotispäiviensä alla Maijala näki Diilerin mukaan sen vaivan, että kävi puolisoineen valitsemassa antiikkikaupasta valmiiksi sopivia lahjaesineitä, joiden lista toimitettiin lahjaideoita kyseleville.

Tämäkin oli yksi ”maan tavoista”, sillä samanlaisista juhlajärjestelyistä on kerrottu monen muun rakennusalan johtajan kohdalla.

”Silloin oli tapa, että kun jollain johtajalla oli syntymäpäivät, niin hän tyhjensi huoneen lahjoja varten”, oikeuskansleri Kai Korte muisteli Helsingin Sanomissa tuota aikaa.

Finn-Stroin monopolin murtanut EKE koettiin häiriköksi

lahjukset87

Seppo Tiitinen varoitti teollisuusjohtajia, ettei Neuvostoliiton johdolle pidä antaa aihetta epäilyille, että kauppa perustuisi epäterveille ja rikollisille tavoille.

Tiitisen varoitusten yksi kohde saattoi olla Bertel Ekengren, joka loli ollut pidätettynä Neuvostoliitossa lahjuksista epäiltynä. Myös Huurre ja S.A. Tervo kytkettiin lehtijutuissa lahjuksiin.

Ekengrenin omistama pieni insinööritoimisto Eke oli rakentanut Siperiaan 1970- ja 1980-luvulla satojen miljoonien markkojen arvosta kaasulinjoja. Vientitakuulaitos ei suostunut antamaan takuita noin pienelle yritykselle, ja vuorineuvokset ärhentelivät, koska heidän mielestään urakat olisivat kuuluneet Wärtsilälle ja Koneelle.

ekeleike

 

”Satuin sellaiseen saumaan, että olin kiinnostava. Sitten tuli niitä töitä putkessa”, Ekengren muisteli keväällä 2016 yhtiön juhlakirjassa ”Ilmiö nimeltä EKE”.

Idänkauppaa oli Ekengrenin mukaan aiemmin hoidettu Palacen ylimmässä kerroksessa, jossa vuorineuvokset kertoivat mitä töitä ne maiden välisessä bilateraali- eli vaihtokaupasssa halusivat itsellensä.

Kilpailijoita ei ollut ennen kuin EKE tuli markkinoille. EKEstä tuli piikki Finn-Stroin lihassa. Se teki idässä kaikkiaan yli 100 projektia.

”Venäläiset saivat EKEn kautta murrettua Finn-Stroin monopoliaseman, sillä Ekengren ei ollut valtiovallan suojeluksessa eikä EKE toiminut minkään poliittisen tahon sotaratsuna”, totesi EKEn kirjassa Finn-Stroin entinen toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkala.

EKE pääsi tähän rooliin venäläisten tahdosta. Bertel Ekengren istui vuonna 1983 moskovalaisessa ravintolassa, kun hänen pöytäänsä tuli amiraali Aristharkoviksi itsensä esitellyt mies. Tämä kysyi, miksi EKE ei ole tarjonnut Tallinnan satama-urakkaa.

”Kilpailijat ovat liian mahtavia”, Ekengren vastasi.

”Entä jos me autamme?” amiraali tiedusteli.

EKE sai kolmanneksen yli 700 miljoonan markan hankkeesta, mikä herätti suomalaisissa kilpailijoissa kateutta ja pahoja puheita. ”Ajojahti alkoi. Minut koetaan ongelmaksi, koska en suostu kilpailijoitteni kanssa mihinkään sopimuksiin tai yhteistyöjärjestelyihin”, Ekengren muisteli.

eke87

Idän viranomaiset alkoivat saada ilmiantoja, joiden mukaan EKE menestyi lahjomalla. Tämä kohu hankaloittikin sitten EKEn liiketoimintaa. EKEssä nähtiin, että lahjussyytteet olivat lähinnä kilpailijoiden kateutta.

Se EKEn kirjassa kuitenkin myönnetään, että Breznevin kauden loppuaikoina voitelusysteemi ikään kuin kuului Suomen ja Neuvostoliiton väliseen kauppaan – ja sitä pidettiin osana pelin henkeä.

”Monien yritysten oli pakko sopeutua tilanteeseen, jos ylipäänsä halusi tehdä idänkauppaa. Tällainen oli yleistä Neuvostoliiton kaltaisissa maissa, joissa valtionyhtiöiden virkamiehet tekivät ostospäätökset. Kyllähän mekin aina jotain pientä annoimme, ikään kuin firman lahjoina, mutta ei sen enempää. Vaihtoehtoja ei ollut”, EKE:n johtajat myönsivät kirjassaan.

Heti Tallinnan sataman urakkakilpailun ratkettua Rakennuslehti julkaisi tällaisen pilakuvan aiheesta.

Virun rakentaja Repo pistettiin nurin

”Suuryhtiöt olivat sitä mieltä, että idänkauppa on niiden yksinoikeutta. Jos olisin täällä Suomessa seurustellut valtaeliitin kanssa, lahjuspuheita ei olisi koskaan noussut”, Bertel Ekengren sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 1992.

Hän viittasi haastattelussa savonlinnalaisen rakennusliikkeen Revon kohtaloon. Se nappasi suurempien nenän edestä Tallinnan Viru-hotellin rakennusurakan 1970-luvun alussa. Repo oli neuvotellut venäläisten pyynnöstä myös Svetogorskin paperitehdaskombinaatin pystyttämisestä, joten se oli todellinen uhka neljän suuren eli Polarin, Hakan, Puolimatkan ja Perusyhtymän hallitsemille markkinoille.

Revon pankki oli KOP ja hänen vakuutensa olivat pienessä vakuutusyhtiö Louhessa, jonka toiminta oli riippuvainen sen solmimista jälleenvakuutussopimuksista. Ne sanottiin yllättäen irti  ja vakuutusyhtiö Pohjola otti ne hoitaakseen. Pohjola ei antanut vakuuksia pois sitä mukaa kuin niitä maksettiin, vaan vaati Revolta koko vakuuspotin maksamista kerralla. Siihen Mikko Repo ei pystynyt, ja konkurssi oli selvä.

Häirikkö oli saatu pois pelistä niin kuin punaiset vuorineuvokset olivat suunnitelleet, kertoi toimittaja Seppo Konttinen vuonna 1982 Revon konkurssista kertoneessa tv-ohjelmassaan ”Kuka lensi yli pesän”.

Ohjelmassa esiintyi henkilö, joka epäili vakuutusyhtiö Pohjolan osallistuneen Repo Oy:n konkurssipesän varojen väärinkäyttöön. Pohjolan pääjohtaja Jaakko Lassila vaati ohjelmaa esityskieltoon.

Finn-Stroille annettiin Viru-hotellin rakentaminen loppuun, vaikka yhtiö ei ollut vielä käynnistänyt toimintaansakaan. Käytännössä töistä vastasikin Haka, joka sai rakentamiseen valtiolta miljoonan markan avustuksen. Perusteluna oli, että kyseessä oli suomalaisen rakentamisen maine. Revolle tällaista tukea ei tarjottu. Hotelli valmistui vuonna 1972.

Revolle ei annettu uutta mahdollisuutta vaan rakennusliikkeen konkurssipesän selvittelyä venytettiin kestämään toistakymmentä vuotta. Jopa syyttäjä epäili, että rakennusliikkeen omaisuutta oli kupattu ja pesänhoitajat olivat venyttäneet pesän selvittelyä kolmannen tahon hyväksi.

Mikko Repo väitti ohjelmassa: ”Jos pesän verorästit olisi maksettu asiallisesti, pankkitileilleni olisi jäänyt pääomaa, jonka avulla olisin jo ajat sitten voinut aloittaa liiketoiminnan. Ulkopuolinen rakentaja haluttiin pois markkinoilta ikuisiksi ajoiksi.”

vise

 

Mikko Revon kohtalon jakoi ilmajokilainen Seppo Hautala. Hänen omistamansa Vise lähti 1970-luvun lopulla rohkeasti hankkimaan urakoita Irakista, Saudi-Arabiasta ja Libyasta. Viimeinen niitti oli kolmen varuskuntakaupungin urakan otto Irakista vuonna 1978. Sen arvo oli peräti viisi miljardia markkaa. Yhtiö otti työn Irakin ja Iranin välisen sodan tuomista riskeistä huolimatta. Vientitakuulaitos ei suostunut takaamaan tätä jättihanketta. Vise menikin pian konkurssiin, kun riskit realisoituivat.

Konkurssipesän omituisuuksista väännettiin oikeudessa kättä vuosikaudet. Lakimies Kauko Parkkinen kirjoitti pesänselvityskiemuroista ja taistelusta 1980-luvulla jopa kirjan ”Laillistettu murha”.

Kokkilan kaappaus raivostutti vuorineuvokset

Vuonna 1987 venäläiset saivat Finn-Stroin ja sen omistajayhtiöiden monopolin rikkojaksi Ilpo Kokkilan, joka lähti kesken Rakveren lihanjalostuskombinaatin urakkaneuvottelujen Perusyhtymästä ja teki perustamansa Suomen Rakennusvienti SRV:n kautta kilpailevan tarjouksen tuosta jättiurakasta Eestin neuvostotasavaltaan.

Kun Perusyhtymän toimitusjohtaja Reino Hanhinen oli ilmoittanut helmikuussa 1987, että tarjouksesta ei enää tingistä, neuvottelut olivat ajautuneet pattitilanteeseen. Toukokuussa Sojuzvnesheshstrojin G.T. Grigorjan otti yhteyttä Perusyhtymän Neuvostoliiton kaupasta vastanneeseen Ilpo Kokkilaan ja kysyi, kiinnostaisiko tätä lähteä henkilökohtaisesti Rakveren projektia toteuttamaan. Kohta Kokkila ja Eero Nuutinen nostivat kytkintä Perusyhtymästä, joka oli vaihtamassa nimensä YIT-Yhtymäksi. Perään lähti muitakin Kokkilan alaisia.

rakveref

Reino Hanhisen lisäksi Hakan pääjohtaja Eero Piipari oli erityisen suuttunut SRV:n välistävedosta. Jukka Saastamoisen kirjassa Rakentajan kädenjälki, Kokkila kertoi Piiparin ilmoittaneen, että hän tekee kaikkensa, ettei Rakveren projekti toteudu.

Piipari oli tottunut neljän suuren rakennusliikkeen vallanjakoon ja tapaan, jolla ne hoitivat asioita poliitikkojen kautta Suomessa ja lähetystön välityksellä Neuvostoliitossa.

Hakan läheiset kytkökset demareihin näkyivät siinä, että suomalais-neuvostoliittolaisen talouskomission puheenjohtaja Kalevi Sorsa yritti estää SRV:n sopimuksen Rakveresta kertomalla neuvostoliittolaisille, että Suomen Rakennusvienti SRV on liian pieni ja heikko firma hoitamaan Rakveren projektia; se ei saa hankkeellen rahoitusta eikä takausta.

Saastamoisen kirjan mukaan isot rakennusliikkeet olivat vedonneet Sorsaan, ettei SRV:lle pidä antaa vientlisenssiä. Se ei ollut kuitenkaan Sorsan päätettävissä. Kokoomuslainen kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen myönsi hankkeelle välttämättömän vientilisenssin.

Rahoitus puolestaan järjestyi Säästöpankkien Keskus-Osakepankki Skopista, ja sen isoja pankkeja innokkaasti haastaneesta johtokaksikosta Christoffer Wegeliuksesta ja Juhani Riikosesta. Suuret pankit hallitsivat silloin isännän ottein liike-elämää ja omistuksiensa ja rahoituksensa kautta suurimpia rakennusliikkeitäkin.  Ennen konkurssian Skop ehti tuoda tuohon valta-asetelmaan ensimmäisen särön.

Kirjassa Kokkila kertoo, että neuvostoliittolaiset olivat oppivat kilpailuttamaan suomalaisia niin, että 1980-luvun puolenvälin projekteista alkoi tulla jo tappioita. Neuvostoliittolaiset löivät vettä myllyyn väittämällä, että suomalaiset rakennusliikkeet ovat solmineet kartellin.

”Ehkä sellaisia keskusteluja suomalaisfirmojen kesken vielä 1980-luvun alussa käytiinkin. Yritysten keskinäinen kilpailu kuitenkin koveni vuosikymmenen puoliväliin mennessä niin, että keskusteluyhteys heikkeni selvästi. Tosin joistakin hommista kyettiin silloin sopimaan niin, että kun Neuvostoliitosta tuli tarjouspyyntö, kaikki eivät välttämättä sitä ottaneet tosissaan vaan jättivät sen jonkun toisen tarjottavaksi. Ei siis sovittu hinnoista vaan siitä, kuka lähtee mihinkin hankkeeseen mukaan.”

”Joissakin hankkeissa suomalaiset tekivät yhteistyötä. Kun jokin urakka tuli laskentaan, rakennusliikkeet saattoivat sopia keskenään, kuka sen sillä kertaa saisi. Joskus ne saattoivat sopia, että se, joka voittaa urakan, maksaa toisten tarjouskilpailusta koituneet kulut. Rakeverestakin oli sellainen paperi tehty.”

Kyse ei Kokkilan mukaan ollut kuitenkaan kartellista vaan sitoutumisesta maksaa tarjouskulut.

SRV joutui rauhan palauttamiseksi ostamaan YIT-Yhtymältä Rakveren suunnitteluaineiston 4,5 miljoonalla markalla. Kokkilan mukaan sitä ei olisi tarvinnut maksaa, koska Perusyhtymä  oli jo luopunut projektista siinä vaiheessa, kun neuvostoliittolaiset kysyivät, haluaisiko neuvotteluissa mukana ollut Kokkila tarjota sen itse.

Kokkilan SRV Viitoset selvisi suurten kampitusyrityksistä ja hän päätyi lopulta itsekin vuorineuvokseksi, vaikka yritystoimintaa aloittaessaan hän oli saanut vuorineuvosten vihat niskaansa.

Suhteet Neuvostoliittoon ja Venäjälle pysyivät hyvinä. Neuvostoliiton entinen varaulkomaankauppaministeri Oleg Davydov sanoi SRV Viitosten kymmenvuotisjuhlissa: ”Meitä viehätti alusta alkaen yhtiön rohkea, uusi malli toimia.”

Finn-Stroin toiminta oli tullut tarpeettomaksi jo ennen bilateraalikaupan ja Neuvostoliiton loppumista. YIT-Yhtymä oli saanut tarpeekseen Polarin ja Hakan hallitsemasta yhtiöstä. Tyytymättömyyttä lisäsi se, että Polar oli yrittänyt kaapata vaikeuksissa olleen Perusyhtymän pankkien tuella. Se yritti kaapata uuden YIT:nkin tarkoituksenaan pilkkoa se Hakan kanssa, mutta Hanhinen sai omistajista puolelleen Tapiolan ja valtion ja esti suunnitelman.

polaryit87

Omistajat tyhjensivät Finn-Stroin 400 miljoonan markan kassan perustamalle sille sisaryrityksen, joka osti vanhan yrityksen osakkeet. Myyntivoitto oli verovapaata.

Venäjällä toimittiin aluksi Neuvostoliitossa saaduin opein

Vuonna 1993 itään tapahtui uusi rynnistys, kun yhdistynyt Saksa ryhtyi rahoittamaan 25 miljardilla (Suomen) markalla niin sanottuja sotilaskyliä päästäkseen nopeasti eroon puna-armeijasta. Sotilaskyliä eli varuskuntakaupunkeja rakennettiin Itä-Saksasta kotiutetuille venäläisille sotilaille ja heidän perheilleen.

Lamasta kärsivälle Suomen rakennusalalle tämä mahdollisuus tuli kuin tilauksesta, ja suomalaiset voittivat 50:stä urakasta 12 joko yksi tai saksalaisten yhteistyökumppaneidensa kanssa.

Puolimatkan ensimmäisestä työstä, Schaikovkan sotilaskyläurakasta tuli osin samaan aikaan tapahtuneen devalvaationkin ansiosta yhtiön historian kannattavin. Voittoa tuli toistasataa miljoonaa markkaa. Myös Hakan ensimmäinen hanke Marina Gorkassa oli menestys. Syynä oli se, että aluksi töitä tehtiin suomalaisille tuttuun venäläiseen tapaan.

Sen jälkeen kun saksalaiset ottivat rakennuttamisen ja valvonnan tiukasti itselleen, urakat muuttuivat tiukoiksi ja jopa tappiollisiksi. Monissa niissä asioissa, joista venäläisten kanssa oli voitu sopia joko rahallisesti tai muuten, ajauduttiin saksalaisten kanssa vaikeuksiin.

Tilannetta pahensi se, että venäläiset viranomaiset ja alihankkijat näkivät sotilaskyläurakoissa rahastamisen paikan. He aiheuttivat tarkoituksella suomalaisille erilaisia vaikeuksia, jotta nämä olisivat langenneet kiusaukseen hoitaa ongelmat rahalla.

Toisin kuin 80-luvulla suomalaiset kilpailivat nyt verisesti toisiaan vastaan. Joissakin hankkeissa kaikki halvimmat tarjoukset tulivat suomalaisilta. Siksi varsinkin Haka-Stroin toimitusjohtaja Martti Rautee puhui moneen kertaan yhteistyön tarpeesta eli suomeksi sanottuna kartellista suomalaisten kesken. Siitä ei tullut kuitenkaan mitään, koska kaikilla kolmella keskeisellä tarjoajalla Hakalla, Puolimatkalla ja Teräsbetonilla oli pakko saada töitä selvitäkseen hengissä rakentamisen kuilun yli. Aina tosin sekään ei auttanut.

Haka lahjoi kenraaleja

Urakoiden saamiseen liittyi lahjuksia. Helsingin Sanomat kirjoitti vuonna 1995 edellisenä vuonna konkurssiin menneen Hakan antamista lahjuksista. Aktiivisimmin asiaa tutki amerikkalainen New Hampshire Insurance Company (NHIC), joka oli Haka-yhtiöiden suurimpia velkojia. NHIC:llä oli saatavia noin 180 miljoonaa markkaa.

sotilas

Amerikkalaisen vakuutusyhtiön lakimiehet epäilivät Hakan saaneen sotilaskyläurakoita lahjomalla. Asianajajien mukaan lahjuksia oli maksettu noin 40 miljoonaa markkaa ja lahjukset olivat menneet sveitsiläisen pankkitilin kautta venäläisille kenraaleille. Esimerkiksi Valko-Venäjälle rakennettavan Rossin sotilaskylän urakassa Haka oli sitoutunut maksamaan neljä miljoonaa Saksan markkaa Hranov Management AG:lle Sveitsiin jo ennen Hakan hyväksymistä urakoitsijaksi.

Haka, Rossin sotilaskylä-konsortiossa mukana ollut saksalainen Benoba ja Hranov Management AG solmivat konsultointisopimuksen 30. lokakuuta 1992. Kuitenkin Hakan osalta sopimus Rossin urakasta allekirjoitettiin vasta marraskuussa. Haka pyydettiin mukaan, koska projektissa oli ollut käynnistysvaikeuksia.

Tutkimuksia tehneiden asianajajien Matti Kurkelan ja Petteri Uotin mukaan Hranov Managementin maksuille ei löytynyt mitään todellisia perusteita. Samanlaisia maksuja oli maksettu ja sovittu maksettavaksi myös Hakan muissa urakoissa. Hranoville oli maksettu konsulttipalkkioita noin kolme prosenttia urakkasummasta (13-14 miljoonaa markkaa).

Rossin kylää koskevan salaisen sopimuksen mukaan Hranovin tehtävänä oli kerätä tietoa paikallisista olosuhteista ja määräyksistä sekä ylläpitää suhteita paikallisiin viranomaisiin ja asiakkaaseen, IVY:n puolustusvoimien puolustusministeriöön, jotta rakennusurakka pystyttäisiin täyttämään oikea-aikaisesti ja täydellisesti. Rossin sotilaskylästä suomalais-saksalaisella konsortiolla oli kuitenkin jo sopimus paikallisen valkovenäläisen Belstrojimpexin kanssa, joka hoiti yleistä konsultointia ja viranomaissuhteita.

Hakan konkurssipesässä tehdyssä tilintarkastuksessa ei löytynyt mitään dokumentteja Hranovin konsultoinnista. Hranoville maksettuja summia ei oltu mitenkään eritelty. Hakan sisäisissä ulkomaanlaskun saatteissa maksut merkittiin aiheeltaan projektikuluiksi, vaikka konsultointipalkkioille oli oma sarake.

NHIC:n asianajajat kuulusteluttivat Helsingin käräjäoikeudessa Hakan johtajia ja muita asiasta mahdollisesti tietäviä. Juuri kenelläkään ei ollut tietoa maaliskuussa 1992 Sveitsissä kaupparekisteriin merkityn Hranovin todellisista töistä. Esimerkiksi suuren osan laskuista hyväksynyt Haka-Stroin talousjohtaja Timo Vilen sanoi, ettei hän tiennyt, mitä palveluksia Haka sai Hranovilta.

Haka-Stroin talousosaston sihteeri kertoi, että hänellä oli ohjeet lähettää Hranoville telefaksi siitä, että laskun sai lähettää. Kun tilaaja maksoi urakkasuorituksen sotilaskylistä, sihteeri ilmoitti Hranoville, että yhtiö sai laskuttaa. Sihteerin mukaan toisissa tapauksissa summa oli kiinteä ja toisissa prosenttiosuus sisään tulleesta rahasta.

Skanska-johtaja kieltäytyi todistamasta

Vakuutusyhtiö olisi halunnut kuulla oikeudessa Haka-Stroin entisen varatoimitusjohtaja Tapio Korkan selitykset maksuista. Korkka kieltäytyi kuitenkin todistamasta. Korkan mukaan hänen uuden työnantajansa Skanska Oy:n ja Hranovin välit kärsisivät, jos hän joutuisi kertomaan tällaisista liikesalaisuuksista. Sitä häneltä ei kysytty, mihin Skanska tarvitsi Hranovin palveluksia.

Korkka kertoi tunteneensa yrityksen edustajan Ruben Hranovin vuodesta 1988. Hän sanoi myös, että maksut eivät olleet edellytys urakkaan pääsemiseksi, mutta ei halunnut kertoa, miksi Haka teki Hranovin kanssa sopimuksen. Oikeus vapauttikin Korkan todistamasta. Käytännössä Korkka oli ainoa, joka olisi voinut antaa selityksen Hranovin maksuista.

Korkan kieltäytymistä koskevassa valituksessa Helsingin hovioikeudelle NHIC:n asianajajat sanoivat olevansa tappouhan alaisia. Juristien tietojen mukaan salailusta oli myös tarjottu eräille henkilöille rahasuorituksia.

”Salailuun pyrkivät myös mahdollisesti ne tahot, jotka yhä maksavat maksuja”, juristit arvelivat Helsingin Sanomien jutussa.

Kun Rakennuslehti kysyi tuolloin asiasta toisen sotilaskylärakentajan vientijohtajalta, tämä vastasi, että kaikenlaisia konsultteja oli soitellut heillekin vaatien maksua siitä hyvästä, että yhtiö oli saanut urakoita. Mitään he eivät aikoneet kuitenkaan maksaa, koska pitivät vaatimuksia aiheettomina.

Hakan maksamia lahjuksia käsitteli myös vasemmistoliittolainen kansanedustaja ja europarlamentaarikko Esko Seppänen vuonna 1995 kirjassaan ”Punapääoman romahdus”.

”Hakan kirjanpidon mukaan tiettyjen kenraaleiden Sveitsiin perustamalle Hranov Management AG -yhtiölle maksettiin konsulttipalkkioita Rossin sotilaskylän ”projektikuluina” 2,6 miljoonaa markkaa. Tositteista löytyi muitakin ”konsulttipalkkioita”. Kenraalien Foreign Trade Stoikalle oli maksettu 200 000 markkaa, puolustusministeriöön Juri Zolojeville 60 000 markkaa, A.L. Gutmanille ja J.R. Kozhuhivskille molemmille 134 000 markkaa sekä heidän kumppanilleen G. Tentlerille 267 000 markkaa.”

Eettiset ohjeet käyttöön vientimaissa

Haka otti omistajansa likviditeettiongelmien vuoksi enemmän sotilaskyläurakoita kuin mihin sen rahkeet riittivät.

Kun Haka teki vuonna 1994 konkurssin, lähes sama vientirakentajien joukko Martti Rauteen ja Tapio Korkan johdolla jatkoi Skanska Oy:n palveluksessa. Jossain vaiheessa Skanska oli jopa suurin länsimainen rakennusliike Venäjällä. Ainoastaan turkkilaiset olivat suurempia ulkomaisia toimijoita.

Skanska oli kiinnostunut Hakan saamien sotilaskyläurakoiden jatkamisesta, mutta YIT halusi estää sitä saamasta Venäjällä samanlaista lentävää lähtöä, mikä sille oli annettu Suomessa. Siksi YIT otti pankkien tuella kaksi sotilaskyläurakkaa itselleen ja kilpailun kautta myös Sertolovon rakennustuotetehtaan rakentamisen, josta Haka oli neuvotellut yhdessä Partekin kanssa.

Vuonna 2005 Skanska päätti poistua Venäjältä. Yhtenä syynä olivat Skanskan tiukentuneet eettiset normit, joita oli vaikea tai mahdoton noudattaa Venäjällä. Myöhemmin Skanska poistui samoista syistä myös Etelä-Amerikasta. Yhtiö ei halunnut liata mainettaan korruptioskandaaleilla. Tiukka kuri lahjojen antamisen ja ottamisen suhteen alkoi näkyä myös Suomessa.

YIT sen sijaan lähti 2000-luvun alussa hurjaan kasvuun varsinkin Pietarin asuntorakentamismarkkinoilla.

Venäjä on yksi maailman verkostoituneimpia maita. Töitä ei saa, jos ei ole mukana verkostossa eli  pitää tuntea oikeita ihmisiä ja hankkia heidän luottamuksensa. YIT:n hyväksi onneksi sen pietarilaisen tytäryhtiön Lentekin entinen johtaja oli noussut Pietarin rakentamisesta vastaavaksi apulaiskaupunginjohtajaksi, joten suhteet olivat kunnossa ja ne vielä syvenivät yhteisillä kalaretkillä. YIT lähti sponsoroimaan myös paikallisia urheiluseuroja  osoittaakseen olevansa kunnon pietarilainen. Samalla tavalla valtakunnalliset rakennusliikkeet liputtavat kotimaassakin paikallisuuttaan. Monilla muilla alueilla YIT:n oli vaikeampi päästä sisälle markkinoihin.

Eettisten ohjeiden tärkeys huomattiin YIT:ssä viimeistään 2010-luvulla. YIT:n Jekaterinburgisa toimiva tytäryhtiö YIT Uralstroi liittyi silloin liiketoiminnan korruptiota vastustavien yritysten joukkoon.

”Emme hyväksy korruptiota missään muodossa ”, totesi YIT:n Venäjän toimintojen johtaja Teemu Helppolainen vuonna 2014.

Korruptiosta yhtiö ei ole kuitenkaan päässyt täysin eroon. YIT:stä irtaantunut talotekniikkayhtiö Caverion kertoi huhtikuussa 2016, että sen projektissa Saksassa on vuosina 2009–2011 tapahtunut kyseenalaista toimintaa. Epäilyt koskevat kilpailuoikeutta ja tehdyt toimet saattavat täyttää lahjonnan tai muun rikoksen tunnusmerkistön, yhtiö kertoi.

Caverion ilmoitti asiasta viranomaisille ja kertoi tekevänsä niiden kanssa yhteistyötä asian selvittämiseksi. Samalla yhtiö varoitti, että lahjontaepäilykset voivat aiheuttaa huomattavaa vahinkoa sakkoina, korvausvaatimuksina ja asianajokuluina. Mahdollisten vahinkojen määrästä ei kuitenkaan vielä ollut arviota.

Caverion ei kertonut kyseisen projektin nimeä. Saksalaismediassa eniten lahjuksista on puhuttu Berliiniin tulevan, pahoin viivästyneen Brandenburgin lentokenttähankkeen yhteydessä. Siellä Caverionillakin on urakka, joka oli otettu YIT Kiinteistöjen aikana.

Sweco jäi kiinni lahjonnasta Ukrainassa

Suomessa viime vuosina voimakkaasti toimintaansa laajentanut ruotsalainen Sweco-konserni joutui ison lahjusjupakan kohteeksi vuonna 2012 Ukrainassa. Sen tytäryritys, ruotsalainen Sweco Enviroment AB on vuoteen 2017 asti Maailmanpankin mustalla listalla, mikä tarkoittaa, ettei yhtiö voi osallistua Maailmanpankin hankkeisiin sinä aikana.

Svenska Dagbladet -lehti kertoi vuonna 2015, että kaksi Swecon työntekijää tuomittiin tapauksen vuoksi Ruotsissa yhdeksäksi kuukaudeksi vankeuteen törkeästä lahjonnasta.

Lehden mukaan Ukrainan kehitysministeriön yksikönpäällikölle tarjottiin lahjuksia, jotta tämä antaisi informaatiota kilpailutuksesta.

Virkamiehelle ja tämän perheelle kustannettiin lomamatka Tukholmaan ja Kööpenhaminaan ja annettiin lisäksi noin 3000 euron edestä käteistä. Lahjuksen kokonaisarvo oli noin 7000 euroa.

Svenska Dagbladetin mukaan Sweco pystyi voittamaan kilpailutuksen, koska se sopeutti tarjouksensa saamansa informaation avulla.

Lehden mukaan Ukrainan kehitysministeriön toinen virkamies paljasti lahjonnan Maailmanpankille 2012. Työntekijät irtisanottiin Swecosta tapauksen paljastuttua.

Korruption hinta 20 prosenttia

2000-luvun alussa sekä rakennusliikkeet että suunnittelijat arvioivat korruption hinnaksi Venäjällä jopa 20 prosenttia. Se koostui monesta pienestä erästä, joista osan saattoi katsoa normaaliksi vieraanvaraisuudeksi, osa taas oli viranomaisen suoranaisia uhkavaatimuksia.

Pahimmiksi mainittiin paloviranomaiset. Palopäällikkö saattoi vaatia palokunnalle uusia paloautoja paloturvallisuuden takaamiseksi, mikä käytännössä saattoi tarkoittaa henkilöautoa palopäällikölle itselleen. Jos suomalaiset valittivat omituisista palomääräyksistä, oli viranomaisella tarjottavanaan oma konsulttitoimisto hoitamaan asia kuntoon.

Open Societyn tutkimus vuodelta 2002 kertoi, että monessa itäisen Euroopan maassa on tapana, että osa urakkahinnasta ohjautuu puolueille ja virkamiehille. Puolassa lahjusten osuudeksi mainittiin 20 prosenttia palveluiden arvosta.

Puolassa korruptio oli ollut iso ongelma jo 1970-luvulla, jolloin YIT ja Puolimatka lähtivät sinne yhdessä rakentamaan hotelleja.

latviankorruptio

Kun suomalaiset 1990-luvulla pyrkivät Baltian maiden markkinoille, ainoastaan Virossa tämä onnistui helposti. Pahin tilanne oli Latviassa. Julkisissa hankkeissa politiikka ratkaisi, kuka sai työn, ja puolueet vaativat itselleen 2-5 prosenttia urakkahinnasta. Liettuassa asfalttialalle pesiytynyt järjestäytynyt rikollisuus muodosti uhan ulkomaisille toimijoille.

Monille suomalaisyrityksille tuli Baltiassa ongelmia myös henkilökunnan värväämisessä. Osaavimmat henkilöt osasivat usein parhaiten myös vanhat kauppatavat ja saattoivat alihankinnoista sopiessaan vetää välistä oman siivunsa. Useissa yrityksissä koko johtoporras saatettiin joutua vaihtamaan ennen kuin luottamus palautui.

EU-jäsenyyden myötä korruptio on vähentynyt Baltiassa. Samaa ei voi sanoa Venäjästä. Kauppalehden uutisen mukaan Sotshin olympiaurakoihin pyrkineiltä yhtiöiltä olisi vaadittu 10-40 prosentin palautusta urakkasummista. Töitä saivat vain harvat ja valitut. Joillakin näistä on vahvat siteet paitsi presidentti Putiniin. Osalla on myös Suomesta 90-luvulla hankittu kaksoiskansalaisuus.

Eettisten arvojen merkitys on kasvanut

Kun Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVA kysyi vuonna 1997 yritysjohtajien moraalista, niin vastanneista 672:sta johtajasta yhdeksänkymmentä prosenttia katsoi, etteivät etiikka ja moraali ole keskeisiä arvoja yritystoiminnassa. Tänään harva uskaltaa sanota tätä ainakaan ääneen.

Tässä asiassa, kuten myös työturvallisuusasenteissa, parannus on tapahtunut Suomeen tulleiden kansainvälisten yritysten vaikutuksesta. Ne toivat Suomeen ensin kovan korruption, mutta nyt myös tiukan kielteisen suhtautumisen siihen.

 

Osa 3

Kilpailun vääristymät: kartellit, monopolit, harmaa toiminta ja yleishyödyllinen rahastus

Markkinatalous tuli hitaasti Suomeen. Vielä 1980-luvulla pankit säätelivät lainoitusta ja Suomen Pankki pankkisektoria. Yritykset puolestaan estivät kilpailua sopimalla keskenään ihan laillisia kartelleja. Taloustieteellisen yhdistyksen katsaus vuodelta 2010 kertoo hyvin tästä ajasta. Poliitikot vetivät ylhäällä lankoja päättäen kuka sai rakentaa mitäkin ja minnekin ja mikä osuus hyödystä kuului puolueille.

Suomessa oltiin niin totuttu sääntelyyn ja kartellien tuomaan hintojen vakauteen, että vuonna 1982 16 kansanedustajaa, mukana mm. Hannele Pokka, Mauri Pekkarinen ja Lasse Lehtinen, tekivät kyselyn siitä, miksi sementin hinta ei ole sama koko maassa. Ministeri Esko Rekola vastasi, että yhtenäishintaan siirtyminen edellyttäisi sementille ankarampaa hintavalvontaa ja hinnanvahvistusmenettelyä.

”Se ei riittäisi, jos aiotaan vaikuttaa kuluttajalle asti vaan kaikki rakennustuotannossa käytettävät betonituotteet olisi myös saatettavan hinnanvahvistusmenettelyn alaisiksi.”

Pian keskustelu kääntyi kuitenkin kilpailun avaamiseen ja hintakartellien purkamiseen. Se tapahtui samaan aikaan kun säätelyä vähennettiin rahamarkkinoiltakin.

Tarjouskartelli oli rikos vuoteen 1992 saakka

Suomi sai ensimmäisen kartellilakinsa vuonna 1957. Sääntelytalouden aikana sillä ei ollut suurta merkitystä, mutta talouden elpyessä ja sääntelyn helpotettua kilpailuun tuli myös sitä vinouttavia piirteitä.

Kilpailuasiamies Olavi Väyrynen piti vuonna 1984 pahimpana epäkohtana sitä, etteivät rakentajat edes tienneet, että tarjouskartellin muodostaminen on laissa määritelty rikokseksi. ”Kauheinta on, että edes kaikki viranomaiset eivät näytä tätä tietävän.”

Hänen mukaansa hintasopimukset kuuluvat alan luonteeseen. ”Niitä ei kuitenkaan paljastu, koska kilpailulainsäädäntöä laativat punasilmäiset ja noudattavat sinisilmäiset”, hän totesi Rakennuslehdessä. Rakennusalan urakkakilpailun periaatteistakin puuttui kokonaan maininta kartellista ja niiden rangaistavuudesta.

”On kai paljastettava joku karkea tarjouskartelli ja vietävä se torvet raikuen raastupaan ennen kuin uskotaan. Sormien heristely ei auta, kun on kyseessä miljoonien markkojen erot katetuotoissa.”

Viranomaiset välttivät kovien otteiden käyttöä kartelliyrityksiä kohtaan, mutta kartelliyritykset itse eivät kaihtaneet niitä. Kartelliyritykset saattoivat periä rikkureilta sakkoja, joita perittiin jopa oikeuden kautta maksettavaksi.

Konevuokrauksessa kovat otteet

Kovia otteita käytettiin apuna myös konevuokrauksessa. Tuosta ajasta kertoo hyvin Rakentajain Konevuokraamon eli nykyisen Cramon 50-vuotishistoriikki, johon kirjoittaja Lauri Seppänen otti mukaan myös vähemmän mairittelevia asioita.

Konevuokraus oli keskittynyt Rakentajain Konevuokraamolle ja A-Rakennusmiehelle eli nykyiselle Ramirentille. Kilpailua alalle toi kuopiolainen Monivuokraus. RK yritti ajaa sitä 1990-luvun alussa konkurssiin ja sillä oli myös valmiit suunnitelmat, miten sitten edettäisiin. A-Rakennusmies ehti kuitenkin ensin, eikä RK saanut jättää edes tarjousta.

”Monivuokrausta oli kypsytelty vuosia ja kun lopulta tämä kypsä omena tipahti vieraaseen koriin, asia koettiin järkyttävänä”, Seppänen kirjoitti.

Rakennuslehden päätoimittajakin joutui nuhdeltavaksi tehtyään jutun Monivuokrauksesta, sillä lehden perustajiin kuuluva Rakennusmestarien Keskusliitto oli Rakentajain Konevuokraamon suurimpia omistajia.

A-Rakennusmiehen hallituksen puheenjohtajana oli Partekin varatoimitusjohtaja Raimo Taivalkoski. Hänet tunnettiin innokkaansa rakennusalan yrityskentän järjestelijänä. Taivalkoski jopa suunnitteli, että koko vuokrausalan annettaisiin painua niin, että Partek kaappaisi siinä sitten johtavan roolin.

Tilanne rauhoittui kun A-Rakennusmiehen toimitusjohtaja Erkki Norvio ja Rakentajain Konevuokraamon toimitusjohtaja Reijo Saarenoja tapasivat. He totesivat, että kaksi tehokkaasti hoidettua yritystä pitää markkinat parhaiten hallussaan.

”Turhan kilpailun poistaminen aloitettiin Pohjanmaalta”, Seppänen kirjoitti.

Hintayhteistyöstä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä aina jompikumpi lipsui siitä. 1997 yritykset sopivat alennusten lopettamisesta, mutta rauha päättyi vuonna 2002, jolloin Ramirentiksi nimensä vaihtanut A-Rakennusmies aloitti maanlaajuisen kampanjan jopa 70 prosentin alennuksilla.

Cramoa ja Ramirentiä yritettiin laittaa monesti myös yhteen, mutta se ei toteutunut sen paremmin 1990-luvun alussa kuin sen lopussakaan. Pelkona oli, miten kilpailuviranomaiset ja isot rakennusliikkeet siihen suhtautuisivat. YIT ilmoitti vastaavansa siihen lisäämällä omien koneiden hankintaa. Rakennusliikkeet eivät lämmenneet myöskään ehdotuksille konevarikkojensa ulkoistamisesta konevuokraamoille.

Kilpailu ei toiminut asfalttialalla 80-luvullakaan

”Suomi on kilpailupolitiikan kehitysmaa”, Rakennuslehti kirjoitti vuonna 1988 ja sai pontta väitteelleen, kun elinkeinohallitus päätyi selvityksessään siihen, että Suomessa ei ole asfalttikartellia.

Asfalttiurakoitsijoiden liittoon kuului 14 jäsentä. Joidenkin asiakkaiden valitusten mukaan ulkopuolisten yritysten hinnat olivat halvemmat. Tätä Asfalttiliitto puolusteli sillä, että liiton jäsenillä on parempi kalusto ja parempi laatu.

Jotkin kunnat  epäilivät, että urakoitsijat sopivat hinnoista ja urakoiden saannin vuorottelusta.  Sen Asfalttiliitto ja urakoitsijat myönsivät, että joissakin yksittäistapauksissa ja joillakin alueilla silloin tällöin tällaisia sopimisia oli ollut. Kartellin ne kuitenkin kiistivät.

Yksi liittoon kuulumaton väitti liiton jäsenten sopivan hinnat ja urakoiden vuorottelun. Jos kilpailuun tuli ulkopuolinen yritys, niin sille ei työtä annettu. Kyseinen yritys ei pystynyt kuitenkaan esittämään kartellista todisteita. Elinkeinohallitukselle ei riittänyt perustelu: ”ei saa millään urakoita, vaikka yrittäisi millä hinnalla.”

Vaikka alan kannattavuus oli parantunut, ei se elinkeinohallituksen mukaan välttämättä johtunut alalla vallitsevasta kilpailunrajoituksesta.

Elinkeinohallitus uskoi Asfalttiliiton vakuutteluihin, että luvatonta toimintaa ei ole harjoitettu. Elinkeinohallituksella ei ollut tutkijaresursseja lähteä itse selvittämään yksittäisten kuntien ja urakoitsijoiden valituksia.

Muidenkin alan liittojen, kuten vaikkapa Kattoliiton toiminta tähtäsi hintakilpailun välttämiseen. LVI-urakoitsijaliitto ja Vesi- ja lämpöjohtourakoitsijaliitto toimi kilpailunrajoituslain vastaisesti kesällä  1987 kehottaessaan jäsenistöään korottamaan putkiurakoiden hintatasoa kahden prosenttia. Se ei johtanut kuitenkaan sanktioihin.

Kilpailuvirasto kävi kartellien kimppuun

Kilpailuviraston perustaminen vuonna 1988 toi vauhtia kartellien purkamiseen. Virasto sääti, etteivät kartelleihin liittyvät sopimussakot ole juridisesti päteviä. Hinnoista sopiminen oli edelleen sallittua, mutta kartellista pääsi irti maksamatta muille korvauksia. Tähän helpotukseen päädyttiin sen jälkeen, kun yksi kiintiönsä ylittänyt styroxin valmistaja joutui konkurssiin rikkuritoiminnasta asetetun sakon vuoksi.

Jo ennenkin kiellettyjen tarjouskartellien osoittaminen tuli vuonna 1988 helpommaksi, kun enää ei tarvinnut löytää ”savuavaa asetta” vaan riitti, että pystyi osoittamaan kartelliin johtaneet järjestelyt. 15 vuoden aikana vain yksi syyte oli johtanut tuomioon, niin vaikeaa kartelleja oli ollut osoittaa toteen.

Kilpailuasiamies Olavi Väyrynen kertoi, että hänelle tuli vuosina 1982-84 oikein buumi väitteitä rakennusalan kielletyistä kartelleista. ”Todistettu, tuomioistuimelle riittävä näyttö jäi vähäiseksi”, hän harmitteli.

Kilpailukomitean mietinnössä rakennusalaa luonnehdittiin kartellisoituneeksi. Väyrysen mielestä väite piti paikkansa. ”Täytyy vain muistaa, että vain tarjouskartelli oli sellaisenaan lainvastainen. Niitä oli monta muutakin sorttia: hintakartellia, aluekartellia, toimialakartellia.

Kartelliprojekti purki kartelleja

Kilpailuvirasto käynnisti Kartelliprojektin, jonka tehtävänä oli poistaa toimialajärjestöjen, kuten Asfalttiliiton koordinoima hintayhteistyö. Järjestöille lähetettiin kirje, jossa niitä pyydettiin antamaan selostus siitä, miten hintayhteistyö ajateltiin purkaa.

kartelltiili

Ensimmäisenä purkautui tiilikartelli. Syynä oli se, että hintoja ja kiintiöitä säädellyt sopimus purkautui vuoden 1988 alussa. Sopimus oli pitänyt hyvin, sillä sen rikkomisesta oli joutunut maksamaan ns. markkinointimaksua Tiilikeskus Oy:lle.

Tiiliteollisuudesta oli jäljellä enää kolme isoa ja kolme pientä valmistajaa kun Lohja osti Perusyhtymän ja Partek Paloheimon tiilituotannon.

Kartellin purkamista kannattivat kaikki muut paitsi Partek. Lohjan johtaja Markku Vesa sanoi sen eläneen jo aikansa. Hän uskoi, että hintataso säilyisi vakaana, vaikka kartellia ei olisikaan. Tiilikeskuksen toimitusjohtaja Jukka Suonio sanoi, ettei tiilen hinnassa ole tähänkään saakka ollut penniäkään turhaa. Pienin tuottaja Jaakko Raikkonen arveli, että hintakilpailun seurauksena voisi olla alan monopolisoituminen. Tässä hän olikin osin oikeassa, sillä tänään tiiliteollisuus on pitkälti itävaltalaisen Wienerbergerin omistuksessa.

Vasta vuonna 1991 työryhmä esitti horisontaalisten hinta- ja markkinoidenjakokartellien kieltämistä.

Rakennusalan purkautuneista kartelleista merkittävimmät olivat kattohuovan hinta- ja markkinoidenjakosopimus, lastu- ja kuitulevykartellit, tiiliteollisuuden hinta- ja markkinoidenjakosopimus, sähkö- ja LVI-tukkukaupan yhtenäishinnoittelu sekä Suunnittelu- ja konsulttitoimistojen liiton Skolin taksakartelli. Arkkitehdit taistelivat pisimpään omien taksojensa puolesta.

Keskittyminen alkoi sementtiteollisuudesta

Kartellit eivät olleet suinkaan ainoa kilpailuongelma rakennusalalla. Myös alan keskittyminen vähensi kilpailua.

Kilpailuviraston ylijohtaja Matti Purasjoki ei vuonna 1988 silitellyt rakennusalaa. ”Ei voi sanoa, että se on läpeensä mätä. Mutta kun ainakin viisi keskeistä rakennusmateriaalia on yhden tuottajan varassa ja duopoleja on pieni läjä, niin kyllä kilpailuvirastolla töitä riittää.”

keskittyminen84

 

Vuonna 1985 Rakennuslehti listasi suurimmat rakennustarvikevalmistajat. Suurimpia olivat Rautaruukki (rauta), Partek, Lohja, Rauma-Repola, Schauman (puujalosteet), Outokumpu (kupari), Enso-Gutzeit (puujalosteet), Nokia (metalli ja lattiapäällysteet), Ahlström (puu, vaneri, eristeet yms.)  ja Ovako (betoniteräs).

Lehti totesi, että kahdesta suuresta, eli Lohjasta ja Partekista ei alalla tiedetä, kilpailevatko ne keskenään vai jakavat markkinat sovussa kuin veljekset. ”Molemmat tekevät lähes samoja asioita: sementtiä, valmisbetonia, betonielementtejä, eristeitä ja Partek lisäksi tiiliä, kateaineita ja sisustustuotteita ja Lohja kevytbetonituotteita, kevytsoraa, muuraustuotteita ja maaleja. Molemmat ovat todenneet, että Suomessa on enää vähän ostettavaa.”

Partek ja Lohja hallitsivat strategisesti tärkeää sementtiteollisuutta. Tuonti oli lähes olematonta ja sitä oli jarrutettu muun muassa laatuasioihin vetoamalla. Partekin toimitusjohtaja Sakari T. Lehto oli välillä kauppa- ja teollisuusministerinäkin huolehtimassa teollisuuden eduista.

”Näiden kahden monopolia valvottiin poikkeuksellisen yksityiskohtaisilla laatumäärityksillä, jotka oli sovitettu monopolin maun mukaisiksi”, Finn-Sroin entinen toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkala kirjoitti muistelmakirjassaan.

Kun sääntelyä purettiin, saivat Partek ja Lohja valtiolta hyväksynnän sementin vähimmäismyyntihinnalle. Se tarkoitus oli suojella näitä avoimelta kilpailulta.

”Vähimmäishinta oli kuitenkin niin korkea, että uusi Neuvostoliitosta halpaa sementtiä tuova yrittäjä sai myytyä tuomansa sementin merkittävästi odotuksia korkeammalla hinnalla. Mies teki muutamassa vuodessa itselleen mittavan omaisuuden”, Kangas-Ikkala kirjoitti.

EKE alkoi tuoda sementtiä Riiasta vuonna 1988 aluksi vastaostokauppana. Määrien kasvettua sementtiteollisuus hermostui. Sen johto totesi Rakennuslehden toimittajalle, että on tunnettu fakta, että jos sementtiä tai lannoitteita alkaa tulla maahan, niin ”pyhät voimat” astuvat peliin. Tällä kertaa tuota tukea ei kuitenkaan tullutkaan, vaan valtiovarainministeri ehdotti sementin tuonnin lisäämistä Neuvostoliitosta, jotta asuntojen hintojen nousua voitaisiin hillitä.

Viron itsenäistyminen toi lisäuhan suomalaiselle sementtiteollisuudelle, sillä lahden toisella puolella Kundassa oli Eesti Tsementin sementtitehdas. Virolaiset olivat neuvotelleet sen myynnistä amerikkalaiselle liikemiehelle. Amerikkalaisoston myötä sementtimarkkinoiden kilpailutilanne Suomessa olisi voinut oleellisesti muuttua. Partek ja Lohja reagoivat tähän esittämällä vuonna 1991 virolaisille hyvin kilpailukykyisen tarjoukseen. Mukaan omistajiksi tulivat myös ruotsalainen Euroc ja saksalainen Holderbank sekä kreikkalais-amerikkalainen Atlas Cement.

Partek ja Lohja suojasivat Baltiassa yritysostoilla kalliisti itseään ulkomaisen tuonnin uhalta, vaikka rahat olisi tarvittu jo oman pystyssä pysymisen varmistamiseen.

taxell

Vuonna 1990 rakennusteollisuus oli VTT:n Pekka Pajakkalan tekemän selvityksen mukaan varsin keskittynyttä. Neljä suurinta hallitsi yli 90-prosenttisesti ainakin kuitulevy-, vaneri-, liimapuu-, mineraalivilla-, tiili-, saniteettiposliini-, kevytsora-, lasi-, lämpöpatteri-, hana-, kupari-, putki-, kaapeli-, kattohuopa-, ja muoviputkimarkkinoita. Tietyissä tuotteissa oli vain yksi tai kaksi valmistajaa. Näin oli sementti-, ikkunalasi-, teräs- ja kupariraaka-aineen kohdalla. Näitä aloja hallitsivat Partek, Lohja, Lahden Lasitehdas, Rautaruukki ja Outokumpu. Lohja hallitsi 90-prosenttisesti kevytsoramarkkinoita ja noin puolta kevytsoraharkoista ja valtaosaa saniteettiposliini- ja lukkomarkkinoista. Oras hallitsi lähes sataprosenttisesti hanamarkkinaa.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua keskittymisessä, sillä 1990-luvun laman alkaessa Partek ja Lohja yhtyivät ja myytiin pian ulkomaille ja vuonna 1998 kirjoitin Rakennuslehdessä jo tytäryhtiötaloudesta, ja mihin rooliin suomalainen rakennustarviketeollisuus oli siinä ajautunut.

 

”1990-luvun laman seurauksena iso osa suurimmista rakennusalan yrityksistä oli siirtynyt ulkomaiseen omistukseen. Koko lasi- ja vuorivillateollisuus oli myyty ranskalaisille ja ruotsalaisille, Ormaxin kattotiilet ranskalaisille, Pukkilan kylpyhuonelaatat italialaisille, Gyprocin kipsilevyt englantilaisille, Abloyn lukot ruotsalaisille, samoin sementti ja pääosa valmisbetoniteollisuudesta, betonielementeistä, tiilistä sekä ilmastointialan teollisuudesta.”

”Kartelli hyvä – monopoli paras”

Iso osa Partekin ja Lohjan sementtipohjaisesta teollisuudesta oli siirtynyt ruotsalaiselle Scancemille. Tuota pidettiin kuitenkin välivaiheena, koska isoja keskieurooppalaisia rakennusmateriaalijättejä kiinnostivat suuresti tällaiset strategisesti tärkeät yritykset. Pian tulikin tieto, että maailman neljänneksi suurin sementtiyhtiö Heidelberger Zement osti kaiken muun paitsi Finnsementin ja valmisbetonia valmistavan Ruduksen, sillä EU:n kilpailuviranomaiset estivät sen.

parteklohja

 

 

 

 

Vuonna 2012 Partekin ja Lohjan omistamat yhtiöt on yllä olevan kaavion mukaisesti jaettu ulkomaisille rakennusmateriaalijäteille.

Kun 1970-luvulla yritykset vähensivät kilpailua ja sopivat hinnoista kartellien avulla, niin ääritapauksessa 2000-luvulla yhden kansainvälisen omistajan hallitsemalla laajalla markkina-alueella hinnoista ei ole tarvinnut sopia kenenkään kanssa eikä joidenkin tuotteiden osalta tuonnistakaan tarvitse olla huolissaan.

Kun 1990-luvun puolivälissä Rakennuslehti ihmetteli, miksi lamasta kärsivä orimattilalainen Ormax ei ollut lähtenyt viemään kattotiiliä Saksan tulikuumille markkinoille, oli vastaus: ”Silloin Helsingin satamassa olisi pian laivalastillinen kattotiiliä dumpattavaksi Suomeen.”

Tänään tuota asiaa ei yhtiössä tarvitse edes pohtia, sillä yhtiö siirtyi ensin saksalaisen ja sitten ranskalaisen materiaaliteollisuusjätin omistukseen.

Yksittäistä tuotetta koskeva monopolikaan ei ole aina riittänyt kansainvälisille jäteille, vaan pyrkimyksenä on ollut koko materiaaliketjun hallinta sementin teosta, valmisbetonin ja betonielementtien valmistukseen. Partek ja Lohja hallitsivat sitä kahdestaan Suomessa, mutta yhdelle yritykselle kilpailuviranomaiset eivät ole tuota ketjua suostuneet sallimaan, vaikka ensin Heidelberger Zement ja sitten CRH siihen pyrkivät yrityskaupoillaan.

Heidelberger Zement jäi 1990-luvulla kiinni sementtikartellista. EU:n komissio langetti 42 yritykselle peräti 250 miljoonan euron sakot, mutta yritykset valittivat tuomiosta vuonna 1994. Vuonna 2000 EY-tuomioistuin määräsi palauttamaan väärin perittyjä sakkoja 140 miljoonaa euroa. Tuomioistuin ei kiistänyt sementtikartellin olemassaoloa eli sitä, että yhtiöt olivat jakaneet markkinoita keskenään kilpailulakien vastaisesti. Tuomioistuin löysi kuitenkin komission kartellitutkijoiden työstä menettelytapavirheitä.

Kartellisakot vaikuttivat kuitenkin siihen, että kartelliyhtiöt joutuivat myymään omaisuuttaan. Heidelberger Zement myi esimerkiksi poltetut tiilet itävaltalaiselle Wienerbergerille.  Optiroc, johon kuului kalkkihiekkatiiliä, Leca-harkkoja ja tasoitteita, päätyi muutaman välivaiheen kautta ranskalaisen Saint-Gobainin omistukseen. Se omisti jo Ahlströmin perua olleen suomalaisen lasivillatuotannonkin.

Finnsementti ja Rudus menivät irlantilaiselle CRH:lle. Myöhemmin se oli kiinnostunut ostamaan myös Consoliksen, johon oli koottu Partekin, Parman ja Lohjan betonielementtiteollisuus. Tämän kaupan kilpailuviranomaiset estivät peläten, että CRH pääsisi kontrolloimaan koko sementtipohjaista materiaaliketjua. Vuonna 2012 Lemminkäisen betonituoteteollisuuden osto kuitenkin sallittiin. Lemminkäinen oli pakotettu myymään osiaan asfalttikartellista tulleiden seuraamusmaksujen vuoksi.

Consolis siirtyi ruotsalaisen sijoitusrahastojen kautta ranskalaiseen omistukseen Heidelbergin luovuttua omasta osuudestaan.

 

Jo Partekin ja Lohjan valtakauden aikana kilpailuvirasto oli ollut huolissaan siitä, saavatko näiden konsernin tytäryritykset sementtiä selvästi muita halvemmalla. ”Ainakaan kovin härskisti omia ei saisi suosia”, kilpailuviraston tutkija Aimo Louko sanoi 1990-luvun alussa.

Kilpailuvirasto tutkii CRH:n toimintaa

Tänään Kilpailuvirasto tutkii aivan samaa asiaa.  Tosin tästä vuonna 2014 alkaneesta tutkimuksesta ei ole julkisuuteen kerrottu enempää kuin tutkimuksen otsikko: ”Epäilty CRH-konserniin kuuluvien yritysten määräävän markkina-aseman väärinkäyttö sementin ja valmisbetonin markkinoilla”.

Pk-yritykset sen sijaan kertovat valmisbetonimarkkinoiden kovasta hintakilpailusta ja Ruduksen pyrkimyksestä määritellä markkina-alueiden rajoja, joita pienten ei ole rangaistuksen uhalla syytä ylittää. Kemijärven siltatyömaallekin, jonka betonin lujuusongelmat nousivat syksyllä 2016 julkisuuteen, betoni tuotiin Ruduksen betoniasemalta sadan kilometrin päästä. Pitkä kuljetusmatka johti sitten osaltaan laatuongelmiin.

Finnsementti puolestaan on hermostunut Embran tuomasta sementistä. Sementtiä tulee myös Cemexin kautta. Tuontisementtiä käyttävät pk-yritykset väittävät joutuneensa ahtaalle Ruduksen tuoman hintakilpailun kautta.

Finnsementissä ja Ruduksessa kiistetään, että niillä olisi minkäänlaista yhteistyötä. Vielä muutama vuosi Suomessa oli CRH:n asettama kontrollööri, mutta ei enää.

Sementtimonopolin miljoonavoitoista 5600 euroa veroja

Vanhoina hyvinä aikoina Partek ja Lohja saattoivat jakaa esimerkiksi Helsingissä valmisbetonituotantojensa reviirit kadun tarkkuudella, mutta silloin sentään yritysten voitot ja verot jäivät sentään Suomeen. 2000-luvulla se ei ollut enää selvää edes verojen osalta.

Suomeen maksettavat verot kansainväliset jätit minimoivat näppärällä verokikkailulla. Helsingin Sanomien Jyrki Iivonen paljasti tämän vuonna 2002:

”Vanhan Finnsementin viimeisestä ”aidosta” tilinpäätöksestä vuodelta 1999 näkyy, että yhtiö oli ostohetkellä erinomaisessa kunnossa: 93 miljoonan euron liikevaihdosta jäi liikevoittoa 24 miljoonaa euroa ja yhteiskunnalle maksettiin veroja yli seitsemän miljoonaa euroa. Velkaa oli vain 23 miljoonaa euroa.

Viimeisen hyvän vuoden jälkeen irlantilaiset panivat tuulemaan. Vanha Finnsementti muutettiin Semtransiksi, Finnsementin osakkeet omistanut CRH Finland jaettiin, liiketoimintoja ostettiin ja myytiin ja lopuksi Finnsementti perustettiin uudelleen. Sen jälkeen uuden Finnsementin tuloslaskelma ja tase olivat aivan erinäköisiä kuin vanhan Finnsementin. Liikevaihto oli likimain ennallaan, joten operatiivisesti mikään ei muuttunut. Kalkkiuunit lämpenivät kuten ennenkin.

Mutta tulos oli kuralla. Liikevoittoa jäi vain neljä miljoonaa euroa, ja viimeisellä rivillä näytettiin tappiota melkein seitsemän miljoonaa euroa. Poistot moninkertaistuivat 28 miljoonaan euroon ja korkokulut 11 miljoonaan euroon. Velkaa taseessa oli melkein 200 miljoonaa euroa.

Tilinpäätös kurjistui, koska irlantilaiset siirsivät yhtiön ostoon käytetyn pääoman Finnsementin itsensä maksettavaksi. Taseeseen kauppasumma oli merkitty Finnsementin velaksi eli Finnsementti maksoi itse itsensä takaisin. Velasta tytäryhtiö maksoi Irlantiin korkoa.

Velan vastapainoksi CRH Finlandin ostamat osakkeet muunnettiin yritysjärjestelyillä uuden Finnsementin käyttöomaisuudeksi ja käyttöpääomaksi. Käyttöomaisuusosakkeista ei voi tehdä poistoja, mutta käyttöomaisuudesta se on mahdollista.

Poistot käänsivät tuloksen tappiolliseksi, minkä avulla Finnsementti välttyi maksamasta veroja Suomeen. Viime vuonna Finnsementti ”jakoi hyvinvointia” siirtomaahansa veroina vain 5600 euroa.

Vaikka raskas tase ja tappiollinen tulos ovat keinotekoisia, Suomessa niillä on merkitystä. Suomalaiselle johdolle syntyy painetta parantaa kannattavuutta, sillä eihän kukaan halua iän kaiken johtaa tappiollista firmaa. Kehnolla kannattavuudella yritysjohto voi perustella hinnankorotuksia, joita yhtiö on tänä vuonna toteuttanut parikin kertaa. Asiakkaat pelkäävät, että ensi vuonna korotuslinja jatkuu.

Taantumassa kilpailu yleensä estää nostamasta hintoja, mutta Finnsementillä onkin määräävä markkina-asema. Kun tulos on huono, sitä ei voi syyttää edes määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä. Sementin ostajien on vain maksettava tai itkettävä ja maksettava”, Iivonen kirjoitti.

Samanlaista verosuunnittelua ovat sitten 2000-luvulla tehneet esimerkiksi monet kansainväliseen omistukseen siirtyneet hoiva-alan yhtiöt.

 

Aluerakentaminen ja Kostamus lihottivat rakennuskonsernit

Rakennusliikkeissä keskittymiskehitys ja ulkomaalaisomistukseen siirtyminen tapahtui rakennustarviketeollisuutta hitaammin. 1970-luvun aluerakentaminen oli jo muokannut vahvasti toimijoiden joukon kahteen kastiin: urakoitsijoihin ja gryndereihin. 1980-luvun alussa kilpailu alkoi lisääntyä rakentamisessakin sen jälkeen, kun suurten aluerakennushankkeiden loppuminen vapautti gryndereiden resursseja urakointiin.

Asuntohallitus oli jo vuonna 1976 päättänyt jarruttaa aluerakentamista estämällä kuntia antamasta gryndereille tontteja ilman kilpailua.

”Asuntorakentaminen olisi mennyt muuten pelkäksi gryndaamiseksi”, päätöstä esittänyt silloinen toimistopäällikkö Markku Hainari perustelee tätä nyt.

”Asuntorakennustöiden saaminen ilman kilpailua oli vuonna 1976 laajentunut lähes pääsäännöksi. Siksi halusin erottaa rakennuttajan ja rakentajan aidosti. Rakennuttajan tuli aina valita rakentaja kilpailun kautta. Kilpailumuotoja oli neljä: perinteinen urakkakilpailu, esisopimuskilpailu, perustajaurakointikilpailu ja ranskalainen kilpailu eli arkkitehtikilpailu, jossa hinta kerrottiin etukäteen.”

Suomen Rakennusurakoitsijaliitto ja Suomen Rakennusliikkeiden Liitto varoittivat jäseniään asuntohallituksen tinkimismenettelystä ja hintojen rukkaamisesta toisella kierroksella. Liitot vetosivat jäseniinsä että ne eivät muuttaisi alkuperäistä tarjoushintaansa.

Markku Hainari perusteli Rakennuslehdessä menettelyä sillä, että kilpailu ei aina toiminut. Rakennuttaja oli saattanut haluta antaa työn määrätylle rakennusliikkeelle järjestämällä kilpailun niin, ettei siihen ollut voinut osallistua riittävää määrää rakennusliikkeitä.  Toisaalta ei ollut rakennuttajan eikä asukkaankaan etu luopua kohteen rakentamisesta liian kalliin hinnan takia. Parempi tulos saatiin Hainarin mukaan, kun rakennuttaja voi neuvotella halvimman tarjouksen tehneet kanssa keinoista alentaa hintaa. Tarkistuskierros voitiin tehdä myös kolmen halvimman kanssa.

Kostamuksen jättivoitot käytettiin yritysostoihin

Rakennusala keskittyi 1980-luvulla voimakkaasti, sillä suuret Kostamuksen rakentamiseen osallistuneet yritykset käyttivät saamansa jättivoitot pk-yritysten ja niiden tonttien ostamiseen. Ainakin 60 yritystä vaihtoi omistajaa.

Erityisen innokkaina myyjinä olivat Finn-Stroissa mukana olleet keskisuuret rakennusliikkeet, koska ne saivat voittonsa täten verottomina.

kangasikkala

 

Pelkästään Polar osti kahdeksantoista rakennusliikettä ja nosti liikevaihtonsa alle kahdesta miljardista markasta kolmeen miljardiin. Kun Polar osti Suomen 12. suurimman rakennusliikkeen S.A.Tervon oli keskeisenä syynä verojen välttely. Vuorineuvos Sulo Tervo sanoi, että verotus esti sukupolvenvaihdoksen. Rakennusinsinööri Keijo Tervo oli yhtiössä varatoimitusjohtajana ja toinen poika Matti Tervo toimi aiemmin lakimiehenä.

”Jatkajia siis olisi ollut, mutta yhtiön suuret varaukset olisivat pakottaneet joko laajentamaan tai maksamaan hirveän suuret verot.”

Hakan liikevaihtoa yritysostot kasvattivat kahdesta miljardista kolmeen ja puoleen miljardiin markkaan. Sen ostolistalla olivat Kostamusta rakentaneet oululaiset Insinöörirakentajat ja OMP. Tamperelaiset Noppa ja Mattinen- Niemeläkin siirtyivät Hakalle.

Vuonna 1982 Erkki Inkisen siirryttyä Puolimatkasta Perusyhtymän toimitusjohtajaksi, konserni ilmoitti ensimmäistä kertaa, mitä kaikkia tytäryrityksiä siihen kuului. Monelle saattoi olla yllätys, että sekä Yleinen Insinööritoimisto YIT että Vesto olivat osa Perusyhtymää. Molemmat oli hankittu 1960-luvulla, mutta ulospäin ne olivat toimineet kuin kolme kilpailijaa.

Inkinen aloitti erittäin aggressiivisen kasvustrategian, joka oli viedä Perusyhtymän konkurssiin. Kasvua haettiin erityisesti asuntorakentamisesta, jossa Perusyhtymä oli muita suuria jäljessä.

Asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Syrjänen alkoi olla huolissaan siitä, että rakennusliikkeet olivat kahmineet ison tonttivarannon. Ne omistivat vuosikymmenen lopulla rakentamattomista kerrostalotonteista useissa kaupungeissa yli puolet ja joissakin jopa 75 prosenttia. Niitä oli ostettu ylihinnoilla, mikä nosti asuntojen hintoja.

1990-luvun alussa kilpailuviraston laajassa asuntotuotannon kilpailua selvittäneessä tutkimuksessa gryndaaminen todettiin niin vahingolliseksi, että tutkimus suositti, että gryndauksen vaihtoehdoksi kehitettäisiin muita rakennuttamistapoja. ”Samalla rakentamisen tuotekehittelyn kannalta vahingollinen kilpailu rakennusmaasta loppuisi ja rakennusliikkeiden kilpailu siirtyisi maamarkkinoilta rakennusmarkkinoille.”

sukupuu

Rakennusteollisuus oli tutkimuksen mukaan varsin keskittynyttä Suomessa ja lisäksi konserni- ja omistussuhteiden kautta niillä oli kytkentöjä rakennusyrityksiin. Tästä syystä eri ostajaryhmillä oli eriarvoinen asema. Esimerkiksi Puolimatkalla, Hakalla ja YIT:llä oli omaa teollisuutta ja Polarin omistajiin puolestaan kuuluivat Partek ja Lohja.

Kilpailuviraston tutkijat kiinnittivät huomiota siihen, että suuret rakennuttajayhteisöt olivat kiinteästi sidoksissa suuriin rakennusliikkeisiin joko suoralla omistuksella tai yhteisten omistusryhmien kautta, minkä seurauksena kilpailu oli saattanut olla näennäistä.

Rakennusliikkeet olivat suurina omistajina lähes kaikissa suurimmissa yleishyödyllisissä asuntorakennuttajissa (VVO, Sato, Salpa, Vatro) joko suoraan tai omistajiensa kautta. Esimerkiksi VVO:n omistajat olivat lähes samat kuin Hakallakin ja Saton omistuspohja oli vuoteen 1998 saakka lähes sama kuin Polarilla.

Tämä oli yksi syy siihen, miksi rakennushallituksen pääjohtaja Matti K. Mäkinen ja Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskivi esittivät rakennushallituksen tapaisen riippumattoman julkisen asuntorakennuttajayhteisön tai julkisen rakennusliikkeen perustamista. Helsingissä asia oli jopa lausunnolla, sillä Ruotsissa ja Tanskassa eräistä kaupunkien omistamista rakennusliikkeistä oli saatu hyviä kokemuksia.  Valtiovarainministeriö tyrmäsi kuitenkin tämän idean.

Yleishyödyllisyydellä omaisuudella tehtiin rahaa yksityisiin taskuihin

Kuntien omistaman YH-Rakennuttajien toimitusjohtaja Veijo Lehto kommentoi kilpailututkimusta ehdottamalla, että yleishyödyllisten asuntorakennuttajien koko tuotanto laitettaisiin hintasääntelyyn. Hänen mielestään ne olivat hyötyneet etuoikeutetusta asemastaan tonttimarkkinoilla, mutta silti ne olivat lähteneet mukaan myös kovan rahan asuntototuotantoon.

”Tällöin niiden toiminta ei poikkea gryndereiden toiminnasta”, Lehto sanoi. Tämä koski erityisesti Satoa, joka 90-luvun alussa liitti itseensä valtion tukemia vuokrataloja rakentaneen Vatron selvitäkseen myymättömien kovan rahan asuntojensa ongelmista.

Asuntorakennuttajien selitykseen, että jos ne eivät ota markkinahintaa, niin väliin tulevat jobbarit jotka sen tekevät, Lehto sanoi, että jobbareille ei ole pakko myydä eikä niiden erottaminen normaalista asuntosäästäjästä ole mahdotonta. ”YH-Rakennuttajille kustannukset ovat määrittäneet hintatason”, Lehto sanoi.

Lehdon idealismi ei kantanut kuitenkaan pitkälle vaan 2000-luvulla hän sai potkut. Tilalle nostettiin tilintarkastajana yhtiössä aloittanut 27-vuotias Perttu Liukku, joka alkoi välittömästi muokata yhtiötä uuteen uskoon.

Vuonna 2008 YH-Rakennuttajat muutti nimensä Avaraksi ja Liukku ilmoitti yhtiön keskittyvän kovan rahan tuotantoon. Huhtikuussa kuntaomistajat ilmoittivat luopuvansa Avarasta. Kuusi yrityksen johtajaa sai vuoden 2006 osakeannissa ostaa osakkeita riskittömästi, ja vuonna 2008 Liukku oli Taloussanomien uutisen mukaan tienannut osakkeilla jo 1,6 miljoonaa euroa.

liukku

Vaikka Liukku saikin vuonna 2009 potkut, niin vuonna 2010 hän sai uuden jättipotin, kun Avaran 5000 asumisoikeusasuntoa myytiin 150 000 euron pilkkahinnalla Liukulle ja Kari Mäenpäälle. Myynnistä päättämässä oli muun muassa Helsingin kaupungin entinen apulaiskaupunginjohtaja Antti Viinikka. Asuntorahasto seurasi tapahtumaa sivusta. Liukun omistuksessa asukkailta kerättyjen hoitovastikkeiden määrä lähti kovaan nousuun, sillä se oli uudelle omistajalle nopein tapa tienata.

Sosiaalisesta asuntotuottajasta kiinteistösijoittaja

Satossa muutos Sosiaalisesta Asuntotuotanto Satosta nykyiseksi kiinteistösijoitusyhtiöksi tapahtui jo aikaisemmin. Sen kohdalla Asuntorahasto yritti vielä jarruttaa tätä epätoivottavana pitämäänsä kehitystä, mutta turhaan.

Vuonna 1991 Polarin kiinteistösijoitusyhtiö Ferendan toimitusjohtaja, ekonomi Ilpo Saarinen siirtyi Keskus-Saton toimitusjohtajaksi. Rakennuslehden Mikko Kortelainen kysyi Saariselta heti, tarkoittaako nimitys sitä, että asuntorakentaminen onkin kiinteistöbisnestä.

”Ei. Asuntorakentaminen ei minusta voi olla kiinteistöbisnestä, koska siinä puhutaan kuitenkin tietyistä elämisen perusarvoista”, Saarinen vastasi. Hänen oma toimintansa kertoi kuitenkin toista.

satosaarinen

 

Saarisen irtisanottiin Satosta, kun Asuntorahasto ei hyväksynyt hänen suunnitelmiaan rahastaa arava-asunnoilla. Saarisen tavoitteena oli jopa viedä Sato pörssiin.

Sato rakennutti  jopa keskelle puistoa

Satolla oli suurten aluerakennushankkeidensa vuoksi johtava rooli Espoon rakennuttajana. Se johti suorastaan piittaamattomaan käyttäytymiseen, joka huipentui vuonna 1995 siihen, että se kikkaili itselleen ison asuntotontin Soukan Puropuistosta. Sekä kaupunki että asukkaat vastustivat tätä hanketta, johon Etelä-Suomen Sato sai useita miljoonia markkoja korkotukea asuntorahastolta.

sato95

Alun perin Sato haki korkotukea puiston vieressä olevalle tontille. Kaupungilla ei ollut mitään tätä vastaan. Uudessa hakemuksessa kuusi kerrostaloa kaavailtiinkin rakennettavaksi keskelle puistoa. Kaupunki ei huomannut tätä muutosta, koska Saton kirjeessä mainittiin vain tontin numero, mutta ei itse rakennuspaikkaa. Erehdyksessä kaupunki päätyi puoltamaan hakemusta. Kaksi päivää sen jälkeen, kun tukipäätös oli tullut, Skanska oli kaatanut puiston metsiköiden tyrmistyneiden asukkaiden ja kaupungin voimatta tehdä mitään.

Espoon kaupunginhallituksen puheenjohtaja Ilkka Kari (kok) kommentoi tapausta Helsingin Sanomissa toimittaja Pekka Karvoselle toteamalla, että Espooseen syntyy kahdenlaisia rakentajia: niitä joiden sanaan voidaan luottaa, ja niitä, joiden kanssa tehdään juristien kanssa asiakirjat. Saton toimintaa ei pidetty rehellisenä, mutta Ilpo Saarinen vakuutti yhtiön toimineen täysin asianmukaisesti.

Erkka Valkila karisti Satosta sosiaalisuuden

Saarisen seuraaja oli ”vanhan liiton” aravamies Matti Sarnela, mutta pian hänet korvasi markkinahenkinen Erkka Valkila, hänkin Polarista. Valkila lähti viemään Satoa kohti pörssiä. Taustatukea tuli siitä, että Saarisen tekemät järjestelyt todettiin jälkikäteen ihan laillisiksi.

sato2001

 

Työläisasuntojen rakennuttajasta ay-liikkeen rahantekokone

2000-luvulla VVO:kin päätti muuttua kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen asuntorakennuttajasta puhtaaksi kiinteistösijoittajaksi. Vuonna 2015 se ilmoitti luopuvansa kokonaan yleishyödyllisyydestä. Saton tavoin se halusi olla pelkkä kiinteistösijoitusyhtiö.

VVO:n vuokrat ovat Rakennuslehden selvityksen mukaan olleet paikoin jopa markkinahintaisia vuokria korkeammat. Siitä hyvästä Rakennusliitto muiden ay-liittojen kanssa on kerännyt muhkeat verovapaat osingot, joista on voitu jakaa vaalitukea vasemmistopoliitikoille. Heille pohdinta siitä, onko VVO:n tehtävä tuottaa kohtuuhintaisia asuntoja liittojen jäsenille vai omistajien kautta esimerkiksi vaalitukea heille itselleen, ei ole ollut vaikea. Millä muulla kuin Rakennusliitolla olisi ollut varaa käyttää varapuheenjohtajansa eurovaalikampanjaan yli 100 000 euroa?

Ainoastaan naisvaltaisia ay-liittoja ristiriita puheiden ja tekojen välillä on hävettänyt, mutta se ei ole johtanut sisäistä keskustelua pidemmälle. Aran syksyllä 2016 esittämään moitteeseen siitä, että asukkailta keräämiä korjausrahoja ei saisi jakaa omistajille ylimääräisenä osingonjakona, VVO:n johto vastasi uhkaamalla sitä kanteella maineensa lokaamisesta.

Yhtenä skenaariona on esitetty, että tällä hetkellä VVO:sta otettavat osinkotuotot maksimoidaan, jotta naisvaltaiset liitot voisivat myydä osakkeensa ja esittää sitten parkunsa kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen puutteesta.

Edellisen hallituksen asuntoministeri Pia Viitanen  (sd) piti VVO:n 45-vuotisjuhlissa puheen, jossa hän ei millään tavalla kyseenalaistanut VVO:n irtautumista juuriltaan. Sen sijaan hän kehui perustaneensa valtion oman asuntorakennuttajayhtiön A-Kruunun, jonka tehtävänä olisi tuottaa kohtuuhintaisia asuntoja. Siis niitä, joita VVO ei enää tuottanut.

Teuvo Ijäs lähti liikemiesten takaajaksi

Monet yksityiset liikemiehet huomasivat 2000-luvulla, minkälainen bisnes yleishyödyllinen asuntorakennuttaminen ja vuokra-asuntojen omistaminen voi olla. Vähätiittojen Tarveasunnot ja Kannisen Riihi-säätiö olivat osoittaneet millaisia yksityisten henkilöiden ansaintamahdollisuuksia valtion tukemaan asuntotuotantoon liittyi.

Osuuskunta Hämeen Vuokrakodit perustettiin huhtikuussa 2006. Asuntorahaston ylijohtaja Teuvo Ijäs myönsi sille yleishyödyllisyysstatuksen heti saman vuoden kesäkuussa.

yleishyodyllinenVielä 1980-luvulla asuntohallituksen aikana yleishyödyllisyydestä päätti valtioneuvosto, mutta Asuntorahaston aikana kaksi virkamiestä esitteli asian ylijohtaja Ijäkselle, joka teki päätökset.

Lokakuussa 2006 Ijäs jäi eläkkeelle ja seuraavana vuonna hän oli jo Osuuskunta Hämeen Vuokrakotien hallintoneuvoston puheenjohtaja ja sen keulakuva asuntoneuvotteluissa.

Osuuskunnan perustajina oli muun muassa tamperelaisia eläkkeellä olevia virkamiehiä ja poliitikkoja kuten Seppo Rantanen ja Seppo Suuripää sekä Lahden entinen kaupunginjohtaja Seppo Välisalo. Keskeisiä henkilöitä olivat myös nokialaisen Propertos Oy:n operatiivinen johtaja Risto Auttila ja saman yrityksen hallintoa hoitava, Polarista ja Hakasta tuttu Erkki Heinonen. Propertoksen tehtävänä oli ostaa rajoituksista vapautuneita Ara-asuntoja.

Yleishyödyllisyyden myötä Kuntarahoitus saattoi lähteä rahoittamaan yhtiötä, jonka osuuspääomasta koostuvat omat varat olivat vuoden 2006 lopussa 1066,94 euro. Valtio takasi asuntoministeri Jan Vapaavuoren välimallilla rakennettujen asuntojen lainat.

Suomen Vuokrakodit SVK:n nimellä toiminut yhtiö keräsi jo vuonna 2009 Aralta yli sadan miljoonaan euron tukipotin, joilla se alkoi rakennuttamaan 700 asuntoa. Osuuskunta Suomen Vuokrakotien liikevaihto oli tuona vuonna 1,7 miljoonaa euroa eli kasvua oli tulossa rajusti. Välimalli osoittautui rakennuttajille erittäin kannattavaksi varsinkin, kun asunnot pystyi myymään vapaasti jo 10 vuoden kuluttua ja lainat maksettuaan jo viiden vuoden kuluttua.

Osuuskunnan perustamisella haluttiin Ijäksen mukaan pitää kuntien asuntoja kotimaisessa omistuksessa. Vuonna 2016 SVK myytiin kuitenkin Satolle, joka on yli 70-prosenttisesti ruotsalaisessa ja hollantilaisessa omistuksessa. SVK Yhtymä Oy:n osakkeenomistajat merkitsivät 728 763 Saton osaketta ja kaupan myötä Satolle siirtyi 1 255 vuokra-asuntoa. Ne oli rakennettu pääosin 2000-luvulla. Kauppahinta salattiin.

90-luvun lama ajoi yrityksiä pankkien käsiin ja kannusti kartellien tekoon

1990-luvun lama mullisti täysin kilpailukentän paitsi rakennustuoteteollisuudessa myös rakennusurakoinnissa. Kun aiemmin ongelmana oli kilpailun puute, nyt kilpailua oli liikaakin.

Vuonna 1993 Kilpailuvirasto puuttui rakennusurakoinnin epäterveeseen hintakilpailuun. Viraston mukaan pankkituen vaikutuspiirissä toimivat rakennusliikkeet ovat antaneet tietoisesti tappiollisia tarjouksia. ”Pankkien jatkuvalla tukirahoituksella toimivat yritykset vääristävät alan kilpailutilannetta”, virasto väitti.

KOP:n pääjohtaja Pentti Voutilainen myönsi Rakennusinsinööripäivillä, että suurten yritysten kohdalla yrityssaneerauslaki johtaa kilpailun vääristymiin. Esimerkkinä tästä hän mainitsi velkasaneerauksella pelastetun Polarin. ”Kilpailu vääristyi myös kun Puolimatkalta pyyhittiin velkoja pois”, hän myönsi, mutta lisäsi, että useimmat rakentajat ovat saaneet jonkinlaisia velkajärjestelyjä.

KOP joutui Voutilaisen mukaan järjestelyihin olosuhteiden pakosta. Puolimatkan tapauksessa oli kyse pankin tappion minimoimisesta Noveran konkurssissa vuonna 1992, jolloin Puolimatkan osakkeet otettiin väliaikaisesti KOP:n omistukseen. Vuoden 1993 alussa oli Polarin järjestelyjen vuoro.

”Polarin tapauksessa KOP oli sitä mieltä, että sen saneerauksen yhteydessä rakennustoiminta olisi pitänyt lopettaa. Muut pankit kuitenkin vastustivat tätä.”

Yhteiskunnan (pankki)tuella parannetaan sairaita ja tapetaan terveitä yrityksiä”, ihmetteli SRV Viitosten omistaja Ilpo Kokkila vuonna 1994 YTV:n Rakennusforumissa. Kokkila oli laskenut, että 50 prosenttia rakennusliikkeiden kapasiteetista oli pankkien käsissä. ”Omistajan roolin ohella pankit vakuuspolitiikkansa kautta päättävät, ketkä rakentavat.”

CM-Urakoinnin toimitusjohtaja Risto Kangas-Ikkalan mielestä itsenäisten yritysten kannalta toivonta oli sellainen tilanne, mikä oli Vuosaaressa järjestetyssä urakkakilpailussa. Siinä kolmella kärkisijalla oli pankin käsissä oleva yritys.

skanska

Iso kilpailunvääristymä seurasi Hakan konkurssin jälkeen, kun sen toimihenkilöitä palkannut Skanska sai ilman kilpailua jatkaa suurta osaa Hakan urakoista. Asuntorahasto antoi tälle suostumuksensa.

Hallitus poisti kartellin rikoslaista

Lama alkoi väistyä vuoden 1996 aikana ja vuosikymmenen lopulla rakennusalan yritykset tekivät taas erinomaista tulosta. Epäterve kilpailu oli poistunut, mutta samalla valitettavasti oli otettu käyttöön 1980-luvulta tutut keinot kilpailun rajoittamiseksi.

Hallitus itse avasi tien kartelliyrittäjille poistamalla vuonna 1992 tarjouskartellin rikoslaista. Tämä jätti vapaat kädet niille yritysjohtajille, jotka ajattelevat, että kaikki mikä ei ole rikollista, on sallittua. Syntyi tilanne, josta voi käyttää MIT:n professori Bengt Holmstömin ahkerasti käyttämää käsitettä moraalikato.

Nyt kartellia saattoi käsitellä puhtaan peliteoreettisena ongelmana eli paljonko kartellilla pystyy tienaaman suhteessa kiinnijäämisriskiin ja seuraamusmaksuihin. Muutama yritysjohtaja päätteli, että kun henkilökohtaista riskiä ei ole, vaan ainoastaan valtava ansaintamahdollisuus, niin kiinnijäämisriski kannatti ottaa.

Monissa muissakin Euroopan maissa suhtautuminen kartelleihin oli vielä silloin hyvin salliva. Vain Yhdysvallat oli valinnut toisen linjan, sillä se oli viime vuosisadan alussa kärsinyt monista isoista kartelleista.

Elefanttimiehet määräsivät putkien hinnat

Vaikka asfalttimiehet olivat ikään kuin vanhasta muistista ensimmäisinä kartelleja perustamassa, niin ensimmäisenä niistä jäi kiinni vaasalainen KWH Pipe. Se oli liittynyt keväällä 1995 Euroopan laajuiseen muoviputkikartelliin, joka paljastui jo samana vuonna.

Siihen osallistui kymmenen kaukolämmityksessä käytettävien esieristettyjen muoviputkien valmistajaa. KHW Pipen ulkomainen toiminta rajoittui silloin Skandinaviaan. Suomessa se oli ylivoimainen markkinajohtaja.

Kartellin paljastajana oli kartelliyhtiöiden ahdistama ruotsalainen Powerpipe. Se jätti vuonna 1995 EU-komissiolle kantelun. Sen mukaan esieristettyjen putkien muut valmistajat ja toimittajat, erityisesti ABB, Løgstør, Tarco, Starpipe, Pan-Isovit ja Isoplus, olivat muodostaneet kartellin, jolla ne jakoivat Euroopan markkinat keskenään kiintiöjärjestelmän mukaisesti, sopivat tuotteen ja yksittäisten hankkeiden hinnoista ja toimivat yhteistyössä ohjaillakseen yksittäisten hankkeiden tarjousmenettelyä sen varmistamiseksi, että kyseinen urakkasopimus annettaisiin kartellin etukäteen valitsemalle valmistajalle.

Suojellakseen kartellia nämä valmistajat olivat ryhtyneet yhdenmukaistettuihin toimenpiteisiin Powerpipen liiketoiminnan vahingoittamiseksi ja sen toiminnan rajoittamiseksi Ruotsissa.

Kartelliyhtiöiden johtajien klubi, jota kutsuttiin elefanttiryhmäksi, päätti yritysten markkinaosuuksista Saksassa, Tanskassa, Itävallassa, Hollannissa, Suomessa, Ruotsissa ja Italiassa. Klubissa sovittiin myös yleisistä hinnankorotuksista.

Kartelli alkoi kansallisena Tanskassa marraskuussa 1990 ja laajeni vuonna 1991 Italiaan ja Saksaan. Vuonna 1994 se laajennettiin kattamaan koko yhteismarkkinat.

Yritykset käyttivät laatunormeja hyväkseen pitääkseen hinnat korkeana ja samalla ne viivästyttivät uuden, kustannuksia säästävän tekniikan käyttöönoton.

ABB Asea Brown Boveri sai sakkoa 70 miljoonaa ecua, Løgstør Rør A/S 8,9 miljoonaa, Dansk Rørindustri A/S, 1,5 miljoonaa, Henss/Isoplus-konserni 5 miljoonaa ja Tarco Energi 3 miljoonaa. KWH:n sakot jäivät 700 000 ecuun.

Asfalttikartellin pikkutekijät tunnustivat

Rakennuslehti kertoi toukokuussa 2000, että Asfaltti-Tekra teki huipputuloksen päällystysmarkkinoilla. Liiketulos oli 30 prosenttia ja sijoitetun pääoman tuotto 50 prosenttia. Lehdessä kerrottiin muidenkin asfalttiyritysten hyvistä tuloksista. Lemminkäisen asfalttipuolen liiketulos oli 10 prosenttia ja tanskalaisten omistamien Valtatien ja Interasfaltin 7,6 ja 9,4 prosenttia.

Skanskan omistaman Asfaltti-Tekran toimitusjohtaja Hannu Seva vakuutti lehdessä, että hyviin lukuihin ei kätkeydy mitään taikatemppuja.

Vuonna 2002 yhtiön entinen omistajana Heikki Alanen paljasti, että taikatempun nimi oli asfalttikartelli. Hän tunnusti olleensa siinä mukana. Kilpailuviranomaiset olivat vihdoin saaneet sen ”savuavan aseen” asfalttikartellin paljastamiseksi, mikä niiltä 1980-luvulla oli puuttunut.

alanen

Maaliskuussa 2002 kilpailuvirasto teki Suomessa tarkastusiskuja asfalttiyrityksiin ja Asfalttiliittoon ja kesällä 2003 kilpailuvirasto kertoi saaneensa näyttöä asfalttikartellista, joka oli toiminut ainakin vuosina 1994-2002.

Suomessa tutkimukset käynnistyivät helsinkiläisen asfalttiyritys Viarexin kilpailijoistaan tekemästä valituksesta ja Tekran entisen omistajan Heikki Alanen tunnustuksesta. Heti tunnustuksen jälkeen Alanen otti yhteyttä Rakennuslehteen ja Kauppalehteen kertoakseen kaiken asfalttikartellista.

”Lemminkäisen Matti Kokko ja Valtatien Antero Blomberg ottivat yhteyttä. Heillä oli valmis suunnitelma, miten markkinat jaettaisiin”, hän kertoi lehdille.

Lemminkäisen toimitusjohtaja Juhani Sormaala totesi välittömästi Rakennuslehdessä että Alasen väitteet ovat käsittämättömät ja hän paheksui, miksi lehti oli lähtenyt niitä toistamaan.

Kartelliin vapaaehtoisesti tai pakolla

Vuonna 1994 Suomessa oli asfalttialalla viisi suurta toimijaa: Lemminkäinen, Valtatie, Interbetoni, Savatie ja Tielaitos. Tämän lisäksi oli lukuisia pienempiä paikallisia asfalttiyrityksiä. Kilpailuviraston mukaan asfalttialalla oli tuolloin vallinnut kartelli jo pitkään ja markkinaosuudet ja maantieteelliset alueet olivat vakiintuneet.

Kuopion talousalueella Lemminkäinen, Asfaltti-Tekra ja Sata-Asfaltti sopivat aluejaoista vuonna 1994. Alasen mukaan silloin Lemminkäinen, Valtatie ja Seppo Ahon omistama rovaniemeläinen Savatie painostivat myös Tekraa yhteistyöhön. Alanen myönsi kuitenkin, että mukaanmeno kartelliin oli vapaaehtoista. ”Se tuntui yrityksen tulevaisuuden kannalta välttämättömältä.”

Alasen mukaan yritykset valikoivat itselleen sopivan kokoiset kohteet, joiden tarjoushinnat lähetettiin Lemminkäiselle hyväksytettäväksi. Muut tarjosivat sitten tämän hinnan yli.

”Kuntien asfalttitöissä oli selkeät säännöt siitä, minkä kunnan työt kuuluivat millekin firmalle, ja valtion töissä oli ennalta sovitut tonnimäärät. Hinnat tarkistettiin etukäteen, jotta itselle kuulumattomille alueille pystyttiin jättämään liian kallis tarjous. Asfaltoinnin hinnat nousivat jopa kolminkertaisiksi verrattuna 1990-luvun alun lamavuosiin”, hän kertoi  sitten oikeudessa.

kankare

Kartelli vaikeutti monin tavoin siihen kuulumattomien yritysten ja uusien tulijoiden asemaa. Kilpailuviraston mukaan kartelli oli pyrkinyt joko pakottamaan pienet yritykset kokonaan pois markkinoilta tai muutoin vaikeuttamaan ja kontrolloimaan niiden toimintaa asfalttimassan myyntisopimusten avulla. Mikäli pienet yritykset olivat ostaneet asfalttimassan kartelliyhtiöiltä, ne olivat olleet pakotettuja yhteistoimintaan. Muussa tapauksessa asfalttimassan hintaa oli korotettu huomattavasti tai sitä oli kieltäydytty myymästä.

Kartellin jäsenet olivat pyrkineet vaikuttamaan laitevalmistajiin ja -myyjiin, jotta nämä eivät toimittaisi kartellin ulkopuolisille laitteita tai niiden osia. Kartellin jäsenten käytetyt asfalttiasemat oli myyty ulkomaille. Kartellin ulkopuolisten yrittäjien oli siten ollut vaikea saada ostetuksi niin uusia kuin myös käytettyjä koneita ja laitteita Suomesta.  Tarjouskilpailussa uusi yrittäjä oli yritetty painostaa pois markkinoilta alihinnoittelemalla tarjouksia tai vaikuttamalla suoraan asiakkaisiin.

Pieniä yhtiöitä saatettiin myös mustamaalata. Yhden todistajan mukaan Lemminkäisen työntekijöitä oli jopa opastettu tässä kilpailijoiden mustamaalaamisessa.

Pienten yhtiöiden kova kohtelu oli keskeinen syy sille, miksi Viarexin perustaja Raimo Heikkilä teki valituksen kilpailijoiden toiminnasta. Heikki Alasen tunnustuksen yhtenä syynä oli se, että kilpailijat yrittivät kaikin keinoin estää hänen poikansa puoleksi omistaman Suomen Laatuasfaltin markkinoille tulon. Kilpailijat toimivat yhteistyössä estääkseen sitä ja Viarexia saamasta töitä. Viimeisenä keinonaan ne käyttivät jopa markkinatuomioistuinta apunaan.

joensuu-jpgf

Kun Suomen Laatuasfaltti voitti Joensuussa ison asfalttiurakan, Lemminkäinen valitti markkinaoikeuteen, että hankintaa ei ollut kysytty EU:n laajuisesti. Uuteen kilpailuun ei tullut mukaan yhtään uutta yritystä, mutta Suomen Laatuasfaltin edellisen hinnan tietäen Lemminkäinen pudotti oman hintansa niin alas, että Joensuu sai vuosikausia nauttia Suomen halvimmasta asfaltista

Yhden todistajan mukaan Lemminkäinen oli uhkaillut ostojen lopettamisella, mikäli nämä toimittaisivat laitteita Suomen Laatuasfaltille.

Savatien ja Kalottikone Oy:n toimitusjohtajana toiminut Pentti Hänninen kertoi Lemminkäisen, Valtatien, Interbetonin ja Sata-Asfaltin ehdottaneen, että Savatien olisi tullut tarjota eräs urakka niin halvalla, ettei Viarex Oy saisi sitä.

Laatu-Asfaltti Kankareen omistaja Pentti Kankareen mukaan vuonna 1999 hänen tehtyään tarjouksen ja voitettuaan Pöytyän kunnan tarjouskilpailun hän oli yrittänyt tiedustella asfalttimassan hankkimista Lemminkäiseltä, Valtatieltä ja Super Asfaltilta, mutta nämä olivat kieltäytyneet myymästä. Näiden kieltäytymisten seurauksena Kankare oli joutunut luopumaan kyseisestä urakasta.

Markkinaoikeudessa kuultu Super Asfaltin toimitusjohtaja Timo Mäki ei muistanut, että Pentti Kankare olisi tiedustellut häneltä asfalttimassaa Pöytyän kunnan tarjouskilpailun yhteydessä. Samanlaista muistamattomuutta oli lukuisten todistajien lausunnoissa koski asia sitten jonkin yrityksen ottamista mukaan kartellin tai seuraavan kauden urakoiden jakoa.

Viarex oli ostanut vuosina 1996 ja 1997 asfalttimassansa Interbetonilta, koska Lemminkäinen, Valtatie ja Sata-Asfaltti olivat kieltäytyneet sitä myymästä. Loppuvuodesta 1997 Interbetoni (vuodesta 1998 Interasfaltti) ei enää vastannut Viarexin ostotiedusteluun. Vuoden 1998 huhtikuussa Viarex sai siltä tarjouksen, jossa hinta oli nostettu kolminkertaiseksi. Tanskalaisten vuodesta 1989 omistama Viarex oli hetken aikaa kilpaillut ankarasti suomalaisia kartelliyhtiöitä vastaan, mutta nyt se oli itse osa kartellia.

Tanskalaiset tekivät vastavalkeat Suomeen

1990-luvun asfalttikartellisssa oli  kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa yritykset jakoivat Lemminkäisen ja Valtatien johdolla urakat keskenään. Toisessa vaiheessa 1996-1997 tanskalaiset aloittivat Suomessa paikalliset hintasodat saadakseen Tanskaan menneelle Lemminkäiselle vastavalkeita  sen kotikentälle.  Kolmas vaihe alkoi, kun tanskalaiset ja Suomeen tullut Skanska liittyivät kartelliin, jälkimmäinen omasta mielestään jopa tietämättään.

Lemminkäinen osti konkurssitilassa olleen Hakan asfalttikaluston 1993. Sille ei riittänyt lamavuosina töitä Suomessa. Siksi se lähti Tanskan asfalttimarkkinoille. Niitä pidettiin silloin niin kartellisoituneina, että tilaajat toivottivat Lemminkäisen tervetulleeksi kartellia murtamaan.

Kun Rakennuslehti uutisoi Lemminkäisen asfalttipuolen vetäjän kartellipuheet, käännettiin juttu välittömästi tanskaksi, ja seuraava viikko Lemminkäisen johdolla meni Tanskassa tämän lausunnon selittämiseen.

Tanskalainen Phønix-konserni, johon Interbetoni silloin kuului, teki pian vastaiskun Suomeen ja pyrki kasvattamaan voimakkaasti Interbetonin markkinaosuutta erityisesti kuntien ja yksityisten töissä. Interbetoni laajensi toimintaansa muun muassa Tampereen ja Pohjanmaan alueille. Interbetoni teki urakoita pienellä tai jopa negatiivisella katteella ja onnistuikin kasvattamaan markkinaosuuttaan vuoden 1995 noin seitsemästä prosentista vuoden 1996 noin 15 prosenttiin. Vuonna 1996 se oli noussut markkinaosuudellaan jo kolmanneksi suurimmaksi asfalttiurakoitsijaksi ja vakavaksi uhaksi kartelliin kuuluneille yhtiöille.

Interbetonin markkinaosuuden kasvattaminen laski asfalttitöiden hintatasoa ja alan katteet laskivat huomattavasti, mikä näkyi yritysten liikevoitoissa.

Vielä kovempi vastaisku oli tulossa, kun Superfos ja ranskalaisen Colasin tanskalainen tytäryritys ostivat vuonna 1997 YIT:ltä alan toiseksi suurimman toimijan Valtatien. Se oli ollut YIT:n omistuksessa vasta kaksi vuotta.

”Tanskalaisten kiinnostus on ollut tiedossa pitkään”, YIT:n Pentti Hannonen kommentoi YIT:lle erittäin hyvää kauppahintaa. Lemminkäisen päällystysyksikön johtaja Matti Kokko odotti mielenkiinnolla syntyykö tanskalaisvetoisista asfaltoijista Suomessa yhteen pelaava ryhmittymä. ”Kotimaassaan ne ovat tiiviissä yhteistyössä”, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 12.3.1997.

Valtatien meno tanskalaisille kypsytti Lemminkäisen rauhanhierontaan. Se ja tanskalaiset asfalttiurakoitsijat pääsivät heinäkuussa 1997 Tanskassa sopuun kilpailun rauhoittamisesta. Sopimus velvoitti lopettamaan aggressiivisen kilpailun myös Suomessa ja Interasfaltin luopumaan uusista markkina-alueista, joita se oli hankkinut muun muassa Etelä- Pohjanmaalta. Yritysten markkinaosuudet Suomessa sovittiin suunnilleen kyseisenä ajankohtana vallinneen tilanteen mukaisiksi.

Uudelleen järjestetyn kartellin vaikutus näkyi selvästi vuoden 1998 hinnoissa ja tuloksissa, jotka molemmat kohosivat huomattavasti.  Heikki Alasen mukaan kartelli nosti liiketulosta 5-15 prosentista 15-30 prosenttiin, ja Pentti Kankare arvioi, että hintoja se nosti ainakin hänen tekemissään pienissä töissä 20–25 prosenttia.

Vuoden 2002 uutiset kartellitutkimuksista puolestaan pudottivat hintoja lähes välittömästi.

NCC tuli vuosituhannen vaihteessa pohjoismaisten asfalttijärjestelyjen myötä sekä Valtatien että Interbetonin omistajaksi. Tanskalaisille ne olivat käyneet tarpeettomiksi.

Kartellit kaatuivat kaikissa Pohjoismaissa

Pohjoismaiset asfalttimarkkinat olivat 1990-luvulla varsin keskittyneet ja kartellisoituneet. NCC:n, Skanskan ja Lemminkäisen yhteenlaskettu markkinaosuus oli Ruotsissa 84 prosenttia, Suomessa 70 prosenttia, Tanskassa 64 prosenttia ja Norjassa 44 prosenttia. NCC oli markkinajohtaja 29 prosentin osuudella ja Lemminkäinen kakkonen 19 prosentilla.

Kartellitutkimukset käynnistyivät lähes samoihin aikoihin kaikissa Pohjoismaissa.

Tanskassa kilpailuviranomaiset puuttuivat vuonna 2000 kuuden suurimman urakoitsijan liian läheiseen yhteistyöhön. Näitä olivat NCC:n juuri ostama Superfos, Phønix, Colas, Icopal, Pankas ja Ove Arkil. Näistä Superfos, Colas, Phønix ja Icopal toimivat myös Suomessa, tosin Icopal vain bitumikattoalalla. Kilpailuviranomaiset vaativat niitä purkamaan kilpailua rajoittavat sopimuksensa, kuten työyhteenliittymätyyppiset yhteistarjoukset, joita oli paljon sellaisissakin kohteissa, joissa iso yritys olisi itsekin selvinnyt urakasta.

Yritysten kilpailua rajoittanut yhteistyö oli nostanut Tanskassa asfaltin hinnan naapurimaita korkeammaksi.

Norjassa asfalttikartellia koskevat tutkimukset alkoivat keväällä 2001. Syyskuussa vahvistui epäily hinta- ja tarjouskartellista. Mukana olivat Skanska, NCC, Veidekke ja Lemminkäinen.

”Emme ymmärrä lainkaan väitteitä hintayhteistyöstä”, sanoi Selmer-Skanskan tiedostuspäällikkö lehtihaastattelussa.

Ruotsissa kartelli alkoi murentua, kun helmikuussa 2002 NCC tunnusti osallistuneensa asfalttikartelliin. Epäiltyjen joukossa oli myös Skanska, Peab ja Vägverket. Peab ilmoitti, että sen osallisuutta asfalttikartellista ei voi sulkea pois. Syyskuussa Skanska tunnusti osallisuutensa.

Asfalttikartelliin osallistuneet yhtiöt selvisivät Ruotsissa alle 50 miljoonan euron seuraamusmaksuilla, kun syyttäjä oli vaatinut 130 miljoonaa. Suurimmat sakot menivät Skanskalle (18,6 miljoonaa), NCC:lle ja Peabille.

Tunnustuksia myös Ruotsissa

Ruotsissa kartelli paljastui yritysten sisältä tulleiden tunnustusten kautta. NCC:ssä lehdistön huomio yritettiin kääntää yrityksen rikkeistä tunnustajien omaa moraalia ja siten tunnustuksen luotettavuutta kohtaan. NCC:n toimitusjohtaja Alf Göransson kertoi, että yhtiössä oli tehty oma selvitys, jonka seurauksena kymmenkunta johtajaa oli erotettu ja heitä odotti syytteet törkeästä petoksesta. Muutamat johtajat olivat kierrättäneet rahaa omiin yhtiöihinsä, minkä asian NCC vei poliisikäsittelyyn. Eräs epäillyistä ilmoitti NCC:lle, että jos se ei vedä asian käsittelyä pois, niin tämä kertoo yhtiön mukanaolosta asfalttikartellia. Tähän NCC ei suostunut.

Kolmen erotetun johtajan oma versio oli, että he päättivät kertoa kartellista kilpailuvirastolle sen sijaan, että heidät yksin olisi tehty syntipukiksi rakennusalalle tyypilliseen alakulttuuriin. Heidän mukaansa hintakartellit olivat yleisiä. Isot yritykset olivat sopineet urakoista ja hinnoista keskenään ja maksaneet pienemmät yrittäjät pois pelistä tekaistuilla laskuilla.

Tuomioita seitsemälle asfalttiurakoitsijalle

KHO langetti vuonna 2009 seitsemälle asfalttialan yhtiölle (Lemminkäinen, Skanska Asfaltti, NCC Roads, SA-Capital, Rudus Asfaltti, Super Asfaltti, VLT-Trading ja Interasfaltti) yhteensä 82,5 miljoonan euron seuraamusmaksun. KHO:n mukaan kartelliin osallistuneet yhtiöt olivat käyttäneet yhdenmukaista hinnoittelua asfalttiurakoille. Suurimmat sakot eli 68 miljoonaa euroa tuli Lemminkäisen maksettavaksi. KHO:n mukaan Lemminkäinen toimi kartellin vetäjänä.

Skanskan johto kritisoi jo vuonna 2003 käytäntöä, jonka mukaan kartelliin osallistuneen yrityksen uusi omistaja joutuu vastuuseen yhtiön aiemmista tekemisistä.

”Yleinen oikeustaju sanoo, että jokainen vastaa tekemisistään tavalla tai toisella,” Skanska Asfaltin ja Skanska Tekran toimitusjohtaja Pauli Pernaa sanoi vuonna 2003. Tällä hän tarkoitti Heikki Alasta, joka oli myynyt Tekran Skanskalle vaiheittain vuosina 1995 ja 1997.

Tekralta Skanska sai vain yhden asfalttiaseman ja myöhemmin yhtiö laajensikin vuonna 2000 asfalttitoimintaansa muun muassa Savatien ja Sata-Asaltin ostoilla.

Skanskan seuraamusmaksu oli 4,5 miljoonaa euroa. Skanska veti seuraamusmaksun maksamisesta Heikki Alasen välimiesoikeuteen. Vuonna 2010 välimies päätti että Alaset joutuvat maksamaan Skanskalle korvauksia 1,3 miljoonaa euroa plus korot.

Välimiehen mukaan Skanska ei Tekraa ostaessaan eikä myöhemminkään tiennyt sen olevan mukana kartellissa.

Asfalttialan kartellin mahdollisuus tuli Skanskan tietoon vasta, kun Kilpailuvirasto aloitti selvityksensä asiassa keväällä 2002. Näin linjasi välimiesoikeus tuoreessa välitystuomiossaan”, tiedotti Skanska asiasta 4.11.2011. Skanskan mukaan tuomiolla on vaikutusta myös asfalttiyhtiöiltä perittävien vahingonkorvausmaksujen jakautumiseen.

Vuonna 1999 Skanska teki siis asfalttiyhtiöistä parasta tulosta ylimmän johdon tietämättä, mistä tuo hyvä tulos tuli.

Alanen oli jäänyt pois Tekran toiminnasta vuoden 1997 lopulla, joten aika pitkään tuota ”tietämättömyyttä” oli jatkunut, sillä KHO:n mukaan asfalttikartelli jatkui vuoteen 2002. Markkinaoikeuden papereissa viimeinen Skanska Asfalttia koskeva näyttö liittyi tapaamiseen Valtatien tiloissa 11.2.2002, johon Skanska Asfaltin toimitusjohtaja Seva oli osallistunut Lemminkäisen Matti Kokon kanssa. Markkinaoikeus ei omassa selvityksessään 2007 pitänyt mahdollisena, ettei Skanska Asfaltti olisi tiennyt kartellista.

Heikki Alanen totesi jo kesäkuussa 2002 Rakennuslehdelle antamassaan haastattelussa, että ruotsalaiset Skanska Ab:n johtajat kysyivät häneltä Tekran myymisestä neuvoteltaessa, että ”diskuteerataanko” teillä. Diskuteeraamisella ruotsalaiset tarkoittivat hänen mukaansa urakoista sopimista. ”Ruotsissa se oli maan tapa”, Alanen sanoi lehdessä.

Alanen sanoi välimiesoikeudessa kertoneensa kartellista Skanska Oy:n johtajalle Mauri Niemelle. Niemi kiisti tällaista puhutun.

Skanska ei julkistanut välimiehen nimeä, koska tämä itse halusi  pitää sen salassa julkisuudelta. Tällainen toiminta johtaa helposti kysymyksiin salailun tarkoituksesta. Ainakaan julkisuuden valokeilan kautta ei ollut mahdollisuutta arvioida välimiehen silloista tai tulevaa suhdetta Skanskaan.

Jääviys on ainoa asia, millä välimiesoikeuden tuomio voi muuttua. Ennakkotapaus tästä saatiin vuonna 1997, kun hovioikeus kumosi välimiesoikeuden päätöksen, jolla Ruolan perhe joutui korvaamaan Puolimatkalle yli 50 miljoonaa markaaa vuonna 1993 tehdyistä osakekaupoista. Välimiesoikeuden puheenjohtaja Jarno Tepora oli hovioikeuden mukaan jäävi, sillä hän oli suorittanut sekä ennen välimiesmenetttelyä että sen aikana konsulttitoimeksiantoja Puolimatkalle ja sen omistajapankeille.

Valtio ”tiesi” asfalttikartellista

Jos Skanska oli onnellisen tietämätön (”ei tässä hyvässä tuloksessa mitään taikatemppua ole”), niin Suomen valtio puolestaan oli onnettoman tietoinen asfalttikartellista. Näin tulkitsivat asian käräjäoikeuden tuomarit, jotka eväsivät valtiolta korvaukset.

valtioasfaltti

Helsingin Sanomatkin ihmetteli valtion astraalitason tietämystä tästä asiasta. Valtion tietämys oli jopa Skanskan huippujohtoa parempi, sillä oikeudessa asfalttiyhtiöiden puolesta todistaneet valtion (entiset) virkamiehetkin tiesivät Skanskan olleen mukana kartellissa,  vaikka Skanskan johtajat itse eivät tätä ”tienneet”.

Käräjäoikeus katsoi vuonna 2013, että asfalttikartelliin osallistuneiden yritysten on maksettava yhteensä 37,4 miljoonaa euroa kunnille, mutta valtio jää korvauksitta.  Oikeus hylkäsi liikenneviraston vaatimat 57 miljoonan euron vahingonkorvausvaatimukset, sillä perusteella, että valtion edustajat Tiehallinnossa ja Tielaitoksessa tiesivät kartellista.

Oikeus perusteli tätä seuraavilla todistajien lausunnoilla:

Tielaitos jakautui tilaamista hoitavaksi Tiehallinnoksi ja tuotannosta vastaavaksi Tieliikelaitokseksi vuonna 2001. Tiehallinnon pääjohtajana aloitti Eero Karjaluoto, joka oli viimeiset viisi vuotta johtanut  ylijohtajana Tielaitoksen tuotanto-osastoa. Markkinaoikeuden todistajana hän vakuutti olleensa täysin tietämätön asfalttikartellista. Hän ei uskonut, että Tielaitos tuotannon avainhenkilöt ja johto tai kukaan muukaan olisi ollut tietoisia kartellista. Tällaiseen menettelyyn olisi Karjaluodon mukaan reagoitu voimakkaasti.

Entiset virkamiehet Väinö Luttinen, Tapio Tölli ja Antti Piirainen todistivat sanansa tarkoin valiten, mutta kuitenkin riittävän selkeästi olleensa osallisena tai vähintäänkin tietoisena kartellista ensin Tielaitoksessa ja sitten Tieliikelaitoksessa. He kertoivat kuulleensa vuonna 1999 tai 2000 luvun alussa, että Lemminkäinen, Valtatie, NCC ja Skanska olivat sopineet valtion urakoista. Osa todistajista oli myös osallistunut asfalttiurakoitsijoiden kokouksiin, joissa kerrottiin mitä urakoita Tieliikelaitoksen on mahdollista saada. Lemminkäisen edustaja oli kysynyt Tieliikelaitoksen hintoja ennen valtion tarjouskilpailun ratkeamista ja oli lisäksi antanut ohjeita siitä, miten urakoita pitäisi hinnoitella.

Helsingin Sanomat tiivisti vuonna 2013 todistukset seuraavaan asfalttiurakoitsijoiden asianajajan ja todistajan väliseen dialogiin:

Oliko käsityksenne mukaan Tielaitos tuotanto ja sen seuraaja Tieliikelaitos mukana jakamassa kilpailuun tulleita valtion töitä yksittäisten urakoitsijoiden kanssa ennen tarjousten jättämistä?”

”Oli.”

”Mihin tämä käsitys perustuu?”

”Konkreettinen käsitys perustuu siihen, kun urakat minulle esiteltiin, niin esittelijät, joita joskus oli kaksi, kertoivat taustoja siitä, että se kyseinen urakka on keskusteltu toisten tarjoajien kanssa, sovittu, kuka on vuorossa saada se urakka.”

Todistaja piti selvänä, että myös urakan hinta oli sovittu.

Valtiota edustava asianajaja puolestaan penäsi toiminnan moraalia. Hän huomautti, että tässä on tilaajan – siis valtion – selän takana sovittu urakkakilpailun voittaja.

Se oli niin sanotusti, mä koin sen, että se oli niin sanottu maan tapa.”

Todistajan mieleen oli joskus tullut, että myös he olivat mukana kartellissa. Tätä oli tapahtunut vuosina 1999-2002.

Tällaisen yhteistyön määrä oli lisääntynyt kilpailun vapautumisen edistyessä; vuonna 2001 yhteistyötä oli ollut enemmän kuin vuonna 2000. Vuonna 2001 yksi Tieliikelaitos tuotannolle ”kuulunut” työ tosin oli mennyt kilpailussa Suomen Laatuasfaltille, mikä johti keskusteluihin sen aliurakkatarjouksen boikotoinnista.

Oikeus katsoi, että Suomen valtio hallintokoneistoineen on yksi jakamaton oikeushenkilö. Siten yhden osan tietoisuus on ollut koko valtion tietoisuutta.

Hovikeuden mukaan valtio olikin tietämätön

Helsingin käräjäoikeus katsoi, että Suomen valtio hallintokoneistoineen on yksi jakamaton oikeushenkilö. Siten muutaman virkamiehen tietoisuus on ollut koko valtion tietoisuutta. Hovioikeus oli toista mieltä ja totesi 20.10.2016, että valtio ei ollut tietoinen kartellista.

”Se on jäänyt tiettyjen virkamiesten tietoisuuteen, jotka ovat mahdollisesti huseeranneet tavalla tai toisella mukana tässä kartellissa”, kommentoi asiaa markkinaoikeustuomari Pertti Virtanen Turun Sanomissa.

Valtion saamat korvaukset kutistuivat vaatimuksiin nähden kuitenkin pieniksi, noin 7,4 miljoonaksi euroksi.

Valtio velvoitettiin korvaamaan Asfaltmixin, NCC Roadsin ja Superasfaltin oikeudenkäyntikuluja 360 000 euroa, mutta toisaalta se vapautettiin Lemminkäiselle, VLT Trading Oy:n konkurssipesälle, Skanska Asfaltille ja SA-Capitalille maksettavaksi tuomituista oikeudenkäyntikuluista.

Kuntien korvausvaateita pääsi vanhenemaan

Kunnat katsoivat joutuneensa maksamaan kartellin takia jopa 30 prosentin ylihintaa. Käräjäoikeus tuomitsi vahingonkorvaukset pääsääntöisesti kuitenkin 15 prosentin ylihinnan mukaan.

asfalttikartelli Käräjäoikeus määräsi 39 kanteen osalta Lemminkäisen ja muut asfalttialan yritykset maksamaan 35 kantajalle noin 60 miljoonaa euroa, josta noin 34 miljoonaa euroa on korvauksia sekä noin 26 miljoonaa euroa korkoja ja oikeudenkäyntikuluja.

Eniten korvauksia saivat Helsinki (9,3 milj. euroa), Turku (5), Vantaa (3,8), Tampere (3), Oulu (1,8), Espoo (1,8), Jyväskylä (1,5) ja Salo (1,3).  Asfalttiyhtiöt valittivat hovioikeuteen, jossa monen kunnan korvaukset romahtivat tai ne evättiin kokonaan. Turku menetti viisi miljoonaa, Tampere kolme miljoonaa ja Oulu 1,8 miljoonaa.  Jyväskylän ja Salon korvaukset romahtivat.

Suurin syy korvausten eväämiseen johtui käräjäoikeuden ja hovioikeuden erilaisesta tulkinnasta vahingonkorvausten vanhemiseen.

Käräjäoikeus arvioi, etteivät korvausvaatimukset olleet miltään osin vanhentuneet. Hovioikeus oli toista mieltä ja myönsi vahingonkorvauksia vain vuodesta 1998 eteenpäin.  Ainakin neljä vuoden osalta kartelliyhtiöt saivat siten pitää kartellilla saadut voitot täysimääräisinä, sillä hovioikeuskin arvioi kartellin toimineen vuosina 1994-2002. Toisin kuin käräjäoikeus hovioikeus myös katsoi, että vanhenemisaika oli alkanut keväällä 2004.

Kuntaliitto kehotti vuonna 2009 kuntia ja kuntayhtymiä tekemään mahdollisimman paljon yhteistyötä keskenään asfalttikartelliin liittyvien korvauskanteiden ajamisessa.  Tämäkään ei auttanut.

Lain mukaan velat vanhenevat kolmessa vuodessa, mutta velkoja voi katkaista vanhenemisen ilmoittamalla velalliselle velkasaatavasta. Monet kunnat eivät olleet onnistuneet tekemään tätä oikein vaan olivat huolehtineet asiasta vasta kanteen vireillepanon aikaan keväällä 2009.

Tampereen osalta kanteiden vanhenemiseen liittyy erikoinen tapahtuma. Hallinto-oikeuskäsittelyn aikana kaupungin edustaja teki vanhenemisen katkaisuilmoituksen Lemminkäistä käsittelyssä edustaneelle lakimiehelle. Tämän toimeksiantoon ei kuitenkaan kuulunut katkaisuilmoituksen vastaanottaminen. Siksi hovioikeus ei hyväksynyt katkaisuilmoitusta.

Kun käräjäoikeuden määräämät korvaukset olivat 37,4 miljoonaa euroa, putosivat ne hovissa 34 miljoonaan euroon. Jälkimmäisessä on mukana myös valtion saama 7,4 miljoonaa eli yhteensä kunnilta jäi saamatta ainakin 10 miljoonaa euroa.

Lemminkäiselle iloinen tulosparannus

Lemminkäinen tuomittiin hovioikeudessa maksamaan korvauksia 25 kunnalle yhteensä lähes 16 miljoonaa euroa sekä valtiolle runsaat 4 miljoonaa euroa. 11 kunnan kanne hylättiin.

Lemminkäinen oli hovioikeuden yksi suurimmista voittajista. Sen osalta Tampereen, Turun, Lappeenrannan, Iisalmen, Oulun, Sodankylän ja Siilinjärven kanteet hylättiin. Ainoastaan Raisiolle maksettava vahingonkorvaus kohosi.

Rovaniemi vaati Lemminkäiseltä 2,6 miljoonaa, käräjäoikeus myönsi 677 00 euroa ja hovioikeus vain 87 000 euroa.

Lemminkäinen laittoi päätöksen saatuaan pörssitiedotteen, jossa se kertoi tuloksensa paranemisesta:

”Niiden 37 kanteen osalta, joissa Lemminkäinen oli vastaajana, Lemminkäinen ja muut asfalttialan yritykset ovat oikeutettuja saamaan palautuksia yhteensä noin 20 miljoonaa euroa (sisältäen noin 14 miljoonaa euroa vähemmän pääomakorvauksia sekä noin 6 miljoonaa euroa vähemmän korkoja ja oikeudenkäyntikuluja kuin mitä käräjäoikeus oli määrännyt).

Näistä palautuksista Lemminkäinen on oikeutettu saamaan (perustuen Lemminkäisen omaan osuuteen ja niiden muiden vastaajien osuuksiin, jotka Lemminkäinen on maksanut) yhteensä noin 19 miljoonaa euroa sisältäen pääomakorvauksia, korkoja ja oikeudenkäyntikuluja. Nämä tulot Lemminkäinen kirjaa neljännen vuosineljänneksen tulokseensa.”

Osa asfalttiyhtiöistä selvisi seuraamuksitta

Konkurssiin menneen VLT Tradingin (ent. Valtatie) osalta viidellä kunnalla vahvistettiin olevan siltä korvaussaatavia 9 miljoonaa euroa. Valtiolle vahvistettiin olevan korvaussaatavaa yhtiöltä 700 000 euroa. Kahden kunnan kanne hylättiin.

Skanska Asfaltti tuomittiin maksamaan korvauksia neljälle kunnalle yhteensä 1,7 miljoonaa euroa ja valtiolle miljoona euroa. Neljän kunnan kanne hylättiin.

Lapissa kunnat jäivät saivat vain murto-osan hakemistaan korvauksista. Skanska Asfaltti, joka oli ostanut rovaniemeläisen Savatien, vapautettiin Rovaniemen osalta korvauksista saatavien vanhenemisen vuoksi. Kemijärvi ei saanut mitään, sillä kaikki sen saatavat vanhenivat.

SA-Capital (ent. Savatie) tuomittiin maksamaan valtiolle korvausta noin 1,7 miljoonaa euroa. Kolmen kunnan kanne hylättiin.

NCC Roadsiin, Asfaltmixiin ja Super Asfalttiin kohdistetut vaatimukset hylättiin. Myös purkautuneeseen, jatketussa selvitystilassa olevaan Interasfalttiin kohdistetut vaatimukset hylättiin.

Hovioikeus hylkäsi ne kantajien vaatimukset, jotka kohdistuivat sellaisiin yrityksiin, jotka eivät ole olleet tekemisissä kilpailunrajoitusten kanssa vaan ovat kartellin jälkeen hankkineet joidenkin kilpailunrajoituksiin osallistuneiden yritysten liiketoiminnan tai osakekannan.

Osa vaatimuksista hylättiin kilpailunrajoituksia tai vahingon olemassaoloa koskevan näytön tai vahingon ja vastaajayhtiön toiminnan välisen syy-yhteyden puuttumisen vuoksi.

Oliko pitkä oikeusprosessi asfalttiyhtiöiden etu?

Kartelliyhtiöt saivat laskea hyödykseen kaikki ne miljoonat, joiden osalta vaateet vanhenivat.  Vaikka kunnat käyttivät miljoonia euroja oikeudenkäyntikuluhin, silti moni vaade pääsi vanhenemaan. Vaikka muutaman kunnan korvaukset nousivat, niin kartelliyhtiöiden kassaan kilahti huomattavasti enemmän kuin mitä ne menettivät.

Lemminkäisen johto on monta kertaa julkisuudessa kritisoinut asfalttikartellioikeuden pitkää käsittelyaikaa. Toisaalta asfalttiurakoitsijat venyttivät itse aikataulua vaatimalla, että jokaisen tilaajan on pystyttävä esittämään urakkakohtainen näyttö ylihinnasta. Todistustaakka haluttiin kääntää siis vahingosta kärsineille. Lemminkäisen lakimies vakuutti, että mitään vahinkoa ei ollut edes tapahtunut.

Siis mitään vahinkoa rikoksesta nyt puhumattakaan ei ollut tapahtunut!

Kartellirosvot linnaan vai linnanjuhliin?

”Kartelli on vanhanaikainen ja simppeli, suorastaan alhainen liikkeenjohdon muoto. Se on todellista rosvousta. Kansainväliset kokemukset osoittavat, että lainvastaiset kartelliyritykset ovat tienanneet asiakkaidensa kustannuksella aivan hirvittäviä summia rahaa”, kilpailuviraston ylijohtaja Matti Purasjoki sanoi vuonna 2002 Kauppalehdessä.

Oikeuslaitos ja lainsäätäjät sen sijaan eivät ole pitäneet yritysjohtajia alhaisina rosvoina. Kartellista ei määrätä meillä johtajille vankeutta vaan pelkkiä seuraamusmaksuja yritykselle.

Kartelliin osallistuneiden tai siitä tietoisten virkamiesten mahdollista virkavastuuta ei päästy mittaamaan, koska eiväthän he osallistuneet mihinkään rikolliseen toimintaan.

Suomen kartellilainsäädäntö on useimpiin muihin maihin verrattuna lievä ja elinkeinoelämää ymmärtävä. Kun hallitus vuonna 1992 poisti kartellin  rikoslaista, oli yhtenä perusteluna se, että silloisilla lievillä ehdollisilla rangaistuksilla ei ollut ollut juurikaan pelotevaikutusta.

”Kiellettyä kilpailunrajoitustekoa arvioitaessa on enemmän painoa kiinnitettävä teon elinkeinoelämälle tuottamaan vahinkoon kuin sen tekijän toimenpiteiden subjektiiviseen moitittavuuteen”, Esko Ahon ja Iiro Viinasen hallitus linjasi. Se jätti asian yritysjohtajien oman moraalin varaan.

Jälkikäteen arvioituna ei olisi kannattanut. Liike-elämässä joku voi ajatella, että kaikki se, mikä ei ole rikollista, on sallittua. Päätös sai ainakin asfalttiurakoitsijoiden johtajat miettimään, paljonko kartellilla tienaisi suhteessa mahdollisiin kiinnijäämiskustannuksiin. Henkilökohtaista vastuuta ei enää ollut ja bonukset saisi joka tapauksessa pitää. Joku saattoi laskea senkin varaan, että on ollut jo pitkään eläkkeellä siinä vaiheessa, kun mahdolliset tuomiot tulevat.

Helsingin yliopiston vuonna 2014 tekemässä selvityksessä ”Kartellin kriminalisointi Suomessa” arvioitiin, että voitaneen pitää selvänä, että tarjouskartellin perusteella tehtyä tarjousta on pidettävä yleisen kielenkäytön mukaan petollisena; kartellin osapuolet pyrkivät peittelemään sitä, ettei kyseessä ole todellinen kilpailutilanne, vaikka kilpailutus on nimenomaisesti tarjouskilpailun tarkoitus.

”Tarjouskilpailun järjestäjää erehdytetään siten edellä todetuin tavoin kilpailutilanteen suhteen. Myös hyötymistarkoitus on selvästi todettavissa. Tarjouskartellin olemassaololle tuskin on esitettävissä mitään muuta selitystä kuin taloudellisen hyödyn tavoittelu.”

Ongelmaksi koettiin kuitenkin se, miten kärsinyt osapuoli pystyy näyttämään mitä vahinkoa tällä petoksella on saatu aikaan. Hyöty näkyi toki yrityksen viimeisellä rivillä.

Krp ilmoitti vuonna 2004, että ei se ryhdy esitutkintaan asfalttikartellijutussa. Päätöstä perusteltiin laillisuusperiaatteen ennakoitavuusvaatimuksella. Petoksen rangaistavuus ei olisi ollut kohtuudella ennustettavissa ottaen huomioon tarjouskartelleja koskeneen rangaistussäännöksen poistamisen kilpailunrajoituslaista vuonna 1992.

Poliisi arvioi, että juttuun ei sisältynyt näyttöä väitetyistä kiristyksistä ja uhkailuista. Rikokseksi olisi katsottu myös se, jos asfalttiyritysten johtajat olisivat kuulusteluissa antaneet väärää tietoa, mutta siihen he eivät syyllistyneet, vaan korkeintaan muistamattomuuteen. Väärien tietojen antamisesta selviää sakoilla tai korkeintaan puolen vuoden vankeudella, joka ensikertalaisille on lähes aina ehdollista.

Euroopassa Suomea kovempi linja

Muissa EU-maissa linja kartelliyrittäjiä kohtaan on koko ajan koventunut ja mallia on haettu Yhdysvalloista, jossa kartellista joutuu istumaan jopa 18 kuukautta ehdotonta ja päälle voivat tulla kovat sakot. EU Parlamentissakin on korostettu henkilökohtaisen vastuun lisäämistä.

Kovaa linjaa kartelleihin edustavat muun muassa Englanti,  Ranska ja Saksa. Rikoksena kartellia pitävät myös Unkari, Belgia, Kypros, Tsekki, Tanska, Irlanti, Ranska, Hollanti, Viro, Kreikka, Latvia, Puola, Slovakia, Kroatia, Sveitsi, Romania ja Serbia. Suomi kuuluu lievällä linjalla samaan joukkoon kuin Italia, Espanja, Liettua, Luxemburg, Portugali, Itävalta, Turkki, Bulgaria, Ruotsi ja Itävalta.

Kilpailu- ja kuluttajavirasto tilasi Jyrki Kataisen hallituksen pyynnöstä vuonna 2014 Helsingin yliopistolla vuonna selvityksen ”Kartellin kriminalisointi Suomessa”, jossa pohdittiin, olisiko Suomessakin kartelli syytä taas kriminalisoida. Asiantuntijoiden kanta oli selvä: kyllä pitäisi. Se olisi linjassa muiden maiden kehityksen kanssa ja korostaisi yksilövastuun toteuttamista.

Kartellisakot olivat EU:ssa aiemmin muutaman prosentin tasolla, mutta jo kilpailukomissaari Neelie Kroesin aikana niitä alettiin korottaa tuntuvasti. Maksimissaan kartellisakko voi olla kymmenen prosenttia liikevaihdosta ja lisäksi kartellista kärsineet voivat hakea vahingonkorvauksia.

Moraalista vastuuta joko on tai ei

Suomessa kukaan ei ole menettänyt edes kartellilla tienattuja bonuksiansa. Moraalista vastuuta yrityksen maineen puolesta on kuitenkin saatettu tuntea. Lemminkäisen hallituksen puheenjohtaja ja pääomistaja Heikki Pentti erosi EK:n edeltäjän TT:n puheenjohtajan paikalta nähtyään kilpailuviraston asfalttikartellia koskevan esityksen vuonna 2003. Hänet oli nimetty puheenjohtajaksi edellisenä vuonna tutkimusten jo käynnistyttyä.

Pentti ei ollut kuitenkaan sen syntisempi kuin iso joukko elinkeinoelämämme lippulaivojen johtajista, sillä vuonna 2004 kartelliepäilyjen kohteina oli Lemminkäisen ja asfalttiyritysten lisäksi myös Kone, UPM, Stora Enso, Metsäliitto, M-Real ja Ahlström. Outokumpu oli juuri saanut tuomion kupariputkikartellista ja toinen tuomio oli tulossa.

”Suomi on kartellien luvattu maa”, puuskahti kilpailuviraston ylijohtaja Matti Purasjoki Helsingin Sanomissa. ”Kartelliepäilyjä on niin paljon, että väistämättä tulee mieleen suomalaisessa talouselämässä olevan jotain perustavanlaatuisesti vinksallaan.”

Ilmiantajat ja tunnustajat selviävät vähällä

Vuonna 2007 hissiyhtiö Kone sai EU:lta 142 miljoonan euron kartellisakon hissi- ja liukuporraskartelliin osallistumisesta Belgiassa, Hollannissa, Luxemburgissa ja Saksassa. Suomea kartelliepäilyt eivät koskeneet.

EK:ssa kiirehdittiin heti ilmoittamaan, että kartellituomio ei vaikuta Koneen hallituksen puheenjohtajan Antti Herlinin asemaan liiton puheenjohtajana. EK:n vaalivaliokunnan puheenjohtaja, Stora Enson toimitusjohtaja Jukka Härmälä totesi kartellituomion tultua, että Antti Herliniä valittaessa vaalivaliokunta tiesi jo kartellitutkimuksista ja niistä mahdollisesti seuraavista sakoista.

”Silloin asia käytiin perusteellisesti läpi ja vaalivaliokunta oli yksimielinen siitä, että tutkimusten lopputuloksesta riippumatta Antti Herlin sopii tehtävään. Siten hän tulee jatkamaan, vaikka tämä tuomio tuli”, Härmälä sanoi.

Härmälän mielestä Heikki Pentinkään ei olisi pitänyt erota. Härmälä ei itsekään harkinnut eroa, vaikka entinen valtionyhtiö oli jäänyt kiinni  puukartellista.

konekartelli

Komission selvityksen mukaan Koneen ja ThyssenKruppin lisäksi amerikkalainen Otis, saksalainen Schindler ja japanilainen Mitsubishi vääristelivät vuosina 1995-2004 hissien ja liukuportaiden hankintasopimuksiin liittyviä tarjouksia, jakoivat markkinoita ja vaihtoivat keskenään luottamuksellisia tietoja. Komissio rankaisi kartelliin osallistuneita viittä yhtiötä 990 miljoonan euron sakoilla.

Suurimman sakon komissio määräsi ThyssenKruppille siksi, että konserni oli kärähtänyt kartellista jo aikaisemmin. Komissio sakotti ThyssenKruppia teräskartelliin osallistumisesta vuonna 1998. Hissikartelliin osallistuminen teki yhtymästä rikkeen uusijan, jolloin sakkosummaa korotettiin 50 prosenttia.

Komissio syytti yhtiöitä kansalaisten kukkarolla käymisestä. ”On pöyristyttävää, että tällaiset kartellit ovat keinotekoisesti nostaneet rakennusten, kuten sairaaloiden rakennus- ja ylläpitokustannuksia. Näiden yritysten kansallinen johto tiesi, että se mitä yritykset tekivät, oli väärin. Siitä huolimatta se yritti peitellä ja jatkoi tätä toimintaansa”, EU:n kilpailukomissaari Neelie Kroes perusteli ennätyssakkoja.

”Kartellin aiheuttamien vahinkojen vaikutukset ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen, koska se kattoi paitsi hissien ja liukuportaiden alkuperäiset toimitukset mutta myös niiden huollon. Toivottavasti näille yrityksille määrättyjen sakkojen vaikutukset ulottuvat yhtä pitkälle tulevaisuuteen”, hän jatkoi Turun Sanomien uutisessa vuonna 2007.

Yritykset jakoivat systemaattisesti keskenään hissi- ja liukuporrasurakoita ja huoltosopimuksia. Ne kertoivat toisilleen tarjouskilpailuista ja koordinoivat tarjouksensa ennalta sovittujen kartellikiintiöiden mukaisesti. Ne yritykset, joiden ei ollut vuoro voittaa tarjouskilpailua, tekivät tekaistuja korkeahintaisia tarjouksia. Yritykset pitivät ja päivittivät yhteisiä hankeluetteloita Belgiassa, Luxemburgissa ja Saksassa.

Lisäksi ainakin yritysten kansallinen johto oli tietoinen toiminnan luvattomuudesta ja yritti kaikin keinoin välttää ilmituloa. Johtajien tapaamiset järjestettiin useimmiten baareissa, ravintoloissa, maaseudulla ja ulkomailla. Niihin matkanneet henkilöt yrittivät välttää muun muassa puhelinpaikannusta käyttämällä ennalta maksettuja prepaid-kortteja.

Kone ryhtyi viranomaisten kanssa yhteistyöhön ja ilmiantoihin sen jälkeen, kun komissio oli muualta tulleen vihjeen perusteella aloittanut kartellitutkimuksensa vuonna 2004. Koneen sakot olivat siksi vain noin puolet siitä mitä ne muuten olisivat olleet. Kone sai armahduksen Belgian ja Luxemburgin osalta ja joutui maksamaan ainoastaan puolet Saksan toiminnasta määrätystä sakosta. Jos lievennyksiä ei olisi tullut, Kone olisi joutunut maksamaan sakkoa 280 miljoonaa euroa.

”Menettely on aika inhottava, mutta tuntuu olevan tehokas systeemi. Ei voi moittia, jos se on ainoa keino mädän poistamiseksi”, Antti Herlin kommentoi Helsingin Sanomissa tunnustajan saamia sakkolievennyksiä.

Kilpailuvirasto oli jo vuonna 2003 alkanut valmistella pykälää, jonka mukaan tunnustajan yritys voidaan vapauttaa kokonaan seuraamusmaksusta. Tekran Heikki Alasen tapaukseen tätä ei vielä voitu soveltaa taannehtivasti eikä siksikään, että vapautus koskee yritystä eikä yksityishenkilöä. Silloinkin oikeus saattoi kuitenkin kohtuullistaa rangaistuksia, kuten kävi todistajana esiintyneen Pentti Kankareen kohdalla kartelliyhtiöiden asianajajien paheksunnasta huolimatta.

Alanen oli ainoa johtaja, joka kärsi henkilökohtaisesti kartellista. Tunnustaja pistettiin maksamaan vasikoinnista 1,3 miljoonaa euroa plus korot. Muiden kartelliyhtiöiden johtajat sen sijaan saivat pitää vuosina 1994-2002 kartellilla tienaamansa bonuksensa.

Outokumpu mukana kahdessa kartellissa

Outokumpu sai vuoden sisällä kahdet kartellisakot. Vuonna 2003 EU-komissio määräsi Outokummulle 18 miljoonaa euroa osallistumisesta kartelliin kuparisten teollisuusputkien markkinoilla vuosina 1988-2001.

Outokummun ohella ilmastointi- ja jäähdytysputkien kartellissa olivat mukana saksalaisyhtiö Wieland-Werke sekä KME-konsernin tytäryhtiöt Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Yhteensä yhtiöille määrättiin sakkoja lähes 79 miljoonaa euroa.

Vielä isommat sakot tulivat vuonna 2004 tuon kartellin toisesta haarasta, kuparivesijohtoputkista.outokumpu

 

 

EU-komission mukaan useat yhtiöt sopivat kuparivesijohtojen hinnoista sekä jakoivat markkinoita vuosien 1988 ja 2001 välisenä aikana. Outokummulle määrättiin kartellista 36 miljoonan euron sakot.

Kuparikartellissa oli mukana seitsemän yhtiötä. Outokummun ohella suurimmat sakot saivat saksalainen KM 67 miljoonaa, englantilainen IMI 45 ja ruotsalainen Boliden 33 miljoonaa euroa. Amerikkalainen Mueller vapautettiin sakoista.

Yleisradio väitti uutisessaan, että Outokummun ylin johto eli toimitusjohtaja, vuorineuvos Jyrki Juusela työskenteli aktiivisesti kartellissa. Outokumpu kiisti asian ja ilmoitti harkitsevansa oikeustoimia Yleä vastaan.

Kartellijuttu jakautui kahteen haaraan: vesijohto- ja ilmastointiputkiin. Komission mukaan Outokummun ylin johto ei osallistunut vesijohtoputkissa kartellikokouksiin. Sen sijaan ilmastointiputkia koskevassa kartellipäätöksessä Jyrki Juuselan todettiin osallistuneen kokouksiin ja muissa yhteyksissä hän keskusteli italialaisen kilpailijansa Europa Metallin varatoimitusjohtajan kanssa kuparituotteiden ja kupariseoksista tehtävien puolivalmisteiden markkinatilanteesta.

Outokummun selityksen mukaan kyseinen keskustelu liittyi alan toimialajärjestelyihin, joista ei kuitenkaan tullut mitään.

Outokumpu myi kupariliiketoimintansa jo seuraavana vuonna ja lopullisesti se pääsi siitä eroon vuonna 2008. Ostajana oli pääomasijoittaja Nordic Capital ja yhtiö aloitti toimintansa nimellä Luvata.

Kartellivastuista Outokumpu ei kuitenkaan päässyt eroon, sillä hieman ennen kauppaa Outokumpua syytettiin vuonna 2005 kartellista Yhdysvalloissa. Outokumpu sitoutui korvaamaan Nordic Capitalille mahdolliset vahingot.

American Copper & Brass -yhtiö nosti ryhmäkanteen Outokumpu Copperia vastaan Tennesseen liittovaltion tuomioistuimessa. Kanteessa haettiin korvauksia niille, jotka olivat ostaneet kuparisia vesijohtoputkia yhtiöltä vuosina 1988-2001. Kanteessa väitettiin että putkien hinnat olivat korkeat, koska useat kupariputkien valmistajat olivat muodostaneet Yhdysvalloissa hintakartellin.

Outokumpu kiisti syytteet: ”Vaikuttaa siltä, että kantaja ja sen palkkaamat asianajotoimistot ovat aloittaneet oikeusjutun pelkästään Euroopan komission tutkimusten ja komission Outokummulle sekä useille muille yhtiöille langettamien kartellisakkojen perusteella.  Euroopan komission mittavat tutkimukset osoittivat, että kartelli toimi vain Euroopan unionin alueella eikä sillä ollut vaikutusta Yhdysvaltojen vesijohtoputkimarkkinoihin.”

Outokumpu kertoi vuonna 2014 sopineensa kartellikiistan. Yhtiö piti vahingonkorvausvaadetta edelleen perusteettomana, mutta päätyi sovintosopimukseen välttääkseen oikeuskäsittelyn pitkittymisen. Sopimuksen hintaa ei kerrottu. Yhdysvaltain ankara lainsäädäntö kartelliyrityksiä ja niiden johtajia kohtaan selvästikin vaikutti päätökseen.

Sanitec sai jättisakot

Kylpyhuonekalusteita valmistava Sanitec sai vuonna 2010 EU:lta 58 miljoonan euron sakot hintakartellista. Sakkoja sai kaikkiaan 17 yritystä yhteensä 622 miljoonaa euroa. Yhtiöt olivat vuosina 1992-2004 sopineet keskenään tuotteiden hinnoittelusta. Kartellin jäsenet vaihtoivat luottamuksellisia markkinatietoja sekä sopivat hinnoista.

sanitec2

”Yhtiöt sopivat keskenään kylpyammeiden, pesualtaiden, hanojen ja muiden tarvikkeiden hinnoista kuudessa maassa. Kartelli aiheutti vahinkoa rakentajille, lvi-yrityksille ja viime kädessä suurelle joukolle tavallisia perheitä”, sanoi kilpailukomissaari Joaquin Almunia.

Kartellissa mukana ollut Masco vapautettiin seuraamuksista, koska se paljasti kartellin viranomaisille.

Viiden yrityksen sakkoja alennettiin, koska normaalin kaavan mukaan määrätyt sakot olisivat voineet kaataa talousvaikeuksissa olleet yritykset. Tämä puolestaan olisi vähentänyt kilpailua.

Suurimmat sakot sai yhdysvaltalainen Ideal Standard. Sen 326 miljoonan euron sakkoa kuitenkin alennettiin 30 prosentilla, koska yhtiö auttoi viranomaisia. Yhtä suuren alennuksen sai saksalainen Grohe, jonka sakko oli 55 miljoonaa euroa.

Saksalainen Villeroy & Boch sai 72 miljoonan euron sakot. Sanitecin sakot olivat kartelliyritysten kolmanneksi suurimmat. Muut sakkoja saaneet yritykset olivat Artweger, Cisal, Dornbracht, Duravit, Dusholux, Hansa, Kludi, Mamoli, RAF, Roca, Teorema ja Zucchetti.

Kartellin sijaan duopoli

Norjassa uusin asfalttikartelli paljastui vuonna 2010, kun Veidekke tunnusti, että oli jakanut vuosina 2004-2008 Trondheimin asfalttimarkkinat NCC:n kanssa. Veidekke säästyi tunnustuksensa ansiosta kartellisakoilta. NCC puolestaan joutui maksamaan kartellisakkoja 22 miljoonaa euroa.

Kovien kartellituomioiden jälkeen pohjoismaisen asfalttikartellin kärkiyhtiöt Lemminkäinen ja NCC ryhtyivät vähentämään kilpailua ostamalla suurimpia kartellin ulkopuolisia yrityksiä sekä Suomessa että Norjassa. Kaiken lisäksi myyjänä molemmissa maissa oli valtio, joka Suomessa oli kartellin suurin kärsijä.

Lemminkäinen aloitti kaupat ostamalla vuonna 2010 Norjasta kaksi pientä infrayritystä. Toinen niistä oli Asfalt Remix AS, joka on erikoistunut asfaltin kylmäjyrsintään. Seuraavaksi Lemminkäinen osti Norjasta valtion omistaman asfaltti- ja kiviainesbisnekseen erikoistuneen Mesta Industrin. Sen liikevaihto oli 50 miljoonaa euroa. Näiden kauppojen jälkeen vuonna 2001 aloittanut Lemminkäinen Norge nousi toiseksi suurimmaksi päällystysurakoitsijaksi Norjassa.

Lemminkäinen Norge oli saanut pienet sakot 2000-luvun alun asfalttikartellissa, mutta se ei sentään ollut jäänyt heti uudestaan kiinni, kuten NCC vuonna 2010. Suomesta NCC osti vuonna 2011 Destiaksi nimensä vaihtaneelta Tieliikelaitokselta sen asfaltti- ja päällystysliiketoiminnan. Sen liikevaihto oli 42 miljoonaa euroa.

Kilpailuvirasto suhtautui kauppaan kielteisesti, mutta hyväksyi sen lopulta, kun kaupasta jätettiin pois Destian Tuusulan Maantiekylässä sijaitseva kahden työntekijän pieni asfalttiasema. Muuten pääkaupunkiseudulla olisi vallinnut Lemminkäisen ja NCC:n duopoli asfaltin myyjinä. Asfalttiasema oli tehnyt asfalttimassaa pientoimittajille. Pian kaupan jälkeen Destia myi tuon asfalttiaseman pienelle Ykkösasfaltti Oy:lle. Sen harteille asetettiin päällystysalan kilpailun toimivuus pääkaupunkisedulla.

Vuonna 2013 kilpailua tuli täydentämään Asfalttikallio, jonka toimitusjohtaja Antti Kalliomaa oli asfalttikartellioikeudenkäynneissä vielä Lemminkäisen Uudenmaan johtajana vastaamassa kartellisyytöksiin.

Muoviputkialallakin tapahtui kartellin purkautumisen jälkeen yritysjärjestely, joka supisti kilpailua. Kun Uponor vuonna 2013 ilmoitti ostavana KWH-Yhtymän, kilpailuvirasto esitti kaupan kieltämistä. Perusteluna oli se, että yrityskaupassa yhdistyisivät muovisten putkistoratkaisujen kaksi ylivoimaisesti suurinta toimijaa Suomessa, ja järjestely johtaisi toteutuessaan kilpailun merkittävään vähenemiseen erityisesti yhdyskuntarakentamisessa käytettävien muoviputkien markkinoilla. Yrityskauppa johtaisi kilpailuviraston mukaan todennäköisesti tuotteiden hintojen nousuun ja yhdyskuntarakentamisesta aiheutuvien kustannusten kasvamiseen.

Markkinaoikeus kuitenkin hyväksyi järjestelyn. Päätökseen sisältyi kuitenkin kaksi ehtoa. Ensinnäkin Uponor Infran oli tarjottava tiettyjen tuotevalikoimien sopimusvalmistusta sovittuun määrään asti muille Suomessa toimiville putkijärjestelmätuotteiden valmistajille. Lisäksi yhtiön piti myydä seitsemän määriteltyä putkenvalmistuslinjaa.

Harmaa talous riivaa rakentamista

Kartellien ja keskittymisen tuoman kilpailun vähenemisen lisäksi harmaa talous on ollut rakennusalan kestohuoli. Kuittikauppa yleistyi alalla jo 1970-luvulla. Se oli aluksi työmiesten oma keino huijata verottajaa.

Verohallituksen kuittiratsioista 1970-luvun puolivälissä seurasi kolme suurta kuittijuttua, joista eniten herätti huomiota ns. maalausliikkeiden tapaus. Ennakkoverolipun hankkineet maalarit alkoivat esiintyä liikeyrityksinä. Heidän tekemillään kuiteilla bruttopalkat naamioitiin aliurakoiksi. Remonttifirmat huomasivat pian, että tekaistut kuitit olivat kirjanpidossa muutenkin käteviä. Kohta alalla alkoi olla ”aliurakoitsijoita”, jotka eivät koskeneetkaan pensseliin. Heidän tärkein työvälineensä oli leimasin ja he myivät kuitteja.

Kuittien määrä nousi 6000:een ja arvo 40 miljoonaan markkaan. Niillä kierrettiin veroja 21 miljoonaa markkaa.

Vuosina 1979-1982 Helsingin raastuvanoikeus jakoi kuittikaupasta 40 ehdotonta ja 71 ehdollista tuomiota.

Tampereella pantiin vuonna 1980 vankilaan kolmen reppufirman johtajat miljonien markkojen tekaistuista kuiteista. Firmat olivat tehneet urakoita Suomessa ja Ruotsissa ja maksaneet repputyöntekijöilleen palkat bruttona. Palkat oli naamioitu aliurakoiksi. Kuitteja kirjoittamaan oli perustettu useita kumileimasinyhtiöitä.

Moottoripyöräjengejä ja kovaa rikollisuutta

1990-luvulla harmaaseen toimintaan alkoi sekaantua jopa moottoripyöräjengit. ”Viaton” kuutamourakointi alkoi muuttua osaksi kovaa rikollisuutta. Vantaanportin rakentaminen oli yksi ensimmäisistä suurista hankkeista, jonne rikospoliisi kohdisti tutkintaansa.

Poliisi pääsi 2000-luvun alussa selville moottoripyöräjengien harrastamasta kuittikaupasta muun muassa Salmisaaren oikeustaloa urakoitaessa. Rikollista toimintaa oli kymmenissä muissakin uudis- ja korjauskohteissa. Tässä Anton-kuittikaupan nimellä tunnetussa tapauksessa käytettiin tekaistuja laskuja, joiden avulla peiteltiin pimeää palkanmaksua ja vältettiin maksamasta veroja.

Jutun neljän päätekijän osalta hovioikeus katsoi kesäkuussa 2016, että heidän määräysvallassa olleet toimistoyhtiöt olivat myyneet alihankintalaskuja eli kuitteja toisille rakennusalan yrityksille ja maksaneet omille työntekijöilleen pimeitä palkkoja.

Oikeudenkäynti venyi yli kymmen vuoden mittaiseksi, kun seitsemää vuotta olisi pidetty oikeudenkin mukaan kohtuullisena. Päätekijäksi epäilty Helvetin enkeleiden jäsen vapautui jo käräjäoikeusvaiheessa näytön puutteen vuoksi.

Hovioikeus tuomitsi 15 pääsyytettyä vankeusrangaistuksiin törkeistä veropetoksista tai veropetoksista. Oikeudenkäynnin pitkittymisen vuoksi heidän rangaistuksensa olivat kuitenkin jopa alle lain mukaisen minimirangaistuksen eli olivat parista kuukaudesta yhteen vuoteen ja neljään kuukauteen

14 syytettyä sai lievennystä tuomioonsa suostuessaan syyteneuvottelumenettelyyn eli tunnustamiseen.

Pimeää ja harmaata työtä

Vuonna 2003 voimaan tullut kotitalousvähennys ihmetytti pimeitä remonttimiehiä. ”On tämä maailma mennyt kummalliseksi, kun ei pimeä työkään enää kannata.”

Todellisuus on ollut toinen, sillä harmaa talous tuntuu löytävän aina uudet porsaanreiät, vaikka lainsäädäntö ja tilaajien ote kiristyvät.

Harmaa talous tarkoittaa käytännössä sitä, että työntekijöille maksetuista palkoista ei tilitetä veroja. Harmaata toimintaa ja kuittikauppaa on rakentamisessa ollut aina, mutta isoksi ongelmaksi se nousi vasta, kun yritykset alkoivat luopua omien työmiesten käytöstä ja siihen liittyneestä vahvasta luottamusmiesjärjestelmästä. Ennen vastaava mestari ja luottamusmies tiesivät tasan tarkkaan keitä työmaalla työskenteli. Tänään pääurakoitsija saattaa tilata työn aliurakoitsijalta ja tämä taas omalta aliurakoitsijaltaan. Ketjun viimeisessä päässä työn saanti on varmistettu muita halvemmalla hinnalla jättämällä verovelvoitteet hoitamatta.

Varsinkin ulkomaisten keikkamiesten taustoja on ollut vaikea selvittää, vaikka työmaalla liikkuvien henkilöiden kontrollia on koko ajan pyrittykin tehostamaan sähköisten kulkulupien ja muiden keinojen avulla.

Ulkomaisen työvoiman mukana Suomessa ovat yleistyneet työmaihin kohdistuneet varkaudet. Pienkoneiden lisäksi työmaalta viedään erityisesti kuparia. Röyhkeät kuparivarkaudet nousivat julkisuuteen pääkaupunkiseudun kehärataa rakennettaessa vuosina 2011-2013.

Viimeksi syksyllä 2016 YIT:n Pasilan Triplan työmaalta katosi pari sataa kiloa painava kuparikela varkaiden kuorma-autoon. Varkailla on joko omat vinkkimiehensä työmiesten joukossa tai sitten työmiehet itse osallistuvat näihin rikoksiin.

Pikkulahjuksin saa töitä

Verohallinnossa harmaata taloutta pitkään torjunut Markku Hirvonen sanoi vuonna 2006 Turun Sanomien haastattelussa huomanneensa, että rakennusalalla erilaiset hämäräfirmat saavat jatkuvasti uusia toimeksiantoja. Hänestä yksi selitys voi olla myös lahjonta.

Hirvosen mielestä julkinen sektori on yksityistä helpompi saalis hämäräyrittäjille. ”Julkisella sektorilla on vahva tulosajattelu, jossa halvin tarjous voittaa. Halvimman tarjouksen pystyy esittämään usein se, joka luistelee verojen maksusta ja joka on altis myös pikkuvoiteluun”, Hirvonen sanoi.

Lahjonta kohdistuu toimitusjohtajista ja päättäjistä työmaiden vastaaviin mestareihin. Hirvosen mukaan mestarit ovat otollisia voitelun kohteita siinä vaiheessa, kun urakat alkavat lipsua aikataulusta.

”Vastaava mestari päättää, mikä porukka homman hoitaa.”

”Ongelmana ei ole harmaan talouden paljastaminen, vaan se, että sen jälkeen pitäisi löytää joku, joka tekee sille jotain”,  Markku Hirvonen sanoi vuonna 2002 Rakennuslehdessä. Syksyllä 2016 hän oli edelleen huolissaan siitä, kuinka ponnetonta harmaan talouden torjunta on ollut. Kritiikki kohdistui erityisesti Elinkeinoelämän keskusliittoon.

Hirvosen mukaan EK on suhtautunut torjuvasti moniin kiristystoimiin, jotka koskevat ulkomaisen työvoiman käyttöön liittyvää harmaata toimintaa. Hän epäili, että taustalla on halu säilyttää Suomessa halpa ulkomainen työntekijäreservi.

300 kuutamourakoitsijaa tiilenpäitä muuraamaan

Pelkästään vuosien 2008-2012 välisenä aikana harmaasta toiminnasta tuomittiin lähes 300 vankilatuomiota. Verohallinnon Raksa-valvontahankkessa joka kymmenennestä tarkastetusta yrityksestä tehtiin rikosilmoitus. Tuomiokokonaisuuksia oli yhteensä 97. Ehdottomien vankeusrangaistusten keskimääräinen pituus oli 20 kuukautta ja ehdollisten vankeusrangaistusten 9,5 kuukautta. Liiketoimintakielto langetettiin noin joka toisessa tapauksessa.

Tehdyistä rikosilmoituksista oli törkeitä veropetoksia 264, kirjanpitorikoksia 210 ja 170 tapauksessa oli sekä törkeä veropetos että kirjanpitorikos. Pimeitä palkkoja löytyi yhteensä 86 miljoonan euron edestä. Vääränsisältöisiä tositteita, useimmiten kuittikauppaa, ilmeni 68 miljoonan euron edestä.

Raksa-hankkeessa paljastui, että harmaata taloutta harjoitetaan ryppäissä. Suurin osa tuomion saaneista henkilöistä oli tuomittu toiminnasta, jossa oli käytetty hyväksi useampia yrityksiä.

Myös bulvaanien käyttäminen on hyvin yleistä. Varsinkaan vakavammassa rakennusalan rikollisuudessa todelliset toimijat eivät rekisteröidy kovinkaan usein yrityksen vastuuasemaan.

Kuittikauppa on rakennusalalla yleistä. Tekaistuilla kuiteilla peitetään käteisellä maksettuja pimeitä palkkoja. Tyypillisesti käytetään lyhyen elinkaaren yrityksiä.

Rikoksenuusijat ovat merkittävä tekijä rakennusalan harmaassa toiminnassa. Aikaisempi rikostuomio oli 63 tuomitulla.

Maan tapa tuomioissakin

Rakentamisen musta kirja kertoo paitsi ”maan tavasta” myös lainsäätäjien suhtautumisesta siihen. Toisia asioita on selvästikin katsottu ikään kuin läpi sormien juuri tuohon maan tapaan vedoten. Kansanedustajan lahjomattomuus on yksi tällaisista asioista. Niin kovaa lahjusnäyttöä ei ole vielä löytynyt, että kansanedustajan vastikkeellisestikaan ottama vaaliraha olisi katsottu lahjukseksi. Muutamat harvat tuomiot on annettu muilla perusteilla.

Moni on selvinnyt ilman syytteitä siksi, että rikosten vanhenemisajat ovat tarkoituksellisen lyhyet. Poliitikot ymmärsivät jo 1960-luvulla sen olevan myös heidän etujensa mukaista. Dopingissa haetaan käryjä Pekingin vuoden 2008 olympialaisten näytteistä, mutta lahjusrikoksissa noin kaukaiset asiat olisivat jo anteeksi annettuja.

Maan tavaksi voidaan katsoa myös yritystoiminnan kartellit. Vaikka valtiolta ja asiakkailta on petosta muistuttavalla tavalla viety satoja miljoonia euroja, ei kukaan ole joutunut henkilökohtaisesti siitä vastuuseen. Moraalisen vastuun kantajiakin on ollut vähän siinä joukossa, joka pitää ahneutta tärkeämpänä yritystoimintaa ohjaavana asiana kuin etiikkaa.

Paheksunta on jäänyt sormien heristelyksi, mitä kilpailuasiamies Olavi Väyrynen pelkäsi jo 1980-luvun puolivälissä.

Kartellien kriminalisointia nousi maailmalla tärkeäksi keskustelunaiheeksi 2000-luvun alkupuoliskolla. Kartellien aiheuttamiin vahinkoihin havahduttiin myös EU-maissa, joissa suhtautuminen kartelleihin oli ollut sallivampaa kuin Yhdysvalloissa. Yhdysvaltojen käytännöstä alettiin ottaa eri maissa mallia, kun kartellitoimintaa alettiin kriminalisoimaan.

Suomi ei ole tässä asiassa osoittanut mallioppilasasennetta eikä ole seurannut edes Saksan esimerkkiä, kuten monissa muissa asioissa.

Jatkossa isojen, yli viiden miljoonan euron suuruisten julkisten hankintojen voittajilta vaaditaan rikosrekisteriotetta. Se koskee muun muassa lahjontaa ja veropetoksia, mutta ei kartelliin osallistumista, koska sehän ei ole meillä rikos. Hieman kärjistetysti voi sanoa, että työpaikkakiusaaja voidaan sulkea kilpailusta, mutta ei vuosikausia tilaajaa huijannutta kartelliyrittäjää

Rakenteellista korruptiota oikeuslaitoksessakin?

Verohallinnossa harmaan talouden torjunnasta vastannut Markku Hirvonen arvioi vuonna 2006 Turun Sanomissa, että lahjontaa pahempi ongelma Suomessa on näkymätön, rakenteellinen korruptio.

”Pienessä maassa ihmiset tuntevat toisensa. Viranomaiset, bisnesmiehet, poliitikot ja kunnalliset päättäjät liikkuvat samoissa piireissä ja istuvat samoissa kerhoissa. He ymmärtävät hyvin helposti toisen osapuolen intressejä, vaikka suoranaisesta lahjonnasta ei olekaan kysymys, Hirvonen sanoi.

Hänestä näkymätön korruptio ulottuu myös oikeusistuimiin.

”Ihmiset, jotka istuvat oikeusistuimissa, ymmärtävät yhteiskunnassa ylemmässä asemassa olevia paremmin kuin ns. oikeita rikollisia. Ymmärrys toisen osapuolen asemasta on parempi, kun liikutaan samoissa piireissä ja käydään samoissa harrastuksissa.”

Hirvonen ei yksilöi näitä tapauksia, mutta ainakin Vantaalla käräjäoikeuden puolutoverit ymmärsivät hämmästyttävän hyvin johtavien virkamiesten ja lahjuksista kärähtäneen valtuuston puheenjohtajan yhteistä matkailua. Oulussa käräjäoikeuden jäsenet olisivat yksimielisesti jättäneet kaupungin suuren mesenaatin tuomitsematta. Hämeenlinnassa käräjäoikeus piti kaupunginvaltuuston entisen puheenjohtajan rahansiirtoja ulkomaille juuri ennen hänen yrityksensä konkurssia aivan laillisena taloussuunnitteluna.

Turussa raastuvanoikeus oli useissa tapauksissa haluton tuomitsemaan kaupunkinsa napamiehiä. Turun hovioikeus puolestaan ymmärsi, että paikkakunnan johtavalla poliitikolla voi ja saa olla laaja ystäväverkosto, joka pystyy kustantamaan hänelle hänen arvoisensa syntymäpäiväjuhlat. Väite, että ei ole olemassa ilmaisia lounaita, ei ilmeisesti kosketa ihmisiä, jotka eivät juuri muunlaisiin lounaisiin ole tottuneetkaan.

Yhdysvalloissa ollaan näissä asioissa rehellisempiä. Siellä käydään aina kiihkeää keskustelua korkeimman oikeuden jäsenten vaihtumisesta ja heidän puoluekannoistaan ja arvomaailmastaan, sillä niiden tiedetään vaikuttavan tuomioihin.

Herrojen ja narrien erilaiset tuomiot

Oikeuskanslerinvirastossa huomattiin  1980-luvun alussa, että lahjusjuttujen syytetyt ovat pääosin ylemmistä sosiaaliryhmistä. Heillä oli muita paremmat mahdollisuudet puolustaa itseään kuin syytetyillä yleensä. Johtajilla oli mahdollisuus saada tukea yllättäviltäkin suunnilta ja joskus todella korkealta.

”Paljon väkevämmät ja pätevämmämät voimat nousevat lahjusjutuissa syytettyjen tueksi”, oikeuskansleri Kai Korte totesi jo vuonna 1984 Helsingin Sanomien haastattelussa.

”Kun puolustus käyttää kaikki keinot toisaalta pitkittääkseen ja toisaalta tuodakseen jatkuvasti uutta aineistoa oikeuteen, juttujen päättäminen viivästyy. Silloin asioiden pitkittymistä ei kuitenkaan pitäisi sysätä yksipuolisesti syyttäjien tai oikeuslaitoksen syyksi.”

Kortteen huoli osoittautui varsin ajankohtaiseksi 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun muutamat ulkomaille karkuun lähteneet talousrikolliset ja heidän taitavat asianajajansa onnistuivat pitkittämään oikeudenkäyntejä niin paljon, että oikeus joutui lukemaan sen heidän hyväkseen ja alentamaan tuomioita. Asfalttikartellijuttu venyi venymistään ja iso osa korvauksista pääsi vanhenemaan.

sorsa

1980-luvun lahjusjutuissa jopa oikeustieteen professorikuntaa saatiin syytettyjen tueksi ja eräät professorit  parhaansa mukaan mustasivat jopa poliisia, joka tutki Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavolan rakennusliikkeiltä saamia lukuisia kestitysmatkoja. Poliisin ja syyttäjien toimintaa alettiin nimittää jopa uusmoralismiksi. Samalla leimalla pitkäaikainen pääministeri Kalevi Sorsa löi myös rötösasioista kirjoittaneita lehtiä, eikä hän ole jäänyt ainoaksi.

”Miksi eräät tiedemiehet ovat heränneet vasta nyt puhumaan esitutkinnan puutteista, kun ylemmän sosiaaliryhmän ihmisiä on joutunut syytteeseen”, oikeuskansleri ihmetteli

Kun kirjan alussa kerrottiin, että rikkaalle sopii antaa kallis lahja, mutta köyhälle halpa, niin sama linja on ollut myös oikeudenkäynneissä. Lainsäätäjän ja oikeuslaitoksen linja on selvästikin ollut, että kartelleja tehneiden suurten yritysten johtajien tai lahjussopimuksia koplanneiden huippupoliitikoiden moraali saadaan kuntoon herrasmiesmäisesti pienillä nuhteilla. Vuorineuvoksia ei ole nähty linnassa, vaikka tuomioita olisi tullut perä perään. Kansanedustajien kohdalla kovatkaan nuhteet eivät ole vieneet nuhteettomuutta ja koeteltua kansalaiskuntoa.

Enimmäisrangaistus törkeästä lahjuksen antamisesta on neljä vuotta vankeutta ja lahjuksen ottamisesta kaksi vuotta vankeutta. Käytännössä valtaosa tuomioista, jos niitä ylipäänsä on annettu, on ollut ehdollisia. Ehdollinen tuomio on käytännössä ollut yhtä tyhjän kanssa, koska ”vankeusaikana” on voinut toimia vaikka eduskunnassa valiokunnan puheenjohtajana tai tienata yrityselämässä miljoonatuloja.

Linja on aivan toinen, kun puhutaan pienyrittäjien ja työmiesten tekemästä harmaan talouden vilunkipelistä. Käytössä on kaikkein kovimmat rangaistukset. Vankilassa istutaan pitkään ja optioiden sijaan kukkaroon tulee vain niukka päiväraha.
tampella

Tampereen kaupunginviskaali Sinikka Kauppinen totesi jo vuonna 1990, että monissa muissa maissa talousrikoksista tuomitaan paljon herkemmin kuin Suomessa. Meillä talousrikolliset saavat kiinni jäätyäänkin vain saman suuruisia rangaistuksia kuin makkaravarkaat.

”Jätkän kymppi on saman arvoinen rikoksena kuin herran miljoona”, kiteytettiin tämä maan tapa Kalevan yleisönosastokirjoituksessa.

 

Lisälehti: Korruptionvastaisen päivän seminaari 9.12.2016

”Korruption torjunnan kannalta on tärkeää, että tekijöillä on todellinen riski jäädä kiinni. Lainsäädännön on oltava ajan tasalla ja valvontaan on varattava riittävästi resursseja”, Kuluttaja- ja kilpailuvirastossa kartelliasioita johtava tutkimuspäällikkö Antti Norkela sanoi korruptionvastaisen päivän seminaarissa 9.12.2016.

Korruptio on paljon laajempi käsite kuin lahjonta, joka on korruption kriminalisoitu ydin.

Oikeusministeriön mukaan todellisia korruption riskialueita ovat rakentaminen, julkiset hankinnat ja tarjouskilpailu, yhdyskuntasuunnittelu, poliittinen päätöksenteko sekä rahoitus. Korruptiotutkimuksissa keskitytäänkin parhaillaan näihin riskialueisiin. Samalla hallitus valmistelee sekä korruptionvastaista strategiaa että jo eduskunnan käsittelyyn mennyttä julkisten hankintojen lainsäädännön uusimista.

Korruptio jää usein piiloon eikä sitä ei välttämättä osata tunnistaa eikä epäillä.

Kartelli lahjoi tilaajiakin

Norkela pitää huolestuttavana sitä, että lahjonta liittyy myös kartelleihin. Ostaja on otettu mukaan kelkkaan hyötymään itse, jolloin paljastumisriski on vähentynyt.

Asfalttikartellissa käräjäoikeus jopa totesi, että valtio ei olisi oikeutettu korvauksiin kartelliyhtiöiltä, koska osa valtion virkamiehistä oli tietoinen kartellista ja jopa mukana siinä.

”Yhdessä esiintyessään lahjonta ja kartellit ovat vaarallisempi ilmiö kuin erillisenä”, Norkeala sanoi.

”Korruption ja kartellien mahdolliset kytkökset edellyttävät myös viranomaisten välisen yhteistyön tiivistämistä.”

Kartelleissa Suomi ei hänen mukaansa ole muita maita rehdimpi, mistä viime vuosien kartellioikeudenkäynnit kertovat. Samanlaisia kilpailunrajoituksia koskevia asioita kilpailuvirastolla on nytkin käynnissä.

Julkiset hankinnat ovat hänen mukaansa korruptiolle houkuttelevia kohteita. Tekijät pyrkivät manipuloimaan hankintoja ja päätöksiä salassa, jolloin viranomaisten on vaikea tutkia ja paljastaa toimintaa.

Korruptiosta puhuminen on samalainen tabu kuin insesti

Rakennus- ja kiinteistöala on vahvasti yliedustettuna puhuttaessa korruptiosta ja kartelleista. Rakennusteollisuuden johdossa mielenkiinto on omien havaintojeni pohjalta kohdistunut työtekijätason harmaan urakoinnin torjuntaan, mutta ei ylätason toimintaan, vaikka siellä liikutellaan paljon isompia rahamääriä.

Firan toimitusjohtaja Jussi Aho.

”Korruptio on kuin yrityselämän insesti. Se on keskustelunaiheena vaikea”, Firan toimitusjohtaja Jussi Aho sanoi kokemuksistaan. Siksi hän puhuu mieluummin etiikasta, koska se koetaan kivaksi asiaksi. Hänelle itselleenkin puhuminen rakennusteollisuuden korruptiosta on selvästikin vaikeaa. Mieluummin hän puhuisi siitä vain yleisellä tasolla ja korkeintaan taustakeskusteluna, jotta ei suuttuttaisi muita.

”Samalla on kuitenkin koulutettava ihmisiä tunnistamaan ja torjumaan korruptio”, hän sanoo.

Aho arvioi, että yksi syy siihen, että korruptio on yleistä nimenomaan rakentamisessa, on se, että työmailla liikutetaan paljon rahaa ja päätöksenteko on hajautettu.

”Jokainen työmaa on kuin setelipaino: työtä vaihdetaan rahaksi. Nämä ovat kahden tai kolmen ihmisen sopimia asioita, joihin muut eivät pääse kiinni. Esimerkiksi tehtyä tuntimäärää eivät muut pääse tarkastamaan.”

Saman totesi Rakennusteollisuus RT:n johtaja Tapio Kari. ”Rakennusala on esillä sen vuoksi, että piiloon jääminen on niin paljon helpompaa kuin muualla.”

Aho ilmiantoi alaisensa – ja sai kärsiä siitä

Aho törmäsi korruptioon eli tarkemmin sanottuna törkeään petokseen omassa yrityksessään Helsingin rakennusviraston lahjustapauksen yhteydessä.

Ahon mukaan ongelmien lähde on pätevät ihmiset, jotka eivät jaa yrityksen arvoja. Helsingin rakennusviraston tapauksessa jopa tutkinnanjohtaja ihmetteli, miten ihan tavalliset ihmiset ovat lähteneet mukaan korruptioon. Kyse ei ole ollut mistään moottoripyöräjengiläisistä vaan tavallisista mestareista ja insinööreistä.

Ahon mukaan yrityksissä oleva vaikenemisen kulttuuri estää ikävien asioiden paljastumista. Varsinaisten rikostentekijöiden lisäksi yrityksessä on lähes aina myös silminnäkijöitä, epäilijöitä ja ihmettelijöitä, jotka eivät ole puuttuneet asioihin. Suurin osa henkilökunnasta joko pelkää tai ei jaksa puuttua. He eivät halua sitä häiriötä elämäänsä, minkä puuttuminen tai ilmianto aiheuttaisi.

”Pitkään jatkuessaan tällainen toiminta mädättää yrityskulttuuria”, Aho sanoo.

Asiaa voisi verrata työmaan siisteyteen. Jos jo heti ensimmäiseen roskaan ei puutua, niin se tulkitaan viestiksi, että roskaaminen on hyväksyttyä. Pian koko työmaa on täyttynyt roskista.

Ilmiantaja joutuu helposti vastatoimien kohteeksi. Esimerkiksi, kun Jussi Aho ilmiantoi oman alaisensa poliisille epäilyttävien muuraustyölaskujen vuoksi, seurasi tästä uhkauskierre, joka johti lopulta uhkaajan saamaan tuomioon hovioikeudessa.

Todistajan asema voi olla vaikea työmarkkinoilla. Esimerkiksi asfalttikartellin todistaja ei saanut enää töitä asfalttialalta, kertoi tutkimuspäällikkö Antti Norkela Kilpailu- ja kuluttajavirastosta. Esimerkkejä on hänen mukaansa myös siitä, että ilmiantaja on savustettu ulos yrityksestä.

Valtionsyyttäjä Ritva Sahavirta kertoi, että yhdessä tapauksessa ilmiantaja kuoli työolosuhteissa, mutta näyttöä rikoksesta ei löytynyt.

Dopingin paljastaneella urheilutoimittajalla on ollut samanlaisia vaikeuksia toimia urheilun parissa. Hiihdossa Lahden dopingkäryt kertoivat, että maailman huipulle ei oltu päästy puhtain keinoin. Suomen liike-elämässä tämä on Ahon mukaan mahdollista. Jossain muussa maassa näin ei ole. Tämä luottamus on Ahon mukaan puolustamisen arvoinen asia.

Kansainväliset vertailut osoittavat, että luottamukseen perustuvat valtiot, kuten Pohjoismaat tai Japani, pärjäävät muita paremmin.

Ahon mukaan eettisyys on turvallisuutta lisäävä asia. Siksi hän on käynnistänyt omassa yrityksessään etiikkakoulutuksen, jossa on tuotu esiin luvaton toiminta ja keinot tunnistaa ne. Hän on halunnut luoda yrityskulttuurin, jossa korruptiota ei hyväksytä missään muodossa.

Korruption hinta on valtava – samoin ilmiantamisen

Oikeus- ja työministeri Jari Lindström totesi seminaarissa, että Euroopan parlamentin tilaaman tutkimuksen mukaan korruption hinta voisi olla jopa 990 miljardia euroa vuodessa.

Hallituksessa onkin valmisteilla korruption vastainen strategia. Se on parhaillaan lausuntokierroksella. Siinä muun muassa pohditaan, miten ilmiantoa kehitetään ja miten ilmiantajaa suojellaan. Jopa kuuluisa Aarnio-oikeudenkäynti lähti liikkeelle yksittäisen kansalaisen ilmiannosta ja poliisin nimettömistä kirjeistä. Tapaus myös kertoo millaisessa pelon ilmapiirissä jopa poliisit olivat tapauksen alkaessa.

Toisin kuin esimerkiksi OECD on suositellut, meillä ei ole lainsäädäntöä, joka velvoittaisi ja takaisi ilmiantajan suojan. Esimerkiksi Vantaan kaupungin lakimies sanoi, että hän ei voi taata, ettei ilmiantajan nimi tulisi julkiseksi.

Ruotsissa tilanne on parempi, sillä siellä on laitonta yrittää edes selvittää, kuka on vuotanut tietoja medialle. Meillä lehtiin on saatettu tehdä jopa poliisin iskuja vuotajan paljastamiseksi. Jopa Helsingin Sanomat on joutunut tällaisen iskun kohteeksi. Silti korruption paljastaminen on meillä jäänyt liiaksi median vastuulle.

Monet yritykset saattavat suhtautua ilmiantokanavaan jopa negatiivisesti. Siksi vaihtoehdoksi on esitetty julkista ilmiantokanavaa tai rikostapauksissa suoraa yhteydenottoa poliisiin. Suomessa on myös jo palveluntarjoajia, jotka tarjoavat ilmiantajille suojatun kanava. Ainakin Fira aikoo ottaa sellaisen käyttöönsä.

Korruptio on vaikutusvallan väärinkäyttöä edun tavoittelemiseksi

Hallituksen strategiassa korruptio on määritelty suppeasti: se on vaikutusvallan väärinkäyttöä edun tavoittelemiseksi. Monen mielestä määritelmän pitäisi olla laajempi ja ottaa huomioon myös rakenteellinen ja poliittinen korruptio.

Suomessa suppean määritelmän mukaista katutason korruptiota on vähän, mutta todellinen ongelma onkin rakenteellinen korruptio. Se ulottuu kaikkialle, ja joidenkin mukaan jopa oikeuslaitokseen saakka. Silmiinpistävää on, että kihlakunnanoikeudet jakavat haluttomasti tuomioita kaupunkiensa napamiehille: suurille työllistäjille tai poliittisille vaikuttajille. Valtionsyyttäjä Ritva Sahavirta sanoi, että oikeudenkäynti olisi tällaisissa tapauksissa syytä siirtää toiselle paikkakunnalle.

Niin sanottuun maan tapaan kuuluu myös se, että halutaan miellyttää omaa tuttavapiiriä, ovat nämän sitten golf- tai metsästyskavereita, uskonveljiä, sukulaisia, puoluetovereita tai vaikkapa vapaamuurareita, kuten tapahtui Turun taudin yhteydessä. Esteellisyyssääntöjen tuntemus on julkisella puolella heikkoa ja siksi tuttavien asioiden käsittelyssä ei jäävätä itseä.

Jonkin yrityksen suosimisessa voi olla kyse myös siitä, että niin sanotun hovitoimittajan tuotteen uskotaan olevan ylivertainen eikä sitä uskalleta siksi vaihtaa halvempaan. Hankintaa saatetaan sitten ohjata suosimaan tuota tuttua tuotetta.

Vaikutusvallan väärinkäytön kriminalisointia pohditaan parhaillaan. Sen sijaan kartellin kriminalisoinnissa ei ole edetty. Se poistettiin rikoslaista vuonna 1992 ja vuonna 2014 Helsingin yliopisto teki hallituksen tilauksesta selvityksen, jossa todettiin, että se olisi syytä palauttaa rikoslakiin. Kataisen, Stubbin ja Sipilän hallitukset eivät kuitenkaan kiirehtineet asian kanssa, vaikka muissa EU-maissa suuntana on ollut lainsäädännön kiristäminen Yhdysvaltain mallin mukaiseksi.

Pääministerinä Alexander Stubb osoitti sen sijaan aktiivisuutta hallintarekisterilain aikaansaamiseksi, millä yritysten todellinen omistus olisi saatu median valvovan silmän ulottumattomiin.

Oikeusvaltion vai poliittisen järjestelmän vahvistamista?

”Korruption vastaisella työllä olemme mukana vahvistamassa demokraattista järjestelmää ja oikeusvaltiota. Lisäämme myös kansalaisten luottamusta päätöksentekoon ja päätöksentekijöihin”, Lindström sanoi.

Hänen mukaansa rakennusalalla korruptiota kitkisi parhaiten se, kun kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet saada rakennuslupa tai kilpailla urakoista.

Lindstöm väisti kysymyksen siitä, ovatko kansanedustajat edelleen etuoikeutetussa asemassa vaalirahan kerääjinä, koska he ovat lainsäätäjinä rajanneet itsensä korruptiolainsäädännön ulkopuolelle. Kansanedustajan etiikkaa mitataan erityisesti silloin, kun hän toimii kunnanvaltuutettuna päättämässä rahoittajiensa kaavoitusasioista. Lindström sanoo itse kokeneensa, että kunnanvaltuutetun on hankala jääviyssyisen vuoksi samaa aikaa istua esimerkiksi kaupan keskusliikkeen hallintoelimissä.

Sote- ja maakuntauudistus luovat poliitikoiden vallankäytölle uuden portaan. Vaalikelpoisuutta ei rajoiteta, joten sama henkilö voi olla kunnassa, maakunnassa ja eduskunnassa päättäjänä.

Kuntamarkkinoiden avautuminen tarkoittaa yhtiömuotoisuuden lisääntymistä. Maakuntien palvelukeskukset tulevat olemaan osakeyhtiöitä, jotka tuottavat palveluja. Niitä tulee kuitenkin koskemaan julkisuuslaki ja rikosoikeudellinen virkavastuu.

Miksi lahjuksia edelleen annetaan?

Valtionsyyttäjä Ritva Sahavirran tilastot vuosilta 2011-2015 kertovat, että julkisella puolella syyttäjälle saapui 29 tapausta, joista kuusi oli törkeitä. Syytteisiin niistä meni 11 tapausta. Lahjuksia siis edelleen annetaan.

Sahavirta arvioi, että kyse on osin maan tavasta eli osalliset eivät aina edes tunnista tekevänsä mitään rikollista. Varsinkin rakennusalalla korruption tunnistaminen on hänen mukaansa vaikeaa ja kielletyn vieraanvaraisuuden rajanveto on vaikeaa. Kyse saattaa olla matkasta tai vain golfin pelaamisesta. Nyrkkisääntö Sahavirran mukaan kuitenkin on, että virkamiehen ei ole sopivaa ottaa yksityiseltä taholta mitään vähänkään arvokasta etua tai kestitystä ja erityisen pidättyväinen pitää olla silloin, kun voi työssään vaikuttaa tuon tarjoajan liiketoimintaan.

Kaksi vuotta sitten järjestetyssä korruption vastaisessa tilaisuudessa yksi liikemies totesi Sahavirralle, että ongelma on se, että virkamiehet eivät halua tehdä virkatoimia omassa työhuoneessaan vaan vaativat työstään palkaksi arvokasta kestitystä.

Erityisen tyrmistynyt Sahavirta on ollut huipputason johtajien röyhkeydestä, kun he ovat oikeudessa vakuutelleet kirkkain silmin, että tämä on ollut aivan normaali tapa liike-elämässä.

Ulkomailla tavat ovat vielä röyhkeämmät. Kyseinen liikemies oli maksanut kymmeniä tuhansia euroja saadakseen päätöksiä. Monesti lahjus on peitelty konsulttipalkkioksi. ”Kuuluisat konsulttilaskut ovat näppärä tapa selittää mitä tahansa”, Sahavirta sanoi.

”Pitkän kokemuksen myötä voi sanoa, että sana konsultti ei tuo mitään laillista mieleeni. Lähes jokaisessa talousrikosjutussa on mukana konsultti ja konsulttilaskutus. Maksetaan isoja laskua katsomatta mitä on tehty. Konsultin tuntilaskulla ei ole mitään ylärajaa.”

Poliittinen vaikuttaminen on yksi osa korruptiota. Varsinkin kaavoituspäätöksillä on valtava rahallinen arvo, ja vuoden 2007 vaaleissa kauppakeskusliikemiehet olivat valmiita valtaviin vaalitukiin vastineeksi myönteisestä suhtautumisesta kauppakeskusten rakentamiseen. Nykyhallituksessa tuo toive on otettu huomioon normitalkoissa, jotka ensimmäisenä kohdistettiin nimenomaan kauppakeskusrakentamisen vapauttamiseen.

Poliitikoita ja heidän lahjojiaan (vaalirahoittajiaan) on hyvin harvoin tuomittu oikeudessa näytön vaikeuden vuoksi. Jopa hovioikeus linjasi äskettäisissä vaalirahaoikeudenkäynneissä, että vaalirahaan pitää suhtautua toisin kuin muuhun lahjoitukseen.

”Korruptiorikoksessa näyttökynnys nousee tavattoman korkealle verrattuna esimerkiksi huumausainerikokseen. Siksi tuomioita on usein annettu verorikoksena, koska siihen näytöksi riittää pelkästään se, että kyseessä on perusteeton kulu”, Sahavirta totesi.

”Lahjuksia annetaan, koska se edelleen kannattaa ja koska rikoksen näyttäminen on niin vaikeaa”, Sahavirta tiivisti esityksensä.

Mallia moraaliin Ruotsista

Ruotsissa ja Suomessa suhtautuminen kestitykseen poikkeaa jonkin verran toisistaan. Ruotsissa yrityksillä ei ole Lapin-majoja, joihin asiakkaita viedään. Kestityksen rajatkin ovat toiset. Ruotsissa sopimattoman aterian raja on 20 euroa, mutta Suomessa se nousee yli sadan euron.

Kuten työturvallisuudenkin osalta niin myös korruption vastaisessa työssä ruotsalaiset yritykset, kuten Skanska, ovat olleet suunnannäyttäjiä. Skanskan historia ei ole ollut sen paremmin lahjonnan kuin kartellienkaan suhteen nuhteeton, mutta nyt se on nostanut eettiset asiat samaan kategoriaan työturvallisuuden kanssa. Venäjältä ja Etelä-Amerikasta se jopa poistui, kun sen uudet eettiset säännöt eivät mahdollistaneet liiketoiminnan jatkamista.

Meillä Rakennusteollisuus RT on uuden strategiansa yhteydessä laatimassa myös eettisiä pelisääntöjä.

 

Lisälehti 2, Vaasan yliopiston kansalaiskysely piilokorruptiosta, toukokuu 2017

 

Suomalainen korruptio piiloutuu hyvä veli- tai uskon- ja puolueveliverkostoihin ja ilmenee epäterveenä vastavuoroisuutena, kertoo Vaasan yliopiston tutkimus, jossa kerrotaan tästä lukuisia esimerkkejä myös kaavoituksesta ja rakentamisesta.

Piilokorruptiota koskeva raportti on kolmas osa korruption selvitystyötä Vaasan yliopistossa. Aiemmat raportit keskittyivät hyvä veli –verkostoihin ja rakenteelliseen korruptioon.

Emeritusprofessori Ari Salminen ja tutkimusjohtaja Olli-Pekka Viinamäki saivat satoja kertomuksia piilokorruptiosta kansalaisilta. Tämä kertoo siitä, että kansainvälisten vertailujen luoma kiiltokuva suomalaisen korruption vähäisyydestä ei ole koko totuus. Suomesta löytyy paljon piilossa olevaa korruptiota, jossa liikutaan laillisen ja laittoman, eettisen ja epäeettisen harmaalla vyöhykkeellä.

Tarinoita kuntiin liittyvästä korruptiosta oli eniten eli noin 160, valtionhallinnosta 80, yksityiseltä sektorilta 120 ja loput olivat kolmannelta sektorilta ja muualta. Professori Ari Salmisen mukaan tämä ei suoraan kerro siitä, että kunnat olisivat välttämättä piilokorruption ylimpiä pesäkkeitä, vaan siitä, että kansalaiset ovat tekemisissä lähinnä kuntapalveluiden kanssa.

Rakennus- ja kiinteistöala ”hyvin” edustettuna

Korruption osalta silmällä pidettäviä riskialoja ovat mun muassa. puolue- ja valtapoliittisesti värittyneet nimitykset, politiikan, erityisesti vaalien, ulkopuolinen rahoitus, julkiset hankinnat, suljettujen instituutioiden kuten säätiöiden varojen käyttö sekä kartellinomaiset pienten piirien taloudelliset toimet.

Piilokorruption vaaravyöhykkeet ovat kansalaisten epäilyjen mukaan esimerkiksi vakuutusalalla, kaavoituksessa ja rakentamisessa, terveydenhuollossa, kuntien henkilöstöpolitiikassa ja tuulivoimakysymyksissä.

”Esimerkiksi tuulivoimaan liittyvää piilokorruptiota tuli esiin kertomuksissa epäasiallisena ja puutteellisena asioiden käsittelynä sekä sukulaisten suosimisena”, Salminen kertoo.

Tässä yksi esimerkki:

  • ”… varsinkin pienissä kunnissa päätöksentekijät ovat usein samanaikaisesti maanvuokraajina tai muulla tavoin hyötymässä tuulivoimaloista, oma etu vaikuttaa monella tavalla päätöksentekoon. … Ympärivuotiselle vapaa-ajanpaikkakunnalleni suunnitellaan tuulivoimaloita… kaikkien valmistuttua muodostuu [monen] tuulivoimalan yhtenäinen tuotantoalue. Kaikissa on sama toiminnanharjoittaja. Asukkaat vastustavat näitä hankkeita raivoisasti… Kunnan päättäjät haluavat tuulivoimaa verotulojen toivossa ja lisäksi maanomistajat, joiden maille voimaloita suunnitellaan, ovat kunnan suurimpia veronmaksajia, joten näyttää siltä, että kunnan päättäjiä kiinnostavat heidän halunsa enemmän, kun tavallisten asukkaitten mielipiteet. Paikkakunnalla toimii melko aktiivinen kyläseura… tuulivoimatoimija lupasi kyläseuralle 100.000 euroa ”kylänkehitysrahaa”, mikäli seura pyrkii edistämään tuulivoimaloiden pääsyä paikkakunnalle. Lisäksi tuulivoimatoimija on tarjonnut kaikille hankealueiden rajanaapureille ”naapurisopimusta”, jolla se lupaa maksaa maanomistajille vuosittaista korvausta siitä, että he ”eivät rakenna mailleen sellaisia korkeita rakennuksia, jotka haittaavat tuulivoimaloiden toimintaa”. Korvauksen maksaminen alkaa lupauksen mukaan siinä vaiheessa, kun tuulivoimalat on otettu kaupalliseen käyttöön. Aika monet maanomistajista hyväksyivät tarjouksen, vaikka eivät kannatakaan tuulivoimaloiden rakentamista.”

Toinenkin esimerkki liittyy tuulivoimaan:

  • ”Päätettäessä tuulivoimalan suunnittelutarveratkaisusta teknisessä lautakunnassa, ei esittelijänä toimiva rakennustarkastaja suostunut ottamaan kuultavaksi meluasiantuntijaa, vaan … virkamiehen, joka on itsekin tuulivoimayrittäjä. Henkilö painosti lautakuntaa sanomalla, että suunnitteluratkaisu on pakko hyväksyä.”

Kaavoitukseen liittyvästä korruptiosta raportissa on kuvaava esimerkki:

  • ”Kerran yksi poliitikko… sai läpi ehdotuksensa, että tehtyä selvitystä ei merkitä tiedoksi vaan kaavasuunnittelijoiden täytyy ensin tehdä uusi (erilainen) selvitys. Puuttumatta siihen miten kyseenalaista on, että ltk ei suostu merkitsemään tiedoksi valmista selvitystä, aloimme ihmetellä sitä uutta selvityspyyntöä, se ei liittynyt työn alla olevaan hankkeeseen kuin etäisesti. Sitä tehdessä kävi ilmi, että kyseinen poliitikko on valittanut yhdestä toisesta kaavahankkeesta, jonka alueella hän omistaa maata. Nyt virkatyönä tehtäväksi määrätty selvitys oli sellainen, jota poliitikko selvästi aikoi käyttää oman valituksensa tukena. Hän siis käytti yhden valmistelijan usean kuukauden työajan oman henkilökohtaisen asiansa ajamiseen. Vastaavasti hän ei enää vastustanut lautakunnassa yhtä toista kaavahanketta, jota vastaan hän oli pitkään puhunut. Meille jäi epäilys, että tässä oli tehty jotain vaihtokauppoja”.

Monet muutkin kertomuksista liittyvät maanomistukseen ja kaavoitukseen sekä niissä esiintyviin epäilyihin eturistiriidoista ja jääviyksistä.

  • ”yleiskaavan laadinnassa yksittäisiä maanomistajia todettiin esteelliseksi asian laatimisessa, mutta ohjaustyöryhmässä oli henkilö, jonka yrityksillä oli merkittäviä suoranaisia intressejä asiassa.”
  • ”Eräs kauppaketju oli aikeissa hankkia tontin kunnan mailta. ..jolle perustaa kaupan. Valtuusto ei suostunut myymään tonttia, koska paikallinen kauppa olisi kärsinyt kilpailusta. Monet kunnanvaltuutetuista istuvat myös paikallisen kaupparyhmän valtuustossa.”
  • ”[kauppaketju] saa haluamansa kaavamuutokset ja rakentamiseen tarvittavat luvat sellaisiin paikkoihin mihin joku muu toimija ei niitä saa… Kunnallisessa päättämisessä joutuu jääväämään itsensä, jos käsitellään omistamansa yrityksen asioita. Vaikkapa tontin ostamista. Kysyn, että kuinka monella valtuuston jäsenellä on taskussaan [kauppaketjun] … jäsenkortti? Eikö silloin ole omistaja ja pitäisikö silloin jäävätä itsensä ko. kaupan tonttiasiaa käsiteltäessä.”

Rakentamiseen liittyvistä kartelleistakin löytyi esimerkkejä.

  • ”… ystäväni työskentelee yritysmyyjänä suuressa rakennustarvikeliikkeessä pääkaupunkiseudulla. Hän on ansainnut pikku hiljaa suurten rakennusliikkeiden johtajien luottamuksen. Hän kertoi minulle, että Suomen suurimpien rakennusliikkeiden johtajat tekevät ”asiakasmatkan”… työnantajan kutsumana, … ystäväni isännöi näitä yritysmatkoja, tänä vuonna syksyllä tutustumaan Puolassa suurille rakennusmessuille, vai oliko se suureen puolalaiseen raken-nustarviketehtaaseen. Nämä johtajat sopivat sitten yhdessä illanvietoissa seuraavan vuoden suurten rakennusprojektien tarjousten alimmasta hinnasta. Sopivat siis etukäteen, minkä suuren rakennusprojektin hintakilpailutuksen kukin yritys ”voittaa” ”tiukimmalla” hinnalla seuraavana vuonna.”

Hyvä veli -verkot junailevat etuja sisäpiireilleen

Yksi piilokorruption muoto on epäterveet verkostot ja kollegoiden suosinta eli niin sanotut hyvä veli verkostot.

”Eturistiriitoja, esteellisyyttä, ulospelaamista, kartelleja, suosikkijärjestelmiä”, Ari Salminen kuvailee.

Hyvä veli –verkostot ovat keskeinen osa vallankäyttöä niin liike-elämässä kuin kuntatasollakin. Niitä saatetaan käyttää hyväksi niin urakoiden kuin jopa arvotonttienkin saamiseksi. Tällaisia esimerkkejä on takavuosina tullut monista kunnista.

  • ”… alueesta riippuen ollut kova kysyntä uusilla omakotitonteilla. Uuden alueen tontit arvotaan siten, että kaikkien halukkaiden nimet ovat samassa astiassa ja sieltä nostetaan nimiä ja nostojärjestyksessä saa valita haluamansa tontin. Tonteista osa on merkitty KH eli kaupunginhallituksen varaama eli ns hyvävelitontti. Joskus lehdessäkin ao. kaupungin virkamies puolusteli asiaa sillä että jos esimerkiksi muualta päin olisi lääkäri tulossa kuntaan niin olisi antaa tontti tällaiselle paremmalle henkilölle. No asia on vieläkin huonommin koska erään alueen parhaan tontin joka oli KH:n varaama sai eräs hyvätuloinen tilitoimistoyrittäjä, joka oli jo aikaisemmin teettänyt kaksi taloa kunnan alueelle ja viimeisin oli noin kilometrin päässä tästä nykyisestä. … kukaan ei asiaan puutu.”

Kollegoiden välisen aseman luoma liiallinen yhteisymmärrys konkretisoituu epäilyinä sekä esteellisyydestä että siitä, että epäterveitä kytkentöjä pyritään hyödyntämään.

  • ”… Kaavoittamattomilla rannoilla on rakennuskielto. Uusia rakennuksia saa tehdä vain mikäli saa poikkeamisluvan rantarakentamiskiellosta. Kaavatyö näillä rannoilla oli jo käynnissä, joten oli tiedossa, että sinne on tulossa rantaan julkinen kävelytie. Siksi alueen poikkeamislupiin kirjoitettiin rakentamisen ehdoksi, että ranta-alue tulee jättää vapaaksi ja varautua siihen, että sinne tulee rantaraitti. Kyseiset rannan omistajat rakensivat huvilansa ja vastoin lupapäätöstä täyttivät merenrantaa ja ottivat rannat tarkkaan omaan käyttöön. Kun asiaan yritettiin virkamiesten puolelta puuttua, he väittivät virallisia lupapapereita väärennetyiksi. Vaikka toimitimme poliittisille päättäjille oikeaksi todistetut leimatut arkistokappaleet, poliitikotkin väittivät niitä väärennetyksi ja kielsivät meitä virkamiehiä enää tuomasta niitä papereita keskusteluun. Rannat jätetään näiden varakkaiden henkilöiden yksityiskäyttöön ja julkinen kävelyreitti linjataan sisämaan kautta. Tämä oli ehkä räikein, konkreettinen näyttö siitä, että rahalla ja suhteilla saa mitä vaan. Sama porukka yritti jopa saada puomin yleiselle tielle, ettei läheisen kerrostaloalueen asukkaat tule heidän naapurissaan olevalle yleiselle uimarannalle.”

Hyvä veli -verkostojen eräänlaisena ääriesimerkkeinä nostettiin esiin uskonnolliset yhteisöt, jotka ainakin joissakin osin Suomea ovat varsin tiiviitä.

  • ”… [iso rakennusliike] rakennutti kaupungin vuokratontille … kovan rahan myynti kohteita ja samalla yhden vuokratalo kohteen. Tontin saamisen ehtona oli että kortteliin rakennetaan myös vuokratalo kohde, josta ei ilmeisesti ole sovittu kirjallisesti vaan suullisesti, kävi ilmi sivullisen kuultua kahvipöytä keskustelussa. Ko. yhtiön johtajana toimi [henkilö, joka oli samaan aikaan kaupungin teknisenä johtajana ja kuului uskonnolliseen liikkeeseen]… vaikuttaen tonttien saantiin. … (vuokratalon) myynti hoidettiin kaikessa hiljaisuudessa ns. pöydän alta, julkisessa markkinoinnissa asunnot eivät koskaan olleet. Kun asunnot oli myyty lähipiiriin, oli saman tein [yhdelle uskonveljellä ja hänen firmallaan] myynnissä ko. yhtiön esim. yksiöt jopa 15.000 euroa kalliimmalla hinnalla netissä. Ensiksikin tontin saannin edellytys oli vuokratalon rakentaminen, josta ei myytäisi kohteita ja toiseksi myynti hoidettiin tiskin alta hiljai-sesti ko. firman asiakkaille ilman julkista markkinointia lähipiiriin. Isännöinti oli myös [samalla firmalla]. Jotkut piirit vetivät välistä aika ison tilin…. Samanlaista kiinteistö- ja asuntokauppaa on tehty [useammassa kunnassa tuolla alueella]. [Uskonnollinen väki] on verkostoinut todella vahvasti ja käyttävät väkensä piirissä toimivien yritysten palveluja mieluummin kuin muiden jos mahdollista. …”

Seuraava kertomus tuo esille hyvä veli -verkostoihin liittyviä vaihtokauppaepäilyksiä.

  • Olin työpaikalla, jossa johtajani oli kunnallispolitiikassa mukana ns. ”kärki-ryhmässä”. En voinut uskoa silmiäni ja korviani, kun näin, miten hyvä veli järjestelmä toimi hienosti yli puoluerajojen. Olimme ammattiopetuspuolella ja työnkuvaani kuului työmaiden valvominen ja ohjeistaminen. En aluksi ymmärtänyt, että kaikki työmaat, jossa oppilaat olivat, olivatkin pomon sukulaisia, poliittisia tuttuja tai hyvä veli verkostoon kuuluvia henkilöitä. Työmaa saattoi kestää parikin vuotta ja huipentumana edellä mainitusta kohteesta esim. lasku-tettiin jokunen sata euroa, kun todellinen työnarvo olisi ollut jopa 200 000 euroa. Näitä työmaita oli parhaimmillaan 20 kpl yhtä aikaa. Vastapalveluina tuli matkoja kaukomaille (ei itselleni), edullisia asunto-osakkeita joissa oli hyvä tuotto, jne. Otin asian esille kokouksessa ja kerroin tämän olevan veronkiertoa … 2kk:n kuluttua sain lopputilin tuotannollista syistä.”

Monet kansalaisten kertomuksista koskivat julkisen sektorin kilpailutuksia ja hankintoja. Epäilyt kohdistuivat erityisesti hankinnoissa sovellettaviin kriteereihin ja siihen, miten kilpailutusmenettely viedään läpi.

  • ”… Kilpailutuksessa käytetään yhden toimijan ominaisuuksia ehtokriteereinä, joten muut eivät ”pysty” tarjoamaan. Näin menee jokainen kilpailutettu julkinen hanke sinne minne se haluttiin menevän.”

Seuraavassa tapauksessa tuplaedustus antaa aihetta epäillä epätervettä verkostoa, jolla ohjataan työt kaverille.

  • ”… kaupungilla on tekninen johtaja, joka suosii päätöksissään sellaisia henkilöitä, jotka äänestävät lautakunnissa tai muualla hänen toiveensa mukaan. Esim. kaupungin työntekijä kertoi, että tekninen johtaja valitsee erään rakennus/remonttifirman tarjoukset, koska firman johtaja on valvontalautakunnan puheenjohtaja ja tekninen johtaja on ko. lautakunnalle kuuluvia asioita esittelemässä ja tekee lausuntoja ja haluaa asioiden menevän tietyllä tavalla. Firman johtaja tietää mitä tarjota, että on halvin tarjous. Kun on rakentamisen aika, firmalta tulee ylimääräisiä laskuja, jotka muiden firmojen tarjouksissa oli laskettu jo hintaan ja on saattanut olla myös valitun firman tarjouksessa. Eli rakentaminen onkin paljon kalliimpaa kuin mitä muilla olisi ollut, mutta kaikki maksetaan.”

Piilokorruption torjuminen

Vaikka piilokorruptiota on vaikea hahmottaa ja rajata, niin kansalaisten kertomukset osoittivat, ettei piilokorruptio ole ensisijaisesti lain rikkomuksia kuten lahjontaa tai korruptiorikoksia. Sen sijaan kansalaiset epäilevät esimerkiksi valta-aseman ja vaikutusvallan väärinkäyttöä eri toimialoilla.

”Kansalaisten vähättelyä, asiantuntija-aseman liiallista korostamista, käsiteltävien asioiden viivyttelyä, siirtelyä, salaamista ja piilottelua, jääviysongelmia, puutteita kilpailutuksessa”, luettelee Salminen.

Tämä koskee myös poliittisia puolueita, jotka kunnissa käyttävät esimerkiksi ylintä kaavoitusvaltaa. Poliittisissa virkanimityksissä näkyvä politisoituminen on eräänlainen kaksiteräinen miekka. Nimitettävä tulee riippuvaiseksi poliittisesta tahdosta. Poliittisesti nimitetty virkamies voi olla sitoutuneempi yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin kuin henkilö jolla ei ole tämän kaltaista kokemusta.

Professori Ari Salmisen mukaan korruptionvastainen työ on aiheellista ulottaa Suomessa myös piilokorruption vaikutusten ja seurauksien torjuntaan.

Monissa maissa on esimerkiksi otettu käyttöön kaikille avoin ilmoittamiskanava, jossa voi ilmoittaa ja paljastaa rikkeitä sekä kertoa korruptioepäilyksistä. Tärkeää tällaisessa niin sanotussa whistleblowing -kanavassa olisivat helppokäyttöisyys ja ilmoittajien suojeleminen kosto- ja vastatoimilta.

Lisätietoa: Salminen Ari & Viinamäki Olli-Pekka (2017) Piilokorruptio Suomessa: Mitä kansalaiset kertovat? Vaasan yliopiston raportteja, 3. Aiheesta on ilmestynyt myös Ari Salmisen tutkielma Rakenteellinen korruptio.

 

Lisälehti 3

3.7.2017 HS

Espoolainen kokoomusvaikuttaja sai viiden vuoden tuomion

Vuonna 2010 Espoon käräjäoikeus vangitsi seitsemän ihmistä epäiltynä talousrikoksista, jotka liittyivät Espoon Leppävaarassa sijaitsevan kerrostalon rakennuttamiseen. Länsi-Uudenmaan poliisi epäili, että rakennuttamista varten saatua rahaa oli käytetty muuhun tarkoitukseen, mikä vei talon rakennuttaneen IdeaPro Oy:n konkurssiin.

Vyyhden keskiössä oli Kultalampi-niminen asunto-osakeyhtiö Espoon Leppävaarassa. Kultalammesta piti tulla korkeatasoinen senioritalo, mutta se ei koskaan toteutunut.

Sampo-pankki osti keskeneräisen rakennustyömaan konkurssipesältä, ja rakennus muutettiin tavalliseksi suurehkoksi kerrostaloksi, jonka nimeksi tuli asunto-osakeyhtiö Leppävaaran Aurinkopiha. Talo paljastui pian ongelmalliseksi, sillä siinä havaittiin hyvin vakavia puutteita vesi- ja viemäritöissä.

Poliisi tutki vuosia hankkeeseen liittyneitä talousrikosepäilyjä

Kaikki syytteet ja korvausvaatimukset menivät vuonna 2015 nurin Espoon käräjäoikeudessa näytön puutteen vuoksi. Tuomio muuttui heinäkuussa 2017 Helsingin hovioikeudessa, joka tuomitsi useita pitkä vankeusrangaistuksia.

Hovioikeus hyväksyi syyttäjän Harri Bergströmiä, Matti Hyvöstä, Ilkka J. Karia ja Petri Temisevää vastaan ajetut rangaistusvaatimukset kahdesta törkeästä kirjanpitorikoksesta ja kahdesta törkeästä velallisen epärehellisyydestä.

Bergström, Hyvönen ja Kari saivat hovioikeudessa tuomiot myös törkeästä velallisen petoksesta. Kari tuomittiin lisäksi törkeästä petoksesta.

Pisimmän vankeusrangaistuksen, viisi vuotta ehdotonta, sai kiinteistöyrittäjä ja entinen espoolainen kokoomusvaikuttaja Ilkka J. Kari. Hän on toiminut myös Espoon kaupunginhallituksen puheenjohtajana.

Hovioikeus katsoo, että Kultalampi-nimisestä asunto-osakeyhtiöstä ja sen rakennuttajayhtiö IdeaProsta siirrettiin miljoonia euroja rakennushankkeen ulkopuolelle. Osittain tämän seurauksena yhtiöt ajautuivat vaikeuksiin ja lopulta konkurssiin.

Hovioikeuden tuomion mukaan Kari ja muut tuomitut käyttivät määräysvaltaa molemmissa yhtiöissä. Karin, Bergströmin, Hyvösen ja Temisevän todettiin merkinneen keinotekoisella järjestelyllä vääriä tietoja IdeaPron ja asunto-osakeyhtiön kirjanpitoihin.

”Vastaajat olivat optiokaupan ja minuuttirahasiirtojen avulla luoneet IdeaPro Oy:n ja asunto-osakeyhtiön sekä vastaajien muiden yhtiöiden välille tekaistuja velkasuhteita, joiden perusteella vastaajat olivat siirtäneet varoja rakennushankkeen ulkopuolelle”, hovioikeus perusteli ratkaisuaan.

Toiminta johti yhtiöiden maksukyvyttömyyteen. IdeaPro asetettiin konkurssiin helmikuussa 2009, ja asunto-osakeyhtiö koki saman kohtalon kyseisen vuoden heinäkuussa.

Yhtiöistä oli 4.7.2006–3.12.2008 siirretty ilman hyväksyttävää syytä noin 6,6 miljoonaa euroa rakennushankkeen ulkopuolelle.

Rakennushankkeeseen tarkoitettuja rahoja käytettiin muun muassa epäonnistuneisiin sijoituksiin Yhdysvalloissa.

Karin lisäksi myös muut tuomitut saivat hovioikeudesta pitkät vankeusrangaistukset: Hyvönen 4 vuotta ja 9 kuukautta, Temisevä 4 vuotta ja 7 kuukautta sekä Bergström 4 vuotta ja 2 kuukautta.

Miehet tuomittiin myös maksamaan miljoonien eurojen vahingonkorvaukset.

Kahden vastaajan osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua. He eivät siis saaneet rangaistusta tai vahingonkorvauksia kontolleen.

 

 

 

 

 

 

 

 

.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Keskustelu artikkelista: 9 kommenttia

  • Toivotttavasti lähes 200 sivua kurkistusta rakentamisen pimeälle puolelle ei pelota. Itseäni viehätti näissä Armas Puolimatkan tapaisisssa rötösherroissa se, että he uskalsivat panna itsensä likooon ja tulosta tulosta tuli, vaikka rapatessa roiskuikin. Elämässä oli elämisen makua. Moni noita aikoja muistellut, muistelee nimenomaan niitä vapaita yhdessä rentoutumisen hetkiä.

    Vastaa
  • Huikea lähihistorian sukellus ja dokumentointi Sepolta! Sietäisi saada lukijoita laajemminkin…

    Vastaa
  • Tämä pitäisi kyllä saada myös painettuna.

    Vastaa
  • Voi tätä lukemisen nautintoa ! Kiitos Seppo !

    Vastaa
  • Tampereen osalta asfalttikartellin kanteiden vanhenemiseen liittyy erikoinen tapahtuma, suoranainen juristikikka. Hallinto-oikeuskäsittelyn aikana kaupungin edustaja teki vanhenemisen katkaisuilmoituksen Lemminkäistä käsittelyssä edustaneelle lakimiehelle, sillä kyseisenä päivänä Lemminkäisen edustajaa ei ollut paikalla. Kyseisen lakimiehen toimeksiantoon Lemminkäiseltä ei kuitenkaan kuulunut katkaisuilmoituksen vastaanottaminen, joten hovioikeus ei hyväksynyt katkaisuilmoitusta. Kolme miljoonaa euroa kilahti Lemminkäisen kukkaroon

    Vastaa
  • seppo konttinen

    Erinomainen kokonaisselvitys rakentamiseen liittyvästä korruptiosta. Näyttä vahvasti siltä, että mikään korruptiokäytäntö ole muuttu nut vuosien saatossa. Nuorisosäätiön toimintakin jatkuu entiseen malliin. Päättävillä poliitikoilla ei näytä olevan kovin suurta intoa panna mätää vaalirahastusta järjestykseen. Istutaan keskuliikkeiden hallinossa, kunnassa päättämässä kaavoista ja eduskunnassa jaetaan sitten yritystukia oman puolueen vaalirahoittajille, esimerkiksi keskusliikkeille.
    Muun muassa näistä kuvioista kertoo ensi tammikuussa ilmestyvä kirjani ”Kallis ruokakassi”.
    Terveisin seppo konttinen

    Vastaa
  • malliksi tulevile sukupolville …!!!!!!!!!

    Vastaa
  • Turun tauti ei ole vain Turun tauti, vaan se on osa maan tapaa eli rakenteellista korruptioita.

    Se mikä tekee Turun erilaiseksi on härskiys ja se, että yleiskaava jätetään tarkoituksellisesti tekemättä tai tehdään niin epämääräinen, ettei se ohjaa asemakaavoitusta mitenkään, jolloin voidaan jalostaa sopivien maanomistajien tai maanvuokralaisten (vaalirahoittajien) kiinteistöjä luovasti.

    Turun kaupunginvaltuusto päätti 5.5. 1997 yksimielisesti että Turun suuralueelle 1 laaditaan keskustan osayleiskaava. Kaava-asiaa käsiteltiin viimeksi Turun kaupunginhalllituksessa tammikuussa 2002, jolloin luonnosta luvattiin joulukuuksi 2002. Nykyisin asia ei ole edes vireillä eli se on haudattu, koska ei sovi Turun mafialle.

    Jatkokirja Turun taudille tulossa mahdollisesti jo ensi vuonna.

    Vastaa
  • läheltä seurannut

    Kartelleja on ollut myös tukkureiden toiminnassa, pelattu alennusprosenteilla ja omilla hinnastoilla yhteistyössä kymmeniä vuosia, ainakin LVI ja sähkötukkukaupan alalla.

    Vastaa

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia