”En olisi uskonut, että jaksamiseni raja löytyy” – 100-vuotiaan kansakoulun 18 vuoden remontti uuvutti Hannu Lehtolan

Koulu vei tuhansia työtunteja ja kaikki liikenevät rahat, kertoo Hannu Lehtola remontti­projektistaan, joka alkoi vuonna 1999 ja päättyi 2017.

Kannattiko?

”Ei kannattanut. Mutta se oli pakko tehdä”, sanoo Lehtola.

”En olisi muuten uskonut, että jaksamiseni raja löytyy. Lähdin matkaan sillä asenteella, että kyllä minä tuollaisen talon selätän. En selättänyt, se selätti minut.”

”Minulla oli pää täynnä unelmia”

Sastamalan Mason kylässä, peltojen keskellä mäellä, 45 kilometrin päässä Tampereelta, seisoo kaunis vanha kyläkoulu, jonka Hannu Lehtola ja hänen silloinen vaimonsa ostivat viime vuosituhannen lopussa.

Lehtola oli tuolloin 27-vuotias, täynnä intoa ja ideoita. Remontoitavaa oli vuonna 1911 rakennetussa kansakoulussa ja siihen kuuluvassa keittola­rakennuksessa runsaat 500 neliötä.

”Minulla oli pää täynnä unelmia siitä, miten täällä tullaan elämään. Ajattelin, että teen tästä paikasta kasvavan perheemme kantatilan, jonne lapsenlapset aikanaan kokoontuvat.”

Talkoilla remonttia

Kun perhe muutti Tampereelta Sastamalaan, neljästä lapsesta ensimmäinen oli syntynyt ja toista odotettiin.

Ensimmäiset vuodet olivat työntäyteisiä ja vähäunisia, mutta koululla vietettiin myös sitä iloista ja yhteisöllistä elämää, josta oli haaveiltu.

Pidettiin talkoita: esimerkiksi parin kamarin lattialankut on käyty talkooporukalla purkamassa vanhan sahan purusiilon seinistä, höylätty ja asennettu koululle.

Koulun ullakkotila muutettiin tanssipaikaksi. Bändikorokkeelle nousivat tutut soittajat. Suunniteltiin kesäteatteriesitys ja haettiin naapurit katsomaan. Isoon taloon mahtuivat yöpymään kaikki kaverit.

Haaveillussa omavaraisuudessakin päästiin aika pitkälle: oli kanat ja kasvimaat. Lapset, kissat ja koirat juoksivat niitetyssä heinikossa.

Vuosien myötä taloprojekti alkoi olla yhä enemmän myös murheita ja turhautumista. Välillä piti ottaa pesäeroa taloon.

”2008 kävin rajalla, jaksanko vai en. Sen jälkeen muutin tapaani tehdä vähän vähemmän tinkimättömäksi. Tajusin, etteivät omat projektini ole tärkeintä maailmassa eivätkä ne voi ylittää tärkeysjärjestyksessä läheisteni hyvinvointia.”

Liian pikkutarkkaa tekemistä?

Nyt Lehtola ajattelee vuosien remonttiurakastaan, että ehkä hänen tapansa tehdä oli liian pikkutarkka. Pedanttinen tekeminen ja talon valtava koko sekä yksityiskohtien määrä olivat kestämätön yhdistelmä.

”Halusin olla perinneremontoija ja kunnioittaa talon rakentamisen aikaista tekemistä. Se oli upea asenne mutta ei aina toiminut käytännössä. Minulle tuli yllätyksenä se, miten vähän esimerkiksi yhtenä kuukautena saa aikaiseksi. Ja kaikki on tehtävä itse. Tässä maassa pitää olla suurin piirtein miljonääri, että olisi varaa palkata tekijöitä.”

Vuosi sitten Hannu Lehtola muutti toisen vaimonsa ja niiden lasten, jotka vielä asuvat kotona, kanssa Tampereelle pienkerrostaloon vuokrakotiin.

Ikkunaremontti jäi aloittamatta

46-vuotias Lehtola kuvailee itseään vanhaksi mieheksi, joka on saanut remonttihalunsa tyydytettyä ja joka siirtyy nyt enemmän kuin mielellään uuteen elämänvaiheeseen.

Kansakoulussa asuu vuokralla Lehtolan ystäviä. He tietävät, että lähtö tulee, kun Lehtola saa talonsa myytyä.

Lehtola käy osan viikosta tekemässä mekaniikka­suunnittelijan töitään kansakoulunsa keittola­rakennuksessa.

Paljon tuli valmiiksi, paljon jää tekemistä myös seuraavalle omistajalle. Esimerkiksi ikkunaremonttia Lehtola ei koskaan ehtinyt aloittaa.

Kouluun käytetyt rahat ovat menneet enimmäkseen kankkulan kaivoon, Lehtola kertoo.

Pankki pärjäsi ainoana

”Ainoa, joka on pärjännyt, on pankki, joka on saanut korkonsa. Uskon silti vielä, että saan tämän myytyä sellaiseen hintaan, että jään velattomaksi. Voittoa en tule tekemään.”

Mies, joka koulun omistamisen ensi vuosina ei malttanut nukkua eikä halunnut ostaa maalia rautakaupasta vaan sekoittaa munatemperamaalia omien kanojen munista, ei ole enää innostunut tekemään koululla isoja remontteja.

”Toivon, että saan tämän myytyä mahdollisimman pian, sillä en enää jaksaisi tehdä edes ylläpito- ja huoltohommia.”

Kun talo on myyty ja siihen liittyvä stressi historiaa, Lehtola uskoo voimia vapautuvan yhteen rakkauteensa: musiikin tekemiseen.

Silti tyystin ilman vasaraa ja sahaa hän ei usko osaavansa olla.

”Verstaan tulen tarvitsemaan kaupungissakin, ja haaveissa on jonkinlaisen siirreltävän kesämökin rakentaminen. Sellaisen olen aina halunnut.”