Rajua eriarvoistumista asuntomarkkinoilla – ”Tarvittaisiin yhdenvertaisuussuunnitelma”

Rossilahti kirjoittaa Aravaanari-bogissaan, että yhdenvertaisuus asumisessa on entistä tärkeämpi teema. Nykyinen asuntokeskustelu keskittyy ensi sijassa asuntotuotannon määriin ja rakentamisen, asuntojen kalleuteen ja tonttimaan niukkuuteen ja esimerkiksi energiatehokkuuteen.

Yhdenvertaisuuden osalta on eniten ollut esillä esteetön asuminen.

Rossilahden mukaan tarvittaisiin enemmän kohtuuhintaisia ja edullisia omistus- ja vuokra-asuntoja. ”Tätä kehitystä toisaalta pyritään monesti rajoittamaan, koska se voisi alentaa jo asuvien omistajien asuntojen arvoa. Samoin monet kaupungit haluavat hillitä kasvuaan, koska siihen liittyy julkisia menoja.”

Niukka tonttien ja asuntojen tarjonta halutuilla alueilla nostaa asuntojen ja asumien hintaa, joka puolestaan lisää eriarvoisuutta ja vähentää eri ryhmien mahdollisuutta valita asuinpaikkansa.

Omistusaravat lopetettiin

Aiemmin yhdenvertaisuutta asumisessa edistettiin muun muassa omistusaravalainoilla. Suomeen on tuotettu kaikkiaan noin 440000 kohtuuhintaista omistusasuntoa edullisten valtion aravalainojen turvin. Järjestelmä perustui edulliseen rakentamiseen ja edulliseen rahoitukseen.

”Takavuosikymmenten käytännöt ja järjestelmät, joilla pieni- ja keskituloisille annettiin todellisia mahdollisuuksia päästä kohtuuhinnoin omistusasuntoon, lisäsivät kohtuuhintaisen asuntotuotannon kokonaismäärää, vähensivät eriarvoisuutta asuntomarkkinoilla ja alensivat asumisenkustannuksia. Samalla suuri joukko suomalaisia pienituloisia pääsi omistusasumisen uralle”, Rossilahti toteaa.

Tänä päivänä tällaiset asumisen taloudellista yhdenvertaisuutta edistävät omistamisen mallit puuttuvat lähes kokonaan. Tarjolla on kovan rahan asuntotuotantoa markkinahinnoin niin omistus kuin vuokramarkkinoilla. Asuntomarkkinoilla kaikkein heikoimmassa asemassa oleville on vielä valtion tukiehdoiltaan kaikkein sosiaalisinta vuokra-asuntotuotantoa, mutta tuotantomäärät ovat pudonneet lähes kymmenesosaan takavuosikymmenten määristä.

”Välimuodot asumisen järjestämisessä puuttuvat nyt lähes täysin. Kaikkea kohtuuhintaisen asumisen kysyntää ei voi ratkaista pelkästään tarjoamalla kaikkein sosiaalisinta asuntotuotantoa.”

Niinpä ihmiset, jotka eivät pysty hankkimaan omistusasuntoa asuntomarkkinoilta joutuvat käytännössä vapaarahoitteisille vuokra-asuntomarkkinoille. Kiihkeän kaupungistumisen oloissa asuntotarjontaa on kysyntää vähemmän ja tämä on johtanut nykyongelmiin. Vuokratasot ovat korkeita ja asumisen kulut asukkaille kuin myös yhteiskunnan maksettavaksi koituvat asumistuet ovat vuosittain nousseet nopeasti.

”Koko totuus ei paljastu edes myyntitilastosta”

Yksi taloudellinen ulottuvuuden osa-alue on alueiden ja maan jakautuminen muuttovoitto- ja muuttotappioseutuihin. Finanssikriisin jälkeen kasvukeskuksissa maksetut asuntojen hinnat ovat nousseet kymmeniä prosentteja, mutta taajamien ulkopuolella kehitys on päinvastaista.

”Koko totuus ei paljastu edes myyntitilastoista, sillä osalle kiinteistökantaa ei ole löytynyt edes ostajaa eikä myyntihintaa. Kaupungistumiskehitys lisää taloudellista eriarvoisuutta hintojen muodostuksen kautta ja vähentää väestöltään vähenevien asukkaiden taloudellisia mahdollisuuksia muuttaa.”

Korkeilla asumiskuluilla ja kaupungistumisella on Rossilahden mukaan sosiaalisia ulottuvuuksia, sillä ne ohjaavat pieni- ja keskituloisia edullisimman asumisen alueille ja kauemmaksi kaupunkien keskustoista ja palveluista. Tämä lisää asuinalueiden erilaisuutta ja ehkäpä myös eriarvoistumista. Samalla kaupunkien kalliiden kaupunginosien sosiaalinen koostumus ja identiteetti muuttuvat.

Oman lisänsä tähän tuo asuntokannan ikääntyminen ja vanhojen lähiöiden asema. Vuokratalovaltaiset alueet tulevat kalliiden peruskorjausten myötä sementoiduksi pitemmäksi ajaksi vuokra-asuntoalueiksi.

Asumisen yhdenvertaisuuteen liittyy Rossilahden mukaan myös tärkeitä yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

”Työelämässä työantajilta vaaditaan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmia. Meillä Suomessakin on käynnissä voimakas kaupungistuminen, joka mullistaa elämää monella tapaa, niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin yhteiskunnallisestikin. Ehkä meillä olisi tarvetta laatia työelämästä tutulla tavalla uusia asuntopolitiikan yhdenvertaisuussuunnitelmia, joilla voitaisiin luoda nykyistä parempia mahdollisuuksia siihen, että kaikilla asukkailla olisi yhdenvertaisia mahdollisuuksia kuulua ja osallistua samaan yhteisöön ja yhteiskuntaan”, Rossilahti pohtii.