”Tämä oli ensimmäinen yritys rakentaa lisää ruutukaavakaupunkia 1970–1980-lukujen lähiörakentamisen jälkeen”, miettii Suomen arkkitehtiliitto Safan puheenjohtaja Henna Helander Ruoholahden Itämerenkadun vilinässä.
”Aika hyvää rakentamista saatiin aikaan. Selkeä pääkatu, paljon detaljeja rakennuksissa, vaikka kaikki taloyhtiöt eivät toteuttaneet katutason arkadikäytäviä”, Helander arvioi.
Ollaan Helanderin ja kaupunkiestetiikan tutkijan Sanna Lehtisen kanssa aikamatkalla 1990-luvulle: vuosikymmenelle, jota leimasi talouslama, mutta myös yllättävänkin suuri asuntotuotanto nimenomaan Helsingissä.
Tarkastelussa ovat Ruoholahden ja Kivikon asuinalueet, jotka syntyivät keskellä Suomen taloushistorian synkkiä vuosia.
Näkyykö ajankohdan kireä talous, kun rakentamisesta on kulunut 25–30 vuotta? Millaista oli työn jälki kaupunkisuunnittelussa ja rakennustyömailla?
1990-luvun laman aikaan rakentaminen hyytyi muualla Suomessa. Kasinotalouden umpikuja, Suomen markan devalvaatio ja Neuvostoliiton kaupan romahdus ajoivat rakennusteollisuuden ennennäkemättömään kriisiin, josta ala on yrittänyt toipua näihin päiviin saakka.
Rakennusalan konkurssiaallossa Suomesta katosi myös monia rakennustarvikkeiden ja -materiaalien valmistajia.
Helsinki kannatteli koko rakennusalaa
Lama ei kuitenkaan kuvaa tilannetta Helsingissä, joka lähes vuosikymmenen ajan kannatteli kotimaista rakennustuotantoa. Mustan vuosikymmenen puolivälissä Helsingin osuus koko maan asuntotuotannosta oli peräti 16 prosenttia, kun se edeltävinä vuosina oli 5–7 prosentin luokkaa.
Uusia asuntoja valmistui Helsingissä 1990-luvulla 3 716, kun edeltäneellä kasinotalouden vuosikymmenellä niitä valmistui vain hieman enemmän, 3 979.
Nykymittapuun mukaan määrät ovat pieniä, mutta tuolloin 90-luku ei juurikaan eronnut edeltäneestä vuosikymmenestä eikä 2000-luvun alun tuotantotahdista.
Asuntoja syntyi Ruoholahden ja Kivikon lisäksi Vuosaareen, Herttoniemenrantaan, Meri-Rastilaan ja Pikku Huopalahteen. Viimeiseksi mainittu on eläkkeelle siirtyneen kaupunkisuunnittelija, arkkitehti Matti Visannin käsialaa. Pikku Huopalahtea ei valittu tämän kierroksen kohteeksi, koska se omaperäisyydessään ei niinkään kerro aikakauden yleistrendeistä.
Ruoholahden kaavoitusta johti arkkitehti Annukka Lindroos. Kivikossa kaavoituksen projektipäällikkönä toimi arkkitehti Riitta Jalkanen ja rakennuttajana kaupungin oma yhtiö ATT.
Tavoitteena laadukas lopputulos
Helsingin Ruoholahden katukuvassa ei ole merkkejä niukkuudesta tai laatuvaatimusten tinkimisestä. On ollut selkeä tahto tehdä uutta laadukasta kantakaupunkia.
”Voi jopa sanoa, että hieman siloteltua merellistä kaupunkia”, huomioi Lehtinen.
Talojen sisätiloihin ei tällä kierroksella tutustuta.
Helanderin mukaan rakennusliikkeet pyrkivät pitämään työntekijänsä työllistettyinä, ja tarjousten hintoja pudotettiin.
”Laatu näkyy esimerkiksi teräksisissä ulko-ovissa, joita nykyään vähemmän näkee, koska ne ovat hintavia”, Helander sanoo.
Sanna Lehtisen silmään monet julkisivut kaipaisivat painepesuria ja hieman maalia metalliosiinsa.
”Mutta muuten yleisilme on hyvin siisti”, Lehtinen kiittää. Talot ovat siis kestäneet aikaa.
Helander huomauttaa, että 1990-luvun elementtirakentamisessa julkisivujen saumaus osoittautui esteettisesti heikoksi kohdaksi. Arkkitehdit käyttivät paljon aikaa sijoittamalla saumoja mahdollisimman huomaamattomasti esimerkiksi ikkunoiden ja parvekkeiden avulla.
Ruoholahdessa ei näy rispaantuneita elementtisaumoja.
Eri asumismuotoja yhteen
Ruoholahdessa ja Kivikossakin kaupunki pyrki sekoittamaan erilaisia asumismuotoja. Yhdessä korttelissa, jopa yhdessä rapussa, saattoi olla omistusasuntoja, vuokra-asuntoja tai asumisoikeusasuntoja.
Hyvä esimerkki on Harmajankadun ja Kellosaarenrannan kainaloon jäävä suurkortteli, jonka meren torin puoleisilla sivuilla on omistusasuntoja ja kahdella muulla laidalla vuokra-asuntoja.
Korttelin sisäpiha on kuitenkin yhteinen: vehreä, monipuolinen ja hyvin varustettu.
”Täällä ei ole autokansia, ja se näkyy kortteleiden sisäpihoilla. Missä muualla näkyisi sisäpihalla näin isoja puita”, Helander huomauttaa.
Ainoa poikkeus puuston koossa on valtasuoni Itämerenkatu, jonka katupuut näyttävät yllättävänkin pieniltä esimerkiksi Mechelininkadun uusiin katupuihin verrattuna. Itämerenkadun istutuksissa kaupunki säästi, ja osti pieniä taimia, kun taas Mechelininkadulle ostettiin niin isoja puita kuin rahkeita riitti.
Sen sijaan Ruoholahden kanavan puistoalueilla laatu näkyy kiveyksinä vaihtelevina istutuksina ja tukevina penkkeinä.
Kivikossa oli koossa Hekalandian ainekset
Loikkaus kaupungin toiselle laidalle Kehä I:n kupeeseen Kivikkoon madaltaa rakennuskantaa. Harva talo Kivikonkaarella on korkeampi kuin nelikerroksinen.
Ennen kännykkäaikaa ajateltiin, että lapset pihalla erottavat vielä neljännen kerroksen ikkunasta äidin kasvot. Alueella on paljon perheasuntoja.
Talot eivät enää ulotu kadunvarteen kuten Ruoholahdessa, vaan kadun ja ulko-oven välissä on pieni nurmikaistale ja asvalttipolku.
”On siirrytty suorastaan uneliaaseen lähiömaisemaan”, Lehtinen luonnehtii.
Lähiömäisyys näkyy parhaimmillaan väljillä sisäpihoilla, joissa on säästetty kauniita mäntyjä ja kallioita.
Aluetta halkovaa Kivikonkaarta reunustavat erillisten talojen muodostavat yhtiöt, joista monet ovat kaupungin oman vuokrataloyhtiön Hekan omistuksessa.
Erityisesti 1990-luvulla kaupungin merkitys rakennuttajana oli suuri. Koko vuosikymmenen tuotannosta Helsingin rakennuttamien asuntojen osuus oli reilusti yli kolmannes.
Kaupungin rooli painottui vuokra-asuntotuotantoon. Esimerkiksi vuonna 1992 peräti puolet valmistuneista asunnoista oli kaupungin omia kohteita, ja niistä valtaosa oli vuokra-asuntoja.
Kivikonkaarta voisi luonnehtia suorastaan Hekalandiaksi, jollei aina välissä putkahtaisi myös tavallisia asunto-osakeyhtiöitä omistusasuntoineen.
Ruoholahteen verrattuna rakentaminen on hyvinkin matalaa, pääosin nelikerroksisia taloja.
Helander ja Lehtinen ovat yhtä mieltä siitä, että Kivikon ja Ruoholahden 90-lukulaisten talojen ilme on jopa ällistyttävän samannäköistä. Samat pilarirakenteet parvekkeissa, samat kapeat teräskaiteet julkisivua rytmittämässä, sama monin paikoin pastellinen väriskaala.
Eroja näkyy esimerkiksi viherrakentamisessa. Kun Ruoholahdessa on tyylikkäästi rakennettu puistovyöhyke kanavan varressa, Kivikossa on laaja viheralue nurmikenttineen.
Mistä tunnistat 1990-luvun talon?
VÄRIT: 1980-luvun pastellitehostevärit ovat käytössä vielä vuosikymmenen alussa, mutta alkavat vaihtua tummempiin sävyihin vuosikymmenen puolivälin tienoilla. Seinät ovat valkoisia.
JULKISIVUMATERIAALIT: Alemmissa kerroksissa suosittiin kaakelipintoja tai luonnonkivimäistä hiottua mosaiikkibetonia. Julkisivut on jaoteltu kolmeen osaan: katutasoon, peruskerroksiin ja yläkerrokseen.
KAITEET JA TERÄSELEMENTIT: Talojen julkisivuissa näkyy hyvin kapeita teräskaiteita ja muita graafisia teräsosia kuten katoksia ja teräspilareita rytmittämässä julkisivua. Parvekkeissa on usein laivamaisia piirteitä.
KORKEUDET: Rakennusmääräysten vuoksi 1990-luvun kerrostalot ovat nykymittapuun mukaan matalia, enintään 7–8-kerroksisia.
PARVEKKEET: Suosittiin ranskalaisia parvekkeita, talon julkisivusta ulos työntyviä kiilamaisia muotoja tai erkkereiden kainalossa olevia parvekkeita. Parvekkeissa näkee myös tukirakenteena pyöreitä pilareita.
AUKOTUKSET: Kortteleissa saattaa olla talojen välissä mittavia katoksia tai aukotuksia. Ikkunat ovat pääosin isoja ja pystyneliöitä, joiden karmit ovat tummia. Valkoisia seiniä rytmittävät pienet neliö- ja vaakaikkunat.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Helsinki kunnostautui lamavuosina asuntorakentajana – Kivikko ja Ruoholahti esimerkkeinä”