Väitös: Arkkitehtisuunnittelun haasteet ovat kasvaneet

Hannu Tikka aloitti tutkimustyön jätettyään vuonna 2016 Tampereella arkkitehtuurin professuurin. Väitöskirjan pohjana oleva tutkimusaineisto syntyi 40 pääsuunnittelijan haastattelusta.

”Kun olen 40 vuotta ollut suunnittelijana, niin eivät tutkimuksen tulokset mitään yllätyksiä olleet. Huomionarvoista olivat kiireiset aikataulut, mutta ehkä tärkein haaste olivat silti suunnittelu- ja rakentamiskustannukset ja niiden vaikutukset suunnitteluun. Niiden kanssa arkkitehti joutuu pinnistelemään”, Tikka sanoo.

Hän toteaa, että suunnitteluprosessi on aina ainutlaatuinen ja aloitettaessa ei voi koskaan tietää, mikä lopputuloksena häämöttää.

”Abstraktiin työhömme kohdistuu kaikenlaisia ongelmia, joita suunnittelijat joutuvat entistä enemmän ryhmätyönä käsittelemään ja ratkomaan.”

Haastattelut ovat arvokas kulttuuripoliittinen aineisto. Kun arkkitehdit julkaisevat työnsä, niin he yleensä kehuvat prosessia, mutta se, mitä on todellisuudessa tapahtunut, ei koskaan tule merkittävienkään kohteiden osalta esille.

”Voin kuvitella, että 50 vuoden päästä joku voi olla kiinnostunut arkkitehtien tämänhetkisistä näkemyksistä. Vastaavasti olisi todella mielenkiintoista nyt lukea, mitä Eliel Saarinen oli miettinyt suunnitellessaan Hvitträskiä, Kansallismuseota ja varsinkin Helsingin rautatieasemaa, jonka suunnittelutarina oli tavattoman värikäs.”

Suunnitteluympäristö on muuttunut hankalaksi

Arkkitehtien toimintakenttä on muuttunut huomattavasti viime vuosikymmeninä. Rakentamisen maailman monipuolistuessa se ei kuitenkaan ole mennyt välttämättä huonompaan suuntaan, mutta Tikan mielestä kylläkin sekavammaksi. Tutkimuksen perusteella pääsuunnittelijat pitivät suomalaista rakentamiskulttuuria kuitenkin korkeatasoisena ja tehokkaana.

Tutkimuksessa tuli erityisesti näkyviin rakennuttajan roolin muutos viimeisten 30 vuoden aikana. Kunnilla oli aikanaan omat rakennuttajaelimet, jotka pystyivät johtamaan rakentamista, ja arkkitehdin roolina oli toimia rakennuttajan luottamusmiehenä. Tutkimuksen tulosten perusteella tämä asetelma on muuttunut rakennuttajakonsulttien kasvaneen roolin myötä.

”Moni haastateltava toi esille haasteena sen, että rakennuttajakonsultti on tullut tilaajan ja arkkitehdin väliin. Arkkitehti on menettänyt luottamusasemansa ja suoran kontaktin hanketta rahoittavaan tilaajaan. Ratkaisevaa on, minkälaisessa tilanteessa suunnitteluryhmä kokonaisuudessaan on suhteessa rakennuttajaan, tilaajaan ja urakoitsijaan. Arkkitehdin tehtävänä on johtaa suunnittelua.”

Joissakin tapauksissa suunnittelijat ovat urakoitsijan palkkaamia konsultteja, minkä tutkimukseen osallistuneet pääsuunnittelijat kokivat hankalaksi. Sellaisissa tapauksissa urakoitsija ohjaa suunnittelua, mitä pidettiin varsinkin arkkitehtuurin kannalta vaativana ratkaisuna. Urakoitsijan halu ja kyky toteuttaa hyvää arkkitehtuuria ei ole välttämättä rakentajan pääprioriteetti.

Pilkottuja urakkamuotoja on pääurakan rinnalla ollut ennenkin, mutta aliurakoitsijaketjut ovat edelleen pitenemässä. Pieniin osakokonaisuuksiin pilkkoutuva rakentamisprosessi on altis rakennusvirheille ja väärinkäsityksille.

Erityisen hankalina pääsuunnittelijat pitivät tilanteita, joissa rakennuttajakonsultti palkkaa aliurakoitsijoita tekemään erilaisia osatehtäviä. Silloin uhkaa vaara, että työmaalla vastaava mestari ei tiedä, mistä on sovittu, eikä tunne tekijöitä. Mikäli aliurakoitsijoiden työntekijät tulevat ulkomailta, ei yhteistä työmaakieltä ole välttämättä lainkaan.

Rakentaminen on yhteisen päämäärän toteuttamista työmaalla

Arkkitehdille erittäin merkittävä vaihe on se, kun rakentaminen alkaa. Urakoitsija voi olla tuttu tai tuntematonkin, mutta aina tärkeä henkilö on vastaava mestari. Hänen näpeissään työmaan tulee olla.

”Vastaavan mestarin merkitys on erittäin suuri. Hänen tulee tuntea suunnitelmat ja osata kertoa alaisuudessaan toimiville niiden sisältö ja tavoitteet. Se, mitä suunnitelmat tarkoittavat. Vaikka ne olisivat kunnossa, vastaavan mestarin intohimosta, taidosta ja motivaatiosta riippuu, syntyykö rakentamisen lopputuloksena laadukas rakennus. Jos työmaalla toimitaan huolimattomasti tai jos työmaan toimintakulttuuri on huono, niin lopputulos kärsii suunnitelmista riippumatta.”

Tikka kertoo esimerkkinä prosessista, jossa rakennuttaja ei luottanut suunnittelijoiden työhön ollenkaan vaan kritisoi valmistuvia suunnitelmia. Työmaan alkaessa urakoitsijalla olikin taitava ja huolehtiva vastaava mestari, jonka kanssa yhteistyö sujui erittäin hyvin. Vastaava oli valppaana koko ajan, seurasi suunnittelua ja valvoi, kuinka ajatukset siirtyivät työmaalle.

Verratessaan nykyisiä aikatauluja aikaisempaan Tikka muistaa aina ennen olleen ”aikaa uumoilla” muutama päivä, mikä antoi tilaisuuden mietiskelyyn. Tutkimuksen perusteella nykyisin ei oikeastaan ole luppoaikaa, jolloin voisi uudelleen pohtia kokonaisuutta, suunnittelun lähtökohtia ja tavoitteita. Kiire heijastuu rakennustyömaalle myös työturvallisuusriskinä.

”Valittaessa tapauskohtaisesti hankkeeseen osapuolia on riski, että pöydän ympärillä on toisilleen täysin vieraita henkilöitä. Siitä saattaa jo lähtökohtaisestikin syntyä tilanne, jossa suunnitelmia ei synny halutussa tahdissa tai ne ovat puutteellisia. Tiedonkulun viivästyminen hidastaa rakentamista ja voi johtaa tilanteeseen, jossa rakennustyöt keskeytyvät.”

Hannu Tikalle oli yllätys, että tutkimus on kuin suunnittelua, samanlaista luovaa toimintaa. Siinä pitää miettiä työn rakennetta sekä muotoilla ja valikoida asioita. Kun lähdetään liikkeelle ja jonkinlainen maali häämöttää, ei aina tiedä, millainen lopputulos tulee olemaan.

”Kun valmistuin arkkitehdiksi, ei ollut puhettakaan, että olisin ajatellut lähteväni tutkimusta tekemään. Niitä tehtäviä pidettiin niin erilaisina. Ajattelin kahtena eri henkilönä sadan metrin juoksijaa ja maratoonaria, mutta huomasin, että kyllä ne ominaisuudet voivat olla samassakin henkilössä. Sata metriä voi löntystellä, ja maratoninkin jaksaa vetää loppuun, kunhan pitää välillä taukoja.”