Afrikkalainen rakentamistapa ei sovi Suomeen

Suomi poisti vuonna 1994 ulkomaalaisrajoituksen kaivostoiminnasta. Perusteluna oli toive saada ulkomaisia pääomia ja kilpailua alalle, joka ei kiinnostanut enää edes valtionyhtiöitä. Tavoitteet ovat täyttyneet liiankin hyvin. Lapissa toimii enää yksi kotimainen kaivosyritys ja kymmenen ulkomaista. Jopa Euroopan suurin kultakaivos Kittilän Suurkuusikossa myytiin ulos, kun kotimainen yrittäjä ei pärjännyt tarjouskilpailussa. Tuon myynnin jälkeen kullan hinta on yli kolminkertaistunut.

Myönnän, että on populistista pohtia, kummassa pääoman tuotto olisi parempi: siinä, että Suomi käyttää lainaamansa rahat kotimaisen kaivosteollisuuden vahvistamiseen vai että ne ”sijoitetaan” Kreikkaan. Kysyn kuitenkin, miksi Suomi on asettautunut luonnonvarojensa hyödyntämisessä kehitysmaan asemaan?  Jos metsä ei ole enää meidän vihreä kultamme, niin louhitaan sitten sitä oikeaa kultaa! Tai vaikka platinaa, nikkeliä, kuparia, uraania ja harvinaisia maametalleja. Kun kaivosteollisuus olisi omissa käsissämme, voisimme myös paremmin varmistua, että ympäristö on kunnossa kaivostoiminnan loputtuakin. Nyt siinäkin yritetään säästää.

Lapin kaivoshankkeita rakennuttavat kansainväliset jättiyritykset, jotka tuovat Suomeen omat toimintatapansa. Tästä syntyy helposti samanlaisia kulttuuriongelmia kuin Olkiluodon ydinvoimalan rakentamisessa.

Kaivosyrittäjän pyrkimyksenä on saada malmi esiin mahdollisimman halvalla. Ulkomaiselle toimijalle lähtökohtana on aiemmista kaivoksista saadut kustannustiedot ja toteutustavat. Suomen määräyksiin tai rakentamistapoihin ei ole aina aikaa tutustua.

Sodankylässä sijaitsevan Kevitsan nikkelikaivoksen perussuunnittelun on tehnyt amerikkalaisen rakennusjätti Fluorin australialaisyhtiö, mutta paikan päällä ohjia pitävät eteläafrikkalaiset insinöörit. Heidän viimeisin referenssinsä on Kongosta, jonka kaivoksen pohjalta myös Kevitsaa on suunniteltu. Sieltä taisi tulla myös vaatimus käyttää K20-betonia. Se vaihtui kalliimpaan K40:een vasta, kun osoitettiin, että Suomessa ei huonompaa hyväksytä.

Heikosta maatuntemuksesta kertoo myös se, että suunnitelmien lisäysten tarve on ollut valtava Pöyryn tekemässä detaljisuunnittelussa. Jopa rakennuksia on tullut tusinan verran lisää, sillä Suomessa tarvitaan seinät ja katto moniin asioihin, joita Afrikassa voi tehdä taivasalla. Eristeitäkin tarvitaan, ja myös maaperään, mikä tilaajasta voi tuntua rahan tuhlaukselta. IV-konehuoneen tarvekin piti perustella erikseen.

 Isoista näkemyseroista kertoo se, että lisälaskut ovat jääneet kuukausiksi kasaantumaan tilaajan pöydälle. Kovista pakkasistakaan ei ole tippunut lisäaikaa, koska Afrikassa pakkasia ei tunneta. Kiistat kärjistyivät siihen, että Lemminkäiseltä ei enää kysytty viimeistä louhintaurakkaa ollenkaan, vaikka se oli vastannut kaikista tähänastisista ja suurimmasta osasta rakennusurakoistakin.

Vuosikausia ulkomailla muun muassa ranskalaisille ja saksalaisille rakentaneille suomalaisinsinööreille afrikkalainen rakentamistapa on osoittautunut kaikkein vaikeimmaksi, ja vieläpä kotimaassa.

Tällaisia ongelmia voi tulla lisää, jos suomalaiset eivät jo tarjousvaiheessa pidä tiukasti kiinni periaatteesta ”maassa maan tavalla”. Osa isoista urakoitsijoista on jättänyt jopa tarjomatta ulkomaisten tilaajien kohteita, kun ovat nähneet sopimusehdot kohtuuttomiksi.