Talouden kasvun historia on paljolti kertomus siitä, miten talouden mahdollisuuksia on luotu rakentamalla tiestöä, rautateitä, kanavia, satamia ja lentokenttiä sekä tietoliikennettä. Infra on mitä suurimmassa määrin talouspolitiikan ytimessä, ja korkeatasoinen infra voi olla merkittävä kilpailuetu. Suomessa infran voi katsoa olevan pääosin kohtuullisen hyvä, vaikka korjausvelkaa on kertynyt merkittävästi.
Harvaan asutussa maassamme on ymmärrettävää, että infraan kohdistuvaa tyytymättömyyttä esiintyy aina ja että investointeihin väistämättä liittyy aluepoliittisia näkökohtia. Infrainvestoinnit ovat pitkävaikutteisia, ja suurin osa tämän päivän infrasta tulee perintönä menneisyydestä. Tämä tarkoittaa sitä, että infra pysyy melko pitkään siedettävän toimintakykyisenä, vaikka investoinnit olisivat vähäisiä. Samalla se tarkoittaa, että voimme käyttää harkintaa infrainvestointien ajoituksessa. Tähän liittyy suhdannepolitiikan kannalta merkittäviä näkökohtia.
Euroopan talouskehityksen näkymät ovat perin heikkoja. Lisäksi lähes kaikki maat kärsivät suurista valtiontalouden alijäämistä. Tämän takia julkisia menoja pyritään yleisesti leikkaamaan budjettivajeiden pienentämiseksi. Kysyntää rajoittava finanssipolitiikka on silti omiaan syventämään talouden taantumaa.
John Maynard Keynes oli aikoinaan sitä mieltä, että julkisia investointeja pitäisi lisätä taantumassa työllisyyden tukemiseksi. Tuolle kannalle on edelleen hyviä perusteita, etenkin jos ajatellaan korjausrakentamista. Homeongelmista kärsivät koulut ja sairaalat on joskus korjattava, ja kustannukset muodostuvat monesti sitä suuremmiksi, mitä kauemmas tulevaisuuteen korjaukset lykätään. Siksi korjausrakentamisen lisääminen ei lisää vaan vähentää julkisen talouden rahoituksen kestävyysvajetta eli vähentää rakenteellista tai pitkän aikavälin budjettialijäämää.
Tämä pätee, vaikka välilliset työllisyysvaikutukset jätettäisiin huomiotta. Käytännössä elvytys vähentää johonkin mittaan työttömyyttä ja sitä myötä myös pitkäaikaistyöttömyyttä, mikä vähentää vaaraa työvoiman rapautumisesta käyttökelvottomaksi. Julkiset investoinnit voivat tätäkin kautta vähentää julkisen talouden kestävyysvajetta.
Yksi budjettipolitiikan ongelma on, että kaikkia menoja käsitellään vajetta arvioitaessa samanlaisina. Budjettivaje on kiistatta ongelma, koska se sysää rasitetta tuleville sukupolville. Mutta investoinnit jättävät tuleville sukupolville myös paremman infran perintönä, mikä vajetta arvioitaessa tulisi ottaa huomioon. Siksi investointien rahoittamisesta johtuva budjettivaje ei ole ongelma samassa mielessä kuin ”syömävelka”.
Yksi esillä ollut ehdotus on niin sanottu ”kultainen sääntö”, mikä tarkoittaisi, että julkisia investointeja ei otettaisi huomioon budjettivajetta arvioitaessa. Tähän liittyy kuitenkin omat ongelmansa, ja esimerkiksi EU:n vakaus- ja kasvusopimuksessa ei ole haluttu ottaa kultaista sääntöä käyttöön.
Sen sijaan Suomessa voitaisiin hyvinkin määrittää julkisille investoinneille erillinen menokehys, jossa pyrittäisiin pitkäjänteisyyteen ja suhdannepoliittisesti järkevään ajoitukseen. Investointien menokaton pitäisi olla sitova vain melko pitkän aikavälin keskiarvona, jos ollenkaan. Lisäksi olisi luotava järjestelmä, jonka avulla korjausrakentaminen olisi tarpeen tullen joutuisasti ja joustavasti käynnistettävissä.
Kirjoitus on lyhennelmä Vilamon rahaston juhlaesitelmästä 8.11.
Tätä artikkelia ei ole kommentoitu
0 vastausta artikkeliin “Investointi infraan ei kasvata syömävelkaa”