Kokeile kuukausi maksutta

Olisiko hyvästä rakennustavasta aika luopua?

Tietoa kirjoittajasta Karri Kivioja
Lakimies, yrittäjä, Rakennusjuridiikka Kivioja
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

Pehmennän raflaavaa otsikkoa kertomalla, että tarkoitan tässä luopumista termistä ”hyvä rakennustapa” lainsäädännössä ja pikkuhiljaa myös sopimusasiakirjoissa. Laadukkaasti saa puolestani edelleen rakentaa. Termin ongelmana on, että kukaan ei tarkalleen ottaen voi sanoa, mitä se sisältää. Hyvää rakennustapaa ei ole mahdollista määritellä tarkkarajaisesti ja tyhjentävästi.

YSE 1998 15 §:ssä (Hyvän rakentamistavan noudattaminen) todetaan, että sopimusasiakirjojen vaietessa urakoitsijan on noudatettava ”vastaavanlaisissa rakennustöissä yleensä noudatettavaa menettelyä hyvän ja kunnollisen työntuloksen aikaansaamiseksi”. Sopimusehdossa painotetaan siis urakoitsijan menettelyä – ei lopputulosta. Tämä on oikea lähtökohta, kun kysymyksessä ei ole ankara vastuu. Rakennustyön lopputulokseen vaikuttavat myös monet muut seikat, kuten esimerkiksi annetut lähtötiedot ja suunnittelu.

Uudesta rakentamislaista annetun esityksen mukaan pääsuunnittelija, rakennussuunnittelija, erityissuunnittelija, päävastuullinen toteuttaja ja vastaava työnjohtaja vastaavat kukin hyvän rakennustavan vaatimusten täyttämisestä. Eli mistä tarkalleen ottaen? Lainsäädäntö ei saisi olla epämääräistä. Toimijan on tiedettävä, milloin hän noudattaa lakia ja milloin hän taas rikkoo sitä.

Tuomioistuinkäytännössä hyvää rakennustapaa on välillä valitettavasti käytetty jonkinlaisena varaventtiilinä, kun vastuulle ei ole löydetty sopimuksesta tai pakottavista määräyksistä konkreettista perustetta. On helppoa sanoa, että ”koska katto vuotaa, se ei ole hyvän rakennustavan mukainen”. Tämä tekee vastuusta käytännössä ankaraa vastuuta, eikä huomiota kiinnitetä olennaiseen eli siihen, miten huolellisesti rakennustyötä tehtäessä on toimittu.

Toinen ongelmallinen tulkintatapa eräissä alioikeuksien tapauksissa on ollut, että rakentamisesta annettuja ohjeita pidetään sellaisenaan velvoittavana hyvänä rakennustapana. Ajatellaan, että kaikki tietotaito on kodifioitu ohjeiksi. Kuitenkin edelleen pitäisi vallita selkeä erottelu pakottavien määräysten ja ohjeiden välillä. Pakottavia määräyksiä on aina noudatettava, ja ohjeet taas antavat yhden tai useamman hyvän tavan toteuttaa määräyksenmukainen suoritus.

Mikäli toimijalla on käytettävissään vähintään yhtä hyvä tapa kuin ohjeisiin on kirjattu, sitä pitäisi olla mahdollisuus käyttää. Mikäli ohjekortteja pidetään sellaisenaan hyvänä rakennustapana, onko esimerkiksi ohjeiden edellisen päivityksen jälkeen markkinoille tulleen materiaalin tai uuden työtavan käyttäminen rakennusvirhe? Miten varmistetaan, että kaikki materiaalit ja innovaatiot ovat tulleet otetuiksi huomioon ohjeissa? Jarruttaako tiukasti tulkittu hyvä rakennustapa rakentamisen kehitystä?

Toivon, että keskeisiä ohjeita julkaiseva Rakennustietosäätiö ilmoittaisi julkisena kantana, että ohjeita ei tule pitää osapuolia sopimussuhteessa sitovana hyvänä rakennustapana, ellei ohjeiden sitovuudesta ole erikseen sovittu. Mikäli ohjeille annetaan käytännössä sama arvo kuin lainsäädännölle ja pakottaville rakentamismääräyksille, ohjekorttien laatimiseen tulee jatkossa suhtautua eri tavalla ja laatimisen pitäisi mahdollisesti olla viranomaistyötä.

Rakentamisen laatua parantaisi se, että rakennusosakohtaisista laadunvarmistustoimenpiteistä sovittaisiin täsmällisesti jo urakkasopimuksissa ja osapuolet määrittäisivät samalla selkeästi, mitä ohjeita sopimussuhteessa noudatetaan sitovina. Kun tässä onnistutaan, epämääräisistä perälaudoista ja takaporteista voidaan luopua.

Tätä artikkelia on kommentoitu 13 kertaa

13 vastausta artikkeliin “Olisiko hyvästä rakennustavasta aika luopua?”

  1. Hyvä kirjoitus tärkeästä aiheesta.

    Hyvä rakennustapa on tosiaan aika lailla abstrakti käsite, jota on toisinaan vaikea ymmärtää, mutta on todella tärkeässä roolissa lainsäädännössä.
    Hyvä esimerkki sen roolista on vaikkapa asuntokauppalain 4 luvun yleinen virhesäännöstö, lainaus 14§;
    ”Asunnossa on virhe, jos… 4) rakentamista tai korjausrakentamista ei ole suoritettu hyvän rakentamistavan mukaisesti taikka ammattitaitoisesti ja huolellisesti”

    Pykälän tekstissä oleva taikka sana ei tee tulkintaa lainkaan helpommaksi, antaa ymmärtää, että on myös ammattitaitoisen ja huolellisen rakentamisen lisäksi jotain muutakin oikeaa ja sallittavaa rakentamista?

    Karri pohti tätä hyvin, onko hyvän rakennustavan tiukka tulkinta jo este alan kehittymiselle?

    Kumpi on sitten alan maksajan, asiakkaan, kannalta tärkeämpää, koeteltu pitkäaikainen kokemusperäinen tieto ja ymmärrys hyvästä rakentamisesta vai mahdollisesti uusi kokeiluluontoinen ja hyvin ohjeistettu tapa rakentaa?
    Asiaa ei helpota lainkaan se, jos yleinen ohjeistus on ristiriidassa tavarantoimittajan ja rakennusosavalmistajan ohjeistuksen kanssa?

    Helposti esiteltävä esimerkki, yksittäinen ja on toki vähäinen, detalji tiilikaton alaräystäästä.
    RT ohjekortisto ja vaikkapa Kattoliiton Toimivat katot ohjeistus ovat osittain ristiriidassa lähes jokaisen tiilikattotoimittajan omien asennusohjeiden kanssa. Vaikka RT-kortisto ja Kattoliiton ohjeistus ovat pelkästään ohjeistusta, eikä siis suoranaisesti velvoita rakentajaa, ne kuitenkin esittävät detaljeissaan alaräystäällä käytettäväksi tippapeltiä. Sanallisessa ohjeissaan suosittelevat sitä käytettäväksi, mikäli rakenne sitä edellyttää. RT ja Kattoliiton ohjeiden mukainen rakentaminen voidaan varmaan oikeutetusti sanoa olevan ammattitaitoisen ja huolellisen rakentamisen tapaa, lisäksi lienee myös hyvää rakennustapaa.
    Tiilikattotoimittajat taas eivät tippapeltiä ohjeista lainkaan käytettäväsi. Ei edes ”rakenteen niin edellyttäessä”. Taitaa olla yksi vanha tiilitoimittaja, jolla edelleen on tippapelti asennusohjeessaan mukana. Mitä nämä tavarantoimittajan oheistukset sitten edustavat? Voidaanko niiden sanoa edustavan hyvää rakennustapaa, vai ammattitaitoista ja huolellista tapaa, vaikka poikkeaakin selvästi edellisestä? Milloin rakenne vaatii tippapellin? Aika koettelee rakenteita…

    Kumpaa noudatetaan, ellei asiasta ole sovittu erikseen? Asuntokauppalain 4 luvun mukaisissa uudiskohteissa tämä pulmallinen tilanne on edessä käytännössä jokaisessa. Grynderit eivät näin yksityiskohtaisesti asioita myyntiaineistoon tai pääpiirustuksiinsa kuvaa, ja aina on lopulta asuntokauppalain kohta, johon voidaan palata.

    Meillä on rakentamisessa kokemusperäistä näkemystä siitä, mihin nopea ja ennakkoluuloton kehitys voi pahimmillaan johtaa, varsinkin, jos ne tulkitaan hyväksi tavaksi rakentaa. Tässä lehdessäkin on ollut asiasta pitkiä artikkeleita.

    Lainsäätäjä on säätänyt asuntokauppalain 4. luvun mukaisessa rakentamisessa molemmat tavat virheellisiksi, sekä hyväntavan vastaisen että ohjeistuksesta poikkeavan rakentamisen. Mielestäni siinä on suuri viisaus.
    Ainakaan ns. gryndirakentaminen ei voi toimia hyvän rakennustavan koekenttänä, vaikka kiusaus siihen on varmasti suuri.

    Karri on varmaan oikeassa, että liian tiukka tulkinta hyvästä rakennustavasta estää alan kehittymistä.
    Tästä voidaan johtaa se päätelmä, johon Karri itsekin oli tullut, sopimuspohjainen malli uusien ja koettelemattomien rakennustapojen, tuotteiden jne. käyttöönotossa on oikea tapa mennä eteenpäin.
    Rakennusteollisuus voisi ottaa vieläkin isomman roolin alan kehittämisessä, edelleen lisää paukkuja alan liiketoimintamallien ja tuotteiden kehittämiseen.
    Viimevuodet ovat olleet vauhdikkaita, osa alan toimijoista on ollut aktiivinen uusien tapojen kehittämisessä. Tulevat vuodet näyttävät, mitkä tuotteet ja mallit toimivat ja onko sekaan sattunut myös sellaisia ideoita, joita ei voida tulevaisuudessa nimetä hyväksi tavaksi rakentaa.

  2. Tervehdys!
    Miksi hyvä hyvä rakennustapa käsitteenä halutaan poistaa? Kenen etua poisto palvelee?
    Hyvä rakennustapa käsitteenä on rakennusalan sisäinen normi, joka kattaa rakennuksen elinkaariajattelun lisäksi rakennusalalla alan itsensä sopimia ja yleisesti hyväksyttyjä ja käytettyjä menettelyjä. Menettelyillä päästään hyvään ja laadukkaaseen lopputulokseen.
    Lisäksi hyvä rakennustapa on osoittanut toimivuutensa ja tärkeytensä oikeustapauksissa, joissa vetoaminen hyvään rakennustapaan on kattava tapa todeta, täyttääkö rakennussuoritus tämän ehdon.
    Matti Salonen

  3. Kyllähän ristiriitaisuudet ja epämääräisyydet pitäisi periaatteessa karsia laista ja asetuksista pois.
    Kuitenkin täytyy muistaa, että Suomessa rakennetaan erittäin paljon luvattomia sekä ei-luvanvaraisia urakoita ja pienempiä töitä, usein vielä kuluttajille.
    Näiden yrityksien henkilökunnalta ei vaadita minkäänlaista pätevyyttä tai kokemusta työn suorittamiseen.
    Usein rakennuttajat eivät ymmärrä, että ensin pitää selvittää kunnasta hankkeen luvanvaraisuus sekä työ pitäisi suunnitella ja valvoa ammattilaisen toimesta, joka on lähtökohtaisesti pätevä (ainakin asetuksissa annetaan määräykset hankkeen vaativuudelle ja suunnittelijan pätevyydelle).
    Välttämättä mitään näistä ei tehdä, vaan luotetaan urakoitsijaan ja tehdään homma pois.

    Kun käytännössä töitä teetetään näin kyseenalaisesti, on hyvä että urakoitsija on vastuussa lakiin kirjatun ”hyvän rakennustavan” mukaisesti ”alan asiantuntijana” vastuuvakuutuksineen.
    Hyvä rakennustapahan on yleisesti aika selvä asia mitä se on. Kun vahinko sattuu tai tilaaja ei hyväksy tehtyä työtä, niin asiassa on usein helppo selvittää onko työ tehty määräyksien ja ohjeiden mukaan. Jos ratkaisu on ollut sellainen, ettei toteutustapaa löydy mistään oppaista, niin kyllä todistustaakan työtavan tai tuotteen toimivuudesta tulee olla urakoitsijalla.

    Jotenkin uudet ratkaisut ja innovaatiot on saatettava yleiseen tietoon ja käyttöön, jotta niitä voidaan arvioida. Tähän edelliset kirjoittajat ottivatkin kantaa.

    Muuten olen sitä mieltä, että edellä mainitut tilaajatahot pitää saada ymmärtämään vastuunsa, että suunnittelutyön sisällössä on suunnittelijasta riippuen ero, onko suunnitelmat laadittu vain määräyksien mukaan, vai siten kuin MRL 120 §:ssä vaaditaan; ”Rakentamista koskevat suunnitelmat on laadittava siten, että ne täyttävät…sekä hyvän rakennustavan vaatimukset”.

    Jos vaatimus hyvästä rakennustavasta poistetaan laista, tuleeko kuluttajasta tai ymmärtämättömästä hallituksen jäsenestä lainsuojaton tietyn rakennusvirheen sattuessa? Tai tehdäänkö suunnittelua jatkossa vain määräyksien vaatimusten mukaan, eikä lisäksi hyvän rakennustavan mukaan?
    Tai onko ”hyvässä rakennustavassa” oikeasti mitään ongelmaa?

    Jotta lapsi ei mene pesuveden mukana, tällaiset kysymykset ja monet muut asiat joita joku muu kysyy, on avattava ennen äkkinäisiä ratkaisuja.

  4. Oikein Mikko Kulmala!
    En ymmärrä vaadetta poistaa mainintaa hyvästä rakennustavasta. Mitä lisäarvoa poistaminen antaisi? Lisää töitä lakimiehille ja ongelmia tulkita rakennussuorituksia oikeustapauksissa. Huono rakennustapa meillä jo on laajasti käytössä ja siihen törmää päivittäin! Sen yleisyydestä huolimatta ei ole syytä luopua hyvästä ja laadukkaasta rakentamisesta, joka on hyvän rakennustavan lopputulos.
    Rakennusalalla on yritetty kaikenlaista, joista on sitten jouduttu kuitenkin luopumaan. Esimerkiksi aikanaan ”keksittiin” piirustuksiin merkitä nuolella portaiden poistumissuunta ja luovuttiin portaiden noususuunnasta! Tästä oli oikein viranomaisten ohjeistus! Tätäkin kesti muutaman vuoden ja sitten palattiin entiseen noususuunnan merkitsemiseen.
    Muistuu mieleeni vuosia sitten rakaennushallituksen pääjöhtajan luento, kun kyseessä oli hyvä rakennustapa. Hän esitti esimerkin omakotirakentajasta, jonka tarvitsee vain kertoa urakoitsijalle montako huonetta taloon tulee, ulkoverhousmateriaali, katon kallistus ja materiaali, sekä huoneistoala. Lisäksi tärkein asia on maininta urakkasopimuksessa, että noudatetaan hyvää rakennustapaa. Silloin tilaaja saa kaikilta osiltaan rakentamisen normiston täyttävän rakennuksen.
    Matti Salonen

  5. Kyllä, mutta ymmärrän myös Karri Kiviojan pointin siinä mielessä tärkeäksi, että tulkinnanvaraisuuksista pitäisi päästä eroon. Heillä varmasti riittää aina ylimääräistä työtä lakituvassa juuri sellaisista syistä.
    Tärkeää olisikin, että suunnitelmat olisivat niin täydellisiä kuin mahdollista, ja toisaalta olisi joku perälauta rakennuttajan suojaksi.
    Ei ole helppo yhtälö tämäkään.

  6. Nyt en kyllä ymmärrä mitä tulkinnanvaraisuuksia hyvä rakennustapa aiheuttaa? Hyvästä rakennustavasta löytyy aina normit kaikkeen rakentamiseen. Tärkeämpää kuin poistaa hyvä rakennustapa olisi poistaa huono rakennustapa. Siis myös aivan käytännössä.
    Hyvä rakennustapa on on nimenomaan erityisen tärkeä kertarakennuttajille, joilla ei välttämättä ole tietoa rakennusalan normeista. Hyvä rakennustapa sitoo urakoitsijan noudattamaan sitä, riippumatta siitä millainen rakennusalan osaaja on työn tilaajana.

  7. Käsittelin ns. hyvää rakentamistapaa kirjassani Näin Suomi homehtui. Liiallinen luottamus siihen, että ohjeita olisi tehty riskit minimoiden eikä myyntiä optimoiden, on johtanut moniin virheisiin, joita yhä korjaamme. En kritisoi sitä, että ala on pyrkinyt tekemään varmaan hyvää tarkoittaen yleisiä laatuohjeita vaan sitä, että niihin on liian sokeasti luotettu. Kritiikki on yleensä pyritty vaientamaan. Kun kustantaja Pertti Sarmala 1990-luvun puolivälissä kritisoi Rakennuslehdessä julkaistussa kirjoituksessaan esimerkkien kautta hyvää rakentamistapaa, sai päätoimittajamme jopa uhkauksia potkuista.

    Yksi syy virheisiin on ollut liiallinen luottamus asiantuntijoihin. Modernismin innoittamat arkkitehdit toivat meille ulkomailta aivan toisenlaisista ilmasto-oloista räystäättömät tasakatot ja valesokkelit. Kosteusriskejä viliseviä ratkaisuja markkinoitiin alan hyvänä rakentamistapana ja jopa Asuntohallitus kannusti luopumaan räystäistä ja suosimaan tasakattoja.

    Hyvää rakentamistapaa ovat määritelleet Suomen arkkitehtiliitto ja Rakennustietosäätiö, mutta itse laajentaisin hyvän rakentamistavan koskemaan kaikkia alan yhteisesti laatimia ohjeita. Niitä ovat olleet tekemässä parhaat asiantuntijat, mutta taustansa puolesta he ovat olleet valmiita tekemään myös ”järkeviä” kompromisseja laatuvaatimusten ja kustannusten suhteen.

    Ensimmäiset rakennustietokortit valmistuivat vuonna 1942. 1960-luvulla laadittiin ensimmäiset rakennusalan yleiset laatuvaatimukset. Rakennustietosäätiö julkaisi 1960-luvun alussa ensimmäiset rakennusalan yleiset laatuvaatimukset, joissa määriteltiin hyvä rakentamistapa. Rakennustietosäätiön määritelmän mukaan hyvä rakentamistapa on oman aikansa käsitys hyvästä lopputuloksesta. Se esitetään RT-kortiston säännöksissä ja ohjeissa, jotka Rakennustietosäätiö on laatinut asiantuntijoiden kanssa

    Todellisuus on ollut mainoslupauksia karumpi. Eristämisen ja muovikalvoilla tiivistämisen riskeistä varoitettiin jo 1970-luvulla, mutta ohjeiden tekijät reagoivat niihin usein vasta jälkikäteen, kun virheiden määrä kävi sietämättömäksi. Elinkaaritarkastelu tuli ohjeisiin vasta 2000-luvulla.

    Juhani Pirinen osoitti vuonna 1999 lisensiaattityössään, että hyvä rakentamistapa on usein ohjannut homerakennusten tekoon.

    ”Useimmat nyt kosteusteknisesti epäkelvoiksi havaitut rakenneratkaisut löytyvät erilaisista rakennusalaa ohjaavista ohjeista. Huonoja ohjeita löytyy niin rakentamismääräyskokoelmasta, RT-ohjekorteista, Rakennusinsinöörien liiton RIL-ohjeista kuin alan oppikirjoistakin, puhumattakaan materiaalivalmistajien esittämistä käyttöohjeista”, Pirinen kirjoitti.

    Esimerkkinä hän otti vuonna 1970 valmistuneen RT-ohjekortin saunan rakenteista. Siinä todettiin, että löyly- ja pesuhuoneiden lämmöneristetyt alapohjat tiivistetään tarvittaessa. Kortissa esitettiin alapohjarakenteen leikkauskuva ilman vedeneristettä.

    Ns. hyvä rakentamistapa, joka johti varsinkin pien- ja rivitaloissa lukemattomiin tyyppivirheisiin. Tunnetuin esimerkki muodin lailla yleistyneestä virheratkaisusta on tasakatto, johon arkkitehdit olivat ihastuneet etelänmatkoillaan. Myös valesokkelin arkkitehdit kopioivat ulkomailta, Amerikasta. Rakennusteollisuus puolestaan lisäsi 1980-luvulla virheratkaisujen joukkoon ohuen tiilijulkisivun. Tinkimällä tuuletusraosta voitiin maksimoida myytävien asuntoneliöiden määrä.Vanhojen rakennusten yleisimmiksi tyyppivioiksi voi laskea myös vedeneristyksen puuttumisen märkätilojen seinissä ja lattioissa tai aluskatteen, salaojituksen ja alapohjan kapillaarisen vedennousun estävän maa-aineksen puuttumisen.

    Rakennuslehden 1970-luvulla haastatteleman diplomi-insinööri Mikko Vahasen mukaan arkkitehtien epäterve vaakasuorien kattojen esteettinen ihannointi sekä rakennesuunnittelijoiden välinpitämättömyys ja kritiikitön suhtautuminen arkkitehtien vaatimuksiin oli syynä siihen, että tasakatoista tuli ongelmakattoja. Yksi syy virheisiin oli myös kattourakoitsijoiden asenne: laajenevasta markkinakakusta piti saada valtaosa mihin hintaan tahansa.

    Kun RIL teki ensimmäiset rakennusten veden- ja kosteuseristysohjeet vuonna 1976, oltiin jo sen tosiasian edessä, että täysin vaakasuoria kattoja oli tehty paljon. Vaikka ongelmista oli jo jonkin verran tietoa, tasakattoja ei uskallettu kieltää. Niiden teko hyväksyttiin seuraavalla ehdolla: mikäli pitkäaikainen kokemus tai suoritetut kokeet osoittavat, että ratkaisu kestää veden jäätymisen aiheuttamat rasitukset tai veden jäätyminen on estetty. Jyrkkää kieltoa ei Vahasen mukaan voitu antaa, koska kokemusta ei ollut riittävästi. Kahden vuoden jälkeen Vahanen myönsi, että negatiivista tietoa on jo riittävästi

    Oulun rakennusvalvontaan tulevista kosteusvauriokorjausten lupahakemuksista valesokkelit muodostavat tänään isoimman ryhmän. Valesokkelin tunnistaa siitä, että talon ulko-oven alareuna on alempana kuin sokkelin yläreuna. Ulkoseinälle jätettiin näkyviin noin kymmenen sentin korkuinen sokkelin näköinen betoniseinä, jonka päältä alkoi tiilimuuraus. Valesokkelin ansiosta lattiapinta on lähellä pihan tasoa.

    Ensimmäinen RT-kortti valesokkelista valmistui vuonna 1957. Sen mukaan ulkopuolen maanpinnan ja sisäpuolen lattiapinnan välinen korkeusero ei saanut olla yli 30 cm routimisvaarasta johtuen. 1960-luvulla RT-kortteihin ilmestyi ohjeita, joissa ulkopuolen maanpinta valesokkelirakenteissa oli nostettu puuseinän alaosan yläpuolelle. RIL:n normeissa rakenne esitettiin samaan tapaan eikä valesokkelirakenteesta kiinnitetty lainkaan huomiota ulkopuolisen maanpinnan ja puuseinän alajuoksun korkeusasemiin.

    Vasta 1990-luvun alussa ohjeissa käännettiin maanpinnan ja lattian ero toisin päin ja vaadittiin, että lattiapinnan tulee olla vähintään 30 cm maanpintaa korkeammalla. Samalla määrättiin, että seinän alaosan puuta ei saanut jäädä betonivalujen väliin. Käytännössä muutokset tarkoittivat valesokkelirakenteen kieltämistä. Sen RT-kortti poistettiin käytöstä vuonna 1993.

    Viimeistään 1990-luvulla havaittiin, että uudet rakenteet eivät kestäneetkään, kuten oli luvattu tai kuviteltu. Alan ohjeiden mukainen rakentamistapa osoittautui kosteusriskien osalta usein huonoksi. Juhani Pirinen osoitti, että monet alan ohjeet sisältävät tyyppivikoja, jotka tekevät rakenteista alttiita homehtumiselle.

    Voiko nykyiseen ”hyvään rakentamistapaan” luottaa sen paremmin kuin siihen vanhaankaan? Rakennusfysiikan professori Juha Vinha on tuonut esiin riskejä, joita eristemäärien lisääminen yhdessä ilmastonmuutoksen etenemisen kanssa tuovat rakennuksille. Ilmastonmuutos on tuonut varsinkin puurunkoisten tiilijulkisivujen riskit esiin, koska voimakkaiden viistosateiden määrä kasvaa. Viime vuosina kiivasta keskustelua on käyty siitä, kuinka hyvin eristerappaus kestää lisääntyvää kosteusrasitusta. Juha Vinha varoitti 2010-luvun alussa julkisivurappausten riskeistä sen jälkeen, kun Ruotsissa tuli ilmi laaja homeongelma uusien puutalojen eristerappausten takia. Eristerappauksia ei ole enää suositeltu tekemään puurakenteiden päälle ainakaan ilman tuuletusta. Suosituksiin on tullut hiljattain lisää kiristyksiä. Vuonna 2020 julkaistu RIL 250 -ohje ei suosittele käyttämään myöskään kivirakenteiden päällä eristerappausta, mikäli eristemateriaalina on mineraalivilla. Tätä perusteltiin sillä, että rakenteissa pitää olla vikasietoisuutta, jotta ne kestävät vaurioitumatta pieniä rakennusaikaisia työvirheitä, rakenteen heikkenemistä iän myötä sekä ilmastonmuutoksen lisäämiä kosteusrasituksia.
    Eristerappaus varsinkaan mineraalivillan päälle tehtynä ei täytä näitä ehtoja. ”Se on tämän päivän heikoin ja riskialttein rakenne. Kun rappaus halkeilee, vesivuotoja voi päästä syvälle rakenteisiin, koska mineraalivilla on avohuokoinen lämmöneriste. Myös heikosti toteutetuista liitos- ja saumakohdista voi päästä vettä pinnoitteen taakse. Ohutrappauksessa varsinkin pinta on tiivis ja kuivuminen pinnan läpi tapahtuu hitaasti. Rakenteessa ei ole myöskään tuuletusuritusta, joka edistäisi kuivumista”, Vinha sanoo.

    Vinhan kritiikki on saanut osakseen kovaa vastakritiikkiä teollisuudelta, joka on huolissaan markkinoistaan. Sen käsitys hyvästä rakentamistavasta on toinen kuin rakennusfysiikan professorilla, mitä viestiä on välitetty varsin suorasukaisesti myös RIL:n ohjeiden tekijöille.

  8. Yli tuhannessa oikeudenkäynnissä mukana ollut rakennusmestari ja kuntotarkastaja Matti Eklund muistutti videohaastattelussani vuonna 2014, että kovin vanhoista rakennusvirheistä on turha lähteä riitelemään oikeudessa. Ne on voitu tehdä oman aikansa hyvän rakentamistavan mukaan, vaikka ne nyt katsotaankin virheiksi.

    ”Vanhoista märkätiloista ainakaan ei kannata riidellä. Ennen vuotta 1998 rakennetut märkätiloissa saattoi parhaassa tapauksessa olla sivelyeriste, joskus ei sitäkään, koska silloiset ohjeet eivät kertoneet selvästi, miten märkätilat pitää eristää. Lattiassa on tyypillisesti ollut muovimatto ja seinissä muovitapetti.”

    Amatöörin on luonnollisesti vaikea asuntokauppariidassa tietää, milloin susi ja sekunda on vain nieltävä hyvän rakentamistavan mukaisena ratkaisuna eikä myyjän piilottamana virheenä. Pientalopuolella avuksi voi olla Juhani Pirisen lisensiaattityö ”Hyvän rakentamistavan mukainen pientalojen kosteuden hallinta eri vuosikymmeninä”.

  9. Hyvä Seppo, että muistutit tuosta, jo lähtökohtaisesti oleellisesta asiasta, mikä sitten onkaan hyvää rakentamista.
    Itse tässä kommentoinut ajatuksiani LVI-miehenä enkä näe, että talotekniikkapuolella olisi noin paljon ongelmia, jotka ovat todella suuressa roolissa kansallisen rakennusvarannon arvon säilyttämisessä tai sen tuhoutumisessa.
    Rakennuksen runkohan se on suurimmassa roolissa siinä, pidetäänkö talo pystyssä vai puretaanko se.
    Toki huonosti toteutettu tai käytetty ilmanvaihto ja lämmitys voi altistaa rakennuksen vaurioille.
    Toivottavasti uudet talotekniikkaratkaisut eivät aiheuta vanhoihin taloihin uusia ongelmia.
    Jos aiheuttaa, niin siitä voidaan syyttää hyvää rakennustapaa. Ketä sitten syytetään, jos termi hävitetään :).

  10. Tervehdys vielä!
    Kaikkia näitä ohjeita ja määräyksiä ovat olleet ( aikanaan) laatimassa maamme parhaat asiantuntijat. Ja tunnetusti tekevälle sattuu. On turha kaivella vanhoja rakentamisen tekotapoja ja ohjeita, jotka eivät täytä nykynäkemyksiä eikä määräyksiä. On mukava tietysti olla jälkiviisas ja kritiikki on paikallaaan. On sanonta, että tyytyväisyys tappaa kehityksen.
    Havaitsin viime keväänä ilmestyneissä RT-kortin maanvaraisissa alapohjan rakennetyypeissä ( rakennetyypejä oli noin 30 kpl) kapillaarilatkoksi merkattuna kalliomurskeen!? Näitä tyyppejä oli RT:n ilmoituksen mukaan suunniteltu neljän vuoden ajan ja pääsuunnittelijana A-insinöörit!? Lisäksi heillä oli toimikunta, joka oli tarkastanut rakennetyypit. Voiko tällainen rakennusalan ammattijoukko olla niin tyhmää vai sokeutunut, ettei kukaan reakoinut selviin virheisiin, ennen niiden laittamista yleiseen jakeluun?
    On aivan käsittämätöntä että joku väittää kalliomurskeen soveltuvan kapillaarikatkoksi. Eikö suunnittelijat ymmärrä mikä ero on murskeella ja sepelillä? Toinen virheellinen materiaali oli kapillaarilatkoksi esitetty kevytsora? Pelkästään yleismaininnalla ”kevytsora”. Siis tämän rakennetyypin mukaisesti kaikki kevytsorat kelpaavat kapillaarikatkoksi. Kuitenkin vain erillisen lisämerkinnän omaava KAP-kevytsora täyttää kapillaarikatkon vaatimuksen. RT-kortisto ilmoittaa mottonaan ”rakennustietokortisto opastaa hyvään rakennustapaan”. Onko lausumalle katetta? Montako alapohjaa on ehdittty tekemään näiden virheellisten rakennetyyppien mukaisesti? Kenellä on vastuu asiassa? Onko näitä ohjeita käyttänyt rakentaja noudattanut hyvää rakennustapaa? Nyt nämä virheet rakennetyypeissä on kuitenkin korjattu. Onneksi rakennetyypit ehtivät olla RT:n tiedostossa vain muutaman kuukauden. Tosin ( ainakin) eräs lämmöneristeen valmistaja oli jo ehtinyt kopioida omiin rakennetyyppeihinsä nämä virheelliset ratkaisut!
    Tässä vielä ansiokas tutkielma hyvästä rakennustavasta:
    https://lauda.ulapland.fi/bitstream/handle/10024/63040/Oikarinen.Juho.pdf?sequence=1&isAllowed=y

  11. Vielä lisäys!
    Näyttää aikaisemmin mainitsemallani lämmöneristeen valmistajalla olevan edelleen maanvaraisessa alapohjatyypissä kapillaarikatkona kalliomurske! Tämä virheellinen kopiointi heidän rakennetyyppiin on tullut heidän ilmoituksensa mukaan nimenomaan RT-korttien rakennetyypeistä. Montako alapohjaa on tämän mukaisesti tehty?

  12. RT-kortit ovat yleensä kaikille avoimesti lausunnolla, joten olisi hyvä että jokainen alan ihminen lukisi ehdotusmateriaalin läpi ja kommentoi Rakennustiedolle havaintonsa. Ehkä alan ihmiset ovat hieman passiivisia ja luottavat jonkun muun tekevän puutteet heidän puolestaan kuntoon. Suunnitteluakin tehdään niin, että urakoitsijalle jää liikaa vastuuta. Suunnitelmanhan pitäisi olla yksityiskohtainen asennus- ja hankeohje, mistä selviää kaikki asiat mitä lopputulokselta halutaan.

  13. Ja vielä!
    Rakennustietokortisto kertoo omilla sivuillaan ”rakennustietokortisto opastaa hyvään rakennustapaan”! Kyllä silloin pitää myös olla myös osaamista niin paljon, ettei aikaisemmassa vietissäni esitetyt lapsellisuudet pääse julkaistaviksi. Nämä rakennetyypit ovat RT:n mukaan tarkoitettu valmiiksi blokeiksi, jotka vaidaan sellaisenaan siirtää suunnitelmiin. Ei ole tosiaankaan kyse mistään ”yleisistä lausuntotasoisista suunnitelmista”, vaan suoraan käyttöön tarkoitetuista rakennetyypeistä. Tietysti näihin voi aina ottaa kantaa ja pyytää korjausta tai täydennystä jos siihen on aihetta. Silti ihmettelen, missä on alkeellisinkin ammattitaito, jos kalliomursketta esitetään kapillaarikatkoksi!
    Tällaiset mokailut hävettävät koko ammattikunnan puolesta!
    Monelta taholta on kuulunut ja on myös omia kokemuksia, että suunnittelijoiden osaaminen ja ammattitaito on puutteellista. Nuoret kokemusta omaamattomat suunnittelijat suunnittelevat (joutuvat suunnittelemaan) liian vaativia rakennuskohteita. Osasyynä varmasti on, että suunnitteluala ei kiinnosta riittävän motivoituneita insinöörejä. Puutteita kohdalleni sattuneissa rakennuskohteissa on nimenomaisesti ollut rakennesuunnittelun osalla.

Vastaa

Viimeisimmät näkökulmat

Karri Kiviojahttps://www.rakennuslehti.fi/kirjoittajat/karri-kivioja/