Uutta rakentamista vastustavat korkeasti koulutetut omistusasujat
Keski-ikäinen, korkeasti koulutettu, hyvin toimeentuleva mies. Hän on äänessä silloin, kun asukasyhdistys nousee vastustamaan uutta kiistanalaista rakennushanketta. Hän on nimby-ajattelijan prototyyppi.
Termi on lyhennetty sanoista not in my backyard, ei minun takapihalleni. Ajatuksessa on kyse siitä, että joukko ihmisiä alkaa vastustaa omalle asuinalueelleen tai sen lähelle kaavailtua rakennusta. Tavallisimpia vastustettavia ovat sosiaalialan laitokset, tiehankkeet tai jätteenkäsittelylaitokset.
Ilmiöön ovat nyt pureutuneet tutkijat Timo Kopomaa, Lasse Peltonen ja Tapio Litmanen, jotka ovat toimittaneet Ei meidän pihallemme – Paikalliset kiistat tilasta -teoksen (Gaudeamus).
Nimby-ajattelua voi Kopomaan mukaan nähdä myös romanikerjäläiskeskustelun ja irlantilaisten maankiertäjien paheksunnan taustalla. Yleensä ilmiö yhdistetään kuitenkin juuri niihin kiistoihin, joissa ihmiset vastustavat esimerkiksi kehitysvammaisten tai asunnottomien alkoholistien asuntolaa.
Alueiden eriarvoisuus voi lisääntyä
Tyypilliset nimbyt ovat kirjoittajien mukaan usein korkeasti koulutettuja omistusasujia, jotka tahtovat säilyttää asumisensa tason.
– Liikkeeseen liittyy ehkä tietty elitistisyys, Kopomaa sanoo.
Asukasaktiiveja yhdistää yhteinen epäluulo vastustettavaa asiaa kohtaan, ja tämän ympärille syntyy vahva me-henki. He eivät vastusta asuntoloita tai teollisuuslaitoksia yleensä, mutta haluaisivat ne jonnekin muualle kuin omaan lähiympäristöönsä.
Nimby-liikehdintä ei tutkijoiden mukaan ole yksinomaan kielteinen ilmiö. Se kertoo myös asukkaiden kiintymisestä kotiseutuunsa ja osoittaa asukkaiden huolia ja pelkoja. Kirjoittajien mukaan yksi syy ilmiön yleistymiseen on, että koulutustaso on noussut.
Valittamalla voi Litmasen mukaan parhaassa tapauksessa saada alulle vaikka parempia ympäristölakeja.
Toisaalta jos äänekkäät hyväosaiset pystyvät torpedoimaan epämieluisat hankkeet alueeltaan, voivat esimerkiksi sosiaalialan laitokset ajautua alueille, joiden asukkaat eivät muutenkaan osallistu päätöksentekoon. Tämä lisää alueiden eriarvoisuutta.
Lasse Peltonen muistuttaa, että vahvan nimby-liikkeen aikana myös syrjäytyneet tarvitsevat puolestapuhujia.
Eliittikiihkoilijan leima uhkaa
Myös viihde sivalsi ei minun takapihalleni -ajattelun edustajia, kun viime talvena nähdyn Harvoin tarjolla -tv-sarjan hahmot eivät halunneet vammaisten toimintakeskusta puutaloidylliinsä.
Tutkijoita huolettaa, että termi voi leimata ihmisen. Jos asukkaat tuomitaan itsekkäiksi ja suvaitsemattomiksi, kiistojen sovittelussa ei päästä eteenpäin.
– Kukaan ei halua tulla kutsutuksi nimbyksi, Peltonen muistuttaa.
Peltosen mukaan usein vastustajat ovat ymmärrettävästi huolissaan lapsistaan, terveydestään ja turvallisuudestaan. Siinä olisi myös ratkaisun ydin.
– Pitää ymmärtää, mitkä ovat ihmisten oikeat huolet. Vasta sitten voi ratkaista konflikteja.
Tätä artikkelia on kommentoitu kerran
Yksi vastaus artikkeliin “Uutta rakentamista vastustavat korkeasti koulutetut omistusasujat”
Tämä juttu nousi esiin, kun luin Helsingin Sanomissa sen entisen pääkirjoitustoimittajan Antti Blåfieldin kolumnin siitä, miksi hänen takapihalleen, Helsingin Paloheinään, ei saisi rakentaa kerrostaloja. Jos yhdelle tontille tuo sallitaan, niin mitä siitäkin seuraisi, hän ihmetteli Suomen suurimman lehden painoarvolla.
Niin mitä siitä seuraisi? Samaa kuin muuallakin, missä väestörakenne on päässyt sekoittumaan. Kerrostalojen myötä alueelle tulisi hieman köyhempää väkeä, vuokralla asujia, maahanmuuttajia ja siis ihmisiä jotka eivät osaa puhua edes ruotsia. Siis porukkaa joita ennen kutsuttiin rahvaaksi ja palveluskunnaksi. Samaa väkeä, jota pelätään metron rakentamisen myötä muuttavan Espooseen ja joita edes sosialidemokraatit eivät haluaisi Kivinokan mökkialueelleen.
Ennen oli toisin. Aatelisherrat ja muu sivistyneistö saattoi pohtia kartanoissaan ja omakotitaloissaan yleviä aatteita, kuten sosialisimia ilman, että rahvaan elämä tuli konkreettisesti liian lähelle häiritsemään liberaalia ja korkealentoista pohdintaa siitä, mikä on tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta. Palvelijoita tarvittiin silloinkin, kuten nytkin tekemään työt, joita sivistyneistö ei pidä oman arvonsa mukaisina. Silloin rahvas pysyi kuitenkin poissa paremman väen asuntoalueilta ja tuli sinne vain töitä tekemään, ja palasi sitten Blåfieldin inhoamiin lähiöihin.
Blåfield ajoitti varmaan ihan vahingossa kirjoituksensa vapun aattoon, koska silloin on yleensä pohdittu ihmisten tasa-arvoon kuuluvia asioita ja heilutettu punalippujakin sen puolesta; Blåfield ja Wahlroos muiden mukana. Nyt toinen heistä saarnaa verojen maksua vastaan ja toinen kerrostaloasukkaita vastaan.
Vuonna 1999 Blåfield sai Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon. Perusteluna oli hänen tinkimätön ja moraalisesti kestävä journalisminsa. Mutta takapiha se on ansioituneella journalistillakin.