Tiilenpäät laskussa

Tiilirakentamisella on 6000 vuoden perinteet ja Suomessakin tiiltä on käytetty jo  1200-luvulta alkaen. Tiiliteollisuusliiton 85-vuotinen perintö on kuitenkin kuihtunut kolmeen yritykseen ja uhkakuvana on Ruotsi, jossa tiilen markkinaosuus on lähes nolla. Onneksi edulliset virolaiset muurarit ovat palauttaneet hieman tiilen kilpailukykyä.

Tiiliä tehtiin pitkään käsityönä, ja erikoiskohteissa niin voidaan tehdä edelleenkin.

Suomen Tiiliteollisuusliitto julkaisi 85-vuotisen historiansa kunniaksi Lauri Seppäsen kirjoittaman kirjan Tiilenpäitä laskemassa. Harmi vain, että juhlijoiden määrä on kutistunut kolmeen yritykseen. Itävaltalainen markkinajohtaja Wienerberger isännöi Lappilan ja Korian tehtaita. Seppälän suvulla on Keramian tehdas Kemiössä ja toinen Ylivieskassa. Raikkosten perheellä on tehdas Loimaalla.

Tiilikeskusta perustettaessa vuonna 1953 tehtaita oli 56. Töitä riitti kaikille, sillä sotien jälkeen 1960-luvulle saakka kerrostalot muurattiin täystiilistä. Vielä vuonna 1975 tiilitehtaiden omistajia oli 19, vaikka betoni valtasi jo alaa.  Muuraaminen alkoi olla jo liian kallista betonielementteihin verrattuna eikä asiaa ainakaan auttanut se, että muurarit olivat hyvin lakkoherkkiä.

1970-luvulla markkinoitiin kuitenkin vielä ylpeänä, että onnellinen perhe asuu tiilitalossa. Sillä erottauduttiin sotien jälkeisen ajan puisista rintamamiestaloista.

Lohja ja Partek kokosivat hedelmät itävaltalaisille

Isoin keskittyminen tiiliteollisuudessa alkoi 1980-luvun lopulla, kun Lohja ja Partek ostivat Perusyhtymän ja Paloheimon tehtaat. Perusyhtymä oli jo Pellonraivauksen nimellä toimiessaan perustanut salaojaputkia valmistavan tehtaan. Sillä oli tiilitehtaita Kiikassa, Korialla, Leppäkoskella, Soininlahdessa ja Hämeenkylässä. Ne se joutui myymään vuonna 1987 Lohjalle osana konsernin tervehdyttämisohjelmaa. Partek osti samana vuonna Paloheimolta alan moderneimman tehtaan Lappilasta, jottei se olisi mennyt Lohjalle, jonka kanssa kilpailu oli vielä aitoa ja kovaa.

Partek ja Lohja lopettivat samalla markkinointiyhteistyön ja tosiasiallisen tuotanto- ja hintakartellin pienten yritysten kanssa ja tiiliteollisuuden yhteisesti omistaman Tiilikeskuksen toiminta lopetettiin. Siitä ei jäänyt jäljelle kuin hulppea Espoon Leppävaaraan vuonna 1985 rakennettu täystiilitalo, jonka rakentamista monet omistajatkin olivat vastustaneet liiton toimintaan sopimattomana. Taloa yritettiin tuloksessa myydä vuosikausia.

Vuonna 1992 Lohjan ja Partekin rakennusmateriaaliteollisuus yhdistyivät. Seuranneissa järjestelyissä suomalainen tiiliteollisuuskeskittymä siirtyi ruotsalaisten ja saksalaisten kautta itävaltalaiselle Wienerbergerille. Sen haastajaksi on jäänyt Seppälän veljesten Tiileri, ja Raikkonen Oy on sinnitellyt joten kuten mukana.

Miedon tehdas Kurikassa lopetettiin

Seppälöiden toiminnan loppu oli lähellä vuonna 1991, kun sen uusi Keramian tehdas paloi maan tasalle. Partekin silloinen toimitusjohtaja Christoffer Taxell soitti Leo Seppälälle ja esitti toivomuksen, että tehdasta ei rakennettaisi uudelleen. Seppälä vastasi: ”Olemme ikämme sotkeneet savea, emmekä muuta osaakaan tehdä, joten tehkää te Partekisssa sitä, mitä parhaiten osaatte.”

Seppälä perusteli tehtaan rakentamista myös huolella työtekijöiden ja heidän perheidensä toimeeen tulosta. Partekin ei sitten auttanut muu kuin lopettaa omia tehtaitaan, kuten Tiiliyhtymän Miedon tehdas Kurikassa.

Suomalaisten tehtaiden sinnittely kuitenkin palkittiin lopulta: vuonna 2009 Tiiliteollisuusliiton puheenjohtajaksi valittiin alan pienimmän yrityksen, Raikkonen Oy:n pääomistaja Jaakko Raikkonen ja varapuheenjohtajaksi Leo Seppälä. Wienerbergerin edustaja sai tyytyä hallituksen jäsenen paikkaan.

Tässä vaiheessa kaikki tunsivat toisensa niin hyvin, että kilpailuviranomaisetkin heräsivät. Mitään luvatonta tietojenvaihtoa viranomaiset eivät kuitenkaan löytäneet.

”Väärä” tiili värjättiin toiseksi Tiili-lehdessä

Katkerin kilpailija poltetulle tiilelle on ollut kalkkihiekkatiili, jolle tiilimiehet eivät olisi edes sallineet tiilen nimeä, vaan sitä olisi pitänyt kutsua kalkkihiekkakiveksi. Katoillekin tungettiin tiilen korvaajiksi betonikattotiiliä ja tiiliprofiilipeltejä.

Kilpailu kalkkihiekkatiiltä kohtaan oli jopa niin kovaa, että kun vuonna 1981 Tiili-lehden takakanteen ja sisäsivulle oli päässeet kuvat kalkkihiekkatiilisestä talosta, niin painos vedettiin pois ja  ilmoitusmyyjä sai potkut. Uudessa painoksessa takakannen ilmoitus oli vaihdettu ja Parman ilmoituksen valkoinen talo oli värjätty keltaiseksi muistuttamaan poltettua tiiltä.

Tiili-lehti kuihtui samaa tahtia tiilen menekin kanssa ja käytännössä sen tekeminen loppui vuonna 1994. Lehti oli ollut tärkeässä roolissa yhteistyössä arkkitehtien kanssa, mutta tämäkin loppui vähitellen ja viimeinen niitti yhteistyölle tuli, kun liitto lopetti Alvar Aalto Akatemian sponsoroinnin vuonna 2006.

Puu lyö tiiltä valtion tuella

Tiili on menestynyt huonosti materiaalien välisessä kilpailussa. 6000 vuotta se ehti olla vahva vaihtoehto esimerkiksi puulle, mutta nyt tämänkin kamppailu on hävitty. Tiiliteollisuuden mielestä syynä on se, että valtio suosii estotta puurakentamista eikä tiiliteollisuus ole oikein saanut myydyksi ajatusta poltetusta tiilestä ekologisena materiaalina. Talopakettien valmistajatkin ovat syrjineen tiiltä.

Jo vuonna 2002 tiiliteollisuus näki uhkakuvaksi, että jos mitään ei tehdä, niin tiilen osuus putoaa lähelle nollaa, kuten on käynyt Ruotsissa.

Vuonna 1974 rakentamisen hulluna vuonna myytiin ennätykselliset 121 miljoonaa tiiltä, vuonna 2000 määrä oli 74 miljoonaa ja vuonna 2012 enää 32 miljoonaa.

Messukohde, jossa kaikki meni pieleen

Vaikka tiilen polttaminen kuluttaa paljon energiaa, on energiataloudellinen rakentaminen yksi mahdollisuus lisätä tiilen käyttöä. Tosin eristäminen aiheutti vielä 1980-luvulla isoja ongelmiakin pakkasvaurioiden muodossa, kun seinän läpi ei säteillytkään enää riittävästi lämpöä ulkokuorena käytettyyn tiileen. Nämä ongelmat saatiin ratkaistua yhteistyössä VTT:n kanssa.

Aina tuo yhteistyö ei kuitenkaan onnistunut. Ylöjärven asuntomessuille tiiliteollisuus sponsoroi energiaa säästävän talon Villa Tegulan. Se sai paljon palstatilaa, koska laskennallinen energiankulutus oli hyvin matala. Todellinen energiankulutus oli VTT:n mukaan kuitenkin lähes kaksinkertainen, sillä rakennuksen aurinkolämmitysjärjestelmä ei toiminut ollenkaan ja ilmanpitävyys ei vastannut olleenkaan tavoitteita. Hintaa talolle tuli 2,4 miljoonaa markkaa, mutta siitä saatiin myytäessä vain 1,2 miljoonaa.

Harmia on tullut myös julkisivujen liian kapeista ja osin laastin peittämistä tuuletusraoista. Ohjeistusta on tältä osin korjattu. Osin ratkaisemattomaksi ongelmaksi tiilijulkisivuille on jäänyt vielä se, että keväisin tiilen pintaan voi tulla sementtilaastien suoloista valkoista härmää. Paras keino on se, että muuraustyön aikana seinä suojataan sateelta.

Tiilitaloalueita suojeltu betonilta

Viime vuosina tiilen asemaa on parantanut se, että kaavoittajat ovat monissa kaupungeissa halunneet suojella tiettyjen alueiden tiilistatusta. Kaupunkikeskustoihin on tästä syystä ollut vaikea saada lupaa betonirakennuksille.

Myös Virosta tulleet edulliset  muurarit ovat parantaneet tiilen asemaa. Tiili ei ole enää vain betonielementin pintaan laitettu koriste vaan julkisivuja tehdään ihan oikeastikin muuraamalla. Toisaalta vaikka rapatut pinnat ovat nyt taas yleistyneet, ne tehdään usein eristeen päälle.

Tätä artikkelia ei ole kommentoitu

0 vastausta artikkeliin “Tiilenpäät laskussa”

Vastaa

Tilaa uutiskirje

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin. Lisätietoja

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin.

Anna sähköpostiosoitteesi