Fritz Wotruban suunnittelema kirkko Holy Trinity Church (1971–1976) sijaitsee Wienissä. Kuva: Wolfgang Leeb

Suuri yleisö on alkanut nähdä 1960-luvun betoniarkkitehtuurissa arvoja, joita ei tule hävittää

DAM, Deutsches Architekturmuseum Frankfurtissa isännöi laajaa näyttelyä betonibrutalismista.

Kirjoittaja(t) Lauri Jääskeläinen

Samalla kun brutalismi on saanut kannatusta erityisesti sosiaalisessa mediassa, maailmalla on purettu monia 1960- ja 1970-lukujen ikonisia rakennuksia.

Wüstenrotin Säätiö on monen vuoden ajan tehnyt systemaattista kartoitustyötä 1960-luvun rakennuskannasta.

SOS Brutalism -näyttely on syntynyt tarpeesta luokitella ja arvottaa puolen vuosisadan takaista betoniarkkitehtuuria. Rakennukset ovat osin jääneet huonolle ylläpidolle ja rapistuneet. Tämä on edesauttanut niiden vähättelyä.

Ilman Wüstenrotin Säätiön tukea ei olisi saatu aikaiseksi DAMin näyttelyn yhteydessä julkaistua yli 500-sivuista teosjärkälettä.

Käsite vuodelta 1953

Brutalismi käsitteenä tuli tietoisuuteen vuonna 1953. Käsite periytyy ranskan kielen ilmaisusta béton brut, joka tarkoittaa yksinkertaisesti paljasta betonia, ei brutalismia arvoväritteisesti.

Brutalismin juuret ovat pitkälti Englannissa, missä betoniarkkitehtuuria on myös ehkä eniten kritisoitu. Historiaan jäävät muun muassa Prinssi Charlesin katkerat kannanotot ja yleisön suosion saanut televisiosarja, josta vuonna 1989 muokkautui teos ”A Vision of Britain”, perinteisen englantilaisen kylä- ja kaupunkirakentamisen manifesti.

Tilanne on muuttunut. Suuri yleisö on alkanut nähdä 1960-luvun betoniarkkitehtuurissa arvoja, joita ei tule hävittää. Usko parempaan tulevaisuuteen, yhteiskunnan demokratisoituminen ja suurempi avoimuus haluttiin tehdä näkyväksi ja kouriintuntuvaksi myös arkkitehtuurin keinoin.

Käsite periytyy ranskan kielen ilmaisusta béton brut, joka tarkoittaa yksinkertaisesti paljasta betonia, ei brutalismia arvoväritteisesti.

Asuntokysymys oli sodan runtelemassa Euroopassa vielä pitkään vaikea. Betoni ja teollinen rakentaminen olivat vastauksia, kun tarvittiin nopeasti ja edullisesti uusia asuntoja. Tilanne on nyt hiukan samantapainen, tosin pienemmässä mittakaavassa.

Nationalismi ja ahdasmielisyys leviävät. Moni kokee, että arkkitehtuurissa on aika palauttaa mieliin jo välillä menneisyyden painolastiksi miellettyjä ihanteita.

Keveyttä vastaan

Reyner Banham (1922–1988) kiteytti brutalismin ydindilemman vuonna 1966 teoksessaan The New Brutalism: Ethic or aesthetic?

Näyttelyjulkaisun artikkelissa Rejean Legault selvittää brutalismin juuria ja sitä, miten arkkitehdit eri puolilla maailmaa kiinnostuivat suuntauksesta. Olennaista tuntui olevan asettua oppositioon arkkitehtuurin keveyttä ja valoisuutta propagoivia suuruuksia, kuten Mies van der Rohea, vastaan.

Alison ja Peter Smithsonsien Hunstanton School ja Louis Kahnin Yale University Art Gallery ovat monen mielestä varhaisia brutalismin edelläkävijöitä. Le Corbusier on totta kai jättänyt omat puumerkkinsä, erityisesti Marseillen Cité Radieuse luokitellaan yleisesti betonibrutalismin merkkirakennukseksi siinä kuin Ronchampin kappeli.

Olennaista tuntui olevan asettua oppositioon arkkitehtuurin keveyttä ja valoisuutta propagoivia suuruuksia vastaan.

Varsinainen voittokulku ajoittuu 1960-luvulle. Rakennustekniikka kehittyi ja betonin plastisuus avasi ennen näkemättömiä mahdollisuuksia mielikuvituksellisiin muotoihin ja kokeiluihin.

Mielenkiintoinen on kylmän sodan aikaisen ja kahtiajakautuneen Saksan tarina. Länsi-Berliini manifestoi arkkitehtuurissaan läntisiä avoimuuden ja edistyksen ihanteita, kun samaan aikaan Itä-Berliiniin kohosi pääosin stalinistisia monumentteja. Kontrasti oli ainakin ensi näkemältä huutava.

Entä Suomi? Alvar Aalto ja Eero Saarinen esiintyvät molemmissa Wüstenrotin Säätiön rahoittamissa julkaisuissa. Viljo Revellin Toronton kaupungintalo mainitaan ohimennen.

Yli 1000 kohdetta käsittävässä #SOSBrutalism-datapankissa on tällä hetkellä neljä kohdetta Suomesta: Aallon Säynätsalon kunnantalo, Reima ja Raili Pietilän Dipoli ja Kalevan kirkko sekä Aarno Ruusuvuoren Huutoniemen kirkko. DAMin näyttelyssä ei suomalaiskohteita ole.

Analysointi vasta alussa

Vaikka brutalismista on viime aikoina julkaistu maailmalla lukuisia näyttäviä teoksia, on suuntauksen lopullinen analysointi ja merkityksen arviointi vasta alussa.

Oliko kysymyksessä vain puhtaasti esteettinen kokeilu, jonka raa’an betonin ominaisuudet mahdollistivat? Edustiko muotokieli oikeasti jotain ennen näkemätöntä? Mielsivätkö – ja mieltävätkö – brutalistisiksi luokiteltavien rakennusten käyttäjät ne viihtyisiksi ja tarpeitaan vastaaviksi? Näitä kysymyksiä voi esittää melkein minkä aikakauden rakennuksista tahansa.

Suuntauksen lopullinen analysointi ja merkityksen arviointi on vasta alussa.

Tänä päivänä moni osaa arvostaa raakapintaisen betonin kauneutta ja hämmästellä sitä ennakkoluulottomuutta, jolla arkkitehdit eri puolilla maailmaa leikittelivät ennen tietokoneavusteisen suunnittelun vallankumousta. Suomessa tämä näkyy vaikkapa siinä, kuinka Merihaan arvostus on noussut.

Nähtäväksi jää, miten 2000-luvun arkkitehtuuri ja sen arvostus muotoutuu aikanaan ja mikä osa siitä osoittautuu rakennustaiteellisessa katsannossa kestäväksi. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, Suomessakin on syytä huolehtia, että osaamme säilyttää 1960- ja 1970-lukujen olennaisimman rakennusperinnön, myös sen kaikkein brutalistisimman. Arkkitehtien ja rakennushistorioitsijoiden lisäksi tarvitaan insinöörikunnan panosta.

SOS Brutalismus. Rettet die Betonmonster! Deutsches Architekturmuseum DAM und Wüstenrot Stiftung. Frankfurt am Main. 9.11.2017–2.4.2018.

Tätä artikkelia ei ole kommentoitu

0 vastausta artikkeliin “Suuri yleisö on alkanut nähdä 1960-luvun betoniarkkitehtuurissa arvoja, joita ei tule hävittää”

Vastaa

Tilaa uutiskirje

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin. Lisätietoja

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin.

Anna sähköpostiosoitteesi