Helsingin Soutustadionin katsomo-osan lippa kestää vielä toiset 25 vuotta – ”Siinä ei ole mitään vikaa”

”Siinä ei ole mitään vikaa”, sanoo tekniikan tohtori Kari Avellan Helsingin Soutustadionin katsomo-osan katon eli lipan rakenteista. Hän oli itse suunnittelemassa rakenteen vahvistamisen 25 vuotta sitten. Silloin käyttöikätavoitteeksi asetettiin 50 vuotta. Vaihtoehtona olisi ollut myös 100 vuotta, mikä olisi vaatinut 10 millimetriä paksumman ruiskubetonikerroksen.

Kun Ramboll talvella ilmoitti kuntotutkimustensa perusteella, että Soutustadion on päässyt niin vaaralliseen kuntoon, että se on laitettava välittömästi käyttökieltoon, Avellan älähti nuoremmille kollegoilleen ja kehotti heitä tutustumaan 1990-luvun korjaussuunnitelmiin.

Lue lisää: Mahdollinen sortumavaara- Soutustadion on asetettu käyttökieltoon

Avellan ei ymmärrä, miten Ramboll on päätynyt siihen, että kattolipan betonin vetolujuudet eivät ole riittävät ja riskinä olisi betonipalojen tippumisia katsomoon. Nimenomaan tämän estämiseksi 1990-luvun vahvistustöissä lipan alapintaan kiinnitettiin haponkestävästä teräksestä tehty verkko, joka on mekaanisesti kiinnitetty. Avellan teki vahvistukselle myös karbonatisoitumislaskelmat, mikä siihen aikaan oli harvinaista.

”En usko, että sieltä tippuu mitään”, hän uskaltaa siksi sanoa.

Rambollin kuntotutkimuksista vastaava Jussa Perkkiö ei kommentoi Avellanin arvioita muuten kuin toteamalla, että kohteen korjaussuunnittelu on kesken. ”Suunnittelua tehdään kevään aikana, jolloin kohteeseen soveltuvat korjausratkaisut arvioidaan ja päätetään koko rakennuksen osalta yhdessä tilaajan ja viranomaisten kanssa.”

Vuonna 1939 valmistuneen Soutustadionin suunnitteli insinööri Alpo Lippa, jota Avellan kutsuu yhdeksi aikakautensa etevimmistä suunnittelijoista. Siitä kertoo myös Soutustadionin erittäin hoikka kattorakenne. Siinä pitkällä ulokkeella varustetun kaksitukisen palkin korkeus muuttuu taivutusmomentin funktiona koko palkin pituudelta.

Vuonna 1996 kaupunki teetti VTT:llä selvityksen rakenteiden kunnosta. Betonin puristuslujuus todettiin liian heikoksi.

”Se on oman aikakautensa normien mukaista betonia, mutta tämän päivän vaatimusten valossa se on tietenkin betonin karbonatisoitumisen ja terästen korroosion kannalta huonoa betonia”, Avellan sanoo.

1930-luvulla betoni valmistettiin työmaalla vapaapudotussekoittimella ja ohjaavana tekijänä käytettiin sementin ja kiviaineksen painosuhteita/tilavuusosia. Vesisementtisuhde, joka on Avellanin mukaan lujuuden kannalta olennaisin asia, oli työtä valvovan insinöörin kokemuksen varassa, sillä vettä ja sementtiä lisättiin paikan päällä hänen antamiensa ohjeiden mukaisesti niin, että betoni pysyi työstettävänä. Työstettävyys oli tärkeää, sillä betoni tiivistettiin sauvalla sullomalla ja muottia moskalla lyömällä, sillä betonivibrat yleistyivät vasta 1950-luvulla.

VTT esitti, että vesikaton teräsbetonirakenteet pitäisi purkaa tai sitten kohteesta pitää ottaa vielä lisää porausnäytteitä. Isoin epävarmuus kohdistui lipan kantavuuteen. Kaupungin teknillisen neuvottelukunnan jäsen Risto Vahanen esitti, että rakennetta täytyy koekuormittaa vuoden 1987 betoninormien vaatimusten mukaisesti murtoon saakka kantavuuden varmistamiseksi.

Korjaus- ja vahvistustöiden rakennesuunnittelijaksi valittu Kari Avellan Konsultointi Kareg oy:stä piti vaatimusta kohtuuttomana, koska silloin rakenne olisi varmasti vaurioitunut. Hän meni rakennusvalvonnan yli-insinööri Keijo Sihvoselle kertomaan huolensa ja ehdotti, että hän vahvistaa lipan suoraan ilman koekuormitusta. Sihvonen hyväksyi suunnitelman.

Yhtenä perusteluna Avellanilla oli se, että hän oli vanhoista säätiedoista tarkastanut, että lipan päällä oli ehtinyt olla 5–10 kertaa lumikuorma, joka ylitti silloisen normin 180 kiloa neliömetrille (1,8 kN/m) ilman, että lippaan oli tullut pysyvää taipumaa. Suunnitteluajankohtana 1930-luvulla lumikuormaksi oli otettu vain 120 kiloa neliömetrille.

Vahvistustyöt aloitettiin pystyttämällä katsomoon telineet, jotka tukivat lippaa betonitöiden aikana. Muuten uusi betoni olisi Avellanin mukaan saanut lipan taipumaan, jolloin betonin tartunta olisi hävinnyt.

”Ulokkeen vahvistaminen liittopalkiksi edellytti, että vanhan ja uuden betonin tartuntalujuus on riittävän suuri”, Avellan kertoo.

Tartunta varmistettiin rouhimalla vanhan laatan yläpinta sekä tukemalla vesikaton teräsbetonirakenteet ”painumattomiksi”. Lipan yläpuolelle tehtiin harjateräksistä palkkimaisia vahvistuksia, jotka valettiin erikoisbetonilla. Lipan alapinta ruiskubetonoitiin. Urakoitsijana työssä oli Kokkoma oy.

Palkit tehtiin kutistumattomalla betonilla. Avellan selvitti IVOn kouluttamana betonilaboranttina itse testien avulla, millaista betonia ja lisäaineita kannatti käyttää.

Soutustadionin seinissä ja katsomossa on puristetut rakenteet ja 1930-luvun vanhaa, huonoa betonia, joten niissä voi Avellaninkin mielestä olla korjaustarvetta. 1990-luvulla teräkset olivat rankassa meri-ilmastossa tulleet jo esille ja olivat ruosteessa. Katsomon alustilan palkkien ja pilarien lohjennut betoni piikattiin silloin pois ja märkähiekkapuhallettiin. Pääteräkset harjattiin teräsharjalla puhtaiksi ruosteesta, sillä liiallinen hiekkapuhallus olisi Avellanin mukaan rikkonut vanhaa betonia. Lisäksi rakenteisiin laitettiin vahvistukseksi uusia teräksiä.