Innovaatioita ei tule ilman porkkanoita

Kaupungistuminen luo uusia ilmiöitä vanavedessään. Jotkut muutokset herättävät väkevää keskustelua. Viime viikkoina ovat tapetilla olleet niin sanotut minikodit, joiden pitkäaikaista toimivuutta professori Mari Vaattovaara kritisoi. En ota kantaa akateemiseen keskusteluun, mutta tosiasia on, että sama trendi karsii neliöitä suuremmistakin asunnoista.

Rakennuslehti kertoi 31.8., että aloitettujen asuntojen keskikoko on tipahtanut pääkaupunkiseudulla vuoteen 2010 verrattuna 18,3 neliötä ja muualla Suomessa peräti 35,2 neliötä. Vuonna 2017 pääkaupunkiseudulla aloitettujen asuntojen keskikoko oli 54,2 neliötä. Siinä jää naftisti tilaa huonekaluille, vaatteille ja muille elämän merkeille.

Kirjahyllyjen katoamista kodeista ei siis voi yksin pitää digitalisaation seurauksena, kirjoille ei ole enää tilaa. Ja kun polkupyörä pitää kantaa parvekkeelle turvaan, mahtuuko sinne enää aurinkotuoli ja herbaario? Asunnot eivät enää vastaa asujien tarpeita, kun pinta-alat niukkenevat.

No mitä rakentamisen ja sisustamisen ammattilaiset tarjoavat tähän hätään? Jos seuraat huonekaluvalmistajien reagointia, huomaat kalusteiden pienenevän. Tiedämme kuitenkin, että ihmiset eivät pienene, pikemminkin päinvastoin. Asumismukavuus tuskin paranee, jos sohvaperunalla on ahdasta.

Millaisia porkkanoita on tarjottu suunnittelijoille, jotta he miettisivät asioita täysin uusiksi? Rohkenen väittää, että laihanlaisia ovat ne juurekset. Jos tiukkaan kilpailutetulta arkkitehdilta pyytää pohjakuvaa, joka säästää kahdeksan prosenttia neliöissä, sen varmasti saa. Tai rakennesuunnittelijalta kuusi milliä ohuemman seinän. Mutta laittavatko he tehtävään sydäntään ja paraneeko sillä tavalla rakentamisen ja asumisen laatu? Rohkenen epäillä.

Mielestäni vastauksia pitää etsiä pitkäjänteisemmin ja syvällisemmin. Olen työskennellyt pitkään arkkitehtien ja suunnittelijoiden kanssa ja olen vakuuttunut siitä, että mitä parempia ratkaisuja haetaan, sitä kunnianhimoisempia pitää tavoitteiden olla. Ja tilaajan pitää asettaa tavoitteet.

Kun ostin perheyrityksemme isältäni reilut kymmenen vuotta sitten, minulla oli muutamia unelmia tuotteista. Yhtiö oli valmistanut proosallisesti teräsrankoja neljännesvuosisadan ja halusin laajentaa sen tarjoomaa lisäarvotuotteisiin. Suunnittelimme arkkitehti Lasse Vahteran kanssa matalaenergiatalon 2007, arkkitehti Matti Kuittisen kanssa muuntojoustavan nollaenergiatalon vuonna 2013 ja arkkitehti Matti Kärjen kanssa seinän sisään liukuvan, kaksi neliötä asunnosta säästävän, teräsrunkoisen ja äänieristetyn välioven vuonna 2006.

Kaikki lähtivät liikkeelle briefeistä, joissa kyseenalaistettiin kaikki ennen nähty ja haluttiin parantaa rakentamisen ja asumisen laatua. Pyysin suunnittelijoita tekemään ehdotuksia, jotka olisivat heistä parhaita. Keinot kyllä sitten keksittäisiin.

Projektit onnistuivat – Lohjan nollaenergiataloissa asutaan jo kahdeksatta vuotta, ja liukuovielementtejä on myyty yli kolmekymmentätuhatta.

Kaipaisin lisää hurjapäisiä visioita rakentamisen jättiyrityksiltä, sillä heillä on eniten resursseja. Varmojen prosessien ja rautaisen talousjohtamisen kulttuurissa tuntuu unohtuvan, että heillä on myös eniten voitettavaa – ja hävittävää. Millainen olisi rentouttavin minikodin makuuhuone tai eniten energiaa tuottava (ei hukkaava) kerrostalon julkisivu? Moni haluaisi nähdä pommisuojan sijaan taloyhtiössä spinning-huoneen tai elokuvateatterin.

Heittäkää suunnittelijoille unelmia, saatte vastapallona menestystuotteita. Palkitkaa heidät merkityksellisyydellä, sillä innovaatioita ei synny ilman insentiivejä.