Kenen pitää tietää ja mitä?

Tietoa kirjoittajasta Tapio Kivistö
Päätoimittaja, tapio.kivisto@sanoma.com
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

Olympiastadionin jättimäinen korjaus on nostanut esiin ikäviä lieveilmiöitä. Ylen MOT-ohjelma on kertonut epäillyistä palkanmaksuongelmista ja työntekijöiden uhkailusta. Yle myös uutisoi Olympiastadionilla työskennelleiden latvialaisten rakennusmiesten asuneen huonoissa oloissa konteissa.

Vaikka kysymyksessä olisivat yksittäistapaukset, ne ovat vakavia kolauksia sekä huonosti kohdelluille työntekijöille että rakennusalan maineelle.

Suurhankkeissa on mukana helposti kymmeniä yrityksiä monissa rooleissa ja samoin työntekijöitä voi olla kymmenistä eri kansallisuuksista. Usein ylätasolla kaikki vaikuttaa hyvältä, suunnitelmalliselta ja vastuulliselta, mutta valitettavasti käytännön tasolla kokonaisuus ei tunnu olevan oikein kenenkään hallinnassa.

Vaikka alihankintaketjut pidetään lyhyinä, pääurakoitsija tai tilaaja eivät lopulta tiedä, mitkä ovat aliurakoitsijoiden toimintatavat, maksavatko ne palkat tai miten ne kohtelevat työntekijöitään. Usein vedotaan alan monimutkaisuuteen tai valvonnan vaikeuteen ja keinojen puutteeseen.

Kun rakennusala on pitkälti itse rakentanut nykyisen toimintatavan, alan olisi myös syytä keksiä keinot sen kontrolloimiseen. Rikollisen tai eettisesti arveluttavan toiminnan ei pidä päästä pesiytymään, vaan sen kitkemisen pitää olla koko ajan alan tärkeimpiä tavoitteita ja siihen pitää olla aitoa halua.

Työn pilkkomisella on pyritty hakemaan tehokkuutta ja kustannusten optimointia. Siksikin ongelmakohtiin on vaikea puuttua. Kovassa hintakilpailussa on helppo tuijottaa hintaa ja jättää kysymättä, mitä kaikkea hinta pitää sisällään. Kysymys kuuluukin, olemmeko valmiita maksamaan rakentamisesta enemmän, jos ketju on paremmin hallittu ja hintaa vääristävät toimintatavat kitketty pois? Toivottavasti.

Tätä artikkelia on kommentoitu 2 kertaa

2 vastausta artikkeliin “Kenen pitää tietää ja mitä?”

  1. Tapio. On päivän selvää että kyseessä ei ole yksittäistapaukset. Toinen päivänselvä asia on se, että rakennusala ei ole kollektiivinen toimija, jolta voidaan vaatia jotain uutta. Rakennusala on joukko sekalaisia yrityksiä, joita yhdistää ainoastaan maankäyttö- ja rakennuslaki.

    Tilaajalla ja päätoteuttajalla on lukuisia keinoja, joilla he voivat selvittää omilla työmaillaan työskentelevien henkilöliden palkkaus- ja työsuhdeasioita. Totuus on se että nuo asiat eivät kiinnosta kotimaisia tilaajia tai päätoteuttajia. Tärkeintä on saada halvalla ja nopeasti, mieluiten niin että välistä saa kiskaistua hyvän siivun tekemättä mitään.

    Työn pilkkomisella on haettu kustannussäästöjä isoille rakennusyrityksille, sillä he ovat onnistuneet siirtämään pääosan duunarien palkkariskistä aliurakoitsijoilleen, joita he sitten vielä lisäksi kusettavat pidättämällä urakkamaksuja yksipuolisesti ja pidentämällä maksuaikoja. Ei ole tavatonta, että top 5 rakennusyritystä käyttävät aliurakoitsijoitaan pankkeina. 90 -päivän maksuehto alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus, ellei aliurakoitsija ole riittävän hyvä sanoakseen vastaan.

    Miksei rakennuslehti tee juttuja siitä kuinka kotimaiset rakennusyritykset pyrkivät aktiivisesti etsimään halpatyövoimaa ja halpoja rakennustuotteita Itä-Euroopan valtiosta? Tähän toimintaan on historiassa panostanut ainakin YIT ja luultavasti muutkin toimijat. Onko tämä sitä yhteiskuntavastuun kantamista? Miksi valtion pitäisi tukea näitä kotimaisia rakentajia, jotka eivät halua ylläpitää kotimaista osaamista, vaan etsimällä etsivät säästöjä halpatyömaista? Miksi emme saman tien sallisi Pohjois – Korealaisia työprikaateja rakennustyömaille? Tällöin jokainen rakennusliike voisi käyttää sitä oikeasti maailman halvinta työvoimaa ja säästyttäisiin turhalta hintakilpailulta?

Jätä kommentti