Näkökulma Seppo Mölsä Ei kommentteja

On sitä lakkoiltu ennenkin – mitä hulluimmista syistä

Rakennusalalla on viimeksi nähty laaja lakko yli 30 vuotta sitten. Se miksi tilanne on ollut näin pitkään sopuisa, johtuu osin siitä, että 1980-luvulla Suomi siirtyi  itäeurooppalaisesta diktatuurista kohti nykyistä länsimaista liberaalia demokratiaa.

Iso ansio on myös sillä, että asiakysymykset nousivat ay-liikkeessä puoluepolitiikan edelle. Asiakasta eli jäsenmaksun maksajaa alettiin kuunnella herkemmällä korvalla kuin ennen.

Rakennusliitto oli  pitkään ollut vasemmistopuolueiden keskinäisen valtataistelun kohde ja valtaa näytettiin marssittamalla joukkoja lakkoihin. Varsinkin kommunistien johtama SKDL käytti Rakennusliittoa ja sen lakkoja 1960-1980-luvuilla työkalunaan poliittisten asioiden läpiviemiseksi eduskunnassa. Toisaalta jakautuneen puolueen sisälläkin oli keskinäistä ristivetoa, mikä näkyi sitten työmailla valtataisteluna. Varsinkin niin sanotut taistolaiset olivat aktiivisia agitoijia. He olivat jääneet puolueessa vähemmistöön siinä vaiheessa, kun enemmistö puolueesta tuomitsi Neuvostoliiton panssarivaunujen vyörytyksen Prahan kaduille.

Lakoilla oli iso vaikutus, joka näkyy nykyisessä kaupunkiympäristössäkin. 1960-luvulla muurareiden lakkoherkkyys johti nimittäin siihen, että teollisuus alkoi kehittää betonielementtirakentamista päästäkseen eroon näistä kalliista rähinöitsijöistä.

Punaisella 70-luvulla lakkoiltiin kiivaasti

Työnantajien ja työntekijöiden suhteet olivat erityisen huonot punaisella 1970-luvulla. Hyvä esimerkki tästä oli Taivalkosken voimalaitoksen rakentaminen Kemijokeen. Työpäällikkönä tässä yli 350 työntekijän hankkeessa oli YIT:n tuleva toimitusjohtaja Reino Hanhinen. Hänelle Rakennustyöläisten liitto järjesti opetuksen.

Tulvat vaivasivat työmaata sekä vuonna 1973 että 1974.

”Suppo- ja jääpato nosti veden niin korkealle, että se ylitti koneaseman työpadon ja tulvi työmaalle. Rakennustyöläisten Liiton taktisesti ajoitetun lakon takia työmaalla oli vain muutama mies ja lisäksi padon korjaus oli määrätty lakon alaiseksi työksi. Tulvan peitettyä koneaseman lääninhallitus julisti työn hätätyöksi ja apuun saatiin vajaa sata miestä ja koneita. Murtuneen maapadon korjaus kestää kuukausia. YIT pitää lakon järjestäjiä osaksi syyllisinä tapahtumaan”, kirjoitti Rakennuslehti tapauksesta.

Rautaruukki oli yksi harvoista isoista työnantajista, jota taistolaiset hallitsivat lakkoaseellaan. Pääluottamusmiehelle järjestettiin tiettävästi jopa pitkä purjehdusmatka maailmalle rauhan säilyttämiseksi.

Rakennusliitossa sen sijaan Aarno Aitamurto pyrki 1970-1980-luvuilla pitämään sekä taistolaiset että demarit herran nuhteessa. Vallankumoushenki näkyi kuitenkin yksittäisillä rakennustyömailla.

Rakennusmestarien keskusliiton puheenjohtaja, rakennusmestari Ari Angervuori muisteli pari vuotta sitten, kuinka politiikka oli mukana isoilla rakennustyömailla 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun alkupuolelle asti.

”Olin Hanasaaren (1974-76) voimalaitos- ja Salmisaaren ( 1981-83) voimalaitosten työmaiden vastaavana työjohtajana Hartelan palveluksessa. Työntekijöissä oli ”saarislaisia ja taistolaisia”; taisi joukossa olla joku Sirola-opiston käynytkin. Taistolaisten vaikutus oli mielestäni vahvin. Silloin riitti töiden iltapäiväksi pysäyttämiseen Chilen tapahtumat, jotka liittyivät Salvador Allenden vallasta syöksemiseen. Kerrankin työmaalla oli chileläinen soittajaryhmä esiintymässä ruokatunnilla ja seurauksena työmaalla pidettiin koko iltapäivän kestävä ”hiljainen hetki”. Jopa sähkölaitoksen siivoojatkin saatiin kerran mukaan”, kertoi Angervuori.

Rakennuslehti uutisoi vuonna 1975 Helsingin seudulla olleista rettelöistä ja työnseisauksista raudoitustöissä. Puuhamiehinä niissä heiluivat Rakennusliiton taistolaiset toimihenkilöt. Rettelöiden ohella työntekijät olivat painostaneet työnjohtoa ja esittäneet heille erottamisvaatimuksia.

Ylilyönnit olivat niin pahoja, että rakennustyöläisten Rakentaja-lehtikin paheksui niitä. Se kirjoitti mielivaltaisesta ja terrorisoivia piirteitä saaneesta toiminnasta, jota johdettiin Tiedonantaja-yhdistyksen ympärillä toimivan ryhmäkunnan taholta.

”Näennäisesti luokkakantaisuuteen ja työläisten puolustamiseen naamioituen, mutta käytännössä lähes jokaisen liikkeensä rakennustyöläisten omaa liittoa vastaan suunnaten se vaikeuttaa järjestäytymistä ja työläisten yhteistoimintaa työpaikoilla. Ryhmäkunnan taholta harjoitetaan tarkoituksellista riitaisuuksien järjestämistä ja sekasortoisten tilanteiden provosoimista työpaikoille.”

”Hakan Mainostelevisiotyömaalla raudoittajat vedättivät tuntipalkkansa yli 90 markkaan. Tämän saamiseksi työmaalla 8-9 markan tuntipalkalla työskentelevät muut rakennustyöntekijät menettivät eri seisokeissa kukin kahden viikon palkan. Hankkijan rakennuksilla raudoittajat vaativat 104 markan tuntipalkkaan 6 markkaa lisää”, Rakentaja-lehti kirjoitti.

Kuka saa päättää lautakasan paikan?

Rakennusliiton puheenjohtaja Aarno Aitamurto kertoi vuonna 1985 Rakennuslehden haastattelussa asenteiden muuttumisesta. Riitely ja sanelupolitiikka olivat hänen mukaansa vähentyneet.

”Vielä kymmenen vuotta sitten käytiin oikeutta timpurin ja rakennusyrityksen välillä jopa lautakasan paikasta”, hän sanoi.

Lakkosakkkojen korostus tiputti lakkojen määrän puoleen vuonna 1985 ja peräti kolmasosaan ns. normaalitasolta. Toki lakkoihin löytyi syytä jos oikein haki. Erikoisin syy oli lakkoilla Suurlakon 80-vuotispäivän kunniaksi.

Rakennustyöväen liiton toinen puheenjohtaja Matti Ojala lupasi, että uusia keinoja on jo keksitty ja niillä aiotaan työnantajat vielä yllättää.

Rakentamisen juhlavuonna 1986 työmaat seisoivat

Vuosi 1986 piti olla rakentamisen juhlavuosi. Se ei alkanut kuitenkaan lupaavasti. Ristiriidat työntekijöiden ja mestareiden välillä jatkuivat ja jopa kärjistyivät. Erityistä harmia tuottivat työmaiden ns. aktivistit.

”On kuin kotkan kynnet olisivat selässä. Työturvallisuustarkastuksissa on juostu tämän tästä ja isolla joukolla, mutta mitään ei ole löytynyt. Ne hakivat lakkoa kuin jääkiekkoilija maalipaikkaa”, kertoi yksi mestari.

”Rakentamisen päivä” kesäkuussa latistui täysin lakkojen ja työnantajan työsulun vuoksi. Tunnelma oli kuin harjannostajaisissa ilman rakentajia.

Työsuojelu nähtiin työltä suojelemisena

Ihan pieleen tuo vuosi ei rakentamisen osalta kuitenkaan mennyt. Työsuojelun osalta ymmärrettiin vihdoin, että siinä ei ole vastakkainasettelua työnantajan ja työtekijöiden välillä.

Tähän saakka työntekijöillä ja työantajilla oli saattanut olla hyvin erilaiset käsitykset terveysriskeistä. Työmiehet saattoivat olla huolissaan työnantajan piittaamattomuudesta ja työnantaja puolestaan työntekijöiden piittaamattomuudesta ohjeita kohtaan.

Yksi dramaattisimmista tapaturmista koettiin Helsingissä Hakan Merihaan työmaalla vuonna 1974. Hissiturmassa sai surmansa neljä henkeä. Hissiä ei olisi kovan tuulen takia saanut käyttää, mutta työmiehet rikkoivat ajokieltoa ja menivät sillä kahvitauolle.

Työturvallisuusasioita saatettiin käyttää painostuskeinona työnantajaa vastaan jopa silloin, kun protestin syyt olivat lähinnä poliittisia. Työsuojelu on monesti työltä suojelua, mestarit ajattelivat.

Vuonna 1986 Rakennuslehden toimittaja teki työsuojelutarkastajan kanssa yllätyskierroksen Valkeakosken liikuntahallin työmaalla. Mukaan tuli työmaan vastaava mestari. Puutteita löytyi valtava määrä, mutta korjaajia niille ei tahtonut löytyä. Välillä vastaava joutui ottamaa kaikki äänireservinsä käyttöön, mutta muurareiden kohdalla sekään ei auttanut. Mestari ja tarkastaja puhaltelivat hiljakseen ja muuratit jatkoivat urakkaansa kiinnittämättä puuttuvia listoja, jotka suojaisivat alapuolella työskenteleviä mahdollisilta tiilen tai laastin palasilta. Kenelläkään ei ollut edes kypärää suojanaan. Ainoat kypärät olivat tällä tarkastusporukalla.

Tämä kierros oli yhtenä kimmokkeena sille, että lehti päätti vuonna 1986 aloittaa Vuoden Työmaa -kilpailut työmaiden tason ja arvostuksen nostamiseksi.

Asenteet alkoivat muuttua syksyllä 1986 käynnistyneen Rakenna turvalllisesti -kampanjan ansiosta. Sen tavoitteena oli vähentäää työympäristöstä johtuvia tapaturmia 30 prosenttia neljässä vuodessa.

Mallia otettiin Ruotsista. ”Suomessa sattuu tapaturmia kaksi kertaa niin usein kuin Ruotsissa. Ero on suunnittelussa ja johdon asennoitumisessa”, väitti Työturvallisuuskeskuksen asiamies Reino Lohikivi.

Turvallisuuskampanja alkoi vielä murheellisemmin kuin rakentamisen juhlavuosi:  marraskuussa yhden viikon aikana kuoli kolme rakentajaa: nosturi sortui parakin päälle, mies kuoli valumuotin alle ja hihna takertui valmisbetoniyksilön työntekijään.

Nuo kuolemantapaukset korostivat kuitenkin asian tärkeyttä. Rakennustyömailla on vietetty joka vuosi Rakennusliiton järjestämä hiljainen hetki kuolleiden muistoksi, mutta kuolleiden määrä on ollut lähes tasaisessa laskussa. Vuonna 1974 kuolleita oli yli 70, mutta viime vuoden suhdannehuipussa vain murto-osa siitä. Yhteistyöllä on saatu siten paljon hyvää aikaan.

Tappiokevät?

Ottamatta mitenkään kantaa tämän päivän lakkoilun syihin, niin mielenkiintoista oli havaita, että niin EK:n entisen puheenjohtajana kuin Rakennusteollisuus RT:n nykyisen puheenjohtajankin firmat kertoivat negatiivisesta alkuvuodesta. Kyyniikko sanoisi, että sattuipa sopivasti samaan aikaan kuin Rakli varoittaa ylikuumenemisesta. Mutta ehkä yritysjohtajat vain varautuivat siihen, että jos lakkoilu jatkuu, niin nuo tappiot oikeasti realisoituvat? Kuka esimerkiksi  uskaltaa nyt jättää urakkatarjousta, kun loppuvuoden kustannustaso on täysi arvoitus?

Lisätietoa: kirjoituksessa on poimintoja rakennustyömaiden historiikkia käsittelevästä nettijulkaisustani Rakennustyömaat ovat 50 vuodessa muuttuneet sotatantereista siisteiksi ja monikansallisiksi työmaiksi

 

 

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia