Rakennuslehti 50 vuotta Rakentaminen Seppo Mölsä 4 kommenttia

Rakennustyömaat ovat 50 vuodessa muuttuneet sotatantereista siisteiksi ja monikansallisiksi työpaikoiksi

Rakennustyömaa on aina ollut mestarinsa näköinen. Usein rosoinen ja epäsiisti, jopa tyly ja kovaääninen, mutta kovaa työtä pelkäämättömälle myös reilu ja palkitseva. Suurin muutos työmailla on tapahtunut koneellistumisessa ja työturvallisuudessa.

Taustaa

Kirjoituksen näkökulma on suomalaisissa rakennustyömaissa ja niiden toteuttajissa, insinööreisssä, mestareissa ja työmiehissä, 1960-luvulta tähän päivään saakka.

Mukana on niin tekniikan, työturvallisuuden, laadun kuin urakkamuotojenkin kehittyminen sekä rakentamiskulttuurissa tapahtuneet muutokset. Huipputyömaiden kehitystä seuraamme vuonna 1986 käynnistyneen Vuoden työmaa -kilpailun pohjalta. 

Lähteenä ovat sadat lehtileikkeet tuolta ajalta. Lisäksi olemme haastatelleet seuraavia rakennusalan vaikuttajia: Ari Angervuori, Anssi Koskenvesa, Esa Koukkari, Hannu Leinonen, Matti Loukola, Hannu Martikainen, Mauri Niemi ja Juha Salminen. Leinosen, Martikaisen ja Niemen arviot tämän päivän ja tulevaisuuden rakennusliikkeistä ovat jutun lopussa. Kirjoituksen päättää Juha Salmisen ja Anssi Koskenvesan yhteenveto tämän päivän rakennustyömaiden tuottavuushaasteisiin.

Kirjoitus on laadittu Rakennuslehden 50-vuotistaipaleen ja itsenäisen Suomen juuri alkaneen satavuotisjuhlavuoden kunniaksi.

1.1.2017

Seppo Mölsä ja Risto Pesonen (haastattelut)

Johdanto

Kehityksen askeleet sotien jälkeisinä vuosikymmeninä näkyivät työmailla koneellistumisen laajentumisena, valmisosa-asteen kasvuna ja työolosuhteiden parantumisena. Silti Skanska oy:n toimitusjohtaja Mauri Niemi moitti vielä 2000-luvun alussa suomalaisia rakennustyömaita sotatanteriksi, niin vaarallista työskentely niillä oli. 1970-luvulla työmailla käytiin myös poliittisia taisteluja ja lakot olivat yleisiä.

Tänään työrauha on palannut työmaille ja turvallisuus on kohentunut huimasti.

Myös tilaajan ja urakoisijan välinen vastakkainasettelu on lieventynyt. Rakentaminen toteutettiin varsin pitkälle 1980-luvulle asti perinteisellä kokonaishintapohjaisella pääurakoitsijamallilla, jossa tilaaja teetti suunnitelmat ja niiden perusteella valittiin urakoitsijat. Tästä eturistiriitoihin ja riitelyynkin johtaneesta asetelmasta pyrittiin irti aluksi projektinjohtourakoinnin,  ja viime aikoina myös allianssimallin avulla. Jo 60-luvun aluerakentamisen aikana kukoistanut KVR-malli on säilyttänyt kritiikistä huolimatta elinvoimaisuutensa, nimi tosin on vaihtunut moneen otteeseen design and buildistä elinkaarimalliin.

Nykyään työmaat ovat pitkälle koneellistuneita, mitä on tukenut konevuokrauksen nopea yleistyminen 1990-luvulta alkaen. Työmiesten määrä on vain murto-osa aiemmasta, sillä iso osa työstä on tehty jo tehtaissa ja työmaalla koneet hoitavat nostot ja raskaimmat työt. Betonia ei kuljeta enää rakennusmies kärryssänsä kapeaa lankkua pitkin vaan se huilaa nyt vauhdikkaasti putkea pitkin. Paperisia piirustuksiakaan ei välttämättä enää näe, sillä mestareilla ja kirvesmiehelläkin saattaa olla ipadilla hankkeesta tehty tietomalli.

Kun 50 vuotta sitten työmaat täyttyivät rakennusliikkeen omista miehistä, niin tänään työmaalla on lähes pelkkiä alaurakoitsijoita ja suomen kieli alkaa olla jo vähemmistössä.

Rakennustuotannon teollistaminen alkoi jo 1950-luvulla

1950-luku oli monella tapaa rakentamisen kulta-aikaa. Arkkitehtuuri oli korkeatasoista ja sodanjälkeisestä materiaalipulasta oli päästy eroon. Espoossa Tapiolassa luotiin mallia puutarhakaupungeille.

Rakentaminen alkoi samalla teollistua. Ensimmäisiä betonielementtitaloja olivat Viljo Revellin suunnittelemaan Palace Helsingin Etelärannassa ja Aarne Ervin suunnittelema Helsingin Yliopiston Porthania-rakennus.

 

Asuntorakentamisessa betoni alkoi syrjäyttää tiiltä. Rakennusmestari Ari Angervuori oli vuosina 1956-57 rakentamassa Helsingissä Herttoniemeen Hiihtäjäntielle kolme 7-9-kerroksista betonirunkoista asuintaloa.

Runko tehtiin liukuvalamalla. Nousunopeus oli maksimissaan kolme metriä vuorokaudessa. Ulkoseinissä käytettiin 20 senttimetriä leveitä siporex-harkkoja, jotka ladottiin kiinni sisäpuolelle valettuun 15 senttimetrin betoniseinään.

Betoni valmistettiin työmaalla. Holvit muotitettiin, raudoitettiin ja betonoitiin työtason luukuista ja betonikärryt nostettiin ylös sähkökäyttöisellä vinssillä. Lämmitys hoidettiin koksikoreilla ja öljykamiinoilla

Ikkunat sovitettiin ja lasitettiin työmaalla.

Seuraavassa kohteessa Helsingin Sepänkadulla Angervuori asensi AN-kanavia, joiden hormimuottijärjestelmän hänen isänsä oli kehittänyt. Muotit asennettiin holvilaudoituksen päältä, hormeille varattuun tilaan. Muotit olivat supistuvia ja ne nostettiin ylös betonin kovetuttua.

Tällainen ”kotikutoisuus” leimasi vielä pitkään betonielementtien tekoa. Jokaisella tehtaallakin oli omat elementtinsä ja mittansa.

”Vielä 1950-luvun alussa rakentamista leimasi voimakas työmaavaltaisuus. Betoni tehtiin itse omissa myllyissä, valmiita rakenneosia ei juuri ollut käytettäväksi, koneistus oli vasta pääsemässä alkuun eikä standardisoinnista ollut apua”, kertoi toimitusjohtaja Lauri Jämsä A-Elementti oy Rakennusmiehen 20-vuotisjuhlissa vuonna 1975.

”Saman vuosikymmenen lopulla koneellistaminen alkoi näkyä lähinnä ensimmäisten torninosturien ansiosta. Samaan aikaan tehtiin ensimmäisiä onnistuneita yrityksiä käyttää hyväksi elementtitekniikan sovellutuksina valmiita rakenneosia. Ensimmäisinä valmisosina käytettiin porrassyöksyjä.

Rakennuselementtien mitat määräytyivät yksilöllisesti rakenteilla olevien talojen mukaan. Ensin mitattiin ja sitten tehtiin. Vasta 1960-luvulla päästiin luomaan teollisen rakentamisen edellytyksiä. Erilaisten rakennusosien valmistaminen alkoi yhä enenevässä määrin siirtyä työmailta tehtaisiin samalla, kun niiden valmiusasteen kaiken aikaa kohosi. Rinnan tämän sarjavalmisteisen tuotekehitystyön kanssa nostokalusto pääsi yleistymään.”

Yksi kaukonäköisimmistä visionääreistä oli turkulainen rakennusmestari Armas Puolimatka. Hän oli jo 1950-luvun lopulla hankkiutunut rakennustuotesektorille ostamalla puusepäntehtaan Turusta. Hän siirsi sen vuonna 1963 liikenteellisesti edulliseen Forssaan ja käynnisti siellä myös betonielementtituotannon Rakennusvalmiste oy:n nimellä.

Forssan laajan teollisuusalueen synty pohjautui Puolimatkan 1960-luvulla esittämistä kokonaisvaltaisista tavoitteista valmisosien käytön lisäämiseksi rakentamisessa. Hänen tavoitteensa olivat:

  • siirtää rakennustyöstä niin suuri osa tehtaisiin kuin vain mahdollista niin, että vain kokoonpano jäisi paikalla tehtäväksi
  • saada rakentaminen ympärivuotiseksi,
  •  saada työpaikat kiinteiksi, ympärivuotisiksi
  • saada rakentamisen hinta mahdollisimman matalalle tasolle.

Rakennusmestari Ari Angervuori arvosti 1960-luvun intoa

Rakennusmestarien Keskusliiton RKL:n entinen toimitusjohtaja, rakennusmestari Ari Angervuori muistelee lämmöllä 1960-luvun loppua, koska se oli hänestä tuottavuuden kannalta tehokasta aikaa.

Angervuori oli silloin Hartelan palveluksessa. Pääurakoitsijan omia miehiä olivat työmaalla käytännössä kaikki, lukuun ottamatta erikoisurakoitsijoiden putki- ja sähkömiehiä sekä tasoitemiehiä ja maalareita.

Koneellistaminen oli edistynyt jo pitkin harppauksin. Käytössä olivat torninosturit, hydrauliset kaivurit ja suur-, kulma- ja pöytämuotit. Uusista työmenetelmistä olivat käyttöön otettu julkisivu-, kylpyhuone- ja hormielementit, osittain väliseinätkin, ja kipsin käytöstä siirryttiin Vetonit-tasoitteisiin. Lämmityksessä talvisaikana siirryttiin höyrykattiloista, koksikoreista ja öljykamiinoista vähitellen betonin lämmittämiseen vastuslangoilla, lämmitettävillä suurmuoteilla, säteilylämmittimillä ja sähköpuhaltimilla.

”Tuoteteollisuus ei vielä 1960-luvun lopullakaan näkynyt työmailla paitsi tuomassa tehtaalta valmisbetonia, jota minun työmailla käytettiin ensimmäisen kerran Helsingissä Kaivokadun tunnelityömaalla 1965 ja viimeinen laahakauha-betoniasema oli Ruskeasuon huippulämpökeskuksen työmaalla1972″, Angervuori kertoo.

Asuinrakennusten kantavat sisäseinät ja holvit valettiin yleensä paikalla, ja se oli Angervuoren mukaan tehokasta toimintaa. Kaksi kirvesmiestä, pari apumiestä sekä yksi raudoittaja tekivät kymmenen kantavaa betonista väliseinää päivässä.

”Aamulla edellisen päivän valut purettiin, muotit putsattiin, minkä jälkeen kirvesmiehet asensivat muotin toiset puolet. Silloin raudoittaja pääsi raudoittamaan ja muotit tuplattiin. Illalla sitten jo valettiin, ja tuplattuaan muotit ehtivät kirvesmiehet asentaa vielä kantavat päätyelementit ja joitain julkisivuelementtejä alempiin kerroksiin.”

Ansioita nostivat ns. venttatunnit, joita vaadittiin työn ylimääräisistä vaikeuksista joskus aiheettomastikin, koska ne vähennettiin urakkatyötunneista. Näin urakkatyötuntien määrä väheni ja keskiansio nousi. Venttatunneillekin maksettiin keskiansion mukainen palkka. Toisaalta tämä ns. ”ventanpelko” sai Angervuoden mukaan työjohdon järjestämään mestat kuntoon.

Aluerakentaminen vauhditti kehitystä

Teollistamista vauhditti 1960-luvun puolivälissä käynnistynyt aluerakentaminen. Kymmenessä vuodessa piti saada asunnot puolelle miljoonalle ihmiselle, jotta he eivät olisi muuttaneet maalta suomalaisten kaupunkien sijaan Ruotsiin.

”Kun puute oli hirvittävän suuri, todettiin että yksittäisillä urakoilla ja vanhalla tekniikalla ei kerta kaikkiaan voitu saavuttaa sitä tavoitetta, jonka yhteiskunta oli asettanut ja jolle se loi mahdollisuudet valtion lainatuen turvin”, Hakan toimitusjohtaja Eero Piipari sanoi 60-luvun aluerakentamisesta vuonna 1994 antamassaan haastattelussa.

Hän kuvasi 60-lukua rakentamisen onnelliseksi ajaksi. ”Se oli tekniikan voimakasta kehityskautta. Yritykset toimivat terveesti, koska yhteiskunta oli luonut edellytykset, joiden avulla rakentaminen alkoi olla järjestäytynyttä toimintaa. Kun tarve oli suuri, myös tekniikan kehittämisen mahdollisuudet olivat hyvät. Tuolloin se oikeastaan kehitettiin siihen mittaan, missä se nykyiselläänkin on. Ne yritykset, jotka osallistuivat tekniikan kehittämiseen 60-luvulla, loivat myös perustan omalle menestykselleen myöhemmin. Yrityksille tuli selvä tarve kasvattaa toimintaansa.”

Usko teollistamiseen oli vankka 1960-1970-luvuilla. Rastorin toimitusjohtaja Antero Kallio arvioi, että rakennustoiminnan teollistamisesta seuraava tuottavuuden paraneminen merkitsee sitä, että jopa 40 000 rakentajaa olisi koulutettava muihin ammatteihin. Talonrakentamisessa työskenteli tuolloin 125 000 – 150 000 työntekijää.

Kallion ennuste meni työvoiman tarpeen osalta kuitenkin metsään asuntorakentamisen päästessä maailmanennätystahtiin 1970-luvun hulluina vuosina.

Tiili menetti asemiaan betonille

Asuntorakentamisen kasvanutta tarvetta ei voitu tyydyttää perinteisellä käsityövaltaisella rakentamisella. Tämä merkitsi niin vakavaa uhkaa tiiliteollisuudelle, että se toteutti Helsingin Hakan kanssa tiilitaloalueen Roihuvuoressa Strömsin alueella osoittaakseen, että tiilitalojakin voi tehdä sarjatuotantona. Talojen muurauksen teki neljän muurarin ryhmä jatkuvana työnä. Apuna oli alhaalla ja kerrostasolla apumiehet, jotka hoitivat tiilien ja laastin kärräyksen. Runkomuurauksessa keskimääräinen päivän tulos oli 900 tiiltä. Neljän portaan kerroksen muuraus sujui kuudessa päivässä. Julkisivujen muuraus tehtiin telineillä yhtä aikaa runkomuurauksen kanssa.

Tiilitalojen kalleus ja muurarien lakkoherkkyys käänsivät vaakakupin kuitenkin betonielementtitalojen suuntaan. Siihen oli tiiliteollisuudenkin sopeuduttava.

Täystiilielementtien valmistus Suomessa alkoi 60-luvun lopulla ns. Preton-menetelmänä, jota kokeiltiin Ryttylä oy:n tiilitehtaalla. Silloin tiilielementtien teko oli jokseenkin normaalimuurausta, joka tapahtui tehdassalissa. Vuonna 1971 samassa tehtaassa aloitettiin vaakavalukokeilu.

Betoniteollisuus standardisoi mitat

Teollista rakentamista vauhditettiin moduulirakentamisen seminaareilla ja Suomen Betoniteollisuuden Keskusjärjestö käynnisti yhdessä asuntohallituksen kanssa ohjelman suomalaisen rakennuselementin kehittämiseksi. Tavoitteena oli suurmoduulin perustuva yhteinen elementtijärjestelmä (BES), jolla päästäisiin eroon tehdaskohtaisista elementeistä.

Teollistaminen ulottui pian kylpyhuoneisiin saakka. Rakennusvalmisteen Forssan tehtaalta valmistuivat ensimmäiset tehdasvalmisteiset, ikkunalliset kylpyhuoneet 705 asuntoon Tampereella. Kylpyhuoneisiin asennettiin valmiiksi myös putkitukset ja liitännät kalusteisiin.

Uusia asuntoja moitittiin teollistamisesta huolimatta kalliiksi. Lauri Jämsä sanoi, että arvostelussa ei ole otettu huomioon varuste- ja laatutason kasvua.

”10-15 vuoden ajan rakennusten neliö- ja kuutiohinta on pysynyt samana, vaikka samaan aikaan sekä rakennus- että elinkustannusindeksi on kaksinkertaistunut. Teollinen rakentaminen voi tästä säästöstä laskea ansiokseen huomattavan osan.”

Betonin valmistus kehittyi yhä teollisemmaksi ja suuntaus näkyi työmaillakin, jonne vuonna 1971 ilmestyivät betonitehtaiden pumppuautot, joista betoni johdettiin putkia pitkin muotteihin.

Vuonna 1973 Helsingin Herttoniemensalmen sillan kantta valettaessa valunopeus oli 25 kuutiota tunnissa. Valaminen tapahtui mastopumpulla. Samaa tekniikkaa käytettiin sitten myös metrosiltojen rakentamisessa.

Hakan johtaja Mauri Niemi arvosti omaa betonielementtitehdasta

Pitkän työuran Hakassa 1960-luvun lopulta alkaen tehnyt ja Skanska oy:n toimitusjohtajan tehtävistä eläkkeelle 2005 siirtynyt Mauri Niemi muistaa hyvin Hakan elementtiteollisuudesta syntyneen ”integraatin” ja sen erittäin vahvan roolin yrityksen tuotannon kehittämisessä.

 

 

 

”Koko integraatin toiminta lähti elementtiteollisuudesta ja se rytmitti rakentamista rungon asentamisen jälkeisiinkin työvaiheisiin. Hakalla oli tasoite- ja maalaustöistä alkaen erikoisurakoitsijoiden kumppanuusverkosto. Sen vakiotoimijat olivat kiinteä osa Hakan omaa toimintaa ja koko tuotantokoneisto oli yksi yhtenäinen integraatti. Jatkuvasti kuitenkin selviteltiin, mikä oli järkevää tehdä itse, mikä ostaa ulkoa. Etsittiin profit pocket´teja.”

Tuotannonsuunnittelun koordinointi oli yksi keskeinen tehtävä Hakan teknisellä toimistolla, jonka päällikkö Niemi oli 1970-luvun alussa.

Elementtitehdas teki omat, tarkat valmistusaikataulunsa, joista tekninen toimisto jatkoi suunnittelemalla, miten erikoistyöryhmät siirtyivät työmaalta toiselle. Asennuksessa esimerkiksi tarvittiin torninostureita ja niiden kuljettajia. Eteen ei saanut tulla tilannetta, että niitä ei olisi ollutkaan käytettävissä, kun työmaalla piti asentaa elementtejä.

Teknisen toimiston tuotannonsuunnittelijat tiesivät kaikkien erikoisryhmien käyttöastetilanteen täysin koko Hakassa, yli työpäällikkö- ja yli yksikkörajojen.

Niemen mukaan muutos tapahtui, kun sementtiteollisuusyritykset Partek ja Lohja tulivat 1970-luvulla mukaan elementtivalmistajaksi ja Partekin ontelolaatta massatuotteena muutti välipohjarakenteiden markkinat. Partek avasi Variax-ontelolaattatehtaan Hyrylässä heti 1970-luvun alussa. Oppia tekniikkaan oli tuotu Kanadasta.

”Se oli iso murroskohta. Rakennusliikkeiltä siirtyi runkojen kehitystyö erikoistuneille ulkopuolisille yrityksille.”

Kuitenkin Hakassa elementtiteollisuuden ja vakiotoimittajien joukko, se sama vanha kombinaatti, nähtiin edelleenkin tarpeelliseksi. Oma tehdas teki yksilöllisempiä julkisivuelementtejä ja oma maalausyksikön kohteina olivat erikoiskohteet.

”Massakohteet annettiin suosiolla kumppaneilla ja pitkälle teollistuneet tuotteet ostettiin ulkoa. Siitä tuli tapa kaikille isoille urakoitsijoille”, Niemi kertoo.

Tilaelementeillä pientaloja

Teollistamisesta haettiin etua myös pientalorakentamiseen. Rakennusinsinööri Hannu Martikainen siirtyi noin 30 vuoden iässä Perusyhtymän ostaman Makroplastics oy:n palvelukseen.

”Yritys oli saanut syksyllä 1974 Veikkaukselta 200 asunnon omakoti- ja rivitalokohteen kokonaisurakan, joka toteutettiin tilaelementtitekniikalla Vantaan Varistoon. Kokemusta heillä oli vain muutaman omakotitalon verran ja sitä puutetta korvaamaan minut sinne palkattiin”, Martikainen muistelee.

Asunnot, jotka olivat yksi- ja kaksikerroksisia, rakennettiin noin 30-neliöisistä tilaelementeistä, joiden runko syntyi U-teräspalkeista ja seinät eristettiin polyuretaanilla. Vaikeasta talvesta huolimatta hanke sai Perusyhtymän vakuuttuneeksi tilaelementtien mahdollisuuksista ja pientalotuotantoon päätettiin investoida.

Yritykselle valmistui vuonna 1975 Saarijärvelle tehdas, jonka kapasiteettia riitti tuhannen asunnon vuosittaiseen tuotantoon, sekä kotimaahan että vientiin. Samalla yrityksen nimi muuttui Makrotalo Oy:ksi. Jatkoa seurasi investoinnilla Kankaanpään tehtaaseen, jossa tehtiin tilaelementtejä työmaasuojiksi ja omakotitalotuotantoon.

Suuria kehitysharppauksia

Systemaattinen tutkimusyhteistyö VTT:n ja rakennusurakoitsijoiden välillä alkoi 1972.  Talvirakentaminen ja rakentamisen tuotantotiedoston laadinta olivat BES:n ohella tärkeimpiä hankkeita. Tutkimustyön ansiosta ympärivuotinen rakentaminen kävi mahdolliseksi ja työvoimaa voitiin työllistää koko vuoden. Matalaperustamisen myötä rakennuskustannukset alentuivat. Kerrostaloissa perustamissyvyys pieneni 1,5-2 metristä puoleen metriin, mikä merkitsi 1-2 prosentin säästöä kokonaiskustannuksissa.

Ensimmäiset betonipäivät järjestettiin vuonna 1973. Kuitubetoni teki tuolloin tuloaan betonirakentamiseen. Lisäämällä betonimassaan erilaisista materiaaleista ohuita parin kolmen sentin mittaisia kuituja oli voitu todeta betonin lujuusominaisuuksien paranevan.

Rakennustekniikan kehitys oli nopeaa. Vuonna 1977 Rakennuslehti listasi, että rakennustekniikkaan oli kymmen vuoden aikana tullut seuraavia uusia menetelmiä: pitkälaatat, tilaelementit, esijännitetty ontelolaattaelementti, BES-systeemi sekä puu-, tiili- ja siltaelementit. Oli saatu myös ATK ja rajatilamitoitus.

Laadun kanssa ongelmia

Uusia tuotteita ja menetelmiä tuli markkinoille sitä tahtia, että virheiltäkään ei vältytty.

Vuonna 1978 teollisuusneuvos P.K. Juntunen ehdotti rakennusvirhepankin perustamista Tanskan mallin mukaisesti. Siinä eri osapuolten tietoon tuotaisiin kokemuksia rakennusteknisistä virheistä ja puutteista tavoitteena rakentamisen teknisen tason nostaminen.

Tanskalaisten mukaan rakennusvirheiden täydelliseen eliminoimiseen tähtäävää toiminta ei voinut pitää järkevänä, koska se ei kohtuuttomillakaan kustannuksilla onnistuisi. Virheiden ja puutteiden analysointia sen sijaan pidettiin tarpeellisena.

Juntunen viittasi tekeillä olevan kuluttajasuojalainsäädännön ja sen virhevakuutusperiaatteiden ulottamista rakentamiseen ja siihen, että rakennusmateriaalien määrän räjähdysmäinen kasvu ja keveiden rakennusmateriaalien tulo ja kiristynyt hintakilpailu ovat syitä, jotka ovat lisänneet kiinnostusta rakennusvirheiden syiden analysointiin.

Rakennushallituksen pääjohtaja Kalevi Sassi kiirehti rakennusvirhetietojen keräämistä. ”Jos tehdyt virheet saadaan tutkituksi ja analysoiduksi, edistetään laadullisesti korkeatasoisen rakennuskannan syntymistä ja säilymistä”, hän sanoi Rakennuspäivillä vuonna 1979.

Hän moitti rakennustemme teknistä tasoa ja ääneneristystä. Julkisivuelementtien säänkestävyyttä hän kuvasi suorastaan kehnoksi.

Nämä betonielementtirakentamisen lastentaudit nousivat laajalti julkisuuteen 1980-luvulla ja johtivat osaltaan siihen, että elementtilähiöiden tilalle haluttiin yksilöllisempiä ja laadukkaampia asuntoalueita.

Tietokoneet tulivat suunnitteluun ja rakentamiseen

Tietokoneen käyttö rakennustekniikan apuna teki läpimurtoa 1960-luvulla. Insinööritoimisto Bertel Ekengren perusti vuonna 1965 tietokoneosaston helpottamaan rakennusalan laskentatehtäviä.  Tekla perustettiin seuraavana vuonna.

Vuonna 1970 Rakennus oy oli ensimmäinen rakennusliike joka tilasi käyttöönsä IBM:n tietokoneen. Konetta käytettiin yrityksen toiminnan ja resurssien käytön suunnittelussa, budjetoinnissa ja kirjanpidossa, työmaiden aikataulujen teossa, massa- ja kustannuslaskennassa sekä palkan laskennassa RAK-ATK-systeemin mukaisesti.

Betoniteollisuuskin otti käyttöön tietokoneen. Vuonna 1973 Harjun Betonin Jyväskylän Keljon tehtaan tietokoneessa oli 128 betonireseptiä.

Vuonna 1983 jo parillakymmenellä rakennusliikkeellä oli oma keskustietokone. Samaan aikaan läpimurron tekivät pienet pöytätietokoneet, joita pienetkin yritykset kykenivät hankkimaan. Kovalevyt pystyivät tallentamaan jopa miljoonia merkkejä. Peruslaitteiston hinta ohjelmapaketin kera maksoi 150 00 – 200 000 markkaa.

”Pienehköillä työmailla riittää työtä johtamaan pelkkä vastaava mestari, jos projektisuunnittelu on tehty atk:n avulla. Normaalisti tarvitsisin 1-2 nuorempaa mestaria kaikenlaisen rutiinin pyörittämiseen”, rakennusmestari Matti Kettunen Vuorak oy:stä sanoi vuonna 1984.

Hän odotti jo aikaa jolloin mestarilla on oma mikronsa, jonka voi tarvittaessa yhdistää yrityksen keskustietokoneeseen. Tällöin mestari voisi itse jatkaa projektisuunnittelua koskemaan työmaan kiperiä kohtia. Keltaisten sivujen plaraaminenkin vähenisi, jos aliurakoitsijoiden tiedot olisivat koneella.

Rakennusmestari Ari Angervuori vei vuoden 1984 alussa Ruoholahdenrantaan isolle kerrostalotyömaalle esimiehensä Risto Pammon ehdotuksesta ensimmäisen tietokoneen, Commodore 64:n, tavoitearvioiden seurantaa varten.

”Tavoitearviot luettiin siitä töllöltä, mutta oppiminen vei aikansa. Ohjelmat, jotka nykyisiin verrattuna olivat aika surkeita, oli tehty Jyväskylässä. Mestareilla ei ollut mitään hajua niiden käytöstä, eikä myöskään ollut totuttu käyttämään kirjoituskonetta. Vanhemmat mestarit antoivatkin hommat suosiolla nuorille”, Angervuori kertoo.

”Tietokoneen uutuusarvosta kertoo sekin, että sain kiukkuisia kommentteja, kun kaverit eivät voineetkaan sen kuvaruudulta seurata Marja-Liisa Kirvesniemen Sarajevon kultahiihtoja.  Usein kuulinkin sanottavan, että noista kun pysyy erossa, niin homma menee hyvin.”

Myös Palmbergin Malminkartanon työmaa sai mikron vuonna 1984. Hintaa tuli 30 000 markkaa ja lisäksi koulutukseen kului 40 000 markkaa. Hintaa voi verrata vastaavan mestarin noin 8000 markan kuukausipalkkaan.

”Työmaainsinöörin työtä mikro on helpottanut uskomattoman paljon. Kustannustiedot ja työmaan ennuste tulee varttitunnissa, kun siihen ennen meni viikko ja olisi silloin koskenut vain kuukauden takaista tilannetta”, insinööri Arvo Kauko sanoi silloin Rakennuslehden haastattelussa.

Kokemukset olivat olleet niin hyvät, että jo kymmenelle Palmbergin työmaalla oli hankittu mikrot.”

Aiemmin vastaavalle mestarille Pertti Rainiolle ei olisi tullut mieleenkään kysyä, mikä on työmaan rahoitustilanne viikon kuluttua. Nyt vastaus tuli helposti. Mikro oli säästänyt selvää rahaa, kun se oli ilmoittanut betoniautojen venttatunnneista tai vuokratelineiden hitaasta palauttamisesta.

”Kyllä tämä on mestareille melkoisen ärhäkkä paimenkoira”, Rainio sanoi.

Metro ja atomivoimalat vaativat osaamista

1960- ja 1970-luvut olivat paitsi asuntorakentamisen myös insinööritaidon kulta-aikaa. Arkkitehdit alkoivat menettää johtavaa asemaansa rakentamisessa insinööreille. Tuottavuus nousi asuntorakentamisessa paitsi rakentamisen teollistamisen ansiosta myös siksi, että rakennusliikkeet ottivat suunnittelun johtaakseen.

Teollisuuden ja infran jättihankkeet nostivat insinööriosaamisen tasoa. Yksi haastavimmista infratöistä oli metron rakentaminen Helsinkiin. Sen vaikein vaihe oli Kluuvin ruhjeen läpäiseminen. Tuo entinen merenpohja on kantavuudeltaan niin heikko, että se päätettiin jäädyttää ennen tunnelin tekoa. Muun muassa neuvostoliittolaisilla oli tästä kokemusta. He suosittelivat paineseinien tekemistä betonista eikä teräksestä.

Insinööri Markku Vuorela Lemmminkäisestä arveli, että mikäli maa-aines jäädytyksestä huolimatta alkaisi valua tunnelinperään, otettaisiin tällöin välittömästi käyttöön varalle rakennettu ilmanpainejärjestelmä.

”Hälytystilanteessa miehitys poistetaan tunnelinperistä, paineovet suljetaan ja kompressoripatteristo syöttää tunneleihin ylipaineen noin viiden minuutin kuluessa. Ilmanpaine tukkii alkaneet massojen valumat”, hän arvioi.

Tunnelin kaivu paineenalaisessa tilassa katastrofin sattuessa oli verrattavissa sukeltajan toimintaan. Siksi lääkäri testasi erikoistyöryhmään miehiä, jotka pystyvät työskentelemään kovassa paineessa. Työpaikoille suunniteltiin myös paineentasauskammio, johon työmies olisi voitu sairaustapauksessa viedä. Sitä ei kuitenkaan koskaan tarvittu.

Vuoden insinöörityöksi valittiin vuonna 1977 Loviisan atomivoimalaitos. Kokonaiskuutiomäärä tässä jättihankkeessa oli 506 000. Suunnittelutöihin käytettiin yli 250 000 tuntia. Rakennusteknisten töiden arvo oli noin 250 miljoonaa markkaa. Venäläiset myivät oman työnsä likimain romumetallin hinnalla, mutta suomalaisten urakoitsijoiden hintaa jouduttiin tarkistamaan kymmenillä prosenteilla ylöspäin vuoden 1974 öljykriisin nostettua yllättäen kustannuksia. Urakoitsijoita ei voitu päästää konkurssiinkaan, koska silloin työ olisi voinut viivästyä ja tulla vielä kalliimmaksi.

Laitos oli ensimmäinen länsimaissa toteutettu neuvostoliittolainen atomivoimalaitos. Työ oli monessa suhteessa täysimittaisen prototyypin rakentamista ja siinä jouduttiin paneutumaan äärimmäisen ankariin laatu- ja turvallisuusvaatimuksiin.

RIL:n tunnustuskirjan saivat Imatran Voima, Insinööritoimisto Erkki Juva, Insinööritoimisto Kaista & Sebbas sekä tärkeimmät rakennusurakoitsijat OMP ja Yleinen insinööritoimisto YIT.

Vaatin työ hankkeessa oli vuonna 1971 tehty reaktorin suojarakennuksen liukuvalu 50 metrin korkeuteen. Valu oli 6000 kuutiometriä ja teräsmenekki oli 600 tonnia. Valun asiantuntijana toimi rakennusmestari Tauno Rantakunnas.

YIT:n emoyhtiö Perusyhtymä teki yhdessä Paraisten Kalkin eli Partekin kanssa vuonna 1974 Loviisan kakkosreaktoriin vastaavanlaisen valun. Perusyhtymän toimitusjohtaja Kauko Maijala arvioi yhtiön 40-vuotisjuhlissa 1980-luvulla, että Loviisan atomivoimalan betonisen suojakuoren onnistunut liukuvalu ankarissa talviolosuhteissa oli yrityksen historian huippusaavutus.

Olkiluodon ydinvoimalaitosta rakensi vuonna 1979 yhteenliittymä Atomirakennus Oy, jossa olivat osakkaina Vesto ja Rakennus-Ruola yhdessä ruotsalaisen Skånskan kanssa.

RATU-kortisto sekoitti mestareiden laskelmat

Vuonna 1979 valmistui rakentamisen tuotantoa ja kustannusten hallintaa kehittänyt RATU-projekti. VTT:n ja rakennusteollisuuden laatimissa lähes 200:ssa kortissa oli tiedot kuinka paljon aikaa ja materiaalia joudutaan käyttämään kuhunkin työhön.

Täysin yksimielisesti kortistoa ei otettu käyttöön. Siihen liittyneet näkemyserot näkyivät Ari Angervuoren mukaan Hartelassakin, jonka palveluksessa hän oli 1980-luvulla.

Hartela oli teknillisen johtajansa Ahti Karan kaudella useissa rakennusliikkeiden yhteisissä kehityshankkeissa tärkeässä roolissa, ja Angervuorikin joutui mukautumaan RATU-mittaustehtäviin ja työnsuunnittelun uusiin taitoihin.

”Mestarit olivat tottuneet laskemaan työmenekit toisinpäin kuin RATUssa. Heidän laskelmissaan laudoittaja teki viisi anturamuottineliötä tunnissa ja raudoittaja raudoitti 100 kiloa tunnissa. Yhtäkkiä piti ruveta työnsuunnittelua tekemään ”nurinperin”, laskemaan tuntia/neliö ja tuntia/kilo. Kyllähän 100 kg/tunti oli paljon kertovampi kuin 0,01h/kg.  Kehittäjien ja vanhojen mestareiden välinen kina oli melkoinen, mutta Ahti piti päänsä ja on myönnettävä, että oikeaan suuntaan mentiin.”

Kun RATUun perustuviin työmaan tavoitearvioihin tutustuttiin, niitä pidettiin hyvinä ja ne toivat mestareille hyvää lisätietoa, joka edisti tuottavuuden kehittämistä. Tietokoneiden tullessa työmaille oltiinkin valmiit tiedon aivan uudentasoiseen käsittelyyn.

Teollistaminen näkyi tuottavuudessa

Vuonna 1981 Partekin toimitusjohtaja Sakari T. Lehto arvioi, että rakentamisen tuottavuus oli parantunut selvästi teollisen rakentamisen ansiosta. Vuodesta 1966 vuoteen 1979 työtunnit rakennuskuutiota kohden olivat pudonneet 7:stä 3,5:een eli lähes puolittuneet. Rakennuksen rungon rakentamiseen kuluva aika oli pudonnut kahdeksanteen osaan vuodesta 1955 vuoteen 1975.

Suomen saavuttama asuntorakentamisen maailmanennätys, 74 000 asuntoa vuonna 1974, ei hänen mukaansa olisi ollut mahdollista ilman suurta teollisen rakentamisen osuutta.

Vuonna 1986 Tampereen teknillisen korkeakoulun tutkijoiden Olli Niemen ja Raimo Salokankaan tutkimus osoitti, että rakentamisen tuottavuus oli noussut 20 vuoden aikana niin paljon, että vuoden 1985 laatuvaatimukset täyttävän asuinkerrostalon rakentaminen maksaisi 30 prosenttia vähemmän kuin 20 vuotta aiemmin.

Tutkijoiden mukaan tuottavuuden kasvu oli kuitenkin pysähtynyt ja jopa heikentynyt laatutason nousun vuoksi. 1980-luvulla asuntorakentamisesta tuli aiempaa yksilöllisempää, mikä aiheutti hinnoitteluongelmia bulkkituotantoon tottuneille rakennusliikkeille.

Kaikki kävi kaupaksi

Destian nykyinen toimitusjohtaja Hannu Leinonen työskenteli vuonna 1985 Rakennuskunta Hakassa. Puolimatkan tavoin Hakalla oli oma betonielementtituotanto.

”Asuntorakentamiseen omalla elementtituotannolla haettiin ihan selvää kilpailuetua.  Eritoten gryndin osalta, mutta myös kilpailu-urakoinnissa. Toki tuolloin elettiin rakentamisen hulluja vuosia, jolloin jo se, että oli itsellä tuotannontekijöitä, auttoi vastaamaan markkinakysyntään. Hakalla oli ihan selkeä vakioimisen ja teollistamisen idea. Muun muassa kaikki detaljit oli tyypitetty. Asiakkaan tarvetta ja odotusta ei kyllä siitä silloin tunnistanut. Riitti, kun oli asuntoja ostettavaksi.”

Rakentaja keskittyi oman tuotantonsa tehostamiseen ja kaavoittaja kaavojen yksityiskohtien viilaamiseen.  ”Ei tarvinnut tuotteella differoitua, kun kaikki kävi kuitenkin kaupaksi aina vuoteen 1991 asti. Ja sen jälkeen ei sitten mikään”, Leinonen sanoo.

”Jotenkin sitä toivoisi, että jossain kohtaa löytyisi tasapaino kaavoituksen vaatimusten ja vapaan markkinaehtoisen toiminnan välillä, jotta rakennusliikkeet joutuisivat aidon markkinan kanssa tekemisiin ja pääsisivät kilpailemaan tuotteella. Sijaintia tärkeimpänä tuoteominaisuutena ei tosin sekään asuntomarkkinassa muuttaisi.”

Ruotsista kopioitiin monitoimityökunnat

RIL:n keskustelutilaisuudessa 1980-luvun puolivälissä moitittiin rakentamisen suuntaamista liiaksikin elementtitekniikkaan, minkä takia yksilöllisempi ja laadukkaampi tuotanto tuotti ongelmia. Rakentamisen tuottavuuden arvioitiin olevan vain 60 prosenttia ruotsalaisten tasosta, vaikka Ruotsissa rakennettiin paljon enemmän paikalla. Meillä paikallarakentamisen osaaminen oli lähes kadonnut elementtirakentamisen myötä.

Ruotsin vahvuutena pidettiin monitoimityökuntien käyttöä.  Ne olivat hyvin suosittuja ja aloite niihin tuli työntekijöiltä. Meillä sen sijaan Rakennusliitto oli kovin monitoimityön vastustaja, mutta eivät kaikki mestaritkaan sille lämmenneet ensikokemusten jälkeen.

Ari Angervuori suhtautui monen muun mestarin tavoin monitoimityökuntiin kielteisesti.

”Monitoimityökunta tuhoaa huippuammattimiesten kokeman ammattiylpeyden ja vaikuttaa selvästi työn laatuun. Kukaan porukan jäsen ei tunne olevansa vastuussa tietyn työnsuorituksen lopputuloksesta ja laadusta. Tuottavuuskin on heikkoa. Kun vanhat ammattimiesporukat pystyttivät päivässä kymmenen suurmuottiparia, nykyinen monitoimityökunta saa valmiiksi ehkä kuusi paria”, hän sanoi Rakennuslehden haastattelussa vuonna 1986.

Hän ei ole muuttanut kantaansa vaan sanoo tänään, että monitoimityöryhmien tulo 1970-luvun lopulla muutti työmaiden ammattikuntien asemia.

”Parhaat erikoistuneet ammattimiehet eivät useinkaan suostuneet monitoimityöryhmien jäseniksi, joissa kaikki joutuivat tekemään kaikenlaista, osin myös ammattiarvollensa sopimattomia pienempiä hommia. Tehot ja keskituntiansiot laskivat osin myös venttatuntien vähetessä.”

Laatujärjestelmiä tuotiin työmaille

1980-luvun alussa rakentamisen laatuun haettiin parannusta muun teollisuuden kokemuksista. Kuuma sana oli tuolloin japanilainen laatupiiriajattelu, joka oli levinnyt varsinkin autoteollisuuteen. Japanilaisessa autotehtaassa työryhmä saattoi yhdessä harkita, miten maalikalvo saadaan tasalaatuiseksi ja mitä asian hyväksi voisi tehdä, että kalvon paksuusvaihtelut vähenisivät. Tästä ajattelusta Toyota kehitti sitten maailmalla paljon kopioidun lean-mallin.

Vuonna 1982 Hyvinkäällä pidetyssä Mec-Rastorin seminaarissa rakennusalan yritysten toimitusjohtajat torjuivat japanilainen laatupiiriajattelun suomalaiseen mentaliteettiin sopimattomaksi.

Rakennustoimisto M. Tolosella Hämeenlinnassa innostuttiin japanilaisista laatupiireistä. Yrityksen elementtitehtaalla siitä oli saatu parhaat tulokset. Rakennusmestari Jussi Leino kertoi vuonna 1985, että työvirheet ovat vähentyneet. Myöhemmin YIT:n ostama Tolonen tulikin tunnetuksi poikkeuksellisen tehokkaana ja osaavana pien- ja rivitalojen tekijänä.

Systemaattista laadun seurantaa ei ollut missään yrityksessä, joten laatu vaihteli työmaiden ja mestareiden välillä paljon.

Rakennusmestari Ari Angervuori arvioi vuonna 1986, että syitä huonoon laatuun on haettava sekä tekijöistä että mestareista.

”Työnjohto hyväksyy urakkaporukoiden tekemät virheet. Ei uskalleta tai viitsitä vaatia kunnollista jälkeä. Ei rohjeta korjauttaa sikailuja sen tekijällä, vaan pannaan tuntimiehet tekemään perässä. Tällainen menettely johtaa aina vaan pahempaan kierteeseen. Kun ei joudu korjaamaan, ei välitetä jäljestäkään.”

Konkreettinen esimerkki laadun suoranaisesta heikkenemistä oli, kun työmaat siirtyivät osin työmiesten vaatimuksesta käyttämään aiempia löysempiä ja hienorakenteisempia betonimassoja. Niitä oli helppo työstää, sillä nesteytetty velli ei vaatinut muuta kuin kaadon muottiin.

”Kaikki olisi kunnossa, jos nesteytetyn vellin avulla saataisiin syntymään hyviä rakenteita”, Angervuori sanoi. ”Näin ei kuitenkaan ole, vaan halkeamien syntyminen on todennäköisempää vetelää massaa käytettäessä.”

Teollisuuslattioissa halkeiluongelma on edelleen olemassa ja syyt ovat samat kuin ennenkin.

Yhdelläkään rakennusyrityksellä ei ollut vuonna 1988 dokumentoitua laatujärjestelmää. ”Edes lopullisen asiakkaan tarpeita ei ole määritelty, sillä kauppa on käynyt muutenkin”, sanoi Osmo Koskisto VTT:stä. Hän selitti asiaa kilpailun puuttumisella.

Samaa mieltä oli Hakan uusi toimitusjohtaja Pertti Naulapää. Hän sanoi metalliteollisuudesta tulleena yllättyneensä, kun rakennusalalla laatu ei olekaan kilpailukeino. ”Täällä on ehkä liian paljon myyjän markkinat.”

Kahdeksan ruotsalaisen rakennusliikkeen yhteishanke paljasti, että yli puolet työmaan laatuongelmista aiheutui urakoitsijasta itsestään. Kappalemääräisesti 67 prosenttia virheistä meni työmaan piikkiin. Seuraavaksi suurin oli suunnitteluvirheiden määrä. Niitä oli 25 prosenttia.

Kymmenen yleisintä virhettä aiheuttivat 70 prosenttia kustannuksista. Eniten virheitä aiheuttivat virheet työnteossa (16 %), virheelliset materiaalit (14 %), puutteellinen valmistautuminen työhön (9 %), virheellisesti suunnitellut rakenteet (8 %) ja työnsuunnittelu (7 %).

Tuotantojohdon virheet aiheuttivat eniten kustannuksia (34,7 %), Sekä suunnittelun, materiaalitoimitusten että työntekijöiden osuus oli sama 20,4 prosenttia.

Tulokset olivat Suomessa pitkälti samansuuntaisia ja lähes samat virhelistat toistuvat tämän päivänkin rakentamisessa. Kymmenen yleisintä virhettä tänään ovat Pohjola Rakennuksen vertailun mukaan:

•paikalla tehtyjen kylpyhuoneiden kaatovalujen ongelmat
•putkivuodot
•autokansien vuodot
•halkeamat seinä- ja kattorakenteissa
•pintojen sotkut, kolhut ja naarmut
•parveke- ja porrasovien säädöt
•ikkunoiden säädöt ja huurtuminen
•ilmanvaihdon säädöt
•laatoitussaumausten virheet.

”Urakoitsijan ja aliurakoitsijan tyypillisiä virheitä on, että pilataan valmiiksi tehtyjä rakenteita, kun muiden tekemistä valmiista töistä ei kanneta vastuuta vaan vain omasta työstä. Työntekijällä ei ole tietoa, mitä jonkun tietyn rakentamisvaiheen lopputulokselta laadullisesti edellytetään. Paikkausten jälki erottuu sitten valmiissa rakennuksessa”,  kommentoi tutkimusta Hakan apulaisjohtaja Vesa Lehtomäki.

”Hakalle tulleista elementtitoimituksista yli 85 prosenttia oli virheellisiä. Virheitä oli keskimäärin 1.37 elementtiä kohden.”

Lehtomäki arvioi, että virhekustannusten osuus on rakennusliikkeillä 2,5-5 prosenttia liikevaihdosta.

Kiirettä pidettiin keskeisenä syynä laatuvirheisiin. Rakennuslehden päätoimittaja Heikki Ranssi ei tuota selitystä niellyt. Hän julkaisi pääkirjoituksen otsikolla ”Kaikki ei ole kiireen syy.  Sen voisi julkaista tänäänkin sen tuntumatta yhtään vanhentuneelta.

”Yksi valittelun aihe työmailla on, että ammattimiehet eivät nykypäivänä saa aikaan kunnollista työn jälkeä. Joko he eivät osaa tehdä parempaa tai eivät halua antaa parastaan. Porukalla näyttää vain olevan kova kiire uuteen mestaan.

Toisaalta asuntorakentamisessa vaatimustaso on noussut. Näiden kahden tekijän vaikutuksesta rakennusta ei tahdo saada viedyksi loppuun. Luovutustarkastusten narinalistat muodostuvat kohtuuttoman pitkiksi, ja uuden asunnon luovutus asukkaalle on vaikeaa.

Kyse ei ole pelkästään silmää kiusaavista listakiinnityksistä tai pienistä huolimattomuuksista yksityiskohdissa. Rakennusyritystä, joka ei pysty saamaan aikaan näkyviltä pinnoiltaan tyydyttävää jälkeä, on syytä epäillä huolimattomuudesta ja piittaamattomuudesta myös rakenteiden piiloon jäävissä osissa. Joka on vähässä väärä, on paljossakin väärä, on vanha viisas totuus.”

Vuonna 1991 VTT ja Rakennusteollisuus käynnistivät rakennusyritysten laatujärjestelmien kehittämisen pilottiprojektin. ISO 9001-standardin mukaisen järjestelmän malli oli ostettu Norjasta.

Usko järjestelmien voimaan oli vahva. Englantilaisen rakennusliike Wimpeyn johtaja J Ashford kävi opettamassa suomaisrakentajille laatuajattelua.

”Nykyinen laatuajattelu lähtee siitä, että tilaaja ei tarkista niinkään tuotteen laatua kuin toimittajan tuotantoprosessin laadun eli hänen laatujärjestelmänsä toimivuuden”, hän opasti.

Seurauksena oli paksu nippu laatudokumentteja, joilla pyrittiin vakuuttamaan, että laatua syntyy jopa ilman tilaajan valvontaa.

 

Tilaajia laatujärjestelmät eivät kuitenkaan vakuuttaneet. He kokivat, että rakennusliikkeiden ylätasolla laadusta puhuttiin mielellään, mutta samanaikaisesti palkittiin sellaisia taloudellisia tuloksia, joiden taustalla oli yrityksen omista laatujärjestelmistä piittaamaton, pelkkää hintaa arvostava hankintakulttuuri.

Rakennuslehden kyselyssä rakennuttajat mm. Pohjolasta, SOK:sta Rakennushallituksesta, Novacosta, Terastolta, Finnmapiista Tampereen kaupungilta, Rautatieasunnoista, VVO:sta, Vatrosta, Salpasta olivat tyytymättömiä rakennusliikkeiden työn laatuun. He olivat yksimielisiä siitä, että laatu laski 1980-luvun lopun noususuhdanteen aikana samalla kun töiden loppuunsaattaminen sovitussa ajassa vaikeutui ja töitä otettiin vastaan puutteellisina. Varsinkin julkisivun laadun he arvioivat heikentyneen selvästi.

Pääkaupunkiseudulla, missä suunnittelun laatu eli kalleustaso oli korkeinta, työn laatu oli heidän mielestään kaikkein heikoin. Maakunnissa työntekijöiden ammattiylpeys oli parempi.

Gryndikohteiden laadun rakennuttajat arvioivat olevan aravatuotantoa heikompaa. Erityisesti tämä näkyi LVIS-suunnittelun tasossa ja muutenkin karsittunsa suunnitteluna. Kun rakentaja pääsi itse valitsemaan materiaalit, niin valinta tehtiin lähes yksinomaan hinnan perusteella. Oli halpaa puurunkoa, kylpyhuoneissa kipsilevyä ja tapetti sekä lattioissa muovimattoa.

Laatujärjestelmät olivat 1990-luvulla jo vakiotavaraa Vuoden työmaa –kilpailuun osallistuneilla työmailla. Niistä löytyi kuitenkin vielä puutteita. Kun diplomi-insinööri Pekka Siikanen kävi läpi kilpailutyömaiden laatujärjestelmä, hän totesi yllätyksekseen, että näillä parhaillakaan työmailla laatutoimintaa ei ollut viety aktiivisesti työntekijätasolle. Laatuvaatimuksia ei ollut kirjoitettu ymmärrettävästi työntekijöitä ajatellen eikä tiedonkulkua työntekijätasolle ollut varmistettu. Myöskään työntekijöiden omatoimista laadunmittausta ei ollut tehty yhdelläkään työmaalla. Useimmiten laatuvaatimukset oli esitetty pelkästään työnjohtajatasolle. Positiivisina tässä suhteessa oli Kämpin korjaamisessa käytetty mallihuoneiden aktiivinen hyödyntäminen ja laatupoikkeamien systemaattinen kirjaaminen.

Tekesin eläkkeelle jäänyt pääjohtaja Veli-Pekka Saarnivaara sanoi Rakennuslehden haastattelussa vuoden 2016 alussa, että laadun kehittäminen oli hänen uransa suurin pettymys.

”Laatuongelmiin yritettiin paneutua pienehköllä ohjelmalla, jossa kehitettiin alalle yhteisiä laatujärjestelmiä, joista käteen jäi vain teoreettinen ja paperinmakuinen laatujärjestelmäkuvaus, josta ei käytännössä näkynyt juurikaan hyötyjä.

Tänään ajatellaan, että laatu ei synny laatujärjestelmillä vaan tarvitaan myös kulttuurin muutosta, samanlaista mikä on tapahtunut jo työturvallisuudessa.

Työnantajajohtaja Matti Loukola jäi kaipaamaan rationalisointisopimusta

Laadun ohella rakentamisen heikko tuottavuuskehitys on ollut ikuinen keskustelunaihe. Lähes kaikessa muussa teollisessa toiminnassa tuottavuuden kasvu on kompensoinut tuotteen laadussa tapahtuneen parantamisen ja pitänyt kustannukset kurissa.

 

Rakennusalan työnantajaliiton toimitusjohtaja vuosina 1982 – 1995 toiminut Matti Loukola näkee tuottavuuden heikkoon kehitykseen yhtenä vahvasti vaikuttaneena tekijänä alalta puuttuneen rationalisointisopimuksen, joka olisi ottanut huomioon rakentamisessa tapahtuneen kehityksen.

”Sitä ei saatu aikaan alalle, vaikka tarvetta olisi. Työntekijäpuoli ei sitä ole hyväksynyt ja kehitysaskeleet eivät ole johtaneet palkkauksessa joustoihin. Tämä on korostunut putkisektorilla ja esimerkkinä voisi ottaa esille tilaelementtien ja ns. putkiseinien markkinoille tulon. Putkiseinien asennuksissa työntekijät pitäytyivät hinnoittelukirjan ”irtotavaran” korvauksissa, vaikka suurin osa työstä oli siirretty tehtaaseen.”

Tässä oli hänen mukaansa yksi syy kylpyhuone-elementtien valmistuksen vauhdittumiseen. Niinpä Suomessa käytettiin esivalmisteisia kylpyhuoneita vuosikymmen ennen kuin muualla Euroopassa.

Samantapainen ongelma syntyi myös pientalojen patterilämmityksen yksiputkijärjestelmän kanssa, jota ei saatu edes esivaihetta pidemmälle hinnoittelukiistan vuoksi.

”Jos rationalisointisopimus olisi tehty 50 vuotta sitten, kuten olisi pitänyt tehdä, ei tämäntasoisia ristiriitoja hinnoitteluissa olisi ollutkaan. Sopimuksen puuttumien on kaikkien syntien alku. Koska työehtosopimukset ovat perustuneet eri työvaiheiden yksikköhintoihin, kehityksestä ei ole ollut mitään hyötyä. Helpommasta suorituksesta kun piti maksaa sama kuin vanhanaikaisesta.”

Rakennusalalla työsuhdeasioiden heikkoon kehitykseen on vaikuttanut Loukolan mukaan myös se, että vastuut niistä ja palkkauksesta oli pitkään siirretty työmaalle. Ylintä johtoa nämä työntekijöiden asiat eivät erityisemmin kiinnostaneet.

”Useimmissa yrityksissä työmaamestarit hoitivat itsenäisesti työnsuunnittelun ja palkkauksen. Työmaalla tehtiin myös palkanlaskentaa. Hakassa  ehkä ensimmäisenä yritysjohto osoitti kiinnostusta työmaatason henkilöstöasioihin”, Loukola sanoo.

Kaikki vinoutumat eivät olleet Loukolankaan mukaan Rakennusliiton aikaansaannoksia. Pari pahimmaksi Loukolan luokittelemaa syntyi työnantajien aloitteesta.

Rakennustöiden teettämisessä ongelmaksi osoittautuneen ”venttatunti” –käsitteen  syntyyn aloite tuli yritysjohdolta, joka ei osannut aavistaa ideansa jatkovaikutuksia.

”Käytäntö on perua jostain 1950-luvulta. Vastaavat mestarit olivat silloin työmaan kokonaistulokseen perustuvassa tulospalkkauksessa. Kun heikon työnsuunnittelun vuoksi hommat eivät sujuneet ja aikataulut venyivät, isännät päättivät panna mestareille vähän pakotetta. Niinpä tes-sopimuksiin päätettiin lisätä turhasta ajastakin maksettavaksi sama palkka kuin urakkatunneista. Tätä mainiota lisäansaintamahdollisuutta työntekijät ovat osanneet käyttää hyväkseen nyt jo 70 vuotta.”

Työnantajien ”syntilistaan” laskee Loukola myös työmaaparakeista syntyneet ongelmat. Parakkeihin liittyvien vaatimusten vieminen työantajien ehdotuksesta tesseihin johti satoihin riitoihin työtuomioistuimessa ja runsaisiin sakkoihin, joita maksettiin työnantajaliiton ja yritysten kassoista.

”Kun työsuojeluhallitus 1970-luvun lopulla kiristi otettaan, se kiinnitti huomiota myös työmaaparakkien surkeaan tasoon, joissa olikin paljon parantamisen varaa. Rakennusliikkeiden johtajat eivät halunneet työsuojeluhallituksen ohjailevan heitä ja niin vaatimukset vietiin tessiin. Seuraukset olivat surkeat, koska työntekijäpuoli osasi käyttää hyväkseen rikkomuksia. Vuonna 1986 asia korjattiin vihdoin pitkän työsulun jälkeen.”

Palkka-asioiden ja tessien kehityksen jähmeydellä Loukola arvioi olleen vahva vaikutus urakkamuotojen kehitykseen ja erikoisurakoitsijoiden tuloon työmaille.

”Nykyinen ammattikuntien rakenne työmailla ja työjohtourakoinnin yleistyminen liittyy mielestäni suurelta osalta tessien aiheuttamiin ongelmiin. Luulen, että alaurakoitsijat pystyvät paremmin sopimaan oman porukkansa kanssa palkoista ja muista työsuhdeasioista.”

KVR:stä tuli lähes kirosana

Sodan jälkeen asunnontarvitsijaryhmien omatoimisuus ja ryhmärakennuttaminen oli vielä voimissaan, mutta 1950-luvulla perustajarakentaminen eli gryndaus syrjäytti sen. 1960-luvun lopulla se muuttui teollisuusmaiseksi aluerakentamiseksi.

Rakentamisen perustana on tilaajan ja urakoitsijan välillä tehty urakkasopimus. Tarinoiden mukaan joskus ennen suunnitelma tehtiin paperisen tupakkiaskin kanteen ja rakentaja ryhtyi rakentamaan kättä päälle -sopimuksella. Rakentamisen monimutkaistuessa mutkistuivat myös tilaustavat ja sopimukset.

Tilaajalla ei ollut välttämättä rakennuttamisen ammattitaitoa tai tietoa kustannuksista vaan hän oli urakoitsijan vietävissä.

”Oltuani Polarin palveluksessa neljä vuotta olin huomannut, että pätevä urakoitsija saattoi varsin vapaasti tehdä pelkästään itselleen edullisia ehdotuksia, jotka eivät välttämättä olleet tilaajan näkökulmasta järkeviä. Päättelin, että siinä on uudenlaisen liikeidean paikka”, kertoo suomalaisen rakennuttajakonsultoinnin vuonna 1968 käynnistänyt diplomi-insinööri Jouko Salonen. Hänestä tuli tilaajien luottomies moniin vaativiin rakennushankkeisiin.

Urakoitsijoiden ohella tärkeää oli pitää arkkitehdin ideat toteutuskelpoisina.

”Kyllä se rakennuttajakonsultin lisäarvo syntyy siitä, että on kykyä arvioida kriittisesti sekä arkkitehdin että rakennesuunnittelijan laatimia suunnitelmia. Parhaimmillaan siinä säästyy rakennuttajan eli asiakkaan rahoja miljoonia ilman, että laatu millään tavoin kärsii”, hän pohti vuosi sitten 86-vuoden iässä.

Rakennusliikkeetkin halusivat päästä ohjaamaan suunnitelmia ”tuotantoystävällisiksi”. 1960-luvun lopulla alkaneessa aluerakentamisessa rakennusliikkeet ottivat vastuulleen suurten asuntoalueiden eli käytännössä betonilähiöiden suunnittelun ja rakentamisen monesti kaavoituksesta lähtien.

Näin syntyi käsite KVR eli avaimet käteen rakentaminen tai totaaliurakka. KVR:n pelisäännöt koottiin kirjaksi vuonna 1972. Seuraavana vuonna valmistuivat uudet Rakennusurakan yleiset sopimusehdot. Edelliset olivat vuodelta 1957 ja silloin ne oli laatinut Safan asemakaava- ja standardisoimislaitos.

Isot rakennusliikkeet ajoivat KVR:ää 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa voimalla yleiseksi rakentamistavaksi ja 1980-luvulla aluerakentamisen vähennyttyä se haluttiin tuoda myös urakointiin.

1980-luvun alussa KVR oli yleistynyt jo siinä määrin, että myös sen ongelmat tulivat esiin. Tilaaja kuvitteli saavansa jotain muuta kuin urakoitsija oli kilpailusuunnitelmiaan esitellessään luvannut.

”Rakennusalan on saanut grynderin rinnalle uuden kirosanan. Se on KVR”, todettiin Mec Rastorin ja Suomen rakennusliikkeiden liiton SRRL.n toimitusjohtajaseminaarissa.

Seminaarin mukaan KVR oli käsitetty väärin vastuiden osalta. ”Se sekoitti monen pään ja siitä oli löytyvinään viisastenkivi rakennuttajalle, päänsärky suunnittelijakunnalle ja haluttava tavoite urakoitsijalle”, Teräsbetonissa ja YIT:ssä pitkän johtajauran tehnyt diplomi-insinööri Simo Rajakallio sanoi.

Rakennushallituksen pääjohtaja, arkkitehti Matti K. Mäkinen haukkui KVR-mallin maanrakoon Rakennuttajapäivillä. Yksikään toteutettu kohde ei hänen mielestään täyttänyt rakennuttajan vaatimuksia. KVR oli hänen mukaansa nostanut asuntojen hintoja pääkaupunkiseudulla.

Rakennushallitus käytti mielellään jaettua urakkaa omissa hankkeissaan. Se valitsi pääurakoitsijan hintakilpailulla ja kilpailutti erikseen sivu-urakat, jotka se alisti pääurakoitsijan johdettavaksi. Näin se halusi varmistaa kilpailun toimivuuden. Suuret rakennusliikkeet halusivat luonnollisesti mahdollisimman ison kokonaisuuden itselleen ja vastustivat pilkkomista.

Rakennusliikkeiden toimitusjohtajat myönsivät, että moni yrittäjä pyrki hyötymään valistumattoman rakennuttajan kustannuksella. KVR-hankkeissa liiallinen ahneus ja suunnitelmien tinkiminen veivät rakentajien maineen.

Vastauksena kritiikkiin Rakennuslehti julisti syksyllä 1984 kilpailun vuoden parhaasta KVR-projektista. Sillä haluttiin kohentaa KVR:n mainetta.

Kilpailun voitti Itäkeskuksen kauppakeskuksen rakentaminen. Urakoitsijana oli Polarin ja Hakan työyhteenliittymä ja rakennuttajana SKOP. Urakkasopimus piti sisällään myös velvoitteen tilojen vuokrauksesta. Urakkasumma määriteltiin vasta luovutushetkellä. Siihen vaikutti mm. vuokratuotot, rakennusaikaiset korot ja tontin hankintaan liittyvät kustannukset.

Urakoitsijat ottivat myös tilojen markkinointiriskin itselleen. Hankkeen rahoittanut SKOP halusi investoinnilleen tietyn koron, kaikki muu oli rakentajien eli kiinteistönkehittäjien vastuulla.

Yhteistyö- ja projektinjohtourakointia

Tehdasmaiseksi muuttunut asuntotuotanto vaati suuria pääomia, minkä seurauksena rakentaminen keskittyi voimakkaasti ja monet keskisuuret, rakennusmestareiden perustamat rakennusliikkeet hävisivät.

Rakennuttajat paheksuivat keskittymistä ja valittivat tarjoajien joukon pienenemistä. Sitä oli karsinut muodiksi tullut tapa perustaa työyhteenliittymiä. Niitä eivät perustaneet suinkaan keskisuuret rakennusliikkeet vaan etupäässä isot liikkeet keskenään. Rakennushallituksen yli-insinööri Heikki Sätilä väläytti vuonna 1984 jopa osaurakointiin siirtymistä, jos kokonaisurakoihin ei riitä kilpailua.

Simo Rajakallion lääke rakennuttajan ja urakoitsijoiden välisiin ristiriitoihin oli yhteistyökumppanuus. Keinoksi hän ehdotti projektinjohtomenetelmien kehittämistä yhteistyötä lisäävään suuntaan. Kyseeseen tulisivat laskutyöurakka ja sen kehittyneemmät muodot, kuten tavoitehintaurakka, tähtäyshintaurakka, kattohintaurakka, hyvityshintaurakka, työnjohtourakka, CM-urakka, WPL-urakka jne. riippuen siitä, kenen rakentajan tavaramerkki oli kyseessä.

 

Esimerkiksi CM-urakka tarkoitti amerikkalaista construction managementia ja WPL-urakka puolestaan oli Lemminkäisen kanssa metroa rakentaneen ruotsalaisyrityksen tavaramerkki projektinjohtourakalle. Lemminkäinen sovelsi sitä myöhemmin jopa Helsingin puu-Vallilan korjaamiseen.

Rakennuttajaliiton toimitusjohtaja Lasse Weckström oli yhteistyön lisäämisen kannalla esitellessään korjausrakentamiseen kehitettyjä uusia urakkamuotoja. Niitä Rakli oli kehittänyt yhdessä Helsingin yliopiston kiinteistöjohtaja Toivo Vainiontalon johtaman konsulttiryhmän kanssa.

Weckström itse suositteli korjausrakentamiseen laskutyöurakasta kehitettyä tavoitehintaurakkaa. Myös yhteistoimintaurakkaa hän piti mahdollisena. Siinä urakoitsija luovuttaa kustannuslaskelmansa rakennuttajan käyttöön, ja suunnittelu tapahtuu rakennuttajan ja urakoitsijan yhteisessä ohjauksessa. Siinä oli paljon nykyisen allianssiurakan piirteitä.

Puhtaaseen laskutyöhön hän suhtautui epäillen. ”Totta kai rakentaja haluaisi tehdä kättä päälle -sopimukseen perustuvaa laskutyöurakkaa tuttavankauppana. Se on täysin riskitöntä urakoitsijalle. Kaikki vastuu jää rakennuttajalle. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että se tulee säännöllisesti 10-15 prosenttia kalliimmaksi.”

Kokonaishintaurakan osuus kilpailu-urakoista oli silloin peräti 85 prosenttia ja laskutyöpohjaisen tavoitehintaurakan vain kolme prosenttia.

Diplomi-insinööri Ilpo Kokkila Perusyhtymästä sanoi vuonna 1983 Rakennuspäivässä, että meillä käytetään kokonaishintaurakkaa aivan liian paljon sellaisissa kohteissa, joihin se ei sovellu esimerkiksi aikataulun kireyden vuoksi. Hän mielestään kokonaishintaurakassa on etunsa, mutta myös haittoja. Esimerkiksi lisätöistä tulee helposti erimielisyyksiä ja muutostyöt ovat vaikeita.

Kokkilan mukaan tavoitehintaurakassa suunnittelua voidaan tehdä vielä rakentamisen aikana ja sillä saadaan urakoitsijan kokemuksen hyödyntämisen ansiosta aikaan hyvä kustannusohjaus.

”Se sopii hankkeisiin, joissa työn lopullista laajuutta ei tiedetä sopimushetkellä tai suunnitelmia ei vielä ole.”

KVR:n haittoina Kokkila piti sitä, että huonosti hoidettuna se on kallis ja epäonnistuminen urakoitsijan valinnassa heijastuu koko työhön.

Hän oli vuonna 1987 perustamassa SRV Viitosia, joka lähti markkinoimaan projektinjohtourakointiin perustuvaa Viitoset-mallia. Sillä se pystyi tarjoamaan tilaajille uudenlaisen vaihtoehdon toteuttaa hanke.

Aliurakointimarkkinat syntyivät

Projektinjohtourakointi edellytti toimivia aliurakointimarkkinoita. Jo 1980-luvun alussa aliurakointi lisääntyi ja nämä markkinat alkoivat muodostua. Uusina alaurakoitsijoina tulivat raudoitus-, runko-, väliseinä- ja sisustustyöryhmät, jopa siivousta myöten.

Kehitykseen vaikutti monitoimityöryhmistä saatujen kokemusten ohella juuri projektijohtourakoinnin yleistyminen.

”Aluksi uskottiin monitoimiryhmät korvaavien itsenäisten aliurakoitsijoiden pärjäävän ilman pääurakoitsijan työjohdon opastusta, mutta parhaiten menestyivät ne projektijohtourakoitsijat, jotka palkkasivat palvelukseensa muitakin mestareita kuin vain vastaavan”, rakennusmestari Ari Angervuori kertoo.

”Työnjohtajista monet kokivat aliurakoitsijat huononnuksena verrattuna omiin miehiin, jotka seurasivat mestaria työmaalta toiselle. Itsekin koen onnistuneeni etenkin vaativissa kohteissa juuri oman tutun ammattitaitoisen runkotyöryhmän avulla.”

Kuntien omalle työlle moitteita ja kehuja

Rakennuttaja- ja urakoitsijaliittojen välillä saatiin 1980-luvun alussa aikaan ohjekirja ”Rakennusalan urakkakilpailun pelisäännöt”. Se odotettiin tervehdyttävän yhteistyötä ja vähentävän kuntien oman rakentamisen osuutta, mikä oli pitkään ollut urakoitsijoiden hampaissa.

Rakentamistalouden professori Juhani Kiiraksen tutkimuksen mukaan kuntien oma työ oli 9-10 prosenttia kalliimpaa kuin urakkatoteutus. Helsingissä asiaan oli jo reagoitu ja omaa työvoimaa oli vähennetty kymmenessä vuodessa 1300 hengestä 300:aan.

Tampereella kuitenkin jopa Metso-kirjasto rakennettiin kaupungin omana työnä. Toteutus keräsi runsaasti kehuja. Urakkakilpailussa Reima Pietilän suunnittelemat haastavat rakenteet olisivat voineet tuottaa melkoisia kustannusongelmia.

Vuonna 1983 kirjastoa rakentanut kirvesmiesporukka, joka oli Aimo Ilomäen johdolla tehnyt kirjaston betonirungon muottityöt, sai tunnustukseksi Rakeva-palkinnon. Palkinnolla haluttiin korostaa ammattitaidon merkitystä. Samaan aikaan käynnissä ollut vuosikymmenen pahin yhteistyöhäiriö työntekijä- ja työnantajaliittojen välillä korosti palkinnon arvoa.

Monimuotoista ja kallista

Toinen paljon keskustelua aiheuttanut Kiiraksen tutkimus koski pääkaupunkiseudun rakentamisen kalleutta verrattuna muuhun maahan. Helsingin Itäkeskuksen monitoimitalo maksoi lähes tuplasti sen mitä vastaavan tasoinen talo maksoi Kouvolassa. Helsingissä hinta oli 8000 mk neliöltä ja Kouvolassa 4500 markkaa. Suurin ero tuli suunnitteluratkaisuista. Helsingissä koulut olivat selvästi muuta maata monimuotoisempia.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rakennuslehden vertailu osoitti, että ero oli entisestään revennyt muuhun Suomeen ja se koski myös asuntorakentamista. Kaavoittaja on Helsingissä ja Espoossa paljon pikkutarkempi ja vaativampi rakennusten ulkonäön suhteen kuin muualla Suomessa. Lisäkustannuksia tulee myös parkkipaikkavaatimuksista, jotka tiheässä kaupunkiympäristössä ovat paljon kalliimmat kuin väljissä pikkukaupungeissa.

Työsuojelusta työturvallisuuden parantamiseen

Rakentaminen on aina ollut yksi vaarallisimmista teollisuudenaloista. Perinteinen asenne on ollut, että kun on kiire, hommia tehdään riskeistä ja kivusta välittämättä. Tällaiset työnsankarit ovat saaneet kehuja niin työnantajalta kuin muilta työtekijöiltäkin. Vasta kun vakava tapaturma on osunut omalle tai työkaverin kohdalle, on ollut aikaa pysähtyä miettimään.

Tarja Mäen ja Anssi Koskenvesan Mittaviiva oy:ssä tekemissä vakavista tapaturmista selvinneiden haastatteluissa havaittiin vuonna 2010, että monet uhreista selittivät turmaa sillä, että olivat työskennelleet kiukuspäissään, keskittyminen oli jostain syystä herpaantunut, oli käynyt huono tuuri tai ote oli livennyt. Osa pani tapaturmat jopa omaksi syyksi. ”Minä vain olen sellaista tyyppiä, jolle sattuu.”

Kiire oli keskeinen syy siihen, että oli hosuttu tai oltu varomattomia. Sille oli aina hyviä selityksiä: työmaa oli jäljessä aikataulusta, työnjohto hoputti tai oli halu saada työ valmiiksi saman päivän aikana.

Valistusta ja kampanjointia

Suhtautuminen työsuojelun keinoihin on vaihdellut eri vuosikymmeninä. Vuosina 1945-60 työsuojelua leimasi ajatus, että tapaturmien taustalla oli pääasiassa inhimillisiä tekijöitä. Työsuojelun keinona oli valistus. 1960-luvulla huomattiin, että se ei riittänyt.

Vuosina 1960-1975 elementtirakentamisen ja aluerakentamisen kaudella valistuksen rinnalle otettiin erilaisia kampanjoita. Työturvallisuuden kehitys oli kuitenkin yhä niin vaatimatonta, että se johti viranomaisvalvonnan uusimiseen 70-luvun alussa. Henkilökohtaiset suojavälineet alkoivat sen myötä pikku hiljaa yleistyä.

1990-luvun tavoitteiksi asetettiin, että työsuojelu muuttuisi tuotannon häiriöiden ja riskien ennakoinniksi. Turvalliseen työnsuunnitteluun haluttiin päästä jo suunnitteluvaiheessa. Vuonna 1994 alkanut ETA-sopimus toi velvollisuuden laatia työsuojelun toimintaohjelma jokaiselle työpaikalle.

2000-luvulla käyttöön tulivat valtakunnalliset työturvallisuuskilpailut ja yrityskohtaisten tapaturmataajuuksien vertailut. Turvallisuutta parannettiin tekemällä työolosuhteita turvallisemmiksi. Työturvallisuudesta tuli samalla keskeinen osa johtamista, kun se 1970-luvulla oli ollut työntekijöiden painostuskeino työmaajohtoa kohtaan.

Lähes sata rakentajaa kuoli yhtenä vuonna

Sotien karaisema sukupolvi rakensi kiivasta tahtia työturvallisuudesta piittaamatta, mistä kertoo, että vuonna 1946 tuhatta työmiestä kohti tapahtui 141 tapaturmaa. Työturvallisuus parani kuitenkin 1960-luvulle mentäessä, sillä vuonna 1945 kuoli kymmentätuhatta vuosityöntekijää kohden 9,3 henkeä, mutta vuonna 1963 määrä oli laskenut 4,8:aan.

Rakentamisessa työskenteli vuosina 1964-67 keskimäärin 187 000 henkeä. Työtapaturmia sattui 29 000, joissa kuoli 59 ja invalidisoitu 366 invalidisoitui henkeä. Vuonna 1962 kuoli 90 rakentajaa. Se oli sodan jälkeen suurin määrä. Vielä vuonna 1970 kuolleita oli 65 henkeä. 2010-luvulla keskiarvo on ollut noin 10 henkeä, mikä on kansainvälisestikin verrattuna jo varsin hyvä taso.

Rakentamisen hulluina vuosina turvallisuus parani, kun elementtirakentamisen tuomat uudet riskit alettiin jo hallita. Vuonna 1974 kuolleita oli 37 ja vuonna 1976 rakentamisen jo hiljennyttyä 43 rakentajaa. Tapaturmien määrä oli kuitenkin kasvanut, mikä oli osin tarkentuneen tilastoinnin ansiota.

Vuonna 1980 talonrakentamisessa tapahtui 79 tapaturmaa miljoonaa työtuntia kohden, mikä teki siitä edelleen Suomen vaarallisimman alan.  Vaarallisinta rakentaminen oli Itä- ja Pohjois-Suomessa. Tapaturmatiheys oli rakentamisessa 70 prosenttia suurempi kuin teollisuudessa ja kuolemantapauksia oli kolminkertainen määrä samaa työntekijämäärää kohden.

Kypäräpakko vuonna 1969

Työturvallisuusasioihin saatiin uutta pontta vuonna 1958, jolloin tuli voimaan työturvallisuuslaki. Kova herätys tapahtui kuitenkin vuonna 1963, jolloin Lahdessa romahti 9-kerroksinen asuintalo talvibetonoinnissa tehtyjen virheiden seurauksena. Betoni oli ehtinyt jäätyä ennen kuin betoni oli saavuttanut riittävän lujuuden. Tapaus pakotti uusimaan betoninormit.

Rakentamistapojen muuttumisen myötä hyvä työturvallisuuskehitys pysähtyi 1960-luvulla. Suurmuotit ja elementtirakentamismenetelmät aiheuttivat kokemattomalle työvoimalle uusia vaaroja. Muotit ja suurelementit saattoivat kaatua tai pudota nosturista. Nosturitkin olivat uutta, ja monet niistä kaatuivat, kun niiden pystyttämistä ei hallittu. Myös nosturin osat saattoivat pettää esimerkiksi talvipakkasilla.

Maarakentamista oli tehty käsivoimin, mutta raskaiden koneiden tullessa työmaille ne muodostivat uuden riskitekijän.

Rakennusalan tapaturmia pyrittiin saamaan yhteistoimin kuriin. Vuonna 1964 perustettiin rakennusalan työturvallisuusneuvottelukunta. Rakennusalan työturvallisuusviikkoa pidettiin helmikuussa 1968. Osin sen tuloksena rakennusteollisuudessa toimivat työnantajajärjestöt sopivat, että kaikilla työmailla on käytettävä kypärää. Eri ammattikunnat erotettiin toisistaan seitsemällä erivärisellä kypärällä. Työnjohdon väri oli valkoinen, rakennusmiesten keltainen, putkimiesten oranssi, maalareiden punainen, sähkömiesten sininen, puhelinmiesten vihreä ja ilmastointimiesten vaalean sininen.

 

Upon mainos 25.9.69 Rakennuslehdessä uudesta kypärästä oli koskettava. Siinä vedottiin vaimoihin, koska miehet olivat kovapäisiä ja keksivät aina uusia tekosyitä miksi eivät käyttäneet kypärää: kesällä se oli kuuma, talvella kylmä ja muulloin muuten vaan raskas ja epämukava.

”Kertokaa miehellenne, mitä hänen turvallisuutensa Teille merkitsee. Kertokaa hänelle, mitä ajattelette aamuisin hänen työhön lähtiessään.

Tai illalla palatessaan. Terveenä ja kunnossa.

Kertokaa hänelle lapsistanne, jotka odottavat häntä kotiin.

Kertokaa, mitä turvallisuudentunne naiselle merkitsee.

Ehkä ette halua puuttua asioihin, jotka koskevat hänen työtään.

Mutta tehkää silti tämä poikkeus.

Kertokaa hänelle Uposafa-suojakypärästä.

Ja tehokkaasta suojasta, jonka se antaa erilaisiin päähän kohdistuvia iskuja vastaan.

Kertokaa tästä kaikesta vaikka jo tänä iltana.

Noin vain omalla tavallanne. Meistä tuntuu, että hän kuuntelee Teitä.”

Kypärille asetetut vaatimukset tiukkenivat pian niin, että vuonna 1975 Työsuojeluhallituksen päätöksellä työmailta jäi pois käytöstä 150 000 suojakypärää, jotka eivät täyttäneet vaatimuksia.

Kypärä ei kampanjoinnista huolimatta tahtonut pysyä työmiesten päässä. Jopa uusien Snickers Original oy:n työvaatteiden esittelykuvissa vuonna 1980 työmiehet olivat työmaalla ilman kypärää.

”Työmaiden kypärän käyttö kuvastaa koko työmaan asenteita. Jos ollaan leväperäisiä tässä, niin ollaan ilmeisesti myös muissa asioissa”, sanoi vuoden rakennusmestariksi vuonna 1980 valittu Kaukas oy:n rakennusosaston työpäällikkö Teodor Kyckling.

Yhtiön rakennustoiminnassa menetettiin vain 1,4 työpäivää henkilöä kohden, kun vastaava luku rakennusalalla oli kuuden työpäivän paikkeilla.

”Työturvallisuus on paitsi eettinen myös selvästi taloudellinen kysymys. Kaikki lähtee kypärän käytöstä, jossa yhtiö oli edelläkävijä jo ennen kuin asiasta tuli valtakunnallinen”, Kyckling sanoi.

YIT:n työsuojelupäällikkö Antti Pulkkinen, jota Rakennuslehti käytti 1970-1980-luvulla paljon työturvallisuusasioiden asiantuntijana, sanoi, että silmävammat ovat täysin turhia. ”Ne voitaisiin eliminoida käyttämällä suojalaseja silloin, kun riski loukkaantumisesta on olemassa.”

Kuitenkin vasta 2010-luvulla suojalasit määrättiin pakolliseksi ja kypäriin tuli leukahihna, joka esti kypärän putoamisen.

Vuonna 1987 YIT osallistui puolella työntekijöiden suojakenkien hankintaan saadakseen nauloihin astumisen loppumaan. Ne olivat olleet määrällisesti isoin tapaturmien aiheuttaja.

Kova kasvua kasvatti myös tapaturmia

Vuonna 1974, talonrakentamisen kaikkien aikojen vilkkaimpana vuonna, rakennusalalla tilastoitiin yli 40 000 tapaturmaa. Menetys on yli miljoona työpäivää. Yleisin tapaturma oli esineiden päälle astuminen tai niihin muutoin itsensä satuttaminen. Myös liukastuminen oli tavallista.

”Putoamisten, putoavien ja kaatuvien esineiden, koneisiin takertumisien ja liiallisten ponnistusten kautta sattuu 30 prosenttia tapaturmista, kertoi insinööri Jussi Markkanen Rakennusmestariliiton ja Työturvallisuuskeskuksen seminaarissa. Markkasesta tulikin työturvallisuusseminaarien vakioluennoitsija viimeistään siinä vaiheessa, kun hän meni työturvallisuusasiantuntijaksi Pohjolaan.

”Vaikeimmat tapaukset sattuvat elementtirakentamisessa, vaikka niiden lukumäärä on pieni. Tehokas korjaus saataisiin jos rakennuslupia myönnettäessä vaadittaisiin elementtityön osalta rakennus- ja asennussuunnitelmat”, rakennusmestari Antti Pulkkinen kirjoitti Rakennuslehdessä.

Elementtitöiden turvallisuusohjeet saatiin aikaan vuonna 1977

Vuonna 1975 kaivantojen sortuminen oli yksi suurimmista riskeistä. Kuusi henkilöä kuoli kaivantoon. Jo silloin todettiin, että alle parimetriset kaivannotkin pitäisi tukea huolellisesti. Pienten kaivantojen tukemisohjeet valmistuivat vuonna 1978, mutta kaivantojen heikko turvallisuus on silti vielä 2010-luvullakin ollut rakennusalan kestohuoli.

Vuonna 1975 kaatuvien tai peruuttavien työkoneiden alle jäi viisi henkeä. Talonrakentamisessa puolet kuolemantapauksista aiheutui putoamisista.

”Suojakaiteisiin ja muihin putoamista estäviin suojelutoimiin olisi kiinnitettävä entistä enemmän huomiota”, diplomi-insinöööri Saara Vuorio Tapaturmavakuutuslaitosten Liitosta huomautti.

Positiivisena hän piti sitä, että elementtien ja suurmuottien käsittelyssä oli edistytty. Aiemmin elementtien kaatuminen oli hyvin yleinen kuolinsyy.

Valtio oli kausisuhdanteita tasoittaakseen ohjannut rakentamista talviaikaan.  Antti Pulkkinen varoitti, että talvirakentaminen lisää tapaturmavaaroja. Liukastumisen ohella vaarana on, että lumi peittää tilapäisesti paperilla tai muovilla peitetyt aukot, jolloin niistä tulee sudenkuoppia. ”Monta ihmishenkeä on jo menetetty tällaisissa tapauksissa.”

Pölystä ja asbestista varoitettiin pitkään

Antti Pulkkinen varoitti 1970-luvulla myös rakennuspölyn vaaroista. ”Se on yhtä vaarallinen ja vahingollinen keuhkoille kuin kvartsi”, hän totesi ja arvioi, että varsinkin vanhojen eristeiden purkutyö aiheuttaa erittäin voimakasta asbestipölyn muodostumista. Hän kehotti käyttämään tehokasta hengityssuojaa ja suojalaseja pölyävissä töissä.

Vuonna 1975 Ruotsissa asbestin käyttöä ryhdyttiin rajoittamaan. Silti niin Ruotsissa kuin Suomessakin sen vaarallisuutta vielä vähäteltiin.

”Siellä on jo jonkin aikaa pidetty kovaa ääntä asbestin vaarallisuudesta. Uusilla määräyksillä pyritään saamaan asbesti kokonaan pois käytöstä. Asbestin ajojahti alkoi eräiden työntekijäliitto LO:n tutkijoiden esitettyä väitteen, että asbesti aiheuttaa mahasyöpää. Sininen asbesti on kokonaan kielletty ja pölyävän asbestin käytössä on erittäin jyrkät rajoitukset. Asbestin aiheuttama silikoosihan eli asbestoosi on ollut kauan tunnettu riskitekijä. Ruotsalaislehdissä on ollut asbestista sekä hätäileviä että ironisia kirjoituksia. Byggnadtidningen kirjoitti, että valtiopäivämiehet saavat mahasyövän tai ainakin asbestia hernesopasta, sillä uudessa valtiopäivätalossa on asbestieristeet katossa suojaamattomina”, Rakennuslehti uutisoi.

Vuonna 1976 asbestisementtituotteet kiellettiin Ruotsissa. Poikkeuksen tekivät vain asbestisementtiputket. Päätös merkitsi kolmen tehtaan lopettamista ja 800 henkilön työn päättymistä. Työnantajat vastustivat päätöstä ja pitivät sitä täysin rakennustyöläisten liiton pohjustamaksi. Työntekijät puolestaan moittivat työnantajia, jotka eivät aloittaneet uusien tuotteiden kehitystyötä jo vuodesta 1970, jolloin työntekijät alkoivat pitää asiasta ääntä.

Suomessa päätettiin kehittää laitteistoja, joilla asbestisementtituotteita voitiin työstää ilman pölyhaittoja. Pöly syntyy pääasiassa työstettäessä ja jo varsin yksinkertainen reiítys tai leikkaus tai reunan hionta aiheuttaa pölyhaittaa. Asbestipölyhaittoja tutkineet lääkärit olivat teollisuuden mukaan kuitenkin vakuuttaneet siitä, että oikeilla suojelutoimenpiteillä pölyongelma olisi täysin hallittavissa.

Hyvin yleisesti käytössä olleissa Minerit-levyssä asbestia oli kymmenen prosenttia, mutta sisäverhouksiin käytetyissä Luja-levyissä suurin osa asbestikuiduista oli jo korvattu selluloosakuidulla.

Krokidoliitin eli sinisen asbestin käyttö kiellettiin meillä vuonna 1976, mutta kokonaan asbestin käyttö kiellettiin vasta vuonna 1994.

Asenteista kertoi hyvin se, että vuonna 1980 Partek ilmoitti, että kuitusementtituotteiden valmistuksessa käytettävälle asbestille oli löydetty korvaava tuote. Korvaavaa kuitua oli haluttu lähteä hakemaan siltä varalta, että asbesti joutuisi Suomessa boikottilistalle samaan tapaan kuin oli tapahtunut Ruotsissa. Partekista kerrottiin, että Vartti-mineriittilevyjen tuotanto voidaan aloittaa uutta kuituainetta käyttäen koska tahansa. Samalla yhtiö vakuutti, että mineriittilevyjen käsittely ei aiheuta terveyshaittoja uusien leikkausmenetelmien ansiosta, joissa pölyä ei synny.

Vuonna 1980 uusia asbestoositapauksia ilmeni 20-30 vuodessa. Ne olivat saaneet alkunsa 1940-1960-lukujen olosuhteista. Kaikkiaan niitä oli todettu jo 410.

Korjausrakentamisessa alettiin vaatia asbestikartoituksia vuonna 1986. ”Vanhoja putkieristeitä poistettaessa riski on suurin”, työsuojeluhallituksen toimistopäällikkö Keijo Kaittola sanoi.

Kaittola kertoi, että Suomi seuraa länsimaista kehitystä tarkasti. ”Jos esimerkiksi USA:ssa asbestin käyttö kielletään kokonaan, ei pannaan julistamisessa mene kauan meilläkään. Nyt jotkut asbestit on kielletty ja sallittuja asbestipitoisuuksia tiukennetaan asteittain.”

Vuoden 1987 alussa työntekijän hengittämässä ilmassa sai olla asbestia korkeintaan yksi asbestikuitu kuutiosenttiä kohden ja vuonna 1989 puoli kuitua, kun määrä vuonna 1986 oli 2.

”Purkutöitä tekevät työmiehet ovat vaarassa, eivät tavalliset kansalaiset”, ylilääkäri Vesa Parvi Työsuojeluhallituksesta rauhoitteli.

Vuodesta 1988 syksystä lähtien asbestisaneerauksia saivat tehdä vain valtuutetut yritykset. Silti vielä vuonna 1999 asbesti aiheutti Suomessa 103 ammattitautikuolemaa, sillä asbestisairaus puhkesi yleensä vasta parikymmentä vuotta altistumisesta.

Kreosootti nousi otsikoihin vuonna 1999 Helsingissä Yrjönkadun uimahallin saneerauksen yhteydessä. Kreosootti on vanhoista ratapölkyistä tuttu kivihiilipiki, joka on haihtuessaan myrkyllinen. Siksi kreosootin poistaminen on asbestipurkutyötäkin vaarallisempaa.

70-luku oli vastakkainasettelun aikaa

Punainen 1970-luku oli työtaistelujen aikaa rakennustyömailla. Se näkyi myös  työturvallisuuskysymyksissä. Työntekijöillä ja työantajilla saattoivat olla hyvin erilaiset käsitykset terveysriskeistä. Työmiehet saattoivat olla huolissaan työnantajan piittaamattomuudesta ja työnantaja puolestaan työntekijöiden piittaamattomuudesta ohjeita kohtaan.

”Ammattimiehet ovat niin hienoja herroja, että he eivät siivoa omia jälkiään. Siksi työmaat ovat epäsiistejä. Työntekijät eivät näistä asioista piittaa muuten kuin riitatapauksissa. Silloin kutsutaan liiton tarkastaja asioita syynäämään, ja ainahan jotain puutteita löytyy. Työsuojelu on monesti työltä suojelua”, mestarien ja insinöörien omassa Rakennuslehdessä kirjoitettiin.

Työturvallisuusasioita saatettiin käyttää myös painostuskeinona työnantajaa vastaan jopa silloin, kun protestin syyt olivat lähinnä poliittisia. Monesti huoli oli kuitenkin todellinen.

Vuonna 1972 maalarit kieltäytyivät käyttämästä noin neljääkymmentä maalia ja lakkaa sekä tinneriohenteisia maaleja niiden myrkyllisyyden takia. He ilmoittivat tästä kirjeellä Suomen Maalarimestariliitolle.Tällä he halusivat vauhdittaa alan työturvallisuuskysymysten käsittelyä.

Maalareiden huoli osoittautui aiheelliseksi. Rakennusmiesten työturvallisuutta selvitettäessä havaittiin vuonna 1981, että maalareilla oli pahoinvointia, huumaantumisen tunnetta, limakalvojen ärsytysoireita ja psyykkisiä oireita enemmän kuin raudoittajilla. Näkömuistin heikkous ja reaktionopeuden hidastuminen olivat myös tyypillisiä maalareiden oireita, ilmeni Työterveyslaitoksen tutkimuksessa.

Maalarit selvisivät raudoittajia heikommin lahjakkuustestissä. Tutkijat eivät sulkeneet pois sitä mahdollisuutta, että tämä ero olisi ollut ryhmien välillä jo ennen maalareiden liuotinalitusta. Vesiohenteisiin maaleihin siirtyminen oli vähentänyt jo selvästi maalareiden altitusmisannoksia. Kaksi kolmasosaa maalareista käytti vesiohenteisia maaleja, kun vuosina 1960-73, niitä käytti vain kolmasosa.

Maalareille aiheutui terveysongelmia myös pölystä, sillä hengityssuojia ei juuri käytetty pölyävissäkään töissä.

Työsuojeluinsinööri Jussi Markkanen totesi jo 1970-luvun alussa, että työturvallisuusoppi menisi paremmin perille, jos sen antaisi työnjohtajan sijaan luottamusmies. ”Pelkästään työnjohdolle sälytetty juridinen vastuu saa aikaan välinpitämättömyyttä työntekijöissä.”

Työsuojeluhallitus perustettiin vuonna 1973 ja samana vuonna tuli voimaan myös laki työsuojelun valvonnasta. Se lisäsi entisestään vastaavien mestareiden vastuuta.

Suomen Rakennusteollisuusliiton toimitusjohtaja Lauri Pyrhönen totesi liiton syyskokouksessa, että Rakennustyöläisten liitto elämöi sillä, että työnantaja laiminlyö turvamääräysten noudattamisen. Pyrhönen myönsi, että asiassa on kohentamisen varaa, mutta että itse työturva-asia voittaisi paljon siitä, jos työntekijät piittaisivat enemmän omasta turvallisuudestaan.

”Eräissä tapauksissa on osasyynä kohtalokkaaseen tapaturmaan ollut suoranainen kiellon vastainen käyttäytyminen”, hän sanoi.

Yksi dramaattisimmista tapaturmista koettiin Helsingissä Hakan Merihaan työmaalla vuonna 1974.  Hissiturmassa sai surmansa neljä henkeä. Hissiä ei olisi kovan tuulen takia saanut käyttää, mutta työmiehet rikkoivat ajokieltoa ja menivät sillä kahvitauolle. Onnettomuudessa oli sikäli onneakin, että seuraavana päivänä korissa olisi ollut 12 miest

Jussi Markkanen oli tuolla työmaalla turvallisuusinsinöörinä. Hänen mukaansa työntekijöiden piittaamattomuutta suurempi syy onnettomuuteen oli se, että Amaco-hissin ryntöjarru ei toiminut. Hississä oli päivän aikana ollut pientä reistailua. Markkasen mukaan turmahissit jarrut toimivat koepudotuksessa vielä oivallisesti.

Vuonna 1978 Jussi Markkanen kertoi, että työtapaturman todelliset kulut ovat 4,5-kertaiset tapaturmavakuutusmaksuihin nähden. Tämä selvisi Merihaan kohteessa tehdyssä selvityksessä. Markkanen ehdotti, että rakentajat alkaisivat lukea tapaturmakäsitteeseen myös ”läheltä piti” -tilanteet. Tätä saatiin odottaa kuitenkin vuoteen 1994 saakka, jolloin ETA-sopimus toi sen mukanaan.

Vuonna 1979 Työsuojeluhallinto teki yli-insinööri Keijo Kaittolan johdolla kirjan ”Rakennustöiden järjestysohjeet”. Sillä pyrittiin saamaan työskentelyoloja kuntoon.

Poliittisia lakkoja ja palkkojen vedätystä

Työnantajien ja työntekijöiden suhteet eivät olleet 1970-luvulla hyvät. Hyvä esimerkki tästä oli Taivalkosken voimalaitoksen rakentaminen Kemijokeen lähellä Tervolaa. Työpäällikkönä tässä yli 350 työntekijän hankkeessa oli YIT:n tuleva toimitusjohtaja Reino Hanhinen. Hänellä Rakennustyöläisten liitto järjesti opetuksen, joka ei unohtunut.

Tulvat vaivasivat työmaata sekä vuonna 1973 että 1974.

”Suppo- ja jääpato nosti veden niin korkealle, että se ylitti koneaseman työpadon ja tulvi työmaalle. Rakennustyöläisten Liiton taktisesti ajoitetun lakon takia työmaalla oli vain muutama mies ja lisäksi padon korjaus oli määrätty lakon alaiseksi työksi. Tulvan peitettyä koneaseman lääninhallitus julisti työn hätätyöksi ja apuun saatiin vajaa sata miestä ja koneita. Murtuneen maapadon korjaus kestää kuukausia. YIT pitää lakon järjestäjiä osaksi syyllisinä tapahtumaan”, kirjoitti Rakennuslehti tapauksesta.

Varsinkin kommunistien johtama SKDL käytti Rakennustyöläisten liittoa ja sen lakkoja työkalunaan poliittisten asioiden läpiviemiseksi eduskunnassa, mutta toisaalta jakautuneen puolueen sisälläkin oli keskinäistä ristivetoa, mikä näkyi sitten työmailla valtataisteluna. Varsinkin vähemmistöön jääneet taistolaiset olivat aktiivisia agitoijia.

Rautaruukki oli yksi harvoista isoista työnantajista, jossa taistolaiset hallitsivat ja käyttivät lakkoasetta herkästi hyväkseen. Rakennusliitossa sen sijaan Aarne Aitamurto piti sekä taistolaiset että demarit herran nuhteessa. Vallankumoushenki näkyi kuitenkin yksittäisillä rakennustyömailla.

Rakennusmestari Ari Angervuori muistaa hyvin, kuinka politiikka oli mukana isoilla rakennustyömailla 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun alkupuolelle asti.

”Olin Hanasaaren (1974-76) voimalaitos- ja Salmisaaren ( 1981-83) voimalaitosten työmaiden vastaavana työjohtajana Hartelan palveluksessa. Työntekijöissä oli ”saarislaisia ja taistolaisia”; taisi joukossa olla joku Sirola-opiston käynytkin. Taistolaisten vaikutus oli mielestäni vahvin. Silloin riitti töiden iltapäiväksi pysäyttämiseen Chilen tapahtumat, jotka liittyivät Salvador Allenden vallasta syöksemiseen. Kerrankin työmaalla oli chileläinen soittajaryhmä esiintymässä ruokatunnilla ja seurauksena työmaalla pidettiin koko iltapäivän kestävä ”hiljainen hetki”. Jopa sähkölaitoksen siivoojatkin saatiin kerran mukaan”, kertoo Angervuori.

Poliittisissa aktivisteissa oli Angervuoren mukaan myös ammattinsa osaavia hyviä laudoittajia, raudoittajia jne, jotka edesauttoivat aikataulussa pysymistä. Urakkahinnat eivät tosin olleet tessin mukaisia, vaan ns. Kulttuuritalon hintoja ja siksi urakkamiesten ansiot nousivatkin korkeiksi.

Rakennuslehti uutisoi vuonna 1975 Helsingin seudulla olleista rettelöistä ja työnseisauksista raudoitustöissä. Puuhamiehinä niissä heiluivat Rakennustyöläisten liiton taistolaiset toimihenkilöt. Rettelöiden ohella työntekijät olivat painostaneet työnjohtoa ja esittäneet heille erottamisvaatimuksia.

Ylilyönnit olivat niin pahoja, että rakennustyöläisten Rakentaja-lehtikin paheksui niitä. Se kirjoitti mielivaltaisesta ja terrorisoivia piirteitä saaneesta toiminnasta, jota johdettiin Tiedonantaja-yhdistyksen ympärillä toimivan ryhmäkunnan taholta.

”Näennäisesti luokkakantaisuuteen ja työläisten puolustamiseen naamioituen, mutta käytännössä lähes jokaisen liikkeensä rakennustyöläisten omaa liittoa vastaan suunnaten se vaikeuttaa järjestäytymistä ja työläisten yhteistoimintaa työpaikoilla. Ryhmäkunnan taholta harjoitetaan tarkoituksellista riitaisuuksien järjestämistä ja sekasortoisten tilanteiden provosoimista työpaikoille.”

”Hakan Mainostelevisiotyömaalla raudoittajat vedättivät tuntipalkkansa yli 90 markkaan. Tämän saamiseksi työmaalla 8-9 markan tuntipalkalla työskentelevät muut rakennustyöntekijät menettivät eri seisokeissa kukin kahden viikon palkan. Hankkijan rakennuksilla raudoittajat vaativat 104 markan tuntipalkkaan 6 markkaa lisää”, Rakentaja-lehti kirjoitti.

Työn antajat ja työn saajat sotatilassa keskenään

Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajan Aarno Aitamurto kertoi vuonna 1985 Rakennuslehden haastattelussa asenteiden muuttumisesta. Riitely ja sanelupolitiikka olivat hänen mukaansa vähentyneet.

”Vielä kymmenen vuotta sitten käytiin oikeutta timpurin ja rakennusyrityksen välillä jopa lautakasan paikasta”, hän sanoi.

”Pari vuotta sitten liittoon tuli tuohtuneita rakennustyöläisiä haluten siltä istumalta aloittaa lakon. Työmaan mestari oli aamulla töihin tullessaan huomannut, että joku oli heittänyt vetensä edellisenä iltana valetulle lattialle. Mestari oli uhonnut, miten hän solmiaa joka mieheltä vehkeet, ettei moinen toistu. Tämän työntekijät olisivat vielä nielleet, mutta sitten mestari alkoi sättiä alapään jutuilla paikalla ollutta naistyöntekijääkin.”

Hän kehui uuden polven mestareita. ”Mestareiden suusta ei enää kuulu työmiesten henkilökohtaista solvaamista menneiden vuosien tapaan ja härskit puheet ovat hiljenneet”, hän sanoi.

Aitamurron sovinnollisista puheista huolimatta työnantajien ja Rakennusliiton väliset ongelmat jatkuivat ja suurin osa lakoista oli edelleen puhtaasti poliittisia. Kun rakennusala juhli vuonna 1986 Rakentamisen vuotta, Rakennusliitto juhli sitä omalla tavallaan, lakolla.

Lakkosakkojen korostus oli tiputtanut lakkojen määrän puoleen vuonna 1985 ja peräti kolmasosaan ns. normaalitasolta. Toki lakkoihin löytyi aina syytä, jos oikein haki. Erikoisin syy oli lakkoilla Suurlakon 80-vuotispäivän kunniaksi.

Rakennustyöväen liiton toinen puheenjohtaja Matti Ojala lupasi keväällä 1986, että uusia keinoja on jo keksitty ja niillä aiotaan työnantajat vielä yllättää.  Rakentamisen juhlavuosi ei siis alkanut mukavasti. Ristiriidat työntekijöiden ja mestareiden välillä jatkuivat ja jopa kärjistyivät. Erityistä harmia tuottivat työmaiden ns. aktivistit.

”On kuin kotkan kynnet olisivat selässä. Työturvallisuustarkastuksissa on juostu tämän tästä ja isolla joukolla, mutta mitään ei ole löytynyt. Ne hakivat lakkoa kuin jääkiekkoilija maalipaikkaa”, kertoi yksi mestari.

Rakentamisen päivä kesäkuussa´1986 latistui täysin lakkojen ja työnantajan työsulun vuoksi. Tunnelma oli kuin harjannostajaisissa ilman rakentajia.

Juopottelua liiton suojeluksessa

Liittojen väliset ristiriidat näkyivät jopa suhtautumisessa työmaajuopotteluun, joka oli 1990-luvun alkuun saakka hyvin yleistä. Vasta lama karsi juopot työntekijät pois rakennustyömailta.

”Alkoholilla on valitettavan usein osuutta tapaturmissa”, totesi rakennusmestari Antti Pulkkinen YIT:stä.

”Työmaamestareiden on erittäin vaikea valvoa missä kunnossa miehet palaavat esimerkiksi ruokatauoilta. Varsinkin kaupunkiolosuhteissa monet haluavat mennä ruokailemaan muualle kuin työmaaruokalaan ja tällöin terävien naukkailua on vaikea todeta. Juopottelu on yleisempää suurilla työmailla, jonne miehet joutuvat komennukselle kauempaa.”

Työmaajuopottelu alkoi herättää pahennusta monissa työmiehissäkin.

”Ei ole kovin hyvää mainosta alalle, kun mies hoipertelee kahden aikaan päivällä työmaan portista kadulle rakennusliikkeen haalareissa.” kirvesmies Kauko Lehtovirta Puolimatkasta sanoi Rakennuspäivillä vuonna 1986.

Hänen mukaansa työmaajuopottelu oli pitkään hyväksytty hiljaisesti. ”On harvoja muita aloja, joilla juopottelua katsotaan vuodesta toiseen läpi sormien. Rakennusalallakin voitaisiin siirtyä vähitellen nykyaikaan, Lehtovirta sanoi. ”Meillä ei ole mitään syytä hyssytellä tässä asiassa.”

Hän toivoi, että ay-liikekin tunnustaisi vihdoin ongelman. Ay-liike vastasi heti. Rakennustyöläisten työsuojelusihteeri Pentti Junnilainen sanoi, että ongelmaa on paisuteltu. Hänen mielestään työnantajat ovat käyttäneet viinaongelmaa jopa hyväkseen.

”Kun juoppo työsuojeluvaltuutettu parin päivän päästä palaa nöyränä miehenä työpaikalle, niin hän on valmis katsomaan työsuojelumääräysten rikkomisia läpi sormien. Työnjohto teettää sitten työntekijöillä vaarallisia ja työsuojelulain vastaisia tehtäviä.”

Hän piti täysin perättöminä väitteitä, että osa rakennustyömaiden työtapaturmista aiheutuisi edes välillisesti alkoholista. Hänen tiedossaan oli edelliseltä vuodelta vain kaksi kuolemaan johtanutta tapaturmaan, joiden kiistaton syy oli alkoholi.

Lehtovirran mukaan viina ei ollut ainoastaan työmiesten ongelma vaan koski myös joitakin mestareita. ”Juopunut mestari on työmaalla harvinaisuus, mutta krapulaisia kyllä löytyy”, hän sanoi.

Rakentajilla oli teollisuuden aloista eniten luvattomia poissaoloja. Määrä oli kolme päivää vuodessa, kun se teollisuudessa oli alle puolet tästä. Eniten oltiin luvatta pois lokakuussa, metsästysaikaan, mitä moni työnantaja saattoi pitää ihan ymmärrettävänä syynä.

Rakennusliitto irtautui aatteistaan

Aarno Aitamurron seuraaja Rakennustyöläisten liiton puheenjohtajana vuonna 1987 oli juristi Pekka Hynönen, joka ei ollut ollut päivääkään töissä rakennustyömaalla. Hän oli SKP:n jäsen joka oli opiskellut työoikeutta. Mielikirjallisuudekseen hän mainitsi Marxin. Vallitseva porvarillinen järjestelmä ei tuntunut hänestä moraalisesti oikealta. Rakennuslehden haastattelussa hän muisteli lämmöllä suuria lakkoja vuosina 1973, 1976 ja 1986.

Tästä huolimatta Hynösen aikana liiton suhteet työnantajaan alkoivat normalisoitua, vaikkakin olivat vielä kaukana nykyisen vasemmistoliittolaisen puheenjohtajan Matti Harjuniemen asialinjasta. Filosofian kandidaatti Harjuniemi on hakenut uskottavuutta puheenjohtajuudelleen jopa kouluttautumalla kirvesmieheksi.

1990-luku oli kovaa aikaa Rakennusliitolle, sillä valtava työttömyys rasitti taloutta. Konkurssikaan ei ollut kaukana, sillä liitto oli lähtenyt mukaan Pakkalan peltojen rakentamiseen Vantaan nykyisen Jumbon tuntumassa. Hanke oli lainoitettu valuuttalainoilla siinä luulossa, että Suomi ei koskaan devalvoi. Devalvointi vei sitten pohjan liiton taloudelta.

Tänään liiton talous on parempi kuin koskaan. Aatteellisuuden laimennuttua rahaa ei ole tarvinnut tuhlata turhiin lakkoihin. Sosiaalinen asuntotuotantokaan ei ole ay-pomoille enää pyhä asia. Ammattiyhdistysliikkeen  vuonna 1970 perustamasta, voittoa tuottamattomaksi tarkoitetusta VVO:sta on tullut varsinainen rahantekokone sen jälkeen, kun se liittojen suostumuksella irtautui kokonaan yleishyödyllisyystavoitteistaan ja keskittyi kiinteistöbisneksellä tuottamaan osinkoja omistajilleen.

Rakennustyömaa on vaarallinen paikka

Rakentajien riesana ovat olleet niin kylmät kelit, raskas työ ja niistä seuranneet ammattitauditkin, kuin todella vakavat tapaturmatkin.

Maarakentamisessa tapahtui vuonna 1978 vakava tapaturma, jossa oli suuronnettomuus lähellä. Heikinsilta romahti Jyväskylässä Oulun maarakennuspoikien eli OMP:n työmaalla. Kymmenhenkinen valuporukka oli tullut kahvitauolta ja ehtinyt kiivetä takaisin valupaikalle, kun sillan alla olleet nostivat hirveän varoitusmetelin. Vajaassa minuutissa koko ryhmä oli poistunut siltakannelta. Rysähdys tapahtui heti sen jälkeen. Oli kysymys vain sekunneista. Siltakannen valuilla oli ollut kova kiire kevään etenemisen takia, koska tukirakenteet oli perustettu routaantuneen maan päälle.

Vuonna 1981 Oulussa Tuiran asuinkerrostalotyömaalla kaksi miestä kuoli välipohjan sorruttua. Syitä oli monia, joista yksi oli työsauman jäätyminen 20 asteen pakkasessa. Lisäksi työmaalle toimitetussa valmisbetonissa oli käytetty notkistinta, joka toimi samalla hidastimena, vaikka noissa olosuhteissa olisi tarvittu pikemminkin kiihdytintä.

”Työsuojeluun kannatta panostaa jo siksi, että työsuojelulla säästetään selvää rahaa”, vakuutettiin yritysjohdon työsuojeluseminaarissa vuonna 1984. Juttua kuvitti kuva, jossa maalarit työskentelivät viidennen kerroksen korkeudella ilman turvavöitä, vaikka riipputelineessä oli iso kyltti, jossa siitä muistutettiin.

Sinä vuonna kuoli 25 rakentajaa tapaturmaisesti, kun esimerkiksi vuonna 1968 määrä oli ollut 45.

Koneiden työturvallisuutta paransivat uudet määräykset, joiden myötä nostureille tuli vuositarkastuspakko ja turvarajakytkin. Myös rakennussahojen turvamääräyksiä suojalaitteiden osalta kiristettiin. Tavallisen sahan rinnalle oli tullut moottorisaha. Paineilmanaulain oli ollut käytössä työmailla jo toistakymmentä vuotta, mutta se ei ollut vielä syrjäyttänyt vasaraa. Kottikärry sen sijaan alkoi olla vain muisto, sillä se oli monilla työmailla korvattu ahtaisiin sokkeloihin mahtuvalla pikkudumpperilla.

Työmaakilpailu käynnistyi

Diplomi-insinööri Markku Marjamäki käynnisti 1980-luvun alussa Uudenmaan työsuojelupiirissä hankkeen, jolla on tarkoitus saada rakennusliikkeet syventymään rakennustuotannon turvallisuuteen. Hänen mielestään isossa joukossa yrityksiä suunnitelmat on laadittu vain viranomaisia varten eikä työsuojelun sisältöön oltu oikeasti paneuduttu.

 

Tapaturmatilastossa Suomi oli selvästi Ruotsia ja Tanskaa jäljessä. Tilanne oli sama 2000-luvun alussa, kun Suomeen tulleet Skanskan ja NCC tekivät asiasta omia konserninkohtaisia vertailujaan. Yli puolet onnettomuuksista aiheutui itse työympäristöstä, mutta eroja oli myös työkulttuurissa, joka Suomessa oli riskeistä piittaamattomampi.

”Suomessa sattuu tapaturmia kaksi kertaa niin usein kuin Ruotsissa. Ero on suunnittelussa ja johdon asennoitumisessa, väitti Työturvallisuuskeskuksen asiamies Reino Lohikivi.

”Ruotsissa töiden valmistelu on parempaa ja lisäksi Suomessa linjaorganisaatio ajattelee, että työsuojelu kuuluu vain työsuojeluvaltuutetulle”, hän perusteli.

Toimittaja Arto Rautiainen ihmetteli vuonna 1984, miksi rakennusliikkeiden työsuojelulle ei ollut asetettu mitään tavoitteita. Hän oli työmaakierroksillaan todennut, että yksikään yritys ei esittänyt tapaturmalukuja, joihin tähdätä.

”Olisiko mahdollista asettaa tavoitteeksi Ruotsissa jo saavutettu taso, tai vaihtoehtoisesti Suomessa kaikkien toimialojen keskiarvoluvut?”, hän kysyi.

Työmaiden karu todellisuus paljastui muillekin Rakennuslehden toimittajille työmaakierrosten yhteydessä.

”Työmaat ovat usein kuin räjähdyksen jäljiltä. Piikkaajasta maalariin kaikki työskentelevät samojen sotkujen keskellä”, lehdessä ihmeteltiin.

Rakennuslehden toimittaja teki työsuojelutarkastaja Risto Korhosen kanssa yllätyskierroksen Valkeakosken liikuntahallin työmaalla. Mukaan tuli työmaan vastaava mestari. Puutteita löytyi valtava määrä, mutta korjaajia niille ei tahtonut löytyä. Välillä vastaava mestari joutui ottamaan kaikki äänireservinsä käyttöön, mutta muurareiden kohdalla sekään ei auttanut. Mestari ja tarkastaja puhaltelivat hiljakseen ja muurarit jatkoivat urakkaansa kiinnittämättä puuttuvia listoja, jotka suojaisivat alapuolella työskenteleviä mahdollisilta tiilen tai laastin palasilta. Kenelläkään ei ollut edes kypärää suojanaan. Ainoat kypärät olivat tällä tarkastusporukalla.

”Siinä on kuin kaksi maailmaa, jotka eivät kohtaa”, toimittaja totesi hieman ennen kuin tipahti miehen mentävästä aukosta lattiapohjan läpi. Mestari ihmetteli, kuka on tuonkin kolon päältä poistanut suojat ja laittanut suojaksi tiililavan. Toimittajan poistuessa onnekkaasti omin jaloin työmaalta tiililavakin oli poistettu.

Missä on Suomen edistyksellisin työmaa? kysyi Arto Rautiainen Rakennuslehden työmaateemassa vuonna 1986. Ehdotuksia parhaiksi työmaiksi hän sai seitsemältä suurimmalta rakennusliikkeeltä. Yritykset saivat itse valita millä kriteereillä he olivat nämä työmaansa valinneet. Rautiaista ihmetytti edelleen, että kukaan ei ollut ottanut kriteeristöönsä työturvallisuutta.

Rautiainen ei valinnut näistä työmaista parasta, mutta päätoimittaja Heikki Ranssi päätti käynnistää Vuoden Työmaa -kilpailun, jossa lehden kutsuma ammattilaisten raati tekisi tuon valinnan. Raatiin tuli puheenjohtajaksi Ari Angervuori Rakennusmestarien keskusliitosta ja jäseniksi Markku Marjamäki Uudenmaan työsuojelupiiristä ja Heikki Sätilä Rakennuttajaliitosta sekä Heikki Ranssi ja Arto Rautiainen Rakennuslehdestä.

Raadin arviointikriteerejä olivat työmaan vaativuus, työmaan johtaminen sekä työmaan ohjaus niin aikataulun kuin laadunkin osalta. Plussana pidettiin työmaalla tehtyä kehitystyötä. Luonnollisesti hyvän työmaan piti päästä kustannus- ja aikataulutavoitteisiin eli tappiotyötä ei haluttu palkita. Tärkeimpänä kriteerinä alusta lähtien oli kuitenkin työturvallisuus. Siinä havaittuja merkittäviä puutteita ei voinut kompensoida muilla ansioilla.

Samanlaista halua parantaa työturvallisuutta oli rakennusteollisuudessakin. Syksyllä 1986  käynnistyneen Rakenna turvallisesti -kampanjan tavoitteena oli vähentää työympäristöstä johtuvia tapaturmia 30 prosenttia neljässä vuodessa.

Kampanja alkoi kuitenkin murheellisesti, sillä marraskuussa yhden viikon aikana kuoli kolme rakentajaa: nosturi sortui parakin päälle, mies kuoli valumuotin alle ja hihna takertui valmisbetoniyksilön työntekijään.

Vuoden 1987 Vuoden Työmaaksi valittiin Espoo-Vantaa teknillinen oppilaitos Vantaan Myyrmäessä. Pääurakoitsijana siinä oli Hartela. Työsuojelu sai kiitosta ja se pitkälti ratkaisi voiton tasaväkisessä kilpailussa.

”Siisteys vaikuttaa työn laatuun ja sitä kautta kustannuksiin. Se parantaa myös viihtyvyyttä, jonka kohentaminen on aina työnjohdon vastuulla”, vastaava mestari Viljo Pietiläinen sanoi.

Kaikilla kilpailuun osallistuneilla oli jo mikro työmaalla. Sillä tehtiin littterakohtaiset kustannusarviot ja -seuranta, kokouspöytäkirjojen laadinta, viikkoaikataulujen laadinta ja kone- ja kalustoseuranta.

Keskustelua ulkomaisesta työvoimasta

Rakentamisen uudet hullut vuodet 1988-1990 aiheutti voimakkaan työvoimapulan jota paikattiin niin maakunnista tulleilla keikkamiehillä kuin ulkomaisella työvoimallakin. Pohjanmaalaiset Seicon ja K.E. Nyman olivat hyviä esimerkkejä maakuntien miesten ryntäyksestä pääkaupunkiseudun tulikuumille markkinoille.

Rakennuspartio toi ensimmäisenä rakennusliikkeenä työmailleen työvoimaa Eestistä vuonna 1988. Heitä oli aluksi viisi aina kahden viikon jaksoissa. Yhteensä eestiläisiä kävi tuona vuonna Suomessa 30. Syynä eestiläisten käyttöön oli toimitusjohtaja Veli Klamin mukaan työvoimapula. Palkasta hän suostui sanomaan vain sen, että se oli molempia osapuolia tyydyttävällä tasolla.

Rakennusliiton oli osin poliittisistakin syistä vaikea vastustaa Neuvostoliitosta tullutta työvoimaa, sillä suomalaiset olivat jo kymmeniä vuosia voineet vapaasti työskennellä itärajan takana.

YIT:n pääluottamusmies Esko Rönkkö ei vastustanut virolaisten tuloa. ”Olkoon virolainen tai savolainen, mutta majoitushommat täytyy saada inhimilliseen kuntoon ja palkka-asiat hoidettua niin, ettei se ole halpatyövoima- eikä orjakauppasysteemi”, hän sanoi huhtikuussa 1989.

Hakan pääluottamusmies Martti Lundberg suhtautui vierastyöläisiin pidättyväisen myönteisesti, kunhan heille tarjotaan samat olosuhteet kuin suomalaisillekin.

Lundbergin suurin huoli kohdistui suomalaiseen työvoimaan. Hän sanoi, että työssäpoissaolot ovat jatkuva riesa ainakin Suur-Helsingin työmailla. Nuoren kohdalla hän oli törmännyt heikkoon työmoraaliin ja työylpeyden puuttumiseen.

Hakassa oli ryhdytty järjestämään uuden työmaan alkaessa yhteistoimintapalaveri, jossa kohde esitellään työntekijöille ja kartoitetaan mahdollisia ongelmia. Aiemmin työmaalla kukaan ei ottanut nuoria huomaansa, mutta nyt oli aloitettu työmaalle tulevan uuden työntekijän perehdyttäminen.

Nuorten kiinnostusta rakentamista kohtaa vähensi hänen mukaansa se, että työmaat olivat autoritäärisesti johdettuja. ”Työmaalla johto ja miehet katselevat toisiaan eri koppien portailta eikä heillä ole paljon muuta yhteistä kuin työhön liittyvät komennot. Sellaista henkeä ei ole vielä hetikään joka paikassa, että ollaan suunnilleen samanarvoisia ihmisiä, kaikki rakentajia ja saman yrityksen palveluksessa.”

Keväällä 1990 Rakennuslehti haastatteli Rakennuspartiolla työskentelevä tallinnalaista Raivo Uudeaa, joka oli kahden kuukauden harjoittelupestillä neljättä kertaa puolentoista vuoden aikana. Suomessa eestiläisille maksettiin 110 markan päiväraha ja 60 prosenttia normaalista Viron palkasta.

Harjoittelijaksi 44-vuotias Uudea oli varsinkin kokenut, sillä valmistuttuaan 19-vuotiaana sähkömieheksi hän oli tehnyt kaikenlaisia rakennustöitä. Tärkeimmäksi syyksi eestiläisten harjoitteluun Suomessa oli halua hankkia kunnollisia työkaluja, jotka eivät mene rikki.

”Eestissä työkalut ovat niin huonoja, että niitä ei voi kuvailla, ne täytyy itse nähdä.”

Hän halusi päästä takaisin Eestiä rakentamaan. ”Luulen, että vielä tulee aika, jolloin Suomessa ei ole eestiläisiä”, hän sanoi. ”Kommunismin aika on mennyt niin huonosti, että nyt on vähän toinen aika.”

Muutoksen aika näkyi tuossa Rakennuslehden jutussakin. Siinä puhuttiin sekaisin Virosta ja Eestistä, kun aiemmin Viro-sanaa oli vältetty Eestin neuvostotasavallasta puhuttaessa. Virolaisilla oli kovat halut päästä Suomeen tienaamaan, mutta Suomessa oltiin vielä varauksellisia, vaikka suomalaisrakentajat itse olivat jo vuosikymmenten ajan reissanneet ympäri maailmaa paremman ansion perässä.

”Ulkomaisen työvoiman varaan ei pidä tuudittautua”, sanoi Hakan johtaja Esko Suuperko keväällä 1990. ”Ulkomaisen työvoiman massiiviseen käyttöön liittyy pitkällä aikavälillä ongelmia, jotka on nyt tiedostettava. Rakennusala saattaa mm. muuttua vähitellen imagoltaan halpatyövoiman aliarvostetuksi alaksi, jos se miehitetään liiaksi ulkomaisella työvoimalla.”

”Venäläinen systeemi on ollut sitä, että me olemme olleet tekevinämme työtä ja valtio on ollut maksavinaan palkkaa”, sanoi Viron työmarkkinahallituksen pääjohtaja Vello Rääk. Virolaisia oli tullut Suomeen 6000 eikä Rääkillä ollut mitään aikomusta rajoittaa sitä. Hän kuitenkin sanoi, että palkan on oltava sama, tekee työtä sitten somaliainen, virolainen tai suomalainen.

Suomen Rakennusteollisuusliiton Markku Kalliomäki sanoi, että Suomen tuloilla virolainen pystyy jo parin kuukauden ansioilla ostamaan Ladan ja sen täyteen tavaraa. ”Myytyään omassa maassa tienaa noin 20 000 ruplaa eli kymmenen vuoden palkan. Kun paine on tämänkaltainen, on vain kysymys siitä, tulevatko he laillista tietä vai laittomasti.”

YIT käytti neuvostoliittolaisia miehiä asfalttitöissä, mikä aiheutti TVH:ssa paheksuntaa ja ilmoituksen tarjoussulusta. Neuvostoliittolaisia käytettiin myös Keitele-Päijänne-kanavan teossa. Heidän työskentelynsä herätti paljon keskustelua.

Liikenneministeri Raimo Vistbacka ei halunnut puuttua neuvostoliittolaisten työehtoihin. ”Ne eivät ole liikenneministerin tai tielaitoksen asia”, hän sanoi vuonna 1990.

Työmaat koneellistuivat, mutta turvallisuus huolestutti

Vuonna 1990 Rakennuslehden työmaakilpailun raati teki yhteenvedon edellisen vuosikymmenen aikana tapahtuneesta alan kehittymisestä.

Eteenpäin on menty nosto- ja siirtokaluston laadussa. Nosturit ovat suurentuneet ja vaakasiirtoja hoidetaan trukeilla. Dumpperit ja bobcatit ovat tulleet työmaille.

Rakennusosat tulevat työmaille yhä useammin maalattuina, ja myrkkymaalien käyttöä on vähentynyt. Pakkaustekniikkaan on kiinnitetty huomiota.

Pienkonekanta on kehittynyt. Piikkaavat koneet, porat ja moottorisahat helpottavat työtä ja monesti piikkauskin on väistynyt timanttileikkauksen tieltä..

Muottikalusto on kokenut ison muutoksen.

Rakennustyön suunnitteluun panostetaan ja atk:n käyttöä sen apuna opetellaan.

Työturvallisuudessa asenteet ovat kohentuneet eikä rikkeisiin puuttujaa leimata enää työsuojeluintoilijaksi.”

Pidemmällä aikavälillä muutos oli vielä isompi. Kun 1950-luvulla sitkeät kantajat vaelsivat kerroksesta toiseen tiilijänis tai laastikuuppa olkapäällään, sitten tulivat kitkavinssillä toimivat lavahissit, joilla täydet kottikärryt saatiin kulkemaan kerroksiin. Julkisivumaalari liikkuu nyt seinällä sähkötoimisissa kelkoissa tai saksi-hydraulinostureissa. Työmailla on ”hämähäkkejä”, ”kuukulkijoita”, pumppuvaunuja ja pyöräkuormaajia mitä moninaisimpine lisälaitteineen. Näppärimmät mahtuvat sisään tavallisesta ovesta. Nostotarvetta lisäsi suunnittelijoiden into piirtää jättielementtejä.

Rakennuslehden työmaakilpailun raadin puheenjohtaja Ari Angervuori löysi kuitenkin myös paljon parannettavaa. Erityisesti sitä oli logistiikassa.

”Meillä ei puhuta edes päivien vaan viikkojen toimitusaikaheitoista. Kuljetusauto saattaa nakata kalusteet työmaalle pari viikkoa ennen sovittua aikaa tai jokusen viikon sen jälkeen. Pienehkölle työmaalle ei aina välitetä edes soittaa, että kamat ovat tulossa ennen aikojaan tai että ne ovat myöhässä.”

Hän kehotti ottamaan mallia Ruotsista, jossa ennen aikojaan tullut rekka voitiin käännyttää takaisin.

ATK oli ollut työmailla muutaman vuoden. Se ei ollut hänen mukaansa kuitenkaan lisännyt työnjohdon aikaa esimerkiksi opastaa kokemattomimpia työntekijöitä vaan aika oli mennyt raportointiin.

”Kun ATK:n piti auttaa työmaita, niin siitä on tullut väline, jolla työmaa palvelee yritysjohtoa”, hän paheksui tätä paperityön määrän kasvua.

Markku Marjamäki Uudenmaan työsuojelupiiristä puolestaan oli tyytymätön työturvallisuuden kehittymiseen.

”Kaikki mittarit näyttävät, että huolimatta työsuojelukampanjoista työtapaturmamäärät ovat jatkaneet kasvuaan, vaikka muun teollisuuden tapaturmakäyrät ovat olleet laskussa jo kymmenen vuotta. Perinteinen tapa hoitaa työsuojelua ei enää toimi, kun rakentamisessa ollaan menossa projektinjohtourakointiin”, hän arvioi.

Marjamäki sanoi, että nyt mietitään, mitä tunnuslukuja voisi käyttää työturvallisuuden mittaamiseen ja miten työturvallisuus saataisiin tulosvastuun piiriin.

Työturvallisuus tärkein kriteeri

Rakentamisen hullut vuodet 1988-1990 olivat tuoneet työmaille paljon kokematonta väkeä, mikä herätti huolta heidän työturvallisuudestaan. Rakennuslehden Vuoden Työmaa –kilpailussa työturvallisuuden merkitys korostui  siksi entisestään.

Vuonna 1990 paras työmaa oli YIT:n Kuopion Teknia. Työturvallisuutta Reino Heiskasen johtama työmaa oli parantanut monin tavoin mm. kehittämällä ontelolaattojen asennuksissa käyttävän turvaköyden ankkurin. Hyvästä työilmapiiristä kertoi työnjohdon työntekijöiltä saamat lasiset lahjat.

Polarin tavoitehintaurakalla rakentama Ässäkortteli Helsingissä oli tasavahva kilpailija ja kehitystyössä selvästi muita edellä. Keskeisin syy tappioon oli kuolemaan johtanut ontelolaatta-asentajan tapaturma.

Polarilla oli jo edellisenä vuonna ollut ongelmia työturvallisuuden kanssa. Helsingin Länsi-Pasilassa alaurakoitsijan palveluksessa ollut mies kuoli vuonna pudottuaan katolta, jossa ei ollut vaadittuja kaiteita. Poliisitutkinnassa nähtiin sekä työmaan ja että koko yrityksen työsuojeluorganisaatiossa puutteita. Tapauksella haluttiin katsoa kuinka korkealle johdossa työsuojeluvastuu yltää.

Kuntojumppaa Oopperan työmaalla

Oopperan työmaan raudoittaja Jarmo Kunnas halusi omalla esimerkillään näyttää, että työmiehet voivat itsekin vaikuttaa omaan kuntoonsa ja terveyteensä. Hän ei monen muun tavoin karannut työmaalta lähitienoon kuppiloihin kaljalle vaan hoiti kuntoaan myös vapaa-aikana.

Rakennuslehden päätoimittaja Heikki Ranssi esitteli vuonna 1990 kuvasarjan kera, kuinka Jarmo Kunnas piti itsensä kunnossa aerobicin avulla.

”Tämä soveltuu erittäin hyvin meikäläisen ammattiin. Oikeat lihakset saavat rasitusta”, Kunnas kehui naisten suosiman kuntojumpan tehoa.

Muiden raudoittajien into kokeiluun oli Ranssin jutun mukaan vähäistä. ”On liian uutta ja outoa suomalaisduunarille. Ei millään uskalla. Oman ruumiin ketkuttaminen hävettää.”

Työmiesten kuntojumpat saatiin työmaille vasta 2000-luvulla ruotsalaisten rakennusliikkeiden esimerkkien myötä.

Laatujärjestelmiä ja vinoviivoja

Polarin kvr-kohde Kiinteistö oy Ranta-Aura Sörnaisten rantatiellä voitti vuonna 1991 työmaakilpailun laadun ja atk-sovellutusten kehittyneisyyden ansiosta. Vastaava mestari oli Veikko Knuutila. AutoCadillä oli piirretty havainnollisia, kolmiulotteisia havainnekuvia, joiden avulla oli mietitty tavaroiden varastointia, siirtoja ja työturvallisuutta. Työmaan laatusuunnitelmassa erityisesti huomiota oli kiinnitetty runkovaiheen mittatarkkuuteen.

Hakan Lintulahdenkulman työmaalla vinoviiva-aikataulut näyttivät tehonsa. Koko työmaan johto istui professori Juhani Kiiraksen kursseilla opettelemassa uudenlaista aikataulujen tekoa. Vinoviivat oli piirretty käsin, mutta työmaalla oli jo PlanManin uusin versio, jolla ne voi piirtää tietokoneella.

Vuoden 1992 kilpailun voitti Teräsbetonin tavoitehintaurakkana rakentama Viikin puhdistamo Helsingissä. Vastaavat mestarit olit Mikko Ranta ja Erkki Tulimäki.

Työmaan innovatiivisuus valtavissa betoni- ja louhintatöissä teki vaikutuksen. Rakentaminen luolassa oli kamppailua kivipölyn, pakokaasun, vuotovesien, pimeyden ja ahtauden kanssa. Sementtiä työmaa toi Liettuasta, mikä kertoo siitä, että Itä-Eurooppa oli jo avautunut.

Varsinais-Suomi kampanjoi vuonna 1992 tapaturmalukua alas. Tapaturmataajuus putosi vuonna 1991 vuoden 1990 keskiarvosta 109 lukuun 81 eli pudotusta oli yli neljännes. Työsuojeluhallituksen kehityspäällikkö Kaijo Kaittolan mukaan osa parannuksesta meni alkaneen laman piikkiin, kun jäljellä olivat vain ammattitaitoisimmat työntekijät. Silti hän piti tulosta erinomaisena. Yli sadan työmaan joukossa oli 17 työmaata, jolla ei sattunut yhtään tapaturmaa.

”Tavoitteet eivät jää tähän, sillä Ruotsissa tapaturmataajuus on 30-35”, hän sanoi.

Lama tehosti työturvallisuuden ohella myös alan tuottavuutta. Vuonna 1992 kuutiokohtainen työaika oli 1,5 tuntia, kun se vuosikymmenen alussa oli ollut 2-2,5 tuntia. VVO:n tuotantojohtaja ja sittemmin YIT:ssä pitkän uran tehnyt asuntorakentamisen kustannusguru Jouko Kemppinen arvioi, että asuntotuotannon rakennusajat olivat lyhentyneet 20-30 prosenttia. Lama oli hänen mukaansa tärkein syy tuottavuuden parantumiselle. Alalle olivat jääneet vain osaavimmat tekijät ja kiristynyt kilpailu oli tehostanut koko rakentamisketjua suunnittelusta työmaalle. Lisäksi materiaalipulan poistuminen oli mahdollistanut logistiikan tehostamisen.

Lama vaikutti myös työn hintaan. Töitä oli niin vähän tarjolla, että osa työmiehistä lähti suunnittelijoiden tapaan hakemaan töitä Saksasta. Helpoiten tämä tapahtui suomalaisten vientiyritysten kautta.

Kotimaan lamasta huolimatta suomalainen työmies hinnoitteli kuitenkin itsensä ulos Saksan työmarkkinoilta. Toimitusjohtaja Ilkka Lukkariniemi berliiniläisestä Haka GmbH:sta sanoi vuonna 1994, että työntekijöiden epärealistiset palkkavaatimukset estivät ottamasta heitä töihin. Haka oli valmis maksamaan suomalaisille ammattimiehille 70-85 markkaa tunnilta eli saman mitä saksalaisetkin saivat. Suomalaiset vaativat kuitenkin palkan päälle vielä 142 markan ulkomaanpäivärahan ja asuntoedun. He halusivat olla ikään kuin komennustehtävissä.

Suomalaiset hinnoittelivat samoilla päivärahavaatimuksillaan itsensä ulos myös Venäjän työmarkkinoilta. Sielläkin oli tullut voimaan markkinatalous suomalaisille edullisen clearing-kaupan loputtua. Venäjällä oli käyttöä enää vain suomalaiselle työnjohdolle.

Hakalla oli TR-mittarin pilottityömaa

Vuoden 1993 voittajatyömaa, Hakan rakentama Sörnaistenkatu 1 Helsingissä oli monella tavalla merkittävä. Vastaavana mestarina toimi Tenho Kaasalainen ja projektipäällikkönä sittemmin Indepron toimitusjohtajana tunnettu Seppo Kivilaakso. Hakan laatuajattelu tiivistyi kerralla oikein periaatteeseen. Tuolloin RKL.n teettämässä tutkimuksessa, joka käsitti 80 työmaata, vain kahdella oli laatusuunnitelmat.

Erityisen vaikutuksen teki työmaan työturvallisuustyö. Raadin jäsen Markku Marjamäki Uudenmaan työsuojelupiiristä kuvasi työmaan siistiä ilmettä shokeeraavaksi. ”Runkotyövaiheessa olevaa kohdetta ei tahtonut tunnistaa rakennustyömaaksi.”

Työmaa käytti uutta TR-mittaria. Uudenmaan työsuojelupiiri alkoi kehittää menetelmää vuonna 1992, mutta kun myös Haka kehitti samanlaista menetelmää, laitettiin hankkeet yhteen Sörnaisten työmaalla. Mittarin myönteinen vastaanotto työmaalla sai työsuojelupiirin miettimään sen ottamista vakiokäyttöön.

”Ei ainoastaan työsuojelutarkastajat, vaan työmaat itsekin haluavat objektiivista tietoa siitä, onko oma työmaa tasoltaan keskimääräistä parempi vai huonompi”, Markku Marjamäki totesi.

Hän oli ihmetellyt, mitä yritysjohto tietää työturvallisuudesta. Käytäntö osoitti, että eipä juuri mitään.

Yritysjohdolle työturvallisuuden puutteet tulivat usein täysin yllätyksenä. Varsinkin isoissa yrityksissä oli kuviteltu, että asiat ovat esimerkillisessä kunnossa. TR-mittarin tulokset osoittivat sitten lahjomattomasti, että jopa niin sanotuilla ämpäriurakoitsijoilla saattoi olla parempi työturvallisuus.

Yhdellä työsuojelupiirin tarkastamalla työmaalla TR-mittari näytti lukemaa 30, mikä tarkoitti, että kaksi kolmasosaa havainnoista oli virheitä ja puutteita. Tarkastuksen tehneen työsuojelutarkastaja Keijo Päivärinnan mielestä puutteet olivat sitä luokkaa, että vastuu niistä kuuluisi myös työpäällikölle eikä vain vastaavalle mestarille.

Laajemmat mittaukset kyseisessä yrityksessä kertoivat, että ongelmat keskittyivät yhden alueen työmaihin. Moitittu mestari paransi tapansa niin hyvin, että kävi myöhemmin hakemassa useita kertoja työturvallisuuspalkinnon. Moititusta työpäälliköstä tuli yksi innokkaimpia työturvallisuuden kehittäjistä, joka otti myös suunnittelijat mukaan kehittään elementtitöiden turvallisuutta.

Hyvä esimerkki työturvallisuudella kilpailemisen merkityksestä saatiin, kun Rakennus-Ruola voitti Lounais-Suomen turvallisin rakentaja -kilpailun. Sille sattui 20 tapaturmaa miljoonaa työtuntia kohden, kun alan keskiarvo oli noin 80, mikä vastasi lähes 15 tapaturmaa 100 työntekijää kohden vuoden aikana. Alueen työturvallisuuskilpailuilla tapaturmataajuus oli saatu kilpailuun osallistuneissa yrityksissä puolitettua 56:een. Ruolalla lasku oli 80 prosenttia.

Tapaturmataajuus sopi hyvin yritysten väliseen vertailuun, mutta TR-mittarista saatiin työkalu myös työmaiden vertailuun.

TR-mittarilla oli monta kehittäjää

1980-luvun lopulla talonrakennustoiminnassa keskeiset puutteet olivat telineiden rakenteelliset virheellisyydet, telineiden käyttöönottotarkastusten laiminlyönti, holveilla olevien aukkojen puutteet sekä henkilökohtaisten suojainten alhainen käyttöaste.

Työmaiden työturvallisuudessa oli  suuria eroja. Siksi monissa rakennusyrityksissä syntyi ajatus kehittää mittari, joka osoittaisi työmaan työturvallisuuden eli käytännössä olosuhteiden tason suhteessa muihin.

TTY:ssä työskentelevä rakentamistalouden tutkimuspäällikkö Juha-Matti Junnonen oli yksi työturvallisuuden mittausmenetelmien kehittäjistä vuonna 1990. Hän kehitti diplomityössään talonrakennustyömaille sopivan työturvallisuustason mittausmenetelmän. Sen avulla oli mahdollista tunnistaa ja paikallistaa vaaroja, puutteita ja epäkohtia, joihin havaintojen jälkeen voi puuttua. Menetelmä oli kehitetty Työterveyslaitoksen Tuttava-mittausmenetelmän pohjalta. Menetelmällä tehtiin koemittauksia 25:llä YIT:n pääkaupunkiseudun työmaalla.

Menetelmästä tuli kuitenkin liian vaikea ja monitasoinen, joten diplomityön tilaaaja YIT:n Esko Talvela palkkasi Junnonen YIT:lle kehittämään mittaria edelleen. Junnonen kävi vuonna 1990 läpi kaikki noin 90 YIT:n talonrakennustyömaata ja muokkasi mittausmenetelmästä yksiosaisen. Junnonen jatkoi sitten mittarin kehittämistä TTL:ssä Heikki Laitisen kanssa ennen siirtymistään TKK:n tutkijaksi.

Korjausrakennusyritys Constilla työskentelevä tekniikan tohtori Juha Salminen kertoo oman käsityksensä siitä, miten TR-mittari kehitettiin ja miksi niin moni on jälkikäteen ilmoittautunut sen ”isäksi”.

”80-luvullahan turvallisuustoiminta oli sitä, että tehtiin viikkokierrokset Työsuojelupiirin lomakkeella. Se oli sen verran yksinkertainen, että täyttäminen kävi työmaatoimiston pöydän nurkallakin, jos ei työmaalle jaksanut lähteä. Turvallisuusasioihin koetettiin kuitenkin herätellä, pidettiin erilaisia kampanjoita ja tietoiskuja. Muistan eräänkin tilaisuuden työmaalla, jossa olin kesätöissä. Työpäällikkö selitti vaivaantuneena, että pitää näitä turvallisuusasioita käsitellä, kun on semmoinen määräys johdolta tullut. Kovin suurta innostusta tai sitoutumista aiheeseen ei ollut havaittavissa.

Aloin pohtia, miksi asioita ei saada käytännön tasolla muutettua. Opiskellessani rakentamistalouden ohessa työpsykologiaa törmäsin Työterveyslaitoksen Tuttava-menetelmään, jossa mitattiin esimerkiksi konepajan järjestystä, seurattiin tilannetta näkyvästi seinätauluilla, ja kuinka ollakaan, järjestys parani.

Sain tästä idean diplomityöhöni ja teinkin Polarille Tikkurilan kauppakeskuksen työmaalla sovelluksen Tuttava-mittarista, rakennustyömaan järjestysmittarin. Moni muukin oli saman aiheen kimpussa. Myös Juha-Matti Junnonen teki diplomityönsä turvallisuuden mittaamisesta, mihin osallistui taustahahmona myös Rakennusteollisuus RT:ssä ansiokkaan uran työsuojeluasioissa tehnyt insinööri Reijo Lehtinen. Hän on joskus kutsunut itseään TR-mittarin isäksi.

Työterveyslaitoksen rakennusalan turvallisuuskehitys oli keskitetty Tampereelle ja siellä Jorma Lappalainen ja Simo Sauni kehittivät vastaavasti oman mittarinsa.

Helsingin pään Työterveyslaitoksessakin syttyi idea kehittää rakennustyömaalle turvallisuusmittaria ja sitä lähti vetämään Heikki Laitinen. Mukana olivat Työsuojelupiiri Markku Marjamäen johdolla ja Haka. Koska olin ollut jo Työterveyslaitoksen kanssa tekemisissä diplomityöni aikana, he pyysivät minua mukaan kehitysprojektiin.

TR-mittarin perusta luotiin työpajoissa Hakan työmaalla ja työsuojelupiirin tarkastajien kesken, jotka Laitinen veti Tuplatiimi -menetelmällä. Minä ja Työterveyslaitoksen kehitysinsinööri Ismo Ruohomäki koostimme TR-mittarin sisällön, jota testattiin ja hiottiin lähestulkoon nykyiseen muotoonsa, joskin mittauskriteerejä on sittemmin päivitetty. Sen jälkeen toteutettiin toinen kehitysprojekti maanrakennuspuolen MVR-mittarista, jota myöskin Laitinen veti, mutta käytännön kehitystyöstä vastasimme pitkälti minä ja silloinen työsuojelutarkastaja, nykyinen VR Trackin turvallisuusjohtaja Timo Pinomäki. Mittari on edelleen käytännössä samanlainen.

On käyty keskustelua siitä kenelle ansio TR mittarista kuuluu. Erilaisia versioita oli tehty aiemmin, mutta ne kaikki olivat lähinnä listoja tarkastettavista asioista, vähän kuin laajennettuja turvallisuustarkastuslomakkeita. Heikki Laitisen oivallus oli, että mittaus tehtäisiin alueittain ja joka alueelta tehdään havainnot sekä hyvistä että huonoista turvallisuuskohteista, joista saadaan indeksi, joka toimii mittarina. Tämä erotti TR mittarin kaikista muista, joissa sinänsä oli sisällöltään pitkälti samoja asioita. Siksi olisin valmis nimeämään Heikki Laitisen TR mittarin isäksi, sillä juuri mittausmetodiikka erotti sen muista ja teki siitä suositun, mihin mikään muu kehitetty mittari ei olisi yltänyt. Muut mittarit olivat taustalla, mutta sisällöt kuitenkin käytännössä luotiin uudestaan työpajoissa ja testeissä Hakan työmaalla ja työsuojelutarkastajien kesken, eli ne syntyivät pitkälti aiemmista mittareista riippumattomasti.

TR- ja MVR-mittarien vakiintuminen nykyiseksi standardityökaluksi vaati kuitenkin monen tahon yhteistyötä ja ponnisteluja, eikä se ole luettavissa kenenkään yhden henkilön ansioksi. Tärkeässä roolissa oli Markku Marjamäki, joka ajoi sen työsuojelutarkastajien työkaluksi koko maahan. Tosin Hämeen piiri sinnitteli vastaan ja otti sen käyttöönsä viisi vuotta muita myöhemmin. Siellä taidettiin olla vähän katkeria kun Helsingin porukka oli ajanut omalla mittarillaan ohi. Vähitellen mittari omaksuttiin myös yritysten käyttöön ja sitä kautta sen todellinen, jälkikäteen katsottuna mullistava, vaikutus työmaiden turvallisuuteen realisoitui.”

Juha Matti-Junnosen mielestä TR-mittarin ”isästä” on turha kiistellä. Esimerkiksi TR-mittariin kuuluva ajatus alueellisesta mittauksesta tuli hänen mukaansa samaan aikaan rakentamiseen kuin vinoviivat ja lohkoajattelukin.

”Koko juttu on vain tätä ”tieteeseen” kuuluvaa kehityspolkua, yksi aloittaa, jonka jälkeen toinen tulee ja vie asiaa eteenpäin jne.”

Sekä Junnosen että Salmisen mukaan on paljolti TR-mittarin ansiota, että rakennustyömaiden turvallisuustaso on aivan eri tasolla kuin 90-luvulla.

”Silloin oli tavallista saada 60 % tuloksia, ja se oli silloisilla, löysemmillä kriteereillä. Kypärät eivät meinanneet pysyä päässä edes runkovaiheessa ja työmaat muistuttivat monesti törkyläjiä. Nyt sellaiseen ei enää törmää ja kenenkään kansa ei tarvitse väitellä turvallisuuden tärkeydestä tai turvallisuusvaatimusten perusasioista”, Salminen sanoo.

Hän menee jopa niin pitkälle, että väittää Suomen rakennustyömaiden olevan turvallisuudessaan maailman huippua, toisin kuin monesti julkisuudessa väitetään. ”Sen osoittavat kuolemaan johtaneiden tapaturmien tilastot, ainoa vertailukelpoinen tilasto kansainvälisesti.”

TR-mittari otettiin nopeasti käyttöön työmaiden vertailussa. Sen tasolla alettiin jopa kilpailla.

Vuonna 1997 käynnistyi Turvallisesti 2000-luvulle työturvallisuuskilpailu Uudellamaalla. Yksi sen ideoijista oli Lounais-Suomen kilpailut aloittanut Jouko Viitala, joka oli siirtynyt Helsinkiin. Ensimmäisenä vuonna siihen osallistui 16 yritystä ja vuodesta 2012 lähtien kaikki piirin jäsenyritykset.

TR-indeksin keskiarvo oli vuonna 1996 ollut 60 ja hajonta yritysten välillä oli ollut suurta. Kilpailu nosti indeksiä 10 prosenttiyksiköllä jo ensimmäisenä vuonna. Markku Marjamäki arvioi, että kaikki rakennusalan osapuolet pyrkivät nyt tosissaan parantamaan työturvallisuutta.

”Kampanjan vaikutus on ollut ainutlaatuinen. Olen seurannut 30 vuotta rakennusalan työolojen tilaa eikä koskaan aikaisemmin ole saatu näin lyhyessä ajassa aikaan mitään vastaavaa”, hän arvioi tuoreeltaan kilpailua.

Hyvä kehitys on jatkunut. Tapaturmataajuus on saatu kilpailuun osalllistuneissa yrityksissä putoamaan 12:een, mikä tarkoittaa kahta tapaturmaa sataa työntekijää kohden vuodessa. Samalla tapaturmataajuuden ja suhdanteiden välinen korrelaatio on saatu lähes katkaistua.

Jonkin verran keskustelua alalla on kuitenkin herättänyt se, että onko kehitys ollut todellisuuttakin parempi. Onko esimerkiksi lievimpiä tapaturmia häivytetty tilastoista erialaisin sisäisin keinoin, kuten kevennettyä työtä tarjoamalla? Sen merkitys ei ole kuitenkaan iso eikä se muuta kokonaistrendiä.

Kovaa positiivista faktaa on ainakin se, että vuonna 2016 Rakennusteollisuuden jäsenyrityksissä ei kuollut yhtään henkilöä tapaturmissa, ja koko alallakin kuolemantapaukset jäivät viiteen, mikä on pienin lukema 20 vuoteen. Viime vuonna määrä oli 13. 1960-luvulla työmailla saattoi kuolla pahimmillaan vuodessa 90 henkeä ja 1970-luvun rakentamisen hullun rakentamisen aikana 57.

Tänään parhaat työmaat lähestyvät jo TR-mittauksessa sataa pistettä. Kun vuosina 1993-96 sataa havaintoa kohti oli keskimäärin 32 virhehavaintoa, niin vuonna 2009 niitä oli enää 6. Kriteerejä kiristettiin vuonna 2010 ja esimerkiksi jalkalistapuutteet tulivat mukaan. Vääriä havaintoja oli silloin 19. Niistä ne ovat puolittuneet 8:aan. Tärkeässä putoamissuojauksessa aluksi lähes puolet eli 43 prosenttia oli väärin, mutta viime vuonna enää 10 prosenttia.

Työmaaolosuhteiden ollessa kilpailutyömailla jo varsin hyvässä kunnossa on kilpailussa tärkeään rooliin noussut vuosittain vaihtuva teema. Vuonna 1997 se oli perehdyttäminen ja turvallisuussuunnittelu, 2001 telineturvallisuus, 2009 suunnittelu, 2013 johdon sitoutuminen, 2016 työmaiden sisäiset kulkutiet ja tänä vuonna suojavaatetus ja suojaimet.

2000-luvun alussa käynnistyi kampanja Turvallisesti 2000-luvulla. Nyt otettiin rohkeasti tavoitteeksi nolla tapaturmaa. Hyvästä kehityksestä huolimatta tavoitteesta jäätiin heti niin paljon jälkeen, että 2010-luvulla otettiin uusi startti ja nyt tavoitteena oli nolla tapaturmaa vuoteen 2020 mennessä. Parhaat pienet yritykset olivat tosin jo yksittäisinä vuosina tähän päässeetkin ja isoistakin Skanska ja CRH:n yritykset olivat lähellä tavoitetta.

Ruotsalaisen Skanskan ja irlantilaisen CRH:n esimerkit ovat kannustaneet muitakin yrityksiä ponnistelemaan työturvallisuuden parantamiseksi. Molemmissa yrityksissä työturvallisuus nostettiin 2000-luvun alussa emokonsernin vaatimuksesta toimitusjohtajan ykkösasiaksi. Hänelle sanottiin kylmästi, että jos hän ei saa tapaturmataajuutta alas ja konsernin muiden tytäryritysten tasolle, niin tilalle tulee toinen joka saa.

Skanskan toimitusjohtaja Mauri Niemi totesi, että rakennustyömaa ei voi olla kuin sotatanner vaan työmiehillä on oikeus luottaa siihen, että he pääsevät terveinä kotiin.

Vuonna 2004 Skanskan tapaturmataajuus Suomessa oli 60, kun se Ruotsissa oli 10. Kovan kurikampanjan tuloksena Suomi kiri Ruotsin edelle jo vuonna 2010. Takapakkia tuli kuitenkin vuonna 2016, kun rakentamisen nopean kasvun vuoksi yritys joutui turvautumaan uusiin aliurakoitsijoihin ja työmiehiin.

Tavoitteista jääty, uusi nolla on 3

Siinä missä Skanska on etääntynyt nollatavoitteestaan, on koko ala nostamassa kädet pystyyn nollatapaturmatavoitteestaan. Nyt uutena nollana pidetään tapaturmataajuutta 3, johon Skanska parhaimmilllaan jo pääsi.

Rakennusteollisuuden turvaryhmän puheenjohtaja Lauri Kivekäs Ruduksesta totesi maaliskuussa 2017 Uudenmaan työturvallisuuskilpailun seminaarissa, että kehitys on ollut toivottoman hidasta. Ala on turvallisuuden suhteen selvästä jakautunut aktiivisiin yrityksiin, joissa tapaturmataajuusluvut ovat nopeasti puolittuneet, mutta on myös iso joukko passiivisia yrityksiä.

”Tällä vauhdilla ei päästä edes alle 10:een”, hän sanoi.

Kivekäs esitti joukon uusia toimenpiteitä, millä turvallisuudessa saataisiin tahdinmuutos aikaan.

Aliurakoitsijoiden mukaansaamista sekä turvallisuustyöhön että tapaturmalukuihin hän piti erityisen tärkeänä. Omien miesten osuus talonrakennusyrityksissä on enää 21 prosenttia ja infraurakoinnissa 45 prosenttia. ”Aliurakoitsijoiden kuolemanriski on nelinkertainen omiin miehiin nähden”,Kivekäs totesi kansainvälisten tutkimusten pohjalta.

Markku Marjamäki oli samassa tilaisuudessa huolissaan siitä, että ulkomailta on haettu aliurakoitsijoita, joilla asiat eivät olleet kunnossa eikä pääurakoitsija ole sitä varmistanut. Puutteita on voinut olla myös perehdytyksessä.

Poimintoja parhailta työmailta

Vuoden Työmaa –kilpailuun osallistuneet työmaat kertovat hyvin, miten työturvallisuusasioissa on menty eteenpäin. Nämä lehden näyttävästi julkaisemat parannukset ja ideat kopioitiin nopeasti muillekin työmaille.

Vuonna 1997 SRV:n Valimotien työmaalla oli niin siistiä, että raadin puheenjohtaja Ari Angervuori arvioi, että jos työmaa olisi vielä siistimpi, hän ei uskoisi, että siellä työskennellään ollenkaan.

Vuonna 2000 SRV:n Biomedicumin työmaalla oli vielä siistimpää, mikä näkyi TR-mittauksessa 98 pisteen ennätyslukemana.

2002 Skanska lupasi Pfizerin työmaalla omille työntekijöille portaittain nousevan lisän tuntipalkkioon aina, kun TR-mittarin lukema nousee yli 90 prosentin.

2004 NCC:n ja Skanskan Sellon työmaalla Espoossa turvallisuusnäkökulma oli otettu huomioon suunnittelun ohjauksessa sekä kaide- ja räystäsdetaljeissa.

Kampin työmaalla yli 3000 työtekijää perehdytettiin työturvallisuuteen vuorovaikutteisen CD-ROM:n avulla. Työmaalla oli myös työsuojelutarvikkeiden myyntipiste eli unohtuneita suojia ei tarvinnut lähteä hakemaan rautakaupasta.

2005 Skanska kirjasi Indoorin työmaalla suojavälineiden käytön laiminlyönneistä sakot aliurakkasopimuksiin. Lisäsi suojavarustekassi jaettiin kaikille omille työntekijöille.

2006 Skanskan Reimantornin työmaalla TR-mittarin lukemaksi työsuojelupiirin yllätystarkastuksessa tuli 99,5. 538 havainnosta vain kolme oli virhehavaintoa.

YIT:n Vuosaaren sataman ratatunnelityömaalla räjäytystöiden turvallisuutta parannettiin emulsiopanostuksen avulla. Siinä käytettävät ainesosat sekoitettiin vasta laitteistossa, jolloin työmaalle voitiin tuoda suuriakin määriä räjähdysaineita turvallisesti.

2007 NCC:n kauppakeskus PRG:n työmaalla otettiin käyttöön aamujumppa. Perehdyksen läpikäymisestä puolestaan annettiin merkiksi tarra kypärään.

NCC:n ja Skanskan Panorama Towerin työmaalla käytössä oli interaktiivinen perehdyttäminen, missä työntekijät joutuivat miettimään oman työnsä riskejä.

SRV:n Flamingon työmaalla otettiin käyttöön ensimmäisenä Suomessa ontelolaattaan kiinnitettävä turvavaljas.

2008 Skanskan Antinkadun korjaustyömaa sai kiitosta pölynhallinnasta, mikä oli ollut niemnomaan korjaustyömailla usein ongelma.

SRV:n Keilaniemen työmaa sai TR-mittauksessa siisteydestä täydet 100 pistettä työsuojelupiirin yllätysmittauksessa. Pian tämän jälkeen alkoikin keskustelu TR-mittarin kriteereiden tiukentamisesta.

2010-luvulla monet yritykset alkoivat siirtää omissa mittauksissaan painopistettä putoamistapaturmien ja muiden vakavien vahinkojen estämiseen. Samalla yleistyi kivasti-pahasti-hyvästi -malli suhtautumisessa työturvallisuuden laiminlyönteihin ja henkilökohtaisen suojavälineiden käytön puutteisiin. Kovinta vääntöä käytiin suojalasien käyttöpakosta. Työntekijöiden puhallutukset aloitettiin ulkomaisten tilaajien johtamisssa kaivoshankkeissa, ja sieltä ne yleistyivät vuosikymmenen puolivälissä myös suurimmille rakennustyömaille.

Nopeampia ja vastuullisempia toteutustapoja kaivattiin

Vuonna 1986 käynnistyneessä Vuoden Työmaa –kilpailussa näkyi hyvin toteutustapojen muutokset. Kun aluksi hankkeet olivat kvr- tai kokonaishintaurakoita, niin 1990-luvulla mukaan tulivat myös projektinjohtourakka- ja tavoitehintaurakka ja 2000-luvulla vielä kehittyneemmät muodot, joissa tilaajan, urakoitsijan ja suunnittelijoiden keskusteluyhteys parani ja tiivistyi.

Tekesissä työskennellyt tekniikan tohtori Veli-Pekka Saarnivaara ideoi jo 1980-luvulla uutta mallia, jossa hinnalla kilpailusta olisi siirrytty laadulla ja toiminnallisuudella kilpailuun. Hänen reseptinsä olivat osahankintakulttuuri, avoin moduulijärjestelmä ja uusi toimintakeskeinen tarjouspyyntömenettely. Siinä tarjous pyydettäisiin rakennuksen toiminnallisilla ominaisuuksilla eikä fyysisiä ratkaisuja lyötäisi lukkoon vielä tarjousvaiheessa vaan tarjoajat voisivat tehdä niistä omat suunnitelmansa.

Menettelylle vakiintui myöhemmin professori Juhani Kiiraksen antama nimi tuotekauppa tai tuoteosakauppa. Aluksi se kuitenkin törmäsi siihen, että suunnittelijat eivät hyväksyneet roolinsa kaventamista. Kehityksen jarruna oli myös julkisten hankintojen kilpailuttamisvaatimukset. Kilpailun aikaansaaminen vaatii vaihtoehtoja ja tuoteosakauppoihin pystyviä ei aina löytynyt riittävästi.
Tuoteosakauppa yleistyi rakennusosatoimituksissa, joissa esimerkiksi betoniyritys vastasi sekä rungon suunnittelusta, valmistuksesta että asennuksesta. Projektinjohtourakointiin tuoteosakauppa sopi erityisen hyvin.

Nokia-buumi näkyi vuonna 1994, kun SRV Viitosten rakentama Salon matkapuhelintehdas voitti työmaakilpailun. Hanke rakennettiin projektinjohtourakalla, jonka ansiosta suunnittelua ja toteutusta voitiin tehdä limittäin. Kahdeksan kuukauden nopea toteutusaikataulu teki vaikutuksen raatiin, samoin sen saavuttamiseksi tehty onnistunut lohkojako. Samaan aikaan, kun matkapuhelintuotanto oli jo aloitettu, työt jatkuivat tehdashallin yhteydessä olevissa tiloissa ja palvelurakennuksessa. Työmaapäällikkönä hankkeessa oli Martti Reijonen.

Vuonna 1996 YIT otti kaikilla talonrakennustyömailla käyttöön kulkuluvat, joista selviää henkilöllisyys ja työnantaja. Tarkoituksena oli näin hillitä harmaata aliurakointia.

”Se jolla ei ole lappua rinnassa, se ei ole rehellisin aikein liikkeellä”, kehui päätöstä LEL Työeläkekassan johtaja Hannu Alanoja.

Rakentamisen lama päättyi vuonna 1996, mutta vuoden työmaaksi valittu Hartwall Areena rakennettiin vielä lama-ajan kustannustasolla. Silti sekin oli osoittautua liian kalliiksi. Hankkeen tilaaja Harry Harkimo osoittautui kuitenkin osaavaksi ja rahan tuntevaksi rakennuttajaksi, vaikka pääministeri Paavo Lipponen vetikin pois lupaamansa valtionavun ja käytti rahat mieluummin itselleen rakkaamman Mäkelänrinteen uimahallin tukemiseen.

Kun kaavailtu 240 miljoonaa markkaa ei riittänyt tähtiarkkitehtien Mikko Heikkinen ja Markku Komonen suunnitelmien toteuttamiseen, urakoitsijoilta pyydettiin vaihtoehtoja, joilla kustannuksia saisi alas. Kun arkkitehdit ja rakennesuunnittelija Matti Ollila eivät suostuneet piirtämään esitettyjä muutoksia, joissa alkuperäinen ripustettu kattorakenne muutettiin tavanomaiseksi kupoliksi, Harkimo otti tilalle suunnittelijat, jotka suostuivat. Skanska ja Palmberg tekivät ehdotukset suunnitelmien riisumisesta kymmenillä miljoonilla markoilla ja saivat urakan. Toimituksissa oli tuoteosakaupan elementtejä. Vastaavana mestarina hankkeessa oli Paavo Tanhuala.

Vuonna 1998 kilpailun voitti jälleen Nokian kohde, tällä kertaa sen tutkimuskeskus Helsingin Ruoholahdessa. Työpäällikkönä siinä oli Aarne Mikkonen ja vastaavana mestarina Heikki Haapanen, molemmat kestomenestyjiä kilpailussa.

Mikkonen ja Haapanen olivat mukana jo OKO-Vallilan työmaalla 1990. Isoin muutos tuosta ajasta koski heidän mukaansa suunnittelun ja rakentamisen limittämistä. Kun OKO-Vallilan urakka-asiakirjat tarvitsivat pakettiauton, Ruoholahdessa riitti yksi mappi.

”Kiristynyt aikataulu on tullut mahdolliseksi paitsi suunnittelun ja rakentamisen limittämisen, myös aikataulutekniikan kehittymisen, tietotekniikan hyödyntämisen ja työtehon paranemisen myötä”, he sanoivat.

Samalla myös stressi ja ammattitaitovaatimukset olivat kasvaneet.  Esimerkiksi rakennusfysiikka ja siihen liittyvät työmaan kosteusasiat piti hallita. 1990-luvun lopulla monella rakennustyömaalla oli tullut ongelmia betonin kosteuden kanssa, kun aikatauluja oli kiritty äärimmilleen. Esimerkiksi YIT joutui vuonna 1997 ottamaan jopa takapakkia aikataulujen kiristämistavoitteissaan, kun vahingot alkoivat käydä liian kalliiksi.

Oulun rakennusvalvonnan johtaja Tapani Mäkikyrö käynnisti 2000-luvun alussa jopa kosteudenhallinnan tehokampanjan, jotta pikarakentamisen ongelmat olisi saatu kuriin. Tämä ajattelu levisi sitten 2010-luvullla koko maahan Kuivaketju 10:n nimellä

Lama-aikana tehokkuutta oli haettu aliurakoinnilla, mikä pakotti omatkin miehet monitoimisuuteen ja yritysten perustamiseen.

Vuoden 1999 parhaaksi työmaaksi valittiin Strömberginaukion toimistotyömaa Helsingissä Kuntien eläkevakuutukselle. Viitosten työmaapäällikkönä toimi Raimo Koski, joka oli kehittänyt oman KOS-TO-nimisen laatujärjestelmänsä. Koski oli ottanut kaikki työvaiheet eritysvalvottaviksi kohteiksi. Hän vakuutti, että järjestelmä ei ollut paisunut kuitenkaan liian raskaaksi.

Kovan vastuksen antoi YIT:n Sitralle rakentama Itämerentorin torni. Sen kehitystyö vakuutti. Talosta oli muodostettu 3D-malli eli virtuaalitalo Jarmo Laitisen väitöskirjan pohjalta. Laitisen kehittämästä Covesta oli vuonna 2000 tulossa kolmas versio, joka oli Archi-Cad-pohjainen. Siihen oli mahdollista lisätä lähestulkoon mitä tahansa visualisointikeinoja.

”Mallin sisällä voi kulkea katsomassa, miltä asunto näyttää, vaikka yhtään elementtiä ei olisi vielä pystyssä”, Laitinen kertoi.

Tietokoneiden teho oli tuohon aikaan kuitenkin vielä riittämätön eikä YIT katsonut, että mallinnuksen kehittäminen olisi sen ydinbisnestä. Siksi Laitinen siirtyi pian opettajaksi Tampereen teknilliseen yliopistoon. Näin kehittäjän vastuu mallinnuksesta jäi Teklalle.

1990-luvun puolivälissä vanha KVR sai hienommalta kalskahtavan nimen design and build. Vuonna 1999 TKK kehitti desing and buildistä suomenkielisen Suunnittele ja rakenna -mallin. Professori Juhani Kiiraksen mukaan siinä oli otettu asiakkaan näkökulma paremmin huomioon kuin vanhassa KVR:ssä.  Malli sai lähes heti huonoa mainetta muutaman epäonnistuneen suuren julkisen hankkeen vuoksi.

Vuonna 2000 NCC ilmoitti Sibelius-talon tappioiden jälkeen, että puurakentamisen edistäminen loppuu sen kohdalta siihen. Desing and build -hanke aiheutti tappioita myös YIT:lle. Se ”sponsoroi” Paavo Lipposen uimahallia Helsingin Mäkelänrinteeseen. Suunnittele ja Rakenna –toteutusmuoto vääntyikin näiden epäonnistumisten myötä muotoon Suunnittele ja Maksa.

Mäkelänrinteen uimahallin suunnittelijaksi valittiin entinen huippu-uimari, joka rakennusarkkitehtina sai kärsiä siitä, että ei kuulunut arkkitehtuurin safalaiseen sisäpiirin. Julkisivulautakunta ja rakennusvalvontaviraston päällikkö, arkkitehti Kaarin Taipale pitivät hallin julkisivuehdotuksia niin huonoina, että rakennuslupa palasi bumerangina puolen tusinaa kertaa. Urakoitsija YIT saattoi lisätä runsaan miljoonan tappiota joka kerrasta. Lopulta arkkitehtuurirakkaudestaan tunnetun pääministeri Paavo Lipposenkin pinna paloi ja hän soitti kaupunginjohtaja Eeva-Riitta Siitoselle ja uhkasi vetää pois nimikkohallinsa valtionavun. Lupa heltisi samana päivänä.

Omilla vai vierailla miehillä?

NCC Puolimatkan toimitusjohtajana vuonna 1999 aloittanut, YIT:stä tullut Matti Haapala edusti varsin perinteistä näkemystä suhtautumisessaan omien miesten käyttöön. Hänen mielestään yrityksen pitkäjänteinen kehittäminen ja laatutyö voi perustua vain omien miesten käyttöön ja kouluttamiseen. Näkemys oli samansuuntainen mikä oli NCC:llä Ruotsissa.

”Jos sinulla on aina satunnainen aliurakoitsija tekemässä töitä, ei auta mitään, että työmaainsinöörillä on hienot laatupaperit. Työn saa teetettyä aina halvemmalla aliurakoitsijoita ryöstöviljelemällä. Vastaan tulevat kuitenkin laatuongelmat ja harmaat markkinat.”

Haapala jäi näkemyksineen kuitenkin yksi, sillä projektinjohtourakoinnin kasvun ja rajojen avautumisen myötä oman työvoiman käyttö alkoi olla jo kilpailukyvyn este varsinkin pääkaupunkiseudulla.

NCC:kin joutui taipumaan markkinoiden ja Nokian tuomien paineiden edessä. Se solmi vuonna 2000 yhteistoimintasopimukseen NCC:n, Lemminkäisen ja SRV:n kanssa. Nokia ilmoitti rakennuttavansa jatkossa pääosan toimitiloistaan näillä kolmella yhteistoimintaurakoitsijalla.

Nokia työllisti vuosituhannen vaihteessa jo suoraan tai välillisesti 20 000 rakentajaa. Nokian rooli toimistorakentamisessa oli tuolloin kolmannes. Pääkaupunkiseudulla kolmannes toimitiloista rakennettiin Nokialle ja Oulussa, Salossa ja Tampereella peräti kaksi kolmannesta.

Ulkomaista työvoimaa tuli Suomeen

Vuonna 2001 Iittalan Kivijaloste oy pääsi lööppeihin palkattuaan seitsemän kiinalaista kivenhakkaajaa Kalvolaan töihin. Perusteluna oli, että Suomesta ei työvoimaa saatu. Monet firmat olivat hankkineet virolaisia ja venäläisiä, mutta toimitusjohtaja Jouni Soramaa käänsi katseen vielä kauemmaksi. ”Kiinassa kivenhakkaajien ammattitaito on säilynyt.”

Soramaan mukaan suomalainen palkkataso on kiinalaisille huippukorkea. Lehdistölle ja ammattiliitoille se oli kuitenkin aivan liian matala.

Ulkomaista työvoimaa alkoi näkyä Euroopan avautumisen myötä suurilla rakennustyömaillakin. Rakennuslehden työmaakilpailussa erityshuomion kohteena oli pitkään ulkomaisten työtekijöiden työolot ja siihen liittyen harmaan talouden torjuntakeinot.

Vuoden 2003 paras työmaa oli SRV Viitosten kehittämän Kampin liikekeskuksen infratyöt. Siinä linja-autoaseman tontti laitettiin parempaan käyttöön ilman, että julkinen liikenne kärsi. Työ oli oiva osoitus Markku Muhosen ja Jukka Nikkolan pitkään jatkuneesta yhteistyöstä.

 

Viitoset oli voittanut Kampin tontin rakentamiskilpailun yhdistämällä luovalla tavalla Pekka Helinin arkkitehtuurin ja omat ideansa sijoittaa liiketilat maan alle. Kaupungin viitesuunnitelmissa tätä ei uskallettu tehdä, koska riskinä oli, miten Kampin kallion poikkeuksellisen suuret vaakajännitykset vaikuttaisivat metrotunneleihin. SRV kehitti tämän oman ratkaisunsa ja lisäksi se investoi 800 000 euroa kallioperän liikkeitä ja tärinöitä rekisteröivään mittausjärjestelmään. Työmaalla oli käytössä suunnitelmien ulkopuolinen tarkastus, mikä alkoi kattoromahdusten myötä yleistyä muissakin vaativissa kohteissa.

Työmaakilpailun ajankohtaisin puheenaihe oli ulkomaisen työvoiman kasvanut määrä, sillä Euroopan rajojen avauduttua työvoiman liikkuvuuskin oli vapaata. Työvoimaa tuli erityisesti rakentamiseen ja tärkein lähtömaa oli Viro.

 

 

Kampin työmaalla erityisen tärkeäksi koettiin sen varmistaminen, että eri kulttuurista tulleet vieraskieliset hoitavat työnsä turvallisesti. Myös sen suhteen oltiin tarkkana, että Rakennusliitto ei kokisi ulkomaalaisten käyttöä palkkadumppauksena.

Esimakua tämän päivän rakentamisesta suomalaiset saivat jo 1970-luvulla rakentaessaan Lähi-idässä. Kun YIT rakensi viljasiiloja Abu Dhabissa, tulivat työtekijät kolmansista maista.

”Virallinen rakennustyömaan kieli on englanti, mutta tosiasiassa töitä tehdään noin 20 eri kielen sekamelskassa”, kertoi silloin projektista vastannut diplomi-insinööri Lasse Johansson.

Elinkaarivastuuta siirrettiin rakentajalle

Rakentamisen vastuiden lisäämisestä käytiin kovaa kädenvääntöä 1990-luvun lopulla. Vuonna 1995 ympäristöministeriö totesi selvityksessään, että Suomen takuuajat ovat Euroopan lyhimmät Kun meillä takuuaika oli vuosi, niin Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa se oli kaksi vuotta, Tanskassa ja Hollannissa viisi vuotta, Englannissa kuusi vuotta ja Belgiassa kymmenen vuotta. Vain Portugalissa oli lyhyempi takuuaika.

Ympäristöministeriö esitti takuuaikojen pidentämistä 2-3 vuoteen, mutta urakoitsijat eivät tähän suostuneet. Vastuuajat pysyivät kansainvälisesti verrattuna lyhyinä. Ruotsista poiketen niin sanotussa kymmenen vuoden törkeän tuottamuksellisessa vastuussakin näyttövaade pysyi asiakkaalla. Ruotsissa riittää, että todetaan, että vahinko on oleellinen eikä amatöörin tarvitse hakea todisteita ammattilaista vastaan.

Tilaajat lisäsivät vastuista sitten muuta kautta ottamalla mukaan käsitteen elinkaarivastuun urakoihin. Elinkaariajattelu teki läpimurron rakentamisessa ensin infrapuolella yksityisrahoitusmallin nimellä ja talonrakentamisessa elinkaarimallin nimellä. Molemmissa tapauksissa ideana oli laajentaa urakoitsijan vastuuta normaalista vuodesta tai kahdesta jopa neljännesvuosisataan eli pitkälti myös käyttövaiheeseen saakka.

Vuoden 1997 paras työmaa oli Skanskan ja Tekran yksityisrahoitusmallilla toteuttama 70 kilometrin pätkä Lahdentien moottoritietä. Projektipäällikkönä oli Tiehallinnolla Hämeenlinnan moottoritietä rakentanut Juhani Ilmonen.

Tiehankkeessa otettiin ensimmäistä kertaa huomioon elinkaariajattelu. Kun rakentaja oli vastuussa ylläpidosta vuoteen 2012 asti, halvin ratkaisu ei ollut aina paras. Monin paikoin käytettiinkin tavallista parempia rakenteita. Esimerkiksi paalutuksia tehtiin tavallista enemmän, sillä painumien ei haluttu heikentävän tien ajettavuutta. Kiitosta raadilta tuli myös aliurakoitsijoiden valinnasta, jossa käytettiin neuvottelumenettelyä laadun varmistamiseksi.

Yksityisrahoitusmalli nopeutti huomattavasti tien rakentamista verrattuna normaaliin budjettiperusteiseen malliin. Se tuliko hanke kuitenkaan valtiolle edulliseksi, jäi osin arvailujen varaan. Skanskan kanssa Tekran myyntihinnasta riitautunut Heikki Alanen kirjoitti Rakennuslehteen jopa, että hanke tuli huomattavan kalliiksi veronmaksajalle eli Skanskalle erittäin kannattavaksi. Tämä näkökulma hidasti yksityisrahoitusmallin yleistymistä. Tilalle tuli siitä kehitetty elinkaarimalli.

Elinkaarimalli teki läpimurron talonrakentamisessa vuonna 2002, kun Espoo otti sen käyttöön koulujen rakentamisessa ja korjaamisessa.

”Ei enää homekouluja Espooseen”, perusteli apulaiskaupunginjohtaja Olavi Louko 25 vuoden vastuun sisältävän elinkaarimallin käyttöä Kuninkaantien lukion rakentamisessa.

Kaupunginjohtaja Marketta Kokkosen mukaan mallissa ei ole tärkeintä yksityinen rahoitus vaan vastuu.

”Tavallisissa kouluissa on saatu vain kahden vuoden takuu ja kaikki homeet sen päälle.”

NCC:n urakoima työmaa voitti Vuoden työmaan –palkinnon ansaitusti. Projektipäällikkönä toimi Matti Aho, vastaavana mestarina Veikko Knuutila ja työpäällikkönä Veli-Pekka Tanhuanpää.

Elinkaarivastuu näkyi projektissa muun muassa siinä, että pääurakoitsija alkoi vaatia aliurakoitsijoilta mahdollisimman pitkiä vastuuaikoja. Ainoastaan kattourakoitsijan kohdalla tämä ei ollut mahdollista Kattoliiton vastustuksen takia. Koulun yhteydessä olevaan uimahalliin valittiin teräsallas sen kestävyyden vuoksi. Myös NCC:n kehittämiä ekolaskelmia käytettiin ohjaamaan valintoja.

Vaikka elinkaarimalli yleistyikin koulujen rakentamisessa, miksikään yleislääkkeeksi rakentamisen ongelmiin siitä ei ollut. Puolarmetsän sairaalahankkeeseen Espoo ei saanut yhtään tarjousta, kun rakennusliikkeet pelästyivät pitkiä vastuuaikoja ja tilaajan valmiiksi suunnitteluttaman rakennuksen vaativan arkkitehtuurin kustannuksia.

2010-luvulla uudeksi tuotantomuodoksi tuli vanhan yhteistoimintaurakan ja projektinjohtourakan piirteitä sisältänyt allianssimalli. Visonin konsultit toivat tämän mallin Australiasta, jonne se oli kopioitu Britannian öljyteollisuudesta

Jo projektinjohtourakassa urakoitsija ja tilaaja istuivat samalla puolella pöytää ohjaamassa suunnittelua, mutta allianssissa raja-aitoja laskettiin vielä lisää. Uutta oli sekä menettely, jolla rakentajatiimi valittiin että töiden käynnistymistä edeltävä pitkä kehittämiskausi, jonka aikana haetaan yhdessä hanketta edistäviä innovaatioita ja suunnitteluratkaisuja. Itse toteutus muistuttaa projektinjohtourakkaa, vaikka sanktioiden sijaan puhutaankin bonuksista.

Ensimmäinen Vuoden Työmaana palkittu allianssihanke oli Liikenneviraston ja VR Trackin Lielahti-Kokemäki-hanke vuonna 2012. Tilaaja ja päätoteuttaja muodostivat yhteisen organisaation hankkeen eteenpäin viemiseksi.

Kun allianssihankkeen työmaan tärkeimmiltä toimihenkilöiltä, Liikenneviraston aluepäällikkö Mikko Heiskaselta ja VR Trackin projektipäällikkö Mikko Nyhältä, kysyttiin heidän hankkeensa suurinta valttia, vastaus oli: ”Tätä hanketta johtavat insinöörit, eivätkä juristit. Nyt tilaaja osallistuu ongelmien ratkaisujen miettimiseen eikä jää odottamaan päätöksiä lakituvasta.”

Sen jälkeen kun allianssi osoitti toimivuutensa Lemminkäisen urakoimassa Tampereen rantatunnelissa, allianssia ryhdyttiin tarjoamaan yleislääkkeeksi lähes kaikkiin vaativiin rakennushankkeisiin. Keskustelu kiihtyi entisestään Länsimetron aikataulu- ja kustannusylitysten johdosta.

Keskisuuria infraurakoitsijoita tuo allianssimallin hehkuttaminen ryhtyi jopa ärsyttämään, koska ne pelkäsivät, että hankkeita alettaisiin jakaa jatkossa vain suurille toimijoille. Ne halusivat myös korostaa, että suurin osa onnistuneista infrahankkeista, joita niitäkin on paljon, että tehty muulla kuin allianssimallilla.

Vuonna 2016 työmaakilpailun raati valitsi RKL:n toimitusjohtajan Hannu Järveläisen johdolla vuoden parhaaksi työmaaksi jälleen allianssitoteutuksen. Kyseessä oli YIT:n allianssimallilla rakentama Naantalin voimalaitos. Kyseessä oli ensimmäinen teollisuuslaitos, jota rakennettiin allianssimallilla. Raatiin kuuluivat A-Rakennuttajien toimitusjohtaja Juhani Karhu, Indepron toimitusjohtaja Matti Kruus, TTY:n rakentamistalouden tutkimuspäällikkö Juha-Matti Junnonen, avin työsuojelutarkastaja Jukka Hietavirta ja free-toimittajat Vesa Tompuri ja Arto Rautiainen.

Hannu Leinonen toppuuttelee allianssi-intoa

Destian toimitusjohtaja Hannu Leinosen mukaan allianssityyppiset yhteistoimintaurakkamuodot ovat parannus nykykäytäntöön, mutta allianssin käytössä oleva mekaniikka ei näytä tällä hetkellä asioita eteenpäin vievältä. Aikaa kuluu ja valintaprosessi vaatii aivan liikaa panoksia eivätkä sen valintaperusteetkaan tue sisällöllistä osaamista

”On fiksua, että pyritään yhdessä hakemaan teknisiä ratkaisuja. Allianssin tapaan, muttei niin raskaalla konseptilla. Tarvitsemme toteutusmalleja, joissa urakoitsijat muodostaisivat tiimejä, joissa suunnittelijatkin ovat mukana. Tällöin tarjouksiin löytyisi ratkaisuja, joissa on kombinoitu niin käytännön kuin teoreettinenkin osaaminen. Se on teollista optimointia.”

Nykyisin käytössä oleviin hankintamuotoihin Hannu Leinonen toivoisi tilaajilta ainakin osassa kohteita enemmän uskallusta. Parannusta toisi toteuttajien kilpailuttaminen vapaammilla sisällöillä.

Leinonen toivoo, että tilaajat uskaltaisivat laajemmin kysyä tarjouksia määrittämällä vain lopputuotteen laadulliset ominaisuudet. Kertomalla, mikä ja millainen sen pitää olla. Tässä hän on samoilla linjoilla Veli-Pekka Saarnivaaran jo 1980-luvulla esittämien ajatusten kanssa.

”Mitähän me saataisiinkaan syntymään! Kyllä tuottavuuden kehittämisessä avain on edelleenkin, että rakennuttaja antaa kilpailun tapahtua vapaammin osaamispohjaisesti eikä valmiiden ratkaisujen hintakilpailutuksella. Silloin syntyisi erilaisia ratkaisuja ja vaihtoehtoisia toteutusmalleja.”

Hän korostaa, ettei eteneminen tapahdu yhdessä projektissa, vaan osaamispohjaista kilpailuttamista on jatkettava riittävän pitkäjänteisesti. Jopa kymmenen vuoden putkessa! Vain siten syntyy toteuttajille intressi oman osaamisensa ja kilpailuetujensa kehittämiseen.

Infraurakoinnissa urakoitsijan omat kehittämismahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

”Kun kilpailuympäristö on liki kokonaan hintakilpailu-urakointia, niin yhteisen toimintatavan synnyttäminen ja sen kautta tuottavuuden kehittäminen on liki mahdotonta. Yhteistyö perustuu vain kohdekohtaiseen hintaan ja on yhden projektin mittaista. On perin harvinaista, että jollakin on niin vahva näkemys ja uskallus, että lähtee yhteistyötä viemään kumppanuuden suuntaan ja hakemaan kilpailuetua yhteistyön harjaantumisen kautta.”

Puhdas hintakilpailu ei ole Leinosen mukaan hyvä ratkaisu kuin ihan pelkistetyissä kohteissa, sillä parametrit, joilla kilpaillaan ovat aika kapeat. Niissä haetaan vain suoritustehokkuutta, ei lisäarvoa. Rakentamisessa pitäisi hänen mielestään kilpailla lisäarvon tuottamisella.

”Uskon ystäväni leikkimielellä tekemään yleiseen, tosin tarkoituksellisen kärjistettyyn, analyysiin ruotsalaisen ja suomalaisen mentaliteetin eroista.  Hänen mukaansa Suomessa on sellainen mentaliteetti, että ”halvin hinta voittaa aina”. Ruotsalaiset taas lähtevät siitä, että ”kokonaistaloudellisesti edullisin voittaa aina”, eli pitää saada lisäarvoa. Ruotsalaiset kilpailuttavat sisällöllä ja saavat rahalla paljon enemmän aikaiseksi. Me puuhaamme osa-optimoinnilla.”

Mestarit ovat työmaiden toimitusjohtajia

Rakennustyömaita on jo yli sadan vuoden ajan johtaneet rakennusmestarit. He olivat vielä pitkälle 1960-luvulle saakka taustaltaan työmiehiä, jotka olivat kaksi tai kolme vuotta kestäneessä teknisessä koulussa hankkineet itselleen rakennusteknikon tutkinnon. Käytännön nimikkeenä oli rakennusmestari, tehtävästä riippuen nuorempi tai vanhempi mestari tai koko työmaan vetäjä eli vastaava mestari.

Rakennusmestarien Keskusliiton RKL:n entisen toimitusjohtajan Ari Angervuoren mukaan hyvällä mestarilla on kersantin sotilasarvo ja keskitason todistus. ”Priimukset ja ylioppilaat eivät työmaalla viihdy.”

Vastaavan mestarin yläpuolella on työpäällikkö, jolla saattaa olla useita työmaita johdettavanaan. Viime vuosisadalla työpäällikkö oli koulutukseltaan mestari tai insinööri, mutta tänään usein diplomi-insinöörikin.

Tyytyväisiä pomoja

TKK:n tutkimuksessa selvisi vuonna 1992, että työpäälliköt ovat juuri sillä oksalla johon ovat aina halunneetkin. Heillä oli vähiten halukkuutta vaihtaa ammattia. Vastaavat mestaritkin olivat pääosin tyytyväisiä.

Vastaavan mestarin vaatimukset tuntuvat kuitenkin jopa lähes mahdottomilta täyttää. Työpäälliköiden mielestä hänen pitäisi olla työmaan kuningas, jolla on ehdoton auktoriteetti. Hänen pitäisi kuitenkin kuunnella ammattimiehiä, sillä heiltä saa arvokasta tietoa. Liiallista veljeilyä työmiesten kanssa ei katsottu kuitenkaan hyvällä. Työvirheistä pitäisi uskaltaa huomauttaa nykyistä enemmän, mutta työntekijät eivät saisi kuitenkaan kokea mestaria niskaan hengittäväksi piiskuriksi, koska tehokas työilmapiiri ei kestä kyttää työmaalla.

Työmaiden ongelmat johtuvat työpäälliköiden mukaan harvemmin mestarista vaan useimmiten työmiehistä. Varsinkin Helsingin seudun työntekijäaineista luonnehdittiin vaikeaksi ainakin 90-luvulla.

Ammattimiehet osasivat arvostaa hyvää mestaria ja seurasivat usein häntä uudelle työmaalle.

”Työmaalla näkee hyvin kuka on ohjaksissa. Toisella kaikki on paikallaan ja töitä tasaisesti, toisella puuttuu aina jotain ja viikolla seisotaan tumput suorana.”

Nuorille mestareille ei arvostusta liiennyt. Miesten mielestä nuoria on liian helppo viilata linssiin.

”Aloitteleva mestari työmaalla, se on kuin sonni katselis rautatietä, ei se mitään siitä ymmärrä.”

Nuoret mestarit ovatkin tavallaan kuin puun ja kuoren välissä. Arvosta ei tule sen paremmin alhaalta kuin ylhäältäkään muuten kuin kokemuksen tuoman auktoriteetin kautta. Monille nuo paineet ovat liian kovat, mikä johtaa helposti haluun vaihtaa tehtäviä. Sama tyytymättömyys on koskenut työmaainsinöörejäkin.

Mestarit olivat työnantajia tai heidän edustajiaan

Vielä 1960-luvulle saakka jopa yrityksen toimitusjohtaja saattoi olla mestari, usein itse yrityksensä perustanut.

”Maamme rakennusliikkeet ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta syntyneet rakennusmestarien toimesta. Syynä lienee se, että rakennusmestari ei koe putoavansa yhtä korkealta kuin insinööri epäonnistumisen sattuessa”, arveli Rakennusmestarien Keskusliiton toimitusjohtaja Armas Linnamaa vuonna 1975.

Silloin jopa 80 prosenttia rakennusliikkeistä oli rakennusmestareiden perustamia. Muutos oli kuitenkin tapahtumassa, sillä insinöörit olivat 1970-luvulla ottamassa vallan rakennusliikkeissä eivätkä mestaripohjaiset rakennusliikkeet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pärjänneet suurissa, pääomia vaativissa aluerakennushankkeissa.

Muutos näkyi työmaillakin. Vuonna 1975 rakennusmestari valmistui 23-vuotiaana, kun 1960-luvulla valmistumisikä oli 30 vuotta.

Rakennusmestareita oli tuolloin 14 000, joista Rakennusmestariliittoon kuului 11 000. Osa mestareista oli siirtynyt muihin tehtäviin, mutta silti järjestäytymisaste oli nykypäivään verrattuna korkea. Jäsenistön keski-ikä oli hieman yli 30 vuotta, kun se tänään on noin 60 vuotta.

Rakennusmestariyhdistysten ukkoutuminen huolestutti mestareita jo vuonna 1983. Mestarien asemaa uhkasi myös rakennusinsinöörien yhä suurempi asettautuminen työmaille tehtäviin, joita mestarit aiemmin tekivät.

Kokeneista vastaavista mestareista oli huutava pula jo 1980-luvulla. Rakennusteollisuusliiton entisen toimitusjohtajan Matti Loukolan mielestä yksi syy tähän oli se, että vain puolet valmistuvista mestareista astui rakennusyritysten palvelukseen.

Vastaavan mestarin keskipalkka oli vuonna 1984 reilut 8000 markkaa kuukaudessa huippupalkkojen ollessa 15 000 markan luokkaa. Rakennusteknisten ammattiliiton RAL:n selvityksen mukaan 35 prosenttia työmiehistä tienasi kuitenkin enemmän kuin keskivertomestari.

Mestareiden palkka-asioita hoitamaan oli vuonna 1946 perustettu Yksityistoimialojen rakennusmestariyhdistys YRL. Se toimi aluksi Rakennusmestariliiton sisällä. Kuntien ja valtion palveluksessa olevat mestarit olivat jo perustaneet oman etujärjestönsä ja työnantajamestareillakin oli oma mestariyhdistys. Liiton sisällä oli siten neljä eri järjestöä, jotka edustivat työmarkkinakenttää.

YRL asetti omat alarajat jäsenilleen, millä ehdoilla töitä tehdään, ja palkkaukseen tuli vaativuustasoryhmittely.

YRL:n ja sen seuraajan Rakennusteknisten ammattiliiton RAL:n entinen toimitusjohtaja Esa Koukkari  muistelee vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan ”RAL se oli minun rattoni ja työni”, että 1960-luvulla mestareita pidettiin työnantajan edustajina. Tämä näkyi muun muassa siinä, että he olivat työmaallakin pukeutuneina pikkutakkiin, tosin usein jo tahriintuneeseen, ja solmioon.

”Vastaavat mestarit samaistuivat työnantajaan ja he saivat erilaisia pohjarahoja, kun työmaat valmistuivat.”

Vastaavien mestareiden palkkataso oli hyvä, mutta nuoremmat mestarit olivat tyytymättömiä.

Mestarit lakkoilivat

Koska työmiehet olivat saaneet palkkojansa ylös työehtosopimusten avulla, alettiin sellaisia kaivata mestareillekin. Teollisuuden puolella oli jo saatu hyviä kokemuksia sopimusjärjestelmästä, joissa oli palkkakehitys mukana. Rakennusalan työnjohtajat alkoivat siksi jäädä palkkauksessa jälkeen teollisuudesta.

”Oli paine saada kollektiiviset sopimukset mestareille”, Koukkari sanoo. Ratkaisevat käännepiste oli hänen mukaansa vuoden 1971 lakko, joka järjestettiin UKK-sopimuksen takia.

Mestareille lakko oli Koukkarin mukaan hirveän vaikea asia hyväksyä. Lakon jälkimainingeissa YRL siirtyi STTK:n jäsenliitoksi. Moni mestari vastusti ajatusta, mutta STTK:n johtaja Jorma Reini sai käännettyä heidän päänsä.

RKL:n johdossa todettiin, että työmarkkina-asioita ei voi enää käsitellä liiton hallituksessa, kuten siihen saakka oli tehty. Työmarkkinatoiminta irtautui silloin RKL:stä. Lopullinen irtiotto RKL:stä tapahtui vuonna 1987, kun YRI muutti nimensä Rakennusteknisten ammattiliitoksi.

Mestarit lakkoilivat ulkomailla

Kovimmat työtaistelut Koukkari kävi ulkomailla, ensin Kostamuksessa, sitten Tallinnassa ja Moskovassa.

Kostamuksessa kyse oli siitä, että tekniset toimihenkilöt olivat tyytymättömiä päivärahojensa tasoon. He halusivat, että ne olisivat ulkomailla korkeammat kuin kotimaassa. Neuvotteluja vauhditettiin hakusaarrolla. Päivärahoihin saatiinkin korotus, mutta verottaja puuttui tähän laittamalla osan päivärahasta verolliseksi. Päivärahoista alettiin viritellä jopa lakkoa vuonna 1978, mikä sai valtavasti julkisuutta. Painostus auttoi ja verottaja taipui.

Tämä voitto antoi mestareille niin paljon intoa, että uusi lakkovaroitus annettiin vuonna 1983. Se johti kaksi viikkoa kestäneeseen lakkoon. Nyt kyse oli rajanpintalisästä. Lakkoilleet kirvesmiehetkin kävivät kehumassa Esa Koukkaria. ”Olet sinä Esa eri mies, ja onhan se ennenkuulumatonta, jos saat rakennusmestaritkin lakkoilemaan.”

Vaikka Kostamuksesta tulikin jättivoitot suomalaisyrityksille, oli työnantajan edustaja, Puolimatkan tuleva toimitusjohtaja Markku Markkola huolissaan siitä, mikä vaikutus palkkojen jatkuvalla vedätyksellä olisi myöhempien projektien kannattavuuteen.

”Minun pitää nyt teitä taas muistuttaa seurannaisvaikutuksista. Jos tällaiset palkankorotukset hyväksytään, niin kyllä nämä työmaat loppuvat varsin lyhyeen. Rajaprojektit ovat sentään useille henkilöstöryhmille merkittävä työllistäjä. Myös ansiot ovat vähintään kohtuullisia”, hän sanoi.

”Tallinnassa mestarit menivät lakkoon, kun työnantaja meni yksipuolisesti muuttamaan sopimukset. YIT:n Metropolin työmaalla Moskovassa oli samat ongelmat. Monet työmiehet tienasivat paremmin kuin mestarit eivätkä mestarit voineet tätä hyväksyä”, Koukkari kertoo.

Metropolista tuli YIT:n historian tappiollisin työ, mutta mestarit olivat tyytyväisiä Koukkarin neuvottelemiin palkankorotuksiin. Kaikille tuli ensin 500 markan yleiskorotus ja sitten toinen 500 markkaa kuoppakorotuksena. Päivärahoissa muutettiin ruplien ja markkojen suhdetta niin, että sitä kautta tuli lisää 300 markkaa.

Iloa ei kestänyt pitkään. Jo samana vuonna 1989  kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen ihmetteli Neuvostoliittoon suuntautuneen projektiviennin järkevyyttä. ”Korkeamman kustannustason maasta viedään fyysistä rakentamista matalamman kustannustason maahan. Tämä ei voi jatkua.”

Ei se jatkunutkaan vaan Suomea hyödyttänyt clearing-kauppa kaatui jo ennen kuin Neuvostoliitto.

RAL:n tie järjestönä loppui, kun se vuonna 2001 liittyi toimihenkilöunioniin eli nykyisen PRO:n edeltäjään. Rakentajia edustaa siellä epävirallinen PRO Rakentajat -yhdistys. Rakennustyömaiden työnjohtajia liitossa on noin 5000, tuoteteollisuuden työnjohtajia tuhat ja talotekniikan työnjohtajia 1500.

Teknikkokoulutus loppui, mestarikoulutus alkoi

Rakennusteknikkokoulutus käynnistyi Suomessa vuonna 1878. Tuo ”rakennusmestareita” tuottanut koulutus päättyi, kun opetusministeriö päätti vuonna 1996 lopettaa teknikkokoulutuksen.

”Teknikkokoulutuksen lopettaminen oli karkea virhe”,  Esa Koukkari sanoo nyt tuosta 1990-luvun koulutusuudistuksesta.

Hän sanoo, että silloin jopa rakennusalan mestarijärjestöissä kuviteltiin, että tuotantoinsinöörillä olisi teknikoita paremmat mahdollisuudet johtaa yhä vaativammiksi tulleita työmaita. Samalla ajatuksena oli nostaa teknikoiden status julkisen sektrorin palkkauksessa insinöörien tasolle.

Jo vuonna 1983 RKL vaati rakennusmestarien koulutuksen pidentämistä nelivuotiseksi. Sen mielestä rakennusmestarien ja -insinöörien koulutuksen sijaan tuli saada vain yksi teknillinen opisto, jossa toinen linja valmistaisi suunnittelu- ja toinen toteuttamistehtäviin.

”Rakennusmestarien kolmivuotinen teknikon koulutus on korvattava nelivuotisella tuotantoinsinöörin koulutuksella”, vaati RKL:n liittohallitus kesäkuussa 1992.

Osa rakennusalan järjestöjohtajista oli silloin jo liittänyt käyntikorttiinsa insinöörin tittelin. Sen mahdollista eurooppalainen insinöörirekisteri, johon hyväksyttiin myös suomalainen teknikko. Euroinsinöörin titteliä alkoivat käyttää muun muassa RAL:n toimitusjohtaja Esa Koukkari, RKL:n toimitusjohtaja Ari Angervuori ja RKL:n puheenjohtaja Raimo Joronen.

Aluksi RKL ajoi sitä, että rakennusmestari olisi uusille tuotantoinsinööreille myönnettävä kunnianimi muutaman vuoden koulutuksen jälkeen. Pian tavoitteeksi vaihtui kuitenkin insinööritasoinen rakennusmestarikoulutus ensin teknillisissä opistoissa ja sitten uusissa ammattikorkeakouluissa.

Ammattikorkeakouluissa käynnistyikin rakennusmestari-AMK -koulutus. Se oli pituudeltaan ja vaatimuksiltaan insinööritasoinen, mikä aiheutti ongelmia teoreettisuutensa vuoksi käytännönläheisistä tehtävistä kiinnostuneille opiskelijoille.

Vuonna 1999 RKL oli jo huolissaan rakennusmestari-AMK koulutuksen heikosta suosiosta. 250 aloituspaikasta täytettiin vain 160. Insinööripuolen tuotantopainotteinen koulutus veti paremmin. Koulutus loppui kokonaan, kun mestarilinjan suorittaneet vaativat itselleen insinöörin tutkintoa. Sen he myös saivat.

Lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen koulutus käynnistyi uudelleen vuonna 2007. Samalla sen sisältöä oli muokattu käytännönläheisemmäksi. Rakentamisen suhdanteet olivat kääntyneet jo niin hyviksi, että mestarilinja alkoi kiinnostaa nuoria. Mestarikoulutuksen katkos näkyi kuitenkin 2010-luvulla työnjohtajapulana, kun eläkkeelle siirtyneiden mestareiden tilalle ei ollutkaan tulossa kokenutta porukkaa vaan untuvikkoja koulun penkiltä.

Tulevaisuuden rakennusliike – tehdäkö itse vai ostaa muilta

Rakennusliikkeen rooli on muuttunut moneen kertaan vuosikymmenten aikana. Välillä on haluttu tehdä kaikki itse ja välillä on korostunut halu pitää oma organisaatio pienenä ja ketteränä sopeutumaan suhdanteiden vaihteluihin. 2010-luvulla on kiihtynyt into hankintojen kansainvälistämiseen. Halvinta hintaa on haettu hyvinkin kaukaa. Kilpailukyvyn parantamiseen on haettu keinoja myös ”vanhasta” lean-ajattelusta.

Omista työmiehistä on rakennusmiesten ulkomaalaistumisen ja projektinjohtourakoinnin suosion myötä luovuttu lähes kokonaan. Uudellamaalla talonrakennusalan yrityksillä oman työvoiman osuus oli vuonna 2016 enää 14 prosenttia.

Ulkomaalaisia rakentajia Suomessa on noin 20 000, kun suurimmillaan luku oli lähes 30 000. Varsinkin monet virolaiset ovat työskennelleet Suomessa niin pitkään, että he ovat jo suomalaistuneet. Ulkomaisen työvoiman osuus on selvästi suurin aliurakointiyrityksissä.

Integraation suosio vaihtelee

Rakennuslehden haastattelemilla entisillä ja nykyisillä yritysjohtajilla on kullakin omat visionsa huomisen rakentamisen varalle. Rakennusliikkeiden integraatio tuoteteollisuuden ja erikoisurakoitsijoiden suuntaan on asia, joka jakaa mielipiteitä.

Välillä rakennusliikkeet ovat halunneet pitää kokonaisuuden omissa näpeissään. Korkeasuhdanteessa tämä on tuonut hyvää tulosta. Välillä ne ovat halunneet ostaa mahdollisimman paljon ulkoa, sillä matalasuhdanteessa sopeutustoimet ovat silloin paljon helpommat.

1990-luvun lamaan saakka monella rakennusliikkeellä oli omaa teollisuutta ja Puolimatkalla jopa oma suunnittelutoimisto ja LVI-urakointiyritys. 1990-luvulla rakenteet hajosivat, mutta sitten niin YIT, Lemminkäinen kuin Hartelakin ostivat LVI-urakointiyriyksiä kuvitellen ehkä saavansa siitä synergiaetuja toimintaansa. 2010-luvulla rakenteet ovat taas purkautuneet.

SRV oli ensimmäinen joka jo 1980-luvulla päätti pärjätä ilman omia työmiehiä. Se on saanut mallilleen paljon seuraajia, mutta ainakin Lehto ja Consti luottavat oman tekemisen ja omien työmiesten tuovan kilpailuetua. Lehto haluaa pitää lähes koko kokonaisuuden tilaelementtivalmistusta myöten omassa hallinnassaan.

Rakennusliike Reponen ja Lapti hakevat kilpailuetua erikoistumalla puukerrostalorakentamisen osaajiksi. Suurin etu tulee tonttien saamisen kautta, sillä puurakentamisen tonteista on osin poliittisista syistä ylitarjontaa kysyntään nähden. Niin moni iso rakennusliike on tehnyt tappioita puukerrostalorakentamisen kokeiluillaan, että ne pitäytyvät mieluiten siinä tuotantantotavassa, jonka hallitsevat parhaiten.

Tilaelementeissäkö taas tulevaisuus?

Parman entinen toimitusjohtaja Hannu Martikainen on pitkällä urallaan nähnyt moneen otteeseen, kuinka varsinkin tilaelementeistä on odotettu läpimurtoa rakentamisessa. Suuria odotuksia ovat seuranneet suuret pettymykset. Yksikään iso rakennusliike ei ole saanut pientalojen tilaelementtituotannosta kannattavaa liiketoimintaa, vaikka sitä ovat vuoron perään yrittäneet niin Perusyhtymä, YIT, Haka, Puolimatka ja SRV:kin.

Aulis Saarisen rakennusliike käytti betonisia tilaelementtejä jo 1970-luvulla. Tämä AUSA-järjestelmä oli Martikaisen mukaan sinänsä fiksu, mutta varsin jäykkä, ja markkinaa ei syntynyt riittävästi. Irakiin Saarinen sai tehtyä pitkää sarjaa, mutta pienen yrityksen voimat ehtyivät nopeasti.

Tekesin vahvasti tukema Neapo kertoi suurella mediarummutuksella mullistavansa tilaelementeillä rakentamisen. Seurauksena oli konkurssi vuonna 2013. Tänään vuorossa on Lehto, jonka talousohjattu rakentamismalli on saanut paljon kehuja.

Martikainen kertoo, että kun hän siirtyi vuonna 1990 Parman toimitusjohtajaksi, tilaelementtien kysyntä sai vauhtia laivanrakennuksen kylpyhuonetoimituksina. Niissä sarjat olivat huimia.

”Ensi tutustumiseni laivahytteihin oli karu. Tulessani Forssaan rohkeat myyntimiehet olivat myymässä Italiaan kolmeen risteilijään kaikki hytit ja kylpyhuoneet, ja vielä asennettuina – Triestessä. Yhteensä 3000 yksikköä oli aiheuttaa vakavat toimitusvaikeudet, koska resurssit Forssassa ja telakalla eivät olleet riittäviä. Ja mikä ikävintä, myynnissä hintavalvonta oli pettänyt pahasti. Loppu hyvin, voisi sanoa, ja laivateollisuus oli saanut vahvan vientireferenssi, vaikkakin kalliilla”.

Tilaelementtirakentamisen kannattavuuden ehtona on selkeä tuotanto ja sitä syntyi hotellikohteissa, joissa tilaaja pystyi määrittämään tuotteen ennakkoon.

”Kotilainen-tuotemerkillä tehdyissä omakotitaloissa jätettiin asukkaiden valintamahdollisuudet suhteellisen vähäisiksi ja ne olisi pitänyt saada huomattavan aikaisessa vaiheessa ennen toimitusta. Kerrostaloiksi emme tilaelementtejä ajatelleet, vaikka joku tarjous jätettiinkin vientikohteissa”.

”Kylpyhuone-elementeille riitti kysyntää asuntotuotantoon. Hotelleihin ja myös Puolimatkan omassa gryndituotannossa, jossa pystyimme tekemään sarjaa rajoittamalla valintamahdollisuuksia. Asiakas otti tai jätti ottamatta, mutta kaikki meni kaupaksi – ja hyvin.”

Tilaelementtejä rasitti kuitenkin hintakilpailussa paikallarakentamista vastaan verotuskäytäntö. Koska arvonlisäveroa ei maksettu työmaatöistä, toisin kuin kokoaan tehdasvalmisteista, syntyi perinteisesti tehdyille omakotirakennuksille merkittävä kilpailuetu.

Lisäksi virolaisten työntekijöiden invaasio 2000-luvun alussa Suomeen alensi työmaakustannuksia selvästi. Lopputuloksena oli tilaelementtirakentamisen hiipuminen.

Hannu Martikaisen mukaan rakennusliikkeiden mahdollisuuksiin olla mukana laajasti tuoteteollisuudessa vaikuttaa se, että pääurakoitsijan pääomia ei voi sitoa pitkäjänteiseen teolliseen tuotantoon, sen vaatimiin laitoksiin ja varastoon.

”Rakennusliikkeillä on nykyään rahat sidottu tontteihin, useiksi vuosiksi, mutta ennen rakennuskelpoisia tontteja syntyi puolessa vuodessa. Siksi vähän ihmettelenkin, että Lehto pärjää kisassa. Sarjan syntymiseen auttaa heitä se, että tilaelementtejä ei tarvitsisi käyttää vain omassa tuotannossa vaan urakoissakin. Tosin niiden toteutuksessa taidetaan muuttaa rakenteet omiksi. Tehdasteollisuuden edut saadaan silloin hyödynnettyä”.

Suuntaus, jossa myydään ratkaisuja, on Martikaisenkin mielestä tulevaisuuden kilpailuvaltti.

”Rakennusliikkeidenkin tulisi myydä lopputuotetta, jolloin pitää olla nykyistä paremmat yhteydet loppukäyttäjiin. Ja sen lisäksi myös rakennustuoteteollisuuteen, jotta terveelliset ja turvalliset ratkaisut löydetään kustannustehokkaasti.”

Hannu Leinonen pohtii integraation hyötyjä

Hannu Leinonen pitää ikuisuuskysymyksenä sitä, kannattaako rakennusliikkeen toimintaa laajentaa erikoisurakointiin ja tuoteteollisuuteen.

 

”YIT:n toimiminen tuoteteollisuudessa (mm. teräsrakentaminen) ja laajeneminen talotekniikkaan olivat käsittääkseni enemmänkin konsernin liiketoimintaportfoliokysymyksiä kuin sisäisen palveluketjun syventämistä, vaikka sitäkin siinä paikoin syntyi”, YIT:nkin toimitusjohtajana muutaman vuoden työskennellyt Leinonen sanoo.

”Jos pääurakoitsijana otat omaan konserniin osatuottajia, siis erikoisurakoitsijoita tai tuoteteollisuuden toimijoita, laajennat arvoketjua. Ja järkeähän siinä on silloin, kun pystyt vaikuttamaan lopputuotteen ratkaisuihin ja vakioimaan niitä. Silloin voit viedä spesiaaliosaamistasi ja tarkoin harkittuja ratkaisuja suunnitelmiin ja sitä kautta toteutukseen. Näin saa tiimin vakioitettua ja edistettyä rakentamisen teollistamista”,

Kun kuitenkin valtaosa rakennushankkeista on valmiilla suunnitelmilla tapahtuvaa hintakilpailu-urakointia, tähän ei päästä. Nykymenettely sotiikin Leinosen mielestä arvoketjun laajentamista vastaan.

”Kun osatuottaja on pääurakoitsijan omistuksessa, siltä sulkeutuu monesti kaikkien muiden kilpailijoiden markkinat. Ja markkinat,  jonne voit myydä palvelujasi, jää hyvin kapeaksi. Omien yksiköiden käyttöä haittaa myös erittäin vahva projektikohtainen tulospalkitseminen. Rakentavaan ja kehittävään yhteistyöhön on vaikea päästä.  Jos volyymit taataan, seurauksena on ajan oloon tekemisen veltostuminen ja toisinpäin on aina epäilys sisäisen palveluntuottajan saamasta paremmasta katteesta.”

Leinonen sanoo, että osatuottajista aina löytyy joku kilpailija, joka tuikkaa väliin ihan vaan aiheuttaakseen säröjä sisäiseen yhteistyöhön. Hintakilpailussa on organisaation kurinalaisuutta vaikea säilyttää ja niinpä periaatetta yhteenpelaamisesta harvoin kunnioitetaan.

”Materiaalitoimittajat ovat hyvin taitavia rikkomaan konsernien sisäistä sopua, jos heille annetaan siihen mahdollisuus. Toisaalta on niinkin, että jos pitää tuosta sisältäostopakon periaatteesta hammasta purren kiinni, niin koko toiminta happanee sisältäpäin. Töitä pidetään taattuna hommana ja kilpailukyky menee sen siliän tien”.

Lehto Group on mennyt vastavirtaa vastaan tässä integraatioasiassa, ja Leinonen pitääkin yrityksen saavutuksia hyvinä.

”Niin kauan kuin Lehdolla on koko arvoketju ohjauksessaan, teollinen lähestymistapa toimii ja tehot näyttävät huimilta. Mutta tämä onnistuu vain, jos keskittyy gryndityyppiseen, kaavoituksen ja muiden ominaisuuksien osalta vapaamman vaatimussisällön kohteisiin.  Tällöin pääsee vakioituun selkeään tuotantoon, jota itse pystyy ohjaamaan ja speksaamaan. Lehdollakin näyttää fokuksessa olevan hallit, suurmyymälät, koulut, varastot, viipaletalot.

Mauri Niemi kannattaa kilpailua

Mauri Niemi, joka työskenteli Hakassa sekä elementtiteollisuuden että urakoinnin johtotehtävissä näkee yhä, että urakoitsija saisi hyötyä omasta tuoteteollisuudesta. Erikoisurakoitsijoiden hän antaisi hoitaa tiettyjä osia asuntotuotannossa.

”Urakoinnin tuottavuus on alhainen. Pitäisikin kilpailla ratkaisuilla, jos halutaan tuottavuushyppyä. Etsiä, mikä on asiakkaalle oikea, hyvä ratkaisu. Ei saisi olla liikaa sidonnaisuutta materiaalikohtaiseen ratkaisuun, vaan pitäisi löytää ratkaisu ongelmaan käyttämällä sopivimpia ratkaisuja, jotta saadaan paras mahdollinen tuote.”

Niemi on silti myös hintakilpailun puolestapuhuja.

”Olisi käytettävä hintakilpailua, jossa tietyt laatukriteerit ja elinkaariominaisuudet on määritetty ennakkoon. Jos hintakilpailu unohdetaan, mennään väärään suuntaan.”

Miten tuottavuus saadaan nousuun?

Väitöskirjaansa rakennustyön tuottavuuteen vaikuttavista tekijöistä viimeistelevä Anssi Koskenvesa Mittaviiva oy:stä harmittelee, että rakennushankkeiden läpimenon kokonaisaika ei vuosikymmenien aikana ole lyhentynyt odotusten mukaisesti.

”Itse asiassa etenemistä ei ole juuri lainkaan. Yksi siihen vahvasti vaikuttava tekijä on suunnittelun ohjaaminen. Ennen rakennustyöhön ryhdyttiin paljon paremmilla, valmiimmilla kuvilla.”

Riippumatta siitä, onko nykytilaan sitten syynä suunnittelupalkkioiden tinkiminen vai urakkamuodot, ongelmat lähtevät usein suunnitelmista.

”Jos suunnittelijoilla ei ole lähtötietoja, ei kuviakaan synny.  Ja jos urakoitsijat eivät saa suunnitelmia sovitusti eivätkä aliurakoitsijat voi luottaa mestojen olevan valmiit oman urakan aloittamiselle, varaudutaan puskureilla. Hukkaa ja venttatunteja syntyy. Niistä venyneet kokonaisajat pitkälti aiheutuvat.”

Suunnittelun johtamisen ammattitaito on hänen mukaansa heikentynyt, ja tulos on nähtävissä työmaiden etenemisessä. Urakoissa ei yhteistoiminta urakoitsijoiden ja suunnittelijoiden välillä ei toimi kuten sen pitäisi, eikä suunnittelijoiden välinen lupausten pitäminenkään tahdo aina onnistua.

”Jos esimerkiksi suunnittelusta vastaava rakennuttaja ei hoida tehtäväänsä intressien yhteensovittajana, korostuu vastakkainasettelu. Apuun on huudettu yhteistoimintaurakkamuotoja, ja esimerkiksi allianssi on saanut pelastavan enkelin maineen. Kyllä kaikkien hankintamuotojen tulee perustua yhteistyöhön, ja siinä rakennuttaja on avainasemassa. Se on rakennushankkeen onnistumisen edellytys.”

Työurakoita ei enää osata teettää

Työmaan koneellistaminen on edennyt voimalla viime vuosikymmeninä ja nopeuttanut kaikkia osasuorituksia, mutta kokonaisuudessa tulos ei näy. Osasuoritukset eivät etene jouhevasti. Firan kameraseurana esimerkiksi osoitti, että kylpyhuoneremontissa 80 prosentista työajasta, kylpyhuoneessa ei tapahdu mitään.

”Vain yksittäistä työtehtävää ja –menetelmää kehittämällä ei päästä asian ytimeen. Toimintatapojakin pitäisi muuttaa. Tavoitteena tulee olla töiden yhteensovittaminen yhteistyössä siten, että jokainen myös vastaa omasta osuudestaan kokonaisuudessa kokonaisuuden ehdoilla”, arvioi Koskenvesa.

Aliurakointiasteen kasvaminen on lisännyt pääurakoitsijoiden tuotannonohjauksen ongelmia. Oletus on, että aliurakoitsijoiden työnjohto johtaa töitä. Monin paikoin on kuitenkin käynyt niin, että pääurakoitsijan työnjohdolta vaaditaan aliurakan osalta enemmän ”johtamista”, eikä siitä aiheutuvia lisäkustannuksia oteta kustannusvertailuissa huomioon.

”Tosin rakennusliikkeiden omillekaan miehille ei osata enää rakentaa työurakoita ja heidän sitouttaminen tavoitteisiin on hankalaa, kun työurakoiden hinnoittelu koetaan vaikeaksi. Niinpä töitä tehdään tai teetetään myös aliurakoiden sisällä usein tuntitöinä. Syyksi sanotaan työnjärjestelyjä. Ei ole mestaa tai suunnitelmia.”

Omilla ratkaisuilla tehoja

Tuotantoprosessia on muuttanut valmisosa-asteen kasvaminen, jolloin työnsiirtäminen tehtaaseen näyttää nostavan kokonaistuottavuutta työnjaon muuttuessa.

”Tilaelementtejä tuodaan taas työmaille parin vuosikymmenen tauon jälkeen. Se vaikuttaa rakentamiseen merkittävästi. Sekä työnjaon, aikataulujen että laadun suhteen. Moduulirakentamiseen liittyy koko prosessin kehittäminen.”

”Nyt löytyy rakennusliikkeitä, jotka tarjoavat kokonaisuuden halvemmalla, jos saavat rakentaa omilla suunnitelmillaan. Niissä tilaelementeillä on vahva rooli. Yritys ei edes suostu tekemään kohteita rakennuttajan kuvilla”, Koskenvesa kommentoi uutta Lehdon mallia.

Perustekemisessä Koskenvesa ei näe eroja, mutta detaljit ovat harkittuja. ”Siis rakennuttajan tarpeita ja toiveita vastaavat rakenteet, mutta omalla tekniikalla.”

RATU paljasti heikon kehityksen

Rakennusalan tuottavuuden kehittämiseen liittyvien RATU-korttien tarina alkoi 1970-luvulla. Silloin keskityttiin uudisrakentamisen tutkimiseen ja korjausrakentamisen kortit tulivat työn alle 80-luvulla.

”Kun kymmenen vuotta sitten uudelleen aloitettiin korjausrakentamisen työkorttien uusiminen, paneuduin aluksi vanhoihin tutkimustuloksiin. Ihmettelin korjausrakentamisen alhaisia tavoitteita, mutta syykin selvisi. Mittaukset oli tehty ns. omien miesten töistä. Tosiasiassa korjausrakentamisessa huomattavasti aiempaa kovempiin työsaavutuksiin vaikutti paitsi urakalla tekeminen myös korjausrakentamisen määrän kasvu ja erikoistuminen.”, Koskenvesa kertoo hymähtäen.

Hän analysoi pari vuotta sitten sitä, miten RATU-tavoitteet ovat vuosien kuluessa muuttuneet. Vaikka koneellistaminen ja työmenetelmät ovat edistyneet, on uudisrakentamisessa kehityksen hitaus yllättänyt hänet. Muutokset parin vuosikymmenen kuluessa nykypäivään verrattuna ovat vähäisiä.

Eniten työn tuottavuuteen on vaikuttanut RATU-tietojen valossa 1990-luvun alun lama, kun aliurakointiaste kasvoi ja työryhmät tulivat ammattimies ja rakennusmies työnjaon tilalle.

TES-urakkahintojen kankeus esteenä

Usein kehitystä hidastavaksi tekijäksi mainitut työehtosopimusten taulukkopalkat ovat Koskenvesasta ajautuneet eroon tosielämästä. Hänen tekemänsä laskelmat RATU-korttien työmäärillä ja tessien antamilla hinnoilla johtavat huimiin eroihin palkkatasossa eri työnimikkeiden kesken ja ovat omalta osaltaan syynä urakkahinnoittelun vaikeuksiin.

”Eräissä aiemmin paljon teetetyissä työurakoissa tuntipalkat nousevat tosi korkeiksi, ja hommat jäävät teettämättä. Näin ainakin kun jälkikäteen työnjohdolle tulee olo tulleensa huijatuksi. Uutta työurakkaa ei silloin sovita. Rakentamisen muuttuessa myös TES-urakkahintoja pitäisi voida myös alentaa, ei vain nostaa. Toistaiseksi sellainen ei ole onnistunut.”

Kannattavuutta nakertaa miesten erikoistuminen ja ”töiden valikoiminen”. Pari vuosikymmentä sitten asiaan pyrittiin puuttumaan monitoimityökunnilla, mutta ne ovat lähes hävinneet työmailta. Nyt pääurakoitsijoiden muutamat omat miehet hoitavat sekalaiset hommat työkuntayrittäjien keskellä alta pois.

Vastapainoksi ja myönteisenä esimerkkinä työmaiden kehittymisestä Koskenvesa ottaa työturvallisuuden ja riskienhallinnan nopean kehittymisen.

”Asenteiden muutos on fakta. Molemmin puolin, sekä työnantajissa että –tekijöissä. Työturvallisuudessa on ammattiyhdistysliikkeen aseesta siirrytty ihmisestä huolehtimiseen ja  kokonaisvaltaiseen haluun pitää terveinä kaikki. Muutos alkoi 15 vuotta sitten muutaman yrityksen päätöksistä. Kärjessä olivat mm. Skanska ja SRV. Ja pian siihen rintamaan liittyivät kaikki, myös tuoteteollisuuden puolelta”, Koskenvesa sanoo.

Lean-ajattelu palasi rakentamiseen

Rakennusteollisuus esitteli vuonna 1994 projektin ”Hoikka toiminta rakennusteollisuudessa”. Siinä oli kiteytetty lean-mallin soveltamista rakentamiseen.

Hoikan toiminnan keskeinen ajatus oli yrityksen keskittyminen vain siihen toimintaan, joka tuottaa asiakkaalle lisäarvoa. Malliyrityksenä Euroopassa oli ABB, jolle tuo malli oli tarkoittanut tuottavuuden parantumista, puolta lyhyempiä läpimenoaikoja ja tulosten jatkuvaa parantumista.

1990-luvun lamavuosina ”hoikka rakentaminen” ei lyönyt itseään läpi, joten 2010-luvulla samaa on ajettu nyt alkuperäisen lean-nimen alla. Tekniikan tohtori Juha Salminen Constista on ollut yksi innokkaimmista leanin saarnamiehistä.

Salminen arvioi, että 1990-luvulta alkanut tapa myydä kaikki työt ulos ja ketjuttaa edelleen on tullut tiensä päähän. Hankintahinnoista tinkimällä ei saada enää säästöjä ja tehoja irti, kun kaikki käyttävät samoja urakoitsijoita ja itse tuotannon ohjaamisen ydin, työnsuunnittelu ja johtaminen, on muuttunut kaupanteoksi ja sopimustekniikaksi.

”Nyt on käynnissä terveellinen muutos jossa nostetaan tuotannonohjauksen perusosaaminen kunniaan ja siitä tuossa lean-intoilussa on paljolti kyse.”

Toteutusmuodoilla on hänen mukaansa selvä kytkös rakentamisen tuottavuuden ja tehokkuuden kehittämiseen.

”Rakentamistahan pidetään tuottavuudeltaan kehnona ja julkisuudessa toistuvat väitteet, että kehitystä ei olisi tapahtunut vuosikymmeniin. Vaikka tämä ei täysin pidä paikkansa, koska rakennustuote on muuttunut hyvin paljon kompleksisemmaksi samana aikana ja määrällinen tuottavuus ei silti ole ainakaan pudonnut, on totta, että potentiaalia olisi tuottavuuden parantamiseen nykyistä enemmän.”

Nykyinen rakennustuotannon tuotannonohjauksen metodiikka on peräisin 90 –luvulta, jolloin luotiin aikataulusuunnittelun, tehtävänohjauksen ja laadunvarmistuksen periaatteet, jotka ovat lähes muuttumattomina käytössä edelleen, vaikka niiden soveltamiseen onkin matkan varrella kehitetty uusia ja kehittyneempiä aikatauluohjelmien ja dokumentinhallinnan järjestelmiä jne.

Aikataulusuunnittelun tarkin taso on perinteisesti viikkosuunnittelu, jossa tehtäviä suunnitellaan päiväkohtaisesti.

Vaikka paikka-aikakaavion ajatuksena on tahdistaa tehtävät etenemään peräkanaa ilman suuria väliaikoja, työmaan suunnittelun tarkkuudessa on Salmisen mukaan paljon parantamisen varaa verrattuna teollisuuden tuotantolinjaan, jossa mennään minuutti- tai sekuntitason tarkkuudessa.

”Rakennustyömaan vallitsevana ohjausperiaatteena on edelleen se, että työmaalla on riittävästi ”mestaa” seuraaville työvaiheille ja työntekijöiden odotusaika, ”ventta” minimoidaan.

Tätä resurssipohjaisen tuotannonohjauksen periaatetta on alettu kiistää ja soveltaa lean-taustaista virtaukseen perustuvaa tuotantosysteemiä. Siinä tyhjä mesta tunnistetaankin ylimääräiseksi varastoksi, yhdeksi hukan lajiksi, ja korkeimmaksi periaatteeksi nostetaan jatkuvan jalostumisen tapahtuminen avoimissa työkohteissa.

Tämä vaatii merkittävästi tarkempaa tuotannonsuunnittelua ja sen hyväksymistä, että jatkuvan virtauksen palvelemisessa tulee välillä myös odotusaikoja. Niitä tosin on vanhassakin tuotantosysteemissä, mutta se piiloutuu erilaiseen turhaan touhuamiseen kuten työkohteiden vaihtoihin, työkalujen hakemiseen ja muuhun tehottomuuteen.”

Yhteenveto menneestä ja arvio tulevaisuudesta

Rakennustyömailla tapahtunut kehitys näkyy parhaiten työmaiden yleisilmeessä. Työmaat ovat koneellistuneet ja siistiytyneet ja samalla työmiesten määrä on laskenut. Työturvallisuudessa parannus on ollut huimin. Henkilökohtaisten suojavälineiden määrä on kasvanut ja niiden käytöstä ei tingitä.

Laadun ja tuottavuuden kehitys ovat keränneet eniten kritiikkiä, mutta samalla on syytä muistaa, että tuotteena esimerkiksi asuinkerrostalo on aivan toinen kuin 50 vuotta sitten. Rakenteet eivät ehkä ole samalla tavalla ikuiset kuin sata vuotta sitten rakennetuissa taloissa, mutta LVI-tekniikan ja muun varustetason määrä on moninkertaistunut. Onko ihminen jo jäämässä monimutkaisen säätötekniikan armoille?

Rakennusmiehen ja mestarin työ ei ole olennaisesti muuttunut, mutta heidän välisensä joskus hyvin jännitteinenkin komentosuhde on muuttunut työtoveruudeksi. Isona haasteena on, mikä jää suomalaisen nuoren rooliksi yhä monikansallisemmilla rakennustyömailla.

Jännitteet ovat vähentyneet myös tilaajan ja urakoitsijan välillä uusien toteutusmuotojen myötä. Niiden tuoma konsulttien ja juristien määrän kasvu kauhistuttaa kuitenkin monia. Rakentamisessa ollaan totuttu luottamaan miehen sanaan ja kättä päälle -sopimuksiin, joten luottamuksen pitäisi voida syntyä vähemmälläkin valvonnalla.

Asiakasta ei koeta rakennustyömaalla enää välttämättömäksi pahaksi, joka pyörii jaloissa ja häiritsee kysymyksillään mestaria. Monille työmaille on palkattu asiakaspalveluinsinöörejä, jotka sujuvasanaisina ja hyväkäytöksinä osaavat pitää asiakkaat, kuten asunnonostajat tyytyväisinä. Monesti tämä työ on todettu luontevimmin sopivan naisinsinööreille, koska asiakkaissakin ne lopulliset päättäjät ovat naisia.

Rakennustyömailla naisten tulo on tuonut paitsi iloa myös kitkaa miehiseksi miellettyyn työmaaympäristöön. Kun 2000-luvun alussa tein kriittisen kolumin siitä, miksi työmaatoimistojen seinillä roikkuu edelleen alastomia naisenkuvia, niin palaute oli varsin torjuva. Muutosta on kuitenkin tapahtunut ja nyt asunnonostaja uskaltaa pistäytyä toimistossa vaikka lapsensa kanssa pelkäämättä nolostumista.

Rakennusliikkeetkin ovat muutospaineissa, mistä kertoo se, että alalle on tullut paljon keskisuuria rakennusliikkeitä haastamaan alan jättiläisiä omilla joustavilla ja asiakasta ja kuluttajaa kosiskelevilla malleillaan. Vuoden 2009 kriisi muutti markkinat perusteellisesti ja toi tullessaan asuntosijoitusrahastot ja tonttirahastot, jotka molemmat vähensivät taseen ja suurten pääomien merkitystä asuntogryndauksessa. Tilaa tuli samalla nopeille ja ketterille toimijoille, jotka hyödyntävät esimerkiksi moduulirakentamisen mahdollisuuksia.

Armas Puolimatkan jo 1960-luvulla esittämät teollistamisajatukset ovat pitkälti toteutuneet. Nyt tarvittaisiin samanlaista visionääristä näkemystä siihen, mitä rakennusliikkeen kannattaa tehdä itse ja mitä sen kannattaa ostaa erikoistuneilta toimittajilta. Uudet asuntorakentamisen konseptit kertovat siitä, että perinteiseksi mielletty alakin kehittyy jatkuvasti.

Digitalisaatio näkyy jo rakentamisessa, mutta mullistaako se sitä samalla tavalla kuin internet on mullistanut jo monen muun toimialan? Mestarin valtavasti kasvanutta paperityön ja dokumentoinnin määrää digitalisoinnin soisi ainakin helpottavan.

Moderni rakennusteknikka syntyi jo 1800-luvulla

Rakentaminen on yksi maailman vanhimmista ammateista. Kehitysharppaukset ovat siksi olleet varsin maltilliset eikä sellaisia ole odotettavissa tulevaisuudessakaan.

Tampereen teknillisen yliopiston betonitekniikan professori Ralf Lindberg kiteytti asian vuonna 2014 pitämässään luennossa seuraavasti:

”Rakennustekniikka kehittyi 1800 luvulla. Kaikki päämateriaalit, tuotantotavat ja suunnittelumenetelmät keksittiin tuolloin. Tekniikan huiman edistymisen myötä kaikki on kehittynyt, mutta ratkaisevaa uutta ei ole löydetty. Tämä on hyvä muistaa.

Viimeisen 10 vuoden aikana tietotekniikka on mahdollistanut suunnittelun tehostumisen ja monien uusien sovellusten kehittämisen rakentamiseen, esimerkiksi automaation kautta. Tietokone ei ole aina oikeassa. BIM auttaa kustannusten arviointia ja markkinointia, ei juurikaan itse rakentamista.

Laatu on kaikesta huolimatta parantunut, vaikka haasteet ovat olleet suuret.

Rakentamisen ohjausjärjestelmä on kehittynyt suunnattomalla vauhdilla, mikä merkitsee kokonaisuuden hallinnan vaikeutta.”

Lindberg piti rakentamisen suurimpana muutoksia tuovana voimana EU:ta, joka tuottaa valtavan määrän määräyksiä ja ohjeita. Kansallinen päätäntävalta ja niin sanottu terveen järjen käyttö on tullut yhä vaikeammaksi.

”Rakentajat tarvitsevat yksinkertaisia, selkeitä ja ymmärrettäviä sääntöjä, jotta laatu voisi toteutua. Jos eurooppalaiselle normitukselle ei kyetä tekemään merkittäviä yksinkertaistuksia, koko projektista tulee olemaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Sama riski liittyy parhaillaan jatkuvasti uudistuviin energiatehokkuusohjeisiin.

Rakentaminen on monien eri osa-alueiden yhdistämistä toimivaksi kokonaisuudeksi. Vaikeus liittyy siihen, että osa-alueita tulee koko ajan lisää ja vanhat tulevat monimutkaisemmiksi.”

Lindbergin mukaan rakentaminen tehostuu, tuottavuus paranee, kiire lisääntyy ja kilpailu kiristyy myös seuraavan 10 vuoden ajan, niin kuin on tehnyt jo yli 2000 vuotta.

”Olisi hyvä, jos lopultakin osaisimme keskittyä oleelliseen. Siitä voisi olla hyötyä kiihtyvällä tahdilla monimutkaistuvassa maailmassa.”

Keskustelu artikkelista: 4 kommenttia

  • Heikki Närhi

    Kiitos näistä historia katsauksista! Niistä saa hyvän kuvan rakennusalan menneestä ajasta, joka osaltaan vaikuttaa nykyisinkiin.

    Vastaa
  • Kiitos hienosta läpileikkauksesta. Omalta näkökannalta tuntui niin tutulta, niin tutulta. Olen ollut leikissä mukana viimeiset 30 vuotta aluksi rakentajan, tekun jälkeen suunnittelijan ja urakoitsijan rooleissa. Muutos on ollut huima ja matkalle riittäisi paljon kerrottavaa josta oleellinen kiteytettynä artikkeliin. Viela kerran kiitos.

    Vastaa
  • Kiitos! Tosi hienoa saada lukea tämä historia läpi!

    Vastaa
  • Kiitos hienosta alan 50 vuoden kehitystä kuvaavasta artikkelista numeroissa xxx. Minua lämmitti erityisesti kuvaus siitä, miten alan työturvallisuus on noussut maailman kärkikaartiin. Viime vuosina paljon ulkomailla työskennelleenä ja myös tilastoja tutkineena tiedän, että näin on. Tutkimukseni antavat vahvan todistuksen siitä, että artikkelissa esiin nostetut TR-mittarin käyttöönotto ja turvallisuuskilpailu nostivat kehityksen laukkaan.

    Juha Salminen kuvaa hyvin TR mittarin kehitysprosessia ja mukana vaikuttaneita ihmisiä. Olin oppinut idean yksinkertaisesta prosenttimittarista Työterveyslaitoksella TUTTAVA -järjestysohjelmasta. Siinä mittari räätälöitiin aina aluekohtaisesti. Se ei ollut käytännöllistä rakennustyömaalla, jossa mittaria olisi pitänyt päivittää aina työn edetessä. Halusin kehittää yksikertaisen yhdelle sivulle mahtuvan mittarin, joka huomioi keskeisimmät tapaturmavaarat ja jota voi sellaisenaan käyttää millä tahansa työmaalla. Useat pitivät tavoitetta tuolloin mahdottomana, kun työmaat ovat niin erilaisia. Markku Marjamäki työsuojelupiiristä ja Hakan silloinen johtaja Mauri Niemi näyttivät vihreää valoa ja kehitystyö saatiin käyntiin.

    Mittarilla oli myös vastustajansa, yksi heistä silloinen esimiehen ja TUTTAVA-järjestysohjelman isä Jorma Saari. Hän kutsui minut huoneeseensa ja ilmoitti että TR-mittarin kehittäminen Rakennus-Tuttavan rinnalla hämmentää alan yrityksiä ja se pitäisi lopettaa. En suostunut hanketta keskeyttämään, mikä ilmeisesti oli keskeinen syy välirikkoomme.

    Vastaa

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia