Vähemmän uusia rakennushankkeita?

Kun tähtäämme kohti kiinteistö- ja rakennusalan kestävää tulevaisuutta, herää kysymys: miksi olemme valmiita panostamaan kymmeniä miljoonia euroja uusiin hankkeisiin, kun samalla laiminlyömme olemassa olevaa kiinteistökantaamme?

Rakennuskannan hiilijalanjäljen pienentämisessä suurin potentiaali on olemassa olevassa kiinteistömassassa. Tuntuu kuitenkin, että uusien rakennusten ympäristövaikutuksista puhutaan paljon enemmän. Ympäristöministeriön mukaan maapallon luonnonvaroista noin 50 prosenttia käytetään rakennuksissa ja rakentamisessa, ja rakennussektori tuottaa globaalisti noin 35 prosenttia kasvihuonepäästöistä ja 30 prosenttia jätteestä.

Uudet rakennushankkeet valtaavat luonnollisesti lehtien otsikot, ovathan ne toki hienoja, näkyviä ja kuuluvia hankkeita. Hyvin ylläpidetyille kiinteistöille ei tahdo löytyä palstatilaa. Ylläpidon budjetit ja suunnitelmallisuus jäävät yleensä kauas taakse minkä tahansa rakennushankkeen budjetista. Siinä missä rakennushankkeen ympärillä pyörii kymmeniä, jos ei satoja ihmisiä värikkäissä työasuissaan, kipuillaan ylläpidon parissa lähes poikkeuksetta alimiehityksellä.

Toivoisin, että rakennusten ylläpidossa ja elinkaaren suunnittelussa hilattaisiin kunnolla rimaa ylös: tavoitellun eliniän pitäisi olla nykyisen noin 50 vuoden sijaan ainakin puolet pidempi – onpa kuultu jo yksittäisistä hankkeista, joilla tavoitellaan 150 vuoden elinkaarta.

Ylläpidon ammattilaisena näen aivan liian usein, että ensin tehdään merkittäviäkin hankkeita, mutta niiden ylläpito jätetään minimibudjetille. Rakennuksen tekniikka jää kokonaan optimoimatta, jolloin olosuhteet ja energiatehokkuus ovat jotain ihan muuta kuin on suunniteltu.

Mitä järkeä on viimeisen päälle suunnitella paperilla ja mielikuvissa huippumoderni rakennus, kun sille ei anneta mahdollisuutta toimia kunnolla ja asetetut ympäristövastuullisuus- ja energiatehokkuustavoitteet jäävät haaveiksi?

Ei ole missään tapauksessa ympäristön tai rahan käytön kannalta järkevää, että laitetaan miljoonia euroja rakennushankkeeseen ja heti sen valmistuttua jätetään pytinki pärjäilemään tontilleen. Näin monesta miljoonahankkeesta tulee liian pian ongelmapesäkkeitä ja pahimmillaan 20–30 vuoden päästä purkutyömaita.

Puutteellinen tieto ja hajanainen ylläpito lyhentävät merkittävästi miljoonaomaisuuden elinkaarta, ja näiden ongelmien kanssa kipuillaan ylläpidon parissa päivittäin. On hyvä muistaa, että vaikka ylläpitoon laittaisi parhaat mahdolliset resurssit, se ei koskaan maksa yhtä paljon kuin kokonaan uuden rakentaminen.

Kun ylläpitoon satsataan enemmän rahaa ja aikaa, vältetään osaamattomuudesta, passiivisuudesta ja suoranaisesta huolimattomuudesta johtuvat isot korjaukset ja niiden kustannukset. Hyvällä ylläpidolla voitaisiin pidentää rakennusten ikää merkittävästi ja näin uusia, ympäristöä rasittavia rakennushankkeita tarvittaisiin vähemmän.