Vetymurtumariski tiedettiin, mutta ei tiedostettu

Tietoa kirjoittajasta Jussi Mattila
Toimitusjohtaja, Betoniteollisuus ry Rakenteiden elinkaaritekniikan dosentti, TTY
Kaikki kirjoittajan kirjoitukset

Rakennuslehden numerossa 37 (21.11.) kerrottiin Kangasvuoren vesitornin sortumisen taustalla olleista tekijöistä. Jutussa todettiin, että tärkein syy sortumiseen oli tornissa käytetyn jänneteräksen alttius vetykorroosiolle. Näinkin voi toki perustellusti todeta, mutta toisaalta asiaan liittyy myös muita näkökohtia.

Säiliön alareunaa kiersi neljä päällekkäistä jänneteräsnippua, joiden vaurioituminen oli ratkaiseva syy säiliön sortumiseen. Jänneteräsniput olivat identtisiä, kukin injektoituna omassa suojaputkessaan. Tutkintaselostuksen mukaan (vetykorroosion johdosta) katkenneita jänteitä oli ylimmässä nipussa 40 prosenttia, toiseksi ylimmäisessä 27 prosenttia ja toiseksi alimmaisessa nipussa 5 prosenttia. Alimmaisessa nipussa vaurioita ei havaittu ollenkaan. Miksi näin oli, vaikka kaikki jänteet olivat samaa materiaalia ja injektoitu samalla tavalla?

Syy lienee kohtuullisen selvä. Ylin punosnippu oli saanut eniten rakenteen sisään valumaan päässyttä sadevettä. Siksi korroosiovaurioita oli siinä eniten. Alin punos oli kauimpana vuotokohdasta ja pysynyt siten kuivimpana ja turvassa korroosiolta. Elementtisaumathan olivat vuotaneet suoraan päällekkäisten punosnippujen yläpuolelle.

Rakennuslehden mukaan elementtien kittisaumoissa oli havaittu vuotokohtia jo yli kymmenen vuotta sitten. Niihin ei ollut kuitenkaan puututtu, koska ei ollut tiedostettu niiden turmiollisuutta. Tämän pohjalta voinee todeta myös yhtä perustellusti, että tärkein syy sortumiseen oli rakenteen puutteellinen kunnossapito. Näyttää selvältä, että ilman saumojen vesivuotoa vetykorroosio-ongelmaa ei olisi syntynyt.

Mitä tulee jutussa mainittuun huonoon tiedonkulkuun rakennusalalla, itseäni jäi mietityttämään, kenen tulisi olla vastuussa tiedonkulusta esimerkkinä vaikkapa juuri tämä tapaus. Käytetyn jännemenetelmän oli kehittänyt Saksan suurin rakennusliike Philipp Holzmann AG, ja sitä käytti myös Züblin. Jännelanka oli Kruppin valmistamaa. Taustalla eivät siis olleet mitkään helppoheikit. Lisäksi vetykorroosioherkkyys vaihteli suuresti saman teräslaadun eri valmistuserien välillä, kuten Asko Sarja kirjoitti Rakennustekniikka-lehdessä.

Myönnän, että entisenä alan tutkijana tunnen piston sydämessäni. Olen ollut 90-luvulla mukana tilaisuuksissa, joissa olivat esillä myös saksalaiset vetykorroosiotapaukset. Olisiko minun pitänyt ryhtyä selvittämään, onko riskialttiita teräksiä käytetty Suomessa?

Kenen pitäisi ylipäätään seurata eri maissa julkaistavaa tietoa eri rakennusmateriaaleista käytön myötä paljastuvista ominaisuuksista? Kenen pitäisi selvittää, onko ja missä näitä materiaaleja käytetty? Kenen pitäisi tiedottaa asianosaisia, ketkä he sitten eri aikoina ja eri toteutusmuodoilla tehdyissä rakennuksissa ja rakenteissa sitten ovatkaan?

Tiedonkulkuasian tekee tässä tapauksessa hieman erikoiseksi se, että kiinteistönomistajille olisi pitänyt viedä viestiä ennen kaikkea siitä, että pitävät rakenteidensa kosteusteknisen toiminnan kunnossa. Mutta niinhän kiinteistönomistajien pitäisi tehdä muutoinkin.

Tätä artikkelia ei ole kommentoitu

0 vastausta artikkeliin “Vetymurtumariski tiedettiin, mutta ei tiedostettu”

Jätä kommentti