Kansalliskirjastoa eli entistä yliopiston kirjaston rakennusta ei ole kertaakaan rakennuksen lähes 200-vuotisessa historiassa kunnostettu yhtä mittavasti ja monipuolisesti kuin nyt. Ensi vuonna valmistuvalla työmaalla on onnistuttu sovittamaan suojelu ja konservointi yhteen olosuhde- ja aikatauluhallinnan sekä eri aikakausien rakenteiden ja niiden korjaamisen kanssa.
Vuosina 1840–1845 vaiheittain valmistunut Kansalliskirjaston vanhin osa on Carl Ludwig Engelin viimeisiä suunnittelutöitä. Vuonna 1907 otettiin käyttöön Gustav Nyströmin suunnittelema kirjaston Rotunda-osa.
Kirjasto on Senaatintorin komeimpiin kuuluva rakennus, jonka alkuperäinen ilme on neljän aikaisemman peruskorjauksen jälkeenkin enimmäkseen säilynyt.
Arkkitehtitoimisto Okulus laati kirjastosta rakennushistoriallisen selvityksen, joka on toiminut restaurointityön tärkeänä apuvälineenä.
”Hankkeen keskeisiä tavoitteita on ollut kirjaston interiöörien tunnelman säilyttäminen. Restauroinnissa ei ole pyritty kohti alkuperäistä asua, vaan lähes 200-vuotisen historian säilyttämiseen osana rakennuksen kokemista”, arkkitehti Kati Winterhalter Okuluksesta kertoo.
Helsingin yliopisto valitsi alusta lähtien Museoviraston tukeman toteutuslinjan, jonka mukaan tämä vuonna 2005 suojeltu rakennus sisätiloineen korjataan kaikkine kerroksellisine piirteineen. Ratkaisut on tehty pääsuunnittelijan, LPR-Arkkitehdeissä työskentelevän arkkitehti Pauno Narjuksen johdolla.
Hän kertoo, että toiminnalliset suunnitteluratkaisut on tehty tiiviissä yhteistyössä käyttäjien ja yliopiston kanssa. Rakennuksen pääsisäänkäynti haluttiin pitää ennallaan sen esteellisyydestä huolimatta, jotta alkuperäinen, Engelin suunnittelema tilasarja olisi aktiivisessa roolissa kirjastoon saavuttaessa. Uusi vaateaula ja yleisöwc-tilat sijoittuvat kellarin alustatiloihin. Rotundan puolella on esteetön sisäänkäynti ja lisäksi rakennus varustetaan kahdella uudella hissillä. Pääsalit toimivat edelleen kirjaostotiloina kunnostettavine kirjahyllyineen ja uusine lukupöytineen.
Tavoitebudjetoitu projektinjohtourakka
”Valitsimme sekä suunnittelijat että urakoitsijat neuvottelumenettelyllä. Yhteistyöstä NCC:n vastaavan mestarin Matti Huotarisen kanssa meillä oli hyviä kokemuksia jo Eläinmuseon ja Observatorion peruskorjaushankkeista”, Helsingin yliopiston kiinteistöjohtaja Teppo Salmikivi toteaa.
Matti Huotarinen on toiminut arvokohteiden korjaajana vuodesta 1999 lähtien. Hän korostaa työmaanaikaisen yhteensovittamisen sujuvuutta korjauskohteissa. Ilman oikeaan osunutta urakkamuotoa, tavoitebudjetoitua projektinjohtourakkaa, ei aikataulussa ja kustannuksissa pysyminen olisi hänen mielestään onnistunut. NCC:llä on kiinteä palkkio, joten se ei pääse tienaamaan lisä- ja muutostöillä, joita tällaisessa hankkeessa aina tulee esiin.
”Kun yllättäen paljastuu konservoitava yksityiskohta, on aivan olennaista, että päätökset konservoinnin, suojelun ja rakennetekniikan asiantuntijoiden kesken saadaan syntymään mahdollisimman sujuvasti. Urakoitsijan näkökulmasta kyse on myös siitä, että keskimäärin 70 rakennusammattimiehelle on kyettävä järjestämään tehokasta tekemistä mahdollisimman yhtäjaksoisesti”, Huotarinen sanoo.
”Töiden onnistuminen ei olisi ollut mahdollista ilman käynnistämistä edeltänyttä selvitysvaihetta, jonka aikana tarkentuivat tekotavat, kustannukset ja aikataulut”, NCC:n korjausrakentamisyksikön johtaja Vesa Ahlroos sanoo.
Isot halkeamat seinissä
Työmaa sisältää poikkeuksellisen suuren määrän yksityiskohtia, joiden ratkaisemisessa on pitänyt sovittaa yhteen sekä teknisiä että arkkitehtonisia ja suojeluun liittyviä näkökohtia.
”Konstruktöörikään ei ole voinut turvautua normaaliin insinööriajatteluun laskelmineen ja mitoituskuvineen. Pikemminkin on pitänyt hyödyntää historiatietoa ja pyrkiä käyttämään maalaisjärkeä haettaessa ratkaisuja”, Idea-Structura Oy:n rakennesuunnittelija Pentti Aho sanoo.
Aho kertoo joutuneensa ratkaisemaan monta rakenneteknistä yksityiskohtaa sen perusteella, mitä kyseisen kohdan aiemmasta kunnosta on tiedetty. Koko kohteen vaativimpana osana hän pitää keskimmäisen salin yläpuolelle kohoavaa kupolia, joka aikanaan oli vahvistettu rakennetta koossapitävin teräsvantein. Uudessa ratkaisussa teräsvanteita täydennettiin hiilikuituvanteilla.
”Kupolin ympärysmitta on 40 metriä, millä matkalla teräksen lämpöliike on jo niin suuri, että vanteen toimivuus ei ole kaikissa olosuhteissa hyvä. Hiilikuitu on vähäisemmän lämpöliikkeensä ja kiinnitystapansa takia luotettavampi ratkaisu. Kaiken kaikkiaan konstruktöörin näkökulmasta keskeinen tehtävä on huolehtia siitä, että vanhojen tiilisten, pääasiassa puristuskaarina toimivien rakenteiden varmuustaso saadaan uskottavalle tasolle. Tämä kaikki on sovitettava suojelunäkökohtiin – kaikkea ei voi purkaa ja rakentaa uudelleen ”, Aho toteaa.
Hän kertoo yllättyneensä joissakin kohdin vanhojen maalikerrosten alta löytyneiden halkeamien suuresta leveydestä. Tapaus tapaukselta on pitänyt miettiä, milloin on syytä ryhtyä vahvistamaan rakennetta, milloin taas on voitu hyväksyä vanha epätäydellisyys. Samalla maalauksia on jouduttu varjelemaan lisäpurkamisten tuomilta vaurioilta.
Positiivinen yllätys oli, että maalausten pinnassa ollut hiushalkeamien verkko osoittautui vain liaksi, joka häipyi pestessä.
”On ilmeistä, että jotkut vanhan rakennuksen rakennetekniset puutteet, jotka tietyllä tavalla kuuluvat rakennuksen historiaan, ovat peräisin jo rakennusaikana työmaalla tehdyistä ratkaisuista. Osasta on saatu selvyys, kiitos Kati Winterhalterin rakennushistoriallisten selvitysten. Esimerkiksi lukusalit ja keskusaula on varustettu rakennetta koossa pitävin vetotangoin varsin pian valmistumisensa jälkeen”, Aho toteaa.
Valtavasti konservoitavaa
Konservointitöitä on tehnyt työmaalla kymmenestä kolmeenkymmeneen ammattitaitoista konservaattoria. Pääosa heistä on Suomesta. Ainoastaan kirjahyllyjen kunnostusurakoitsija tulee Virosta. Koska konservaattoreiden työtä ei juurikaan voi hoputtaa, on ainoa keino töiden jouduttamiseksi ollut palkata tarvittaessa lisää konservoijia.
Kati Winterhalter mainitsee tärkeiksi konservoitavista osakokonaisuuksista kirjaston kolmen kupolisalin sekä kipsimarmoripylväiden ja lehterilattioiden entisöinnin.
”Kipsimarmoripylväät ovat perusrakenteeltaan puuta, joka on säilynyt pääosin hyvässä kunnossa. Konservointityön onnistumisen lähtökohta on riittävän laaja, urakkaa edeltävä mallityö, jonka avulla kunkin pinnan alkuperäiset materiaalit ja työtavat sekä uudemmat korjausvaiheet opitaan tuntemaan.”
Tekniikkaa ja turvallisutta
Yksi työmaan ansioita työmaakilpailussa menestymisenkin kannalta on, että vanhaan yhdistetään menestyksellisesti uutta. Talotekniikan modernisoinnin suunnittelussa on käytetty tietomallinnusta, jotta eliminoidaan lvis-reittien törmäykset. Niiden kustannus- ja aikatauluvaikutukset olisivat tällaisessa kohteessa suuremmat kuin tavanomaisessa ja helpommassa kohteessa.
Niin tekniikalla, rakennussuojelulla kuin myös turvallisuudella on Kansalliskirjastossa yksi yhteinen nimittäjä: olosuhteiden hallinta. Pöly ei saa päästä haittaamaan konservointia. Siksi esimerkiksi lattioiden purkamiset tehtiin alipaineistetussa tilassa ja konservointitilat oli suljettu omille tasoilleen muusta työmaasta ja alipaineistettu.
Konservointia varten salien yläosat on erotettu pölytiiveillä työtasoilla. Sekä ylä-, että alapuoliset tilat on varustettu omilla työmaa-aikaisilla vakioilmastointi- ja ilmanvaihtolaitteilla.
IV-konehuoneet on hajautettu ullakolle ja kellariin. Osa talotekniikan reiteistä on sijoitettu kellarin lattian alle sijoitettuihin kanaaleihin. Kellarin louhinta toteutetaan räjähtämättömiä menetelmiä käyttäen.
Kosteuden ja lämpötilan on oltavat sellaiset, että rakennustaide ja rakenteet säilyvät kunnossa. Rakennekosteus on ollut kirjastossa ongelma aivan alusta asti. F.A. Sjöströmin johdolla 1880–1881 tehdyssä kattavassa peruskorjauksessa puiset lattiat purettiin kokonaan, kellaritilat holvattiin ja saleihin laskettiin paloturvalliseksi arvioitu asfalttimassalattia.
”Pitkän harkinnan jälkeen päädyttiin palauttamaan puu etelä- ja pohjoissalien lattiamateriaaliksi. Kulutuskestävyyden takia valittiin männyn asemesta tammi”, Kati Winterhalter kertoo.
Tilaaja valitsi alkuperäistä arkkitehtuuria ja alkuperäisiä työmenetelmiä ja materiaaleja vaalivan lähtökohdan. Tästä syystä tutkimusvaiheessa perehdyttiin niin julkisivujen suunnitteluhistoriaan ja arkkitehtuuriin kuin myös materiaaleihin, korjausvaiheisiin ja värihistoriaan.
Laasteihin mallia vanhoista
Keskeinen rooli vuonna 2010 käynnistyneessä tutkimusvaiheessa oli vanhoihin laasteihin erikoistuneella tohtori Thorborg von Konowilla. Hän kuoli pian hankkeen käynnistyttyä.
”Täsmälleen alkuperäisen kaltaisia laasteja ei voi valmistaa. Raaka-aineemme ovat erilaisia, mutta pyrkimys on saavuttaa yhteensopivuus alkuperäiseen. Von Konowin suunnittelemia vähäsementtisiä laasteja on hyödynnetty tässä hankkeessa menestyksellisesti. Aalto-yliopiston korjausrakentamisyksikössä on käynnistynyt tutkimusprojekti, jossa von Konowin elämäntyöhön pohjautuva tutkimus jatkuu”, Winterhalter kertoo.
Tätä artikkelia on kommentoitu kerran
Yksi vastaus artikkeliin “Kansalliskirjaston peruskorjaus on Vuoden Työmaa 2014”
Onnittelut hienosta työmaasta ja upeasta videosta.