Talous Rakentaminen Rakennuslehti 5 kommenttia

Lahjuksilla oli iso merkitys projektiviennissä

Suomalaiset projektiviejät toimivat maissa, joissa korruptiolla oli iso merkitys urakoiden saamisessa. Suomalaiset oppivat nopeasti maan tavat. Lahjuksia kirjattiin konsulttipalkkioiksi jopa Suomen Pankin luvalla. Presidentti Mauno Koivisto joutui puuttumaan liian räikeään lahjontaan.

Hakan kirjanpidon mukaan tiettyjen kenraaleiden Sveitsiin perustamalle Hranov Management AG -yhtiölle maksettiin konsulttipalkkioita Rossin sotilaskylän ”projektikuluina” 2,6 miljoonaa markkaa. Tositteista löytyi muitakin ”konsulttipalkkioita”. Kenraalien Foreign Trade Stoikalle oli maksettu 200 000 markkaa, puolustusministeriöön Juri Zolojeville 60 000 markkaa, A.L. Gutmanille ja J.R. Kozhuhivskille molemmille 134 000 markkaa sekä heidän kumppanilleen G. Tentlerille 267 000 markkaa.
Nämä faktat oli poiminut esiin Hakan konkurssipesän kirjanpidosta Esko Seppänen vuonna 1995 kirjoittamaansa kirjaan Punapääoman romahdus.

Projektivientiin liittyvästä korruptiosta kerrotaan myös YIT:n toimitusjohtajan Tauno Mäkisen julkaisemattomissa muistelmissa, Lemminkäisen historiikissa, Finn-Stroin toimitusjohtajan Risto Kangas-Ikkalan kirjassa Kohtalona Kostamus ja jonkin verran myös tällä viikolla ilmestyneessä RIL:n julkaisemassa kirjassa Rakentajat maailmalla. Se mitä kirjojen kansiin on kirjattu, on ehkä vain jäävuoren huippu. Lahjonnasta puhutaan lähes yhtä vähän kuin naiskauneuden merkityksestä hyvien suhteiden hoidossa.
Maassa maan tavalla

Projektiviennissä suomalaiset oppivat nopeasti, että jos kauppaa aikoi harjoittaa, oli omaksuttava periaate ”maassa maan tavalla”.
Yleinen insinööritoimisto YIT oli Suomen ensimmäinen projektiviejä jo 1950-luvulla. 1960-luvun alussa sen katseet kiinnittyivät öljyvaroista rikkaaseen Saudi-Arabiaan. Siellä oli käytettävä agenttia, joka otti noin viiden prosentin palkkion hankitusta hankkeesta.

Agentit kilpailivat keskenäänkin näistä rahakkaista sopimuksista. Tauno Mäkinen kertoi, että vuonna 1966 hän joutui karkean kiristyksen kohteeksi samalla, kun hänet leimattiin kommunistiksi, mikä ääri-islamilaisessa maassa oli pahin mahdollinen synti. YIT:ltä jopa peruttiin sen saama vesilaitoksen jatkourakka. Kiristäjänä oli salaisen poliisin päällikkö, sheikki, joka uhkasi heittää YIT:n miehiä vankilaan ellei hänelle makseta yli kahta miljoonaa markkaa. Ruotsalaiseen Siabiin kiristys oli jo tehonnut.
Palestiinalaisryhmä tarjoutui hoitamaan sheikin pois päiviltä 20 000 dollarin maksusta. Mäkinen varautui tekemään sen vaikka itse, jos neuvotteluista ei tulisi tulosta.
”Pyysin agenttiamme hankkimaan minulle automaattipistoolin ja lippaan täynnä ammuksia. Kun lähdin neuvotteluun, panin pistoolin taskuuni. Palestiinalaisryhmän avun olin peruuttanut, koska heidän ehtonsa oli tappaa kaikki huvilassa, jotta todistajia ei jäisi.”

Sheikki sai rahansa ja YIT työrauhan, mutta kahden vuoden kuluttua kiristysyritys toistui. Nyt Mäkinen ei enää maksanut vaan järjesti tapaamisen kuningas Feisalin kanssa. ”Tapaamisaika oli 15 minuuttia, mutta puhuimme tunnin, lähinnä talvi- ja jatkosodasta.”
Suomalaisten maine palautui, ja sheikki karkotettiin maasta.

Dikaattoreiden armeijoiden varustaja

Siellä missä isot öljytulot yhdistyivät tekniseen kehittymättömyyteen, oli suomalaisten parhaat tilaisuudet. Ensimmäinen asia, mistä äkkirikastunut valtionjohto tietenkin halusi huolehtia, oli armeijan pitäminen tyytyväisenä. Suomalaiset ovat tukeneet niin Iranin shaahin, Saudi-Arabian kuningashuoneen, Irakin Saddam Husseinin,  Libyan Muammar Gaddafin kuin Nigerian vallankaappaajien armeijoita rakentamalla varuskuntakaupunkeja, pommisuojia ja jopa asetehtaita. Venäjälle suomalaiset olivat valmiita rakentamaan varuskuntakaupunkeja jopa rajamme tuntumaan. Monien näiden hankkeiden saamiseen liittyi lahjuksia, joita ohjattiin kenraalien ja poliitikoiden taskuihin.
Nigeriassa lahjonta oli poikkeuksellisen räikeää, joskin pienimuotoista.
”Jokaiseen urakkaan liittyi joku välimies, joka velotti tietyn summan. Samalla tavalla menettelivät kaikki, joten se ei ollut sellaista lahjontaa, jolla olisi saanut jonkin edun verrattuna kilpailijoihin”, Perusyhtymän projektipäällikkö Jyrki Ipatti kertoo RIL:n kirjassa.

Perusyhtymä palkkasi Nigeriassa jopa paikallisen PR-henkilön opettamaan suomalaisille, miten lahjotaan ja millaisia välityspalkkioita maksetaan henkilöille, jotka järjestävät urakoita.
Nigeriassa oli vuonna 1975 tullut valtaan sotilasjuntta. Sen johtaja, kenraali Olusegun Obanjo tuli välikätensä kautta vähemmistöomistajaksi Perusyhtymä Nigeria Ltd:hen. Näillä suhteilla yritys rakensi 5000 asuntoa maa- ja ilmavoimille.
Voitelua Suomen Pankin luvalla

Perusyhtymälle Nigeria osoittautui oikean kumppanin valinnan ansiosta kultakaivokseksi. Lemminkäisellä kumppanin valinta kuitenkin epäonnistui. Tämä rakensi projektin rahoilla itselleen loistohuvilan ja ohjaili hankintoja sukulaisilleen niin, että lopulta rahaa ei enää riittänyt työmiesten ja tavarantoimittajien palkkoihin. Suomalaiset joutuivat pakenemaan maasta, etteivät olisi joutuneet työmaaparakin piirittäneen väkijoukon käsiin.

”Nigeriassa kaikki meni päin helvettiä”, Lemconin entinen toimitusjohtaja Matti Mantere muisteli vuotta 1978. Liberiasta yritys sai uuden startin, ja nyt osattiin jo kaupankäyntitavatkin. Vesihuoltoprojektin sopimuksen allekirjoituksen ehtona oli 50 000 dollarin ”konsulttipalkkion” maksaminen vesilaitoksen hallituksen puheenjohtajan tilille Royal Bank of Scotlandiin.

”Suomen Pankille oli ilmoitettava, minkälaisia maksuja ulkomailla maksettiin ja kenelle konsulttimaksuiksi naamioidut maksut menivät. Pankista annettiin sitten hyväksyntä: ilmoitettiin, että tämän ja tämän nimiselle ministerille menee tällaisesta urakasta näin iso komissio hänen omalle tililleen.”

Liberiassa komissiot riistäytyivät käsistä, kun vuoden 1990 sotilasvallankaappauksen nostamat uudet johtajat pyrkivät rikastumaan mahdollisimman nopeasti. Mantereen mukaan käteistä vaadittiin heti matkalaukullinen, jos aikoi saada työn.

Kekkosesta vientiprojektien tukija

YIT:n vientimenestyksestä kateelliset kilpailijat perustivat 1960-luvulla työyhteenliittymän Finnish Contractorsin Lähi-idän markkinoita varten. Kymmenen vuotta kestänyt toiminta osoittautui niin tappiolliseksi, että Polarin toimitusjohtaja Kauko Rastas totesi, että heidän on saatava urakka, jolla velat saataisiin maksettua pois. Sellaiseksi nähtiin Svetogorskin selluloosa- ja paperikombinaatin uudelleenrakentaminen. Sitä tarjoamaan perustettiin vuonna 1972 osin Finnish Contractorsin pohjalta Finn-Stroi. Mukaan tuli myös YIT.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen bilateraalikauppa oli suomalaisyritysten kesken nollasummapeliä, joten rakentajat tarvitsivat presidentin tukea päästäkseen muun teollisuuden keskenään jakamiin kiintiöihin kiinni. Kauko Rastas pääsi presidentin suosioon, ja hänen kauttaan idänkaupan mahtimieheksi ajan tavan mukaan kalastuksen kautta, kuten Kangas-Ikkala kertoo.

Kekkonen oli kavereinen puuhaamassa kalamajaa Iniön saariston Riskilään. Sille piti saada rakentaja, mutta julkisuudelta piilossa. Kekkonen kutsui lounaalle Rastaan, joka ymmärsi yskän ja rakensi tuon majan.

Hyviä suhteita pidettiin yllä järjestämällä presidentin seurueelle kala- ja metästysretkiä. 100 000 markkaa maksaneen Islannin-kalastusmatkan yksityiskoneella Rastas laittoi Finn-Stroin kirjanpitoon Kostamuksen neuvottelumatkana.

Presidentin hiihto- ja kalakavereihin kuului myös Perusyhtymän toimitusjohtaja Olavi Jaakkola, ja Kekkonen oli  yrityksessä myös harvinainen pienosakas.

Skanska maksettiin ulos Kostamuksesta

Svetogorskin jälkeen vuorossa oli Kostamuksen kaivoskaupungin rakentaminen. Nykyrahassa sen arvo oli noin kolme miljardia euroa, ja Kekkonen pani arvovaltansa peliin projektin saamiseksi.

Voimakkaassa nosteessa ollut Ahti Karjalainen sai junailtua Finn-Stroihin Perusyhtymän (entisen Pellonraivauksen) sekä pohjoissuomalaisia yrityksiä ja muita tukijoitansa, kuten Antti Aarnion omistaman Palkki-yhtiön. Idänkaupalla rikastuneet ns. punaiset vuorineuvokset tukivat myöhemmin Karjalaisen presidentinvaalikampanjaa.

Neuvostoliitto oli pyytänyt suomalaisten lisäksi myös Skanskalta tarjousta. Kuultuaan tästä Tauno Mäkinen johti neuvotteluja, joilla yritettiin saada Skanska  nostamaan hintaansa. Skanska vaati 270 miljoonaa, mutta tyytyi lopulta 27 miljoonan markan korvausta vastaan nostamaan tarjoushintaansa 1,5 miljardilla kruunulla. Se oli Mäkisen mukaan likimain sama, mikä oli lopulta projektin kate. Risto Kangas-Ikkala ja neuvotteluihin osallistunut Veikko Kauppila muistelivat Rakennuslehdessä, että Skanskalle olisi maksettu vain 7,5 tai 10 miljoonaa markkaa.

Lahjoja ja lahjuksia

Neuvostoliiton aikana rakentaminen vaati projektipäälliköltä hyvää viinapäätä.
”Laulu- ja puheidenpitotaito oli kunniassa. Pitkien maljapuheiden tuli aina saada onnellinen loppu, jotta oli syytä ottaa malja sen ja sen kunniaksi”, Rakveren lihanjalostuskombinaatin ja usean sotilaskyläurakan projektipäällikkö Markku Auvinen kertoi vuonna 2005 Rakennuslehdessä.

Lahjojen antaminen kuului Suomen ja Neuvostoliiton väliseen kulttuuriin niin kuin ne kuuluivat myös arabimaiden kaupankäyntiin. Lahjat olivat luonnollisesti eri asia kuin lahjukset.

Tiettyä pelisilmää projektipäälliköllä piti kuitenkin olla. Esimerkiksi jos  sotilaskylän mallihuoneessa oli kenraalia miellyttävät huonekalut, niin turha niitä oli raahata Suomeen takaisin.

”Varsinaista lahjontaakin esiintyi Neuvostoliiton projektikaupassa varsinkin sen loppupuolella. Käsitykseni mukaan Finn-Stroi ei sotkeutunut lahjoman käyttöön. Eräät osakasliikkeet ehkä moiseen typeryyteen sotkeutuivat. Tunnetuin julkisuuteenkin tullut tapaus oli ns. Olli Backmanin juttu, johon Perusyhtymä sotkeutui”, Mäkinen kirjoitti.

Backman oli idänkaupan konsultti, jolla oli Mäkisen mukaan kontakteja Venäjän sotilastiedustelupalveluun. Suomalaisrakentajat määrättiin maksamaan Neuvostoliiton sotilastiedustelupalvelulle miljoona markkaa.

Koivisto piti puhuttelun

Vuonna 1984 Neuvostoliiton uusi presidentti Juri Andropov käynnisti kurikampanjan, jossa lahjontaan syyllisiä tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Moni heistä oli suomalaisten tuttuja, ja myös suomalaisia liikemiehiä joutui kuulusteluihin. Presidentti Mauno Koivisto otti silloin yhtettä Kauko Rastaaseen ja kysyi tältä, liittyikö Suomen ja Neuvostoliiton kauppaan sopimattomia ilmiöitä. Rastas vastasi myöntävästi. Sittemmin Perusyhtymän toimitusjohtaja tunnusti maksaneensa lahjuksia. Asiasta mainitaan Koiviston kirjassa Historian tekijät.

Suojelupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen piti vuonna 1985  rakentajille ja teollisuusjohtajille puhuttelun, jossa selvitettiin lahjontaa ja hämäriä välikäsiyhtiöitä. Hän varoitti, ettei Neuvostoliiton johdolle pidä antaa aihetta epäilyille, että kauppa perustuisi epäterveille ja rikollisille tavoille.

Tiitisen varoitusten yksi kohde saattoi olla Bertel Ekengren, jonka  insinööritoimisto Eke rakensi Siperiaan 1970- ja 1980-luvulla satojen miljoonien markkojen arvosta kaasulinjoja. Vientitakuulaitos ei suostunut antamaan takuita noin pienelle yritykselle, ja vuorineuvokset ärhentelivät, koska heidän mielestään urakat olisivat kuuluneet Wärtsilälle ja Koneelle.

Ekengren pidätettiin Neuvostoliitossa epäiltynä lahjonnasta, ja samojen syytösten kohteeksi hän joutui Suomessakin. Kateus oli Ekengrenin mukaan pääsyy myös siihen, että Suomessa alettiin puhua lahjonnasta Eke-yhtiöiden idänkauppojen yhteydessä.

”Suuryhtiöt olivat sitä mieltä, että idänkauppa on niiden yksinoikeutta. Jos olisin täällä Suomessa seurustellut valtaeliitin kanssa, lahjuspuheita ei olisi koskaan noussut.” (Helsingin Sanomat 25.8.1992).

Supon varoitukset unohtuivat, kun bilateriaalikauppa loppui ja Neuvostoliitto hajosi. Vielä kun Suomeen iski lama, olivat työt kiven alla.

Puna-armeijalle asuntoja
Vuonna 1993 itään tapahtui uusi rynnistys, kun yhdistynyt Saksa ryhtyi rahoittamaan sotilaskyliä päästäkseen eroon puna-armeijasta. Lamasta kärsivälle rakennusalalle tämä mahdollisuus tuli kuin tilauksesta, ja suomalaiset voittivat 12 sotilaskyläurakkaa. Puolimatkan ensimmäisestä, Schaikovkan sotilaskyläurakasta tuli yhtiön historian kannattavin. Voittoa tuli toistasataa miljoonaa markkaa. Myös Hakan ensimmäinen hanke oli menestys.

Sen jälkeen kun saksalaiset ottivat rakennuttamisen itselleen, urakat muuttuivat tappiollisiksi. Monissa niissä asioissa, joista venäläisten kanssa oli voitu sopia joko rahallisesti tai muuten, ajauduttiin saksalaisten kanssa vaikeuksiin.

Sotilaskyläurakoissa venäläiset näkivät myös selvän rahastamisen paikan. He aiheuttivat tarkoituksella suomalaisille vaikeuksia, jotta nämä olisivat langenneet kiusaukseen hoitaa ongelmat rahalla.

Haka otti omistajansa likviditeettiongelmien vuoksi enemmän sotilaskyläurakoita kuin mihin sen rahkeet riittivät. Haka oli konkurssikypsä jo vuonna 1993, mutta rahaa riitti puolueiden tukemiseen. Vantaan ja Espoon sosialidemokraatit saivat 85 000 markkaa ja Espoon ja Helsingin kokoomus 60 000 markkaa. Samoihin aikoihin Puolimatka antoi Vantaan kokoomukselle ja demareille 100 000 markkaa, jotta ne ”tutkisivat” Tammiston kaavoitusta.

Hakassa yhteyksiä vasemmistopuolueisiin pidettiin niin tärkeinä, että johtajaksi  pääsi vain demarien jäsenkirjalla. Kommunistit vaativat oman kiintiönsä, mistä syystä nuori projektipäällikkö Martti Rautee nostettiin vientijohtajaksi.

Eettiset ohjeet käyttöön

Haka teki vuonna 1994 konkurssin. Lähes sama vientirakentajien joukko jatkoi Skanskan palveluksessa, kunnes vuonna 2005 Skanska päätti lähteä Venäjältä. Yhtenä syynä oli Skanskan tiukentuneet eettiset normit, joita oli vaikea noudattaa Venäjällä.

Eettisten ohjeiden merkitys on huomattu Perusyhtymässäkin, joka tunnetaan nyt entisen tytäryrityksensä nimellä YIT. Viime vuonna YIT:n Jekaterinburgisssa toimiva tytäryhtiö YIT Uralstroi liittyi liiketoiminnan korruptiota vastustavien yritysten joukkoon.

”Emme hyväksy korruptiota missään muodossa ”, totesi YIT:n Venäjän toimintojen johtaja Teemu Helppolainen.

Korruption hinta oli 20 prosenttia

Sekä rakennusliikkeet että suunnittelijat arvioivat  2000-luvun alussa Rakennuslehdessä korruption hinnaksi Venäjällä jopa 20 prosenttia. Se koostui monesta pienestä erästä, joista osan saattoi katsoa normaaliksi vieraanvaraisuudeksi, osa taas oli viranomaisen suoranaisia uhkavaatimuksia. Pahimmiksi mainittiin paloviranomaiset. Palopäällikkö saattoi vaatia palokunnalle uusia paloautoja turvallisuuden takaamiseksi, mikä käytännössä tarkoitti henkilöautoa palopäällikölle itselleen. Jos suomalaiset valittivat omituisista palomääräyksiltä, oli viranomaisella tarjottavanaan oma konsulttitoimisto hoitamaan asia kuntoon.

Open Societyn tutkimus vuodelta 2002 kertoi, että monessa itäisen Euroopan maassa on tapana, että osa urakkahinnasta ohjautuu puolueille ja virkamiehille. Puolassa lahjusten osuudeksi mainittiin 20 prosenttia palveluiden arvosta.

Puolassa korruptio oli ollut iso ongelma jo 1970-luvulla, jolloin YIT ja Puolimatka lähtivät sinne yhdessä rakentamaan hotelleja. Rakentamista haittasi myös varkaudet.

Kun suomalaiset 1990-luvulla pyrkivät Baltian maiden markkinoille, ainoastaan Virossa tämä onnistui helposti. Pahin tilanne oli Latviassa. Julkisissa hankkeissa politiikka ratkaisi kuka sai työn, ja puolueet vaativat itselleen 2-5 prosenttia urakkahinnasta. Liettuassa asfalttialalle pesiytynyt järjestäytynyt rikollisuus muodosti uhan ulkomaisille toimijoille.

EU-jäsenyyden myötä korruptio on vähentynyt Baltiassa. Samaa ei voi sanoa Venäjästä. Kauppalehden uutisen mukaan Sotshin olympiaurakoihin pyrkineiltä yhtiöiltä olisi vaadittu 10-40 prosentin palautusta urakkasummista. Töitä saivat vain harvat ja valitut.

Juttu on julkaistu perjantaina 7.3. 2014 ilmestyneessä Rakennuslehdessä. Partekin ja Lemminkäisen johtajana toiminut Lauri Palojärvi on kirjoittanut oman näkemyksensä asiasta netin Näkökulmaan. https://www.rakennuslehti.fi/blog/viewentry/?entry_id=446

Keskustelu artikkelista: 5 kommenttia

  • Olin juuri päässyt kirjoittamasta blogiini: ”Rakennuslehden Seppo Mölsä kirjoittaa suorastaa hekumallisen innostuneena viennin ”mädännäisyydestä”. Hän ei keksi juttuja, nehän tulevat uuden vientikirjan sivuilta. Tarinasta saa sen kuvan, että vienti oli pelkkää lahjontaa. Se ei ollut sitä! Se oli ihmissuhteita ja tekniikkaa. Se oli innovaatiota ja kulttuuria. Se oli suomalaisuutta parhaimmillaan. Siinä ei katsottu vastapuolta nenänvartta pitkin. Seisottiin samalla korkeudella. Tästä seurasi luottamusta ja uutta bisnestä.”

    Vastaa
  • Ei rakennusvienti ollut pelkkää lahjontaa. Kyllä siihen usein liittyi myös tuo kaikki kaunis – tai ainakin osa siitä. Mutta myös lahjonta; joitakin poikkeustapauksiakin oli.

    Vastaa
    • Seppo Mölsä

      Pena on oikeassa siinä, että olen kirjoittanut projektiviennistä suurella innoituksella. Aihe on kuitenkin niin valtava, että valitsin lehtijutun näkökulmaksi tuon projektiviennin harmaan alueen, koska sitä ei ole aiemmin kunnolla käsitelty. Sankaritarinoita sen sijaan olemme saaneet lukea kymmenittäin, ja itsekin olen niitä kirjoittanut melkoisen joukon.

      Joka haluaa perehtyä tarkemmin projektivientiin, voi lukea laajan nettijuttuni, joka on laitettu tämän jutun linkiksi. Siinä käsittelen projektiviennin ja laajemminkin rakennusviennin suurimpia voittoja ja munauksia. Valitettavasti tuo juttu ei mahtunut lehteen.

      Tällä viikolla jatkamme lehdessä vanhojen asioiden muisteluja. Risto Pesonen on tehnyt perusteellisen analyysin 1990-luvun pankkikriisistä ja sen vaikutuksista rakentamiseen. Ajoitus johtuu siitä, että tällä viikolla tulee kuluneeksi 20 vuotta Suomen suurimman rakennusliikkeen Hakan konkurssista.

      Vastaa
      • Mikko Revolla olisi mielenkiintoista kerrottavaa aiheesta, miten Savonlinnalainen rakennusliike sai Viruhotellin urakan ja miten se sitten menetettiin. Toivoisin Mikon avautuvan tästä rakentamisen historiaan kuuluvasta tapahtumasta.

        Vastaa
        • Kyllä tuo myös tätä päivää. Sivusta seurailin joulun alla kun ali urakoitsijat kantoivat vastaavan koppiin viinoja ja kinkkuja näin etenkin projektin johto urakoinnissa.tämä vain mitä työmaalla tapahtuu, isommilla pojilla konttorissa on muut jutut.

          Vastaa

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia