Projektiviennissä tehtiin jättivoittoja ja hirveitä tappioita

Projektiviennissä sekä voitot että riskit olivat kohtuuttomia, kertoo kirja Rakentajat maailmalla. Jättivoittoja tehtiin rakentamalla Libyan Gaddafille asetehdas, saudeille vesilaitoksia, Nigerian armeijalle asuntoja ja venäläisille Kostamuksen kaivoskaupunki. Lista epäonnistuneista ja jopa yrityksiä kaataneista projekteista on vielä pidempi.

Kirjoittaja(t) Rakennuslehti

Rakentaminen oli vuosikymmeniä sitten Suomen kansainvälisin ala. Rakentajat olivat sankareitamme maailmalla, vallanpitäjien suosikkeja kotimaassa ja kroisoksia Moskovan Intouristin baarissa.

Siellä missä tekninen kehittymättömyys ja iso raha kohtasivat, syntyi projektivientiä. Näin voisi kiteyttää suomalaisrakentajien 1960-1970-lukujen strategian maailmalla. Aluksi sillä tarkoitettiin öljyllä äkkirikastuneiden, alikehittyneiden maiden projekteja.

Jälkiviisaasti tosin voi todeta, että myös projektiviejien toiminta oli usein aika kehittymätöntä ja he ottivat tyhmänrohkeita riskejä, jotka myös toteutuivat. Monia Lähi-idän ensimmäisiä vientiprojekteja voi kuvata myös YIT:n 1960-1970-lukujen toimitusjohtajan Tauno Mäkisen sanoin ”vuorineuvosten matkailuksi”, jonka hinta oli kova.

Polarin toimitusjohtaja Kauko Rastas totesi vuonna 1983, että suomalaiset olivat vientimarkkinoilla huonoja kauppamiehiä. ”Liikkeellä oltiin liian köykäisin paperein, mistä maksettiin kalliita oppirahoja.”

Oppi meni huonosti perille, sillä samoja virheitä tehtiin 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton hotelliprojekteissa ja seuraavalla vuosikymmenellä Saksan rahoittamissa sotilaskylähankkeissa. Kovin suurta viisautta ei ollut siinäkään, että 1980-luvun lopulla suomalaisyritykset ryntäsivät Eurooppaan ja Amerikkaan ostamaan kiinteistöjä, yrityksiä ja tehtaita, joiden arvot romahtivat muutamassa vuodessa. Markkinatutkimukset olivat jääneet tekemättä ja raha poltti taskussa, kun maailmalle piti lentää kuin päättömät kanat, kuten Partekin historiikissa todettiin.

YIT Lentekin toimitusjohtaja Juha Vättö sanoi 2000-luvun alussa, että rakentaminen on helpoin osa vientiprojektia. Suurimmat ongelmat ovat muualla kuten tonttien hankinnassa ja lupien saannissa. Listaan voi lisätä vieraan kulttuurin ja sopimuskäytännön osaamisen ja oikeisiin verkostoihin pääsyn. Usein kielitaidossakin oli ongelmia.

1970-luvun lamassa projektiviennin ja erityisesti rajaprojektien merkitys oli tärkeä rakentamisen ja varsinkin Kainuun alueen työllisyydelle. Esimerkiksi Kostamuksessa työskenteli 2700 henkeä ja Lähi-idässä ja niin sanotuissa hiekkamaissa parhaimmillaan noin tuhat suomalaista.

Rakentajat maailmalla

Projektiviennin ja suunnittelun veteraanit ovat koonneet RIL:n kustantaman kirjan Rakentajat maailmalla – vientirakentamisen vuosikymmenet. Vaikka kirjoittajiksi on saatu historiankirjoituksen ammattilaiset Mikko Laakso ja Seppo Tamminen, on kirja pitkälti toimikuntansa jäsenten, kuten YIT:n Esko Mäkelän, Lemminkäisen Matti Mantereen ja betoniyrittäjä Petri Janhusen raamittama. Näkökulma on RIL:n jäsenten vientitoiminnassa.

Moni yritys ehti vuosien varrella kaatua, mikä karsi muistelijoiden ja kirjan maksajien joukkoa. Toimikunnalle tarjoamiani YIT:n legendaarisen Tauno Mäkisen varsin värikkäiden muistelmien käsikirjoitusta tämä herrasmieskerho ei kelpuuttanut edes lähdeluetteloon, koska muistelijoita oli kuulemma riittävästi omasta takaa.

Pitkään projektivientiä seuranneena päädyin siihen, että en tässä arviossani pelkästään toista sitä mitä kirjaan on valikoitunut vaan täydennän tekstiä omilla lähteilläni (kirjoilla, haastatteluilla ja lehtileikkeillä Rakennuslehdestä ja Sanomien arkistosta). Siksi kyseessä on eräänlainen leikkaamaton versio Rakentajista maailmalla. Lahjontaa koskevan osan kirjoitin perjantaina 7.3.2014 ilmestyvään Rakennuslehteen.

Aloitan jutun Tauno Mäkisestä, koska hänestä käytännössä alkoi suomalainen projektivientikin, jos raja-alueen sotakorvaustöinä tehtyjä voimalaitoksia ei niiksi lasketa.

Medinan ”paskatöillä” tienasi hyvin

Ragnar Kreuger oli aloittanut Yleisen insinööritoimiston vientitoiminnan Irakissa ja Jordaniassa jo 1950-luvulla. 1960-luvun alussa yritys oli kuitenkin vaikeuksissa ja Kreuger joutui myymään sen Perusyhtymälle. Samalla Tauno Mäkinen tuli yrityksen johtoon. Yrityksen liikevaihto oli vain kuusi miljoonaa markkaa, mutta Mäkinen nosti sen pitkälti vientiprojektien avulla Suomen suurimmaksi rakennusliikkeeksi. Hän lyhensi yrityksen nimen YIT:ksi, mikä istui hyvin kansainväliseen toimintaan.

Jo 1960-luvun alussa YIT kiinnostui öljyvaroista rikkaasta, mutta muuten varsin alkeellisesta Saudi-Arabiasta. Aluksi YIT oli lähes ainoa rakennusurakoiden tarjoaja. Menestys johti pian kateuteen ja likaisten keinojen käyttöön kilpailijoiden pyrkiessä markkinoille ja paikallisten agenttien taistellessa keskenään rahakkaista välityssopimuksista.

Suomalaiset pääsivät työskentelemään jopa Medinaan, joka oli ei-islamilaisilta kielletty. He tekivät vesihuoltotöitä, joiden luonnetta kuvaa suomalaisten saama lempinimi paskasuomalaiset. Ne olivat töitä, jotka islamilaiset mielellään jättivät kristityille. Suomalaisille raha kelpasi.

Yhteistyökumppanikseen YIT sai libanonilaisen rakennusliikkeen CCC:n, joka Esko Mäkelän arvion mukaan oli rakentamisen ohjauksessa, raportoinnissa ja logistiikassa huomattavasti suomalaisia edellä. ”Suomalaisten ei todellakaan kannattanut mennä sinne takin liepeet heiluen näyttämään miten rakennettaan vaan päinvastoin olimme oppia saamassa.”

Pelkästään Saudi-Arabiassa YIT urakoi 40 hanketta. Varsinkin Medina oli rahallisestikin suuri menestys. Isoja ongelmia YIT koki vasta 1970-luvun lopulla, jolloin kotimaan lama oli jo aiheuttanut yrityksessä akuutin rahapulan. Se tarvitsi hengissä pysymisekseen viennistä saatavat rahat.

Jeddan vesilaitosta tehtäessä tilannetta pahensi se, että tilaajalta loppuivat rahat kesken projektin. YIT:n pelasti Scandinavian Bankilta saatu laina. ”Firmalta olisi kyllä loppunut henki, jos sitä rahaa ei olisi saatu. Saudi-Arabia piti firman pystyssä”, Esko Mäkelä muisteli.

Kuljetukset olivat Jeddan hankkeen suurin riski, sillä rakentamisbuumin ja sataman keskeneräisyyden vuoksi satamassa oli viikkoja kestävät ruuhkat. Turkin kautta kulkevat maakuljetukset olivat jatkuvien ryöstöjen kohteina, minkä vuoksi YIT:n kuskit olivat aseistettuja ja heillä oli Mäkiseltä ohje ajaa sumeilematta pysäyttäjien yli. Toinen vaihtoehto oli Syyria, mutta syyrialaiset olivat nostaneet omat satamamaksunsa 16-kertaisiksi.

Projektin pelastuksena oli lopulta YIT:n ostamat ro-ro-alukset, jotka pystyivät peruuttamaan satamaan. Laivat osoittautuivat kuitenkin osin kreikkalais-italialaisen mafian häirinnän takia niin kannattamattomiksi, että nekin olivat upottaa koko yrityksen.

Myöhemmin Mäkisen potkujen yhtenä syynä käytettiin näiden ro-ro-alusten ostoa, vaikka niiden tappiot olivat vain murto-osa Saudi-Arabian toiminnan voitoista. Toinen syy oli reipas alkoholin käyttö, mihin sortui moni muukin neuvotteluissa ja suhteiden hoidossa itsensä likoon laittanut suomalaisjohtaja.

YIT pysyi ns. hiekkamaissa 1980-luvulle saakka, jolloin korealaiset ja muut halpatyövoiman maat sysäsivät suomalaiset sivuun.

Diktaattoreiden armeijoiden luottorakentajia

Projektivienti oli pitkälti sidoksissa öljyn hinnan kehitykseen. Ensimmäinen asia mistä äkkirikastunut valtionjohto tietenkin pitää huolta on armeijan vahvistaminen ja sen pitäminen tyytyväisenä. Siksi armeija oli suurin yksittäinen tilaaja. Suomalaiset ovat tukeneet niin Iranin syrjäytetyn shaahin, Saudi-Arabian äärivanhoillisen saudien suvun, Libyan vallankumouseversti Muammar Gaddafin, Irakin sotarikollisena sittemmin tuomitun Saddam Husseinin kuin Nigerian vallankaappajienkin armeijoita. Venäjälle suomalaiset olivat valmita rakentamaan varuskuntakaupunkeja eli sotilaskyliä jopa oman rajamme tuntumaan Alakurttiin.

Diktaattoreiden ja vallankaappaajien kanssa seurustelussa oli omat riskinsä, kuten nähtiin Iranissa, Irakissa ja Libyassa, jossa hankkeita jäi kesken tai rahoja jäi saamatta sotien tai vallanvaihdosten vuoksi. YIT:n Irakiin tekemien pommisuojien kestävyyttä testattiin vuonna 2003 Yhdysvaltojen hyökättyä maahan jo toistamiseen. Suomalaisten tekemät rakenteet olivat uutisten vakiokuvastoa.

Perusyhtymä ja Lohja tekivät vuonna 1977 armeijan asuntoja Saudi-Arabiaan. Armeijan asunnoille oli kysyntää myös Nigeriassa, jossa oli vuonna 1975 tullut valtaan sotilasjuntta. Sen johtaja, kenraali Olusegun Obanjo oli välikätensä kautta vähemmistöosakas Perusyhtymä Nigeria Ltd:ssä. Yritys rakensi 5000 asuntoa, sekä ilma- että maavoimille.  Siviilihallituksen valtaannousu vuonna 1979 tiesi kuitenkin lopun alkua Perusyhtymän erinomaisesti kannattaneille bisneksille.

Uusia töitä saatiin Libyasta. Perusyhtymä pääsi vuonna 1982 rakentamaan Libyaan jopa maailman suurinta keveiden sota-aseiden tehdasta. Palestiinalaisia tukenut ja Yhdysvaltain kanssa huonoissa väleissä ollut Libya kiihdytti varustautumistaan Neuvostoliiton avulla. Tehtaalla oli kokoa peräti 200 000 neliömetriä eli se oli laajempi kuin Moskovan Punainen tori.

Tehtaan luonne kävi pian selville, kun seiniä verhottiin luodinkestävillä teräslevyillä. Tehtaalle tuotuja laatikoita katsellessaan Esko Mäkelä joutui toteamaan: ”Myönnettävä oli, että laatikoissa oli sellaisia osia, joista RUK:ssa koottiin rynnäkkökivääriä.”

Projekti oli Mäkelän mukaan Perusyhtymän suurin rahasampo. Voittoa tuli 600 miljooonaa markkkaa, josta puolet tuli valuttukurssivoittona dollarin hinnan noustua voimakkaasti.

Hanke alkoi koulutuskeskuksen rakentamisena tehtaan työntekijöille. Seuraava vaihe oli sotatarviketuotantolaitos, mikä selvisi nopeasti Perusyhtymän johdolle.

”Liikkeenjohtajan täytyy haistaa (raha)”, muistelee Heikki Koivu. ”Kun nähtiin minkälainen myyntikate tästä syntyy, niin minä ja toimitusjohtaja Kauko Maijala tuijotettiin toisiamme silmiin. Tällöin syntyi sanaton sopimus, että siitä vaan, mutta ollaan hiljaa.”

Kotimaassa Maijala kiisti Ilta-Sanomien uutisen asetehtaasta. ”Me teemme kuoret, sisustus ei meitä kiinnosta.”  Perusyhtymä oli informoinut hankkeesta etukäteen presidentti Urho Kekkosta ja Maijala väitti lehdistölle ulkoministeriön näyttäneen hankkeelle vihreää valoa, mikä ei pitänytkään paikkaansa.

Suomalaisia ei kiinnostanut se, mihin aseita käytettiin. Kun Puolimatkan projektipäällikkö huomasi, että hänen lenkkireittinsä varrelta oli kokonainen kylä hävitetty, paikalliset sanoivat, että kyse oli everstin vihollisista eikä asiasta kannata kysellä enempää.

Puolimatkalle kävi huonosti oman (mahdollisen) asetehtaansa kanssa. Se sopi vuonna 1991 rakentavansa suuren terveyskeskuksen Libyaan. CIA kuitenkin ilmoitti, että kyseessä oli kemiallisten aseiden tehdas. Amerikkalaisten painostuksen tuloksena Puolimatka vetäytyi hankkeesta. Libya oli ollut yksi Suomen projekti- ja suunnitteluviennin kärkimaita, mutta Gaddafin terroritoiminta länttä kohtaan ajoi sen boikottiin ja lopetti suomalaisten suunnitteluprojektit maassa.
Svetogorskilla piti kuitata Irakin tappiot

YIT:n liikevaihdosta tuli 1970-1980-luvuilla parhaimmillaan jopa kolme neljäsosaa viennistä ja se nousi Suomen suurimmaksi rakennusliikkeeksi. YIT:n menestys herätti kateutta sen kilpailijoissa ja jopa emoyhtiö Perusyhtymässä. Jos jokin suomalaisyhtiö löysi hyvän markkinaraon, oli selvää, että muut ryntäsivät sopuleina paikalle kyllästämään markkinat. Näin kävi Lähi-idässä ja myöhemmin Espanjassa.

Neljätoista suomalaisyritystä perustivat työyhteenliittymän Finnish Contractorsin Lähi-idän markkinoita varten. Se ei vajaan kymmenen vuoden historiansa aikana kuitenkaan onnistunut oikein missään. Vuonna 1966 se sai Irakista tehtäväkseen sillan rakentamisen Diyala-joen yli. Suurtulva vei kuitenkin keskeneräisen sillan rakennustelineet, mikä päätti samalla yhtiön toiminnan maassa.

Finnish Contractorsin toiminta osoittautui niin tappiollisiksi, että Polarin toimitusjohtaja Kauko Rastas totesi, että heidän on saatava iso urakka, jolla velat saataisiin maksettua pois. Sellaiseksi nähtiin Ensolle kuuluneen Svetogorskin selluloosa- ja paperikombinaatin uudelleenrakentaminen Neuvostoliitossa. Kymmenen vuoden rakentamisurakkaa varten perustettiin vuonna 1972 osin Finnish Contractorsin pohjalta Finn-Stroi. Polarin lisäksi mukana Finn-Stroissa olivat Haka, Puolimatka, Teräsbetoni ja Palmberg sekä myös YIT, joka kutsuttiin mukaan sen vientikokemuksen ansiosta.

Kauko Rastaalla oli erityisen hyvät suhteet kalaretkiensä vakiovieraaseen, presidentti Kekkoseen, josta tuli isojen rajaprojektien takuumies. Suomalaisten yritysten näkökulmasta Suomen ja Neuvostoliiton välinen tavaranvaihtokauppa oli nollasummapeliä, jossa rakentajat joutuivat taistelemaan muuta teollisuutta vastaan. Siksi Kekkosen rooli oli merkittävä, koska hän halusi rakennusvientiprojektit mukaan vaihtokauppaan.

Skanska lahjottiin ulos Kostamuksesta

Svetogorskin jälkeen vuorossa oli Kostamuksen kaivoskaupungin rakentaminen vuosina 1977-1988. Muu teollisuus vastusti hanketta, mutta öljyn hinnan voimakas nousu teki sille tilaa. Kekkonen pani arvovaltansa peliin projektin saamiseksi Finn-Stroille.
Venäläiset pitivät suomalaisten hintaa liian korkeana ja pyysivät tarjousta myös ruotsalaiselta Skanskalta. Kekkonen oli asiasta huolissaan ja kertoo päiväkirjassaan puhuneensa siitä suurlähettiläs Stepanovin kanssa. Tämä oli ollut sitä mieltä, että urakkaa ei pitäisi antaa ruotsalaisille.

Suomalaiset saivat neuvoteltua Skanskan nostamaan mehevää korvausta vastaan tarjoustaan niin, että urakka tuli suomalaisille erinomaisella katteella, jota vielä paransi ruplan voimakas kallistuminen suhteessa markkaan. Kostamuksesta tuli kaikkien aikojen suurin ja kannattavin vientiprojekti. Nykyrahassa sen arvo oli noin kolme miljardia euroa.

Voimakkaassa nosteessa ollut  Ahti Karjalainen sai junailtua pohjoissuomalaisia yrityksiä (OMP, Insinöörirakentajat ja Lapin Rakennus)) ja muita tukijoitansa mukaan Finn-Stroihin. Tärkein näistä oli Antti Aarnion omistama Palkki-yhtiö. Omistajiin tuli myös keskustaa lähellä oleva Perusyhtymä (entinen Pellonraivaus Oy) sekä Lemminkäinen ja Kummila.

Kostamuksesta tulleilla jättivoitoilla isot rakennusliikkeet myllersivät uusiksi Suomen rakennusmarkkinat. Ensiksi ostettiin Kostamuksessa mukana olleet pohjoissuomalaiset rakennusliikkeet, jotta niiden omistajat saivat voittonsa piiloon verottajalta. Pian ostolistalla oli lähes kaikki keskisuuret rakentajat ja niiden tonttimaat. Niistä maksettiin niin paljon ylihintaa, että se näkyi Esko Mäkelän mukaan pitkään maan hinnassa.

Ilpo Kokkila mursi suurten kartellin

1980-luvun lopulla venäläiset alkoivat suhtautua Finn-Stroihin suomalaisten rakennusliikkeiden kartellina ja he halusivat sille kilpailua. Varsinkin Perusyhtymä ja sen tytäryritys YIT olivat siihen valmiita kyllästyttyään Hakan ja Polarin hallitsevaan asemaan Finn-Stroissa. Osin tämän osui kuitenkin konsernin omaan nilkkaan, sillä se otti Neuvostoliitosta kolme erittäin tappiollista projektia, ensin YIT otti Tretjagovin gallerian rakentamisen ja sitten Perusyhtymä aloitti hotellien Metropol ja Astoria korjaukset, jotka osoittautuivatkin erittäin vaativiksi entisöinneiksi. Heti perään vuonna 1987 Ilpo Kokkila kaappasi Rakveren lihanjalostuskombinaatin rakennusurakan Virosta.

Perusyhtymä oli asettanut Rakveren urakalle liian ison tuottotavoitteen, minkä vuoksi neuvostoliittolaiset alkoivat keskustella hankkeesta jugoslavialaisten kanssa. Samalla Kokkilalta kysyttiin halukkuutta tarjota urakkaa omaan laskuunsa.

Kokkila neuvotteli hankkeen perustamalleen yhtiölleen Suomen Rakennusvienti SRV Oy:lle vielä ollessaan Perusyhtymän vientijohtaja. YIT-Yhtymäksi nimensä vaihtanut Perusyhtymä sopi Esko Mäkelän mukaan asian pienillä korvauksilla ilman oikeudenkäyntiä, koska se oli taloudellisesti huonossa jamassa eikä halunnut joutua riitoihin samalla myös venäläisten kanssa.

Vaikeuksien syvyydestä kertoo, että hieman myöhemmin osa YIT:n omistajista sopi jo alustavasti, että Haka ja Polar jakaisivat sen keskenään. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut ja pian nuo jakajatkin olivat vaikeuksissa osin epäonnistuneen kansainvälisen toimintansa vuoksi.

Rakvere merkitsi Kokkilalle hyvää tukijalkaa toiminnan aloittamiselle samaan aikaan myös Suomessa. Rakveren vaatimien takuiden hankkiseen hän oli saanut tukea SKOP:in Juhani Riikoselta, joka kasinovuosien myllerryksessä halusi haastaa isot pankit, kuten KOP:n, joka oli YIT:n omistajia.

Suomen Rakennusvienti SRV:n kohtalo oli kummallinen, vaikka RIL:n kirja siitä vaikeneekin. 1990-luvun laman alla Kokkila järjesteli Viitoset-yritysryppäänsä uusiksi. Suomen Rakennusvienti SRV Oy:n osakkeet myytiin  vuonna 1991 liikemies Markku Aropaltiolle, joka vuonna 1994 laittoi yrityksen konkurssiin nimellä ROP-Construction Oy. Suomen Rakennusvienti SRV:n operatiivisen vientitoiminnan Kokkila oli siirtänyt SRV Internationalille, jonka omistuksesta 70 prosenttia oli silloin Sveitsissä. (Helsingin Sanomat 8.6.1997 ja Ilta-Sanomat 15.11.1996 ja 30.11.1996).

Aropaltio sai hovioikeudessa vuonna 2001 vankilatuomion epäselvistä arvopaperikaupoista ja veronkierrosta. Tuomio koski sitä, että hän pyöritti rypästä toisilleen velkaa olevia yrityksiä, jotka sittemmin ajatutuivat konkurssiin (STT 5.9.2001).

Neuvostoliiton hajoaminen lopetti vaihtokaupan

Finn-Stroin aseman asteittainen heikkeneminen laajensi suomalaisten rakennusliikkeiden toimintaa ympäri laajaa Neuvostoliittoa. Urakoita tuli Siperiasta saakka. Yksi erikoisimmista urakoista oli 12 silmäklinikan rakentaminen ympäri Neuvostoliittoa. Niissä potilaita hoidettiin  venäläisen professorin kehittämällä tekniikalla kuin liukuhinnalla. Urakan sai tehtäväkseen vuonna 1987 Polar.

Rakennusviennin osuus Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kaupasta oli suurimmillaan 10 prosentin luokkaa. Korkean kustannustason maasta vietiin työtä matalan kustannustason maahan, mitä kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominenkin ihmetteli silloin Rakennuslehdessä.

1980-luvun lopulla osa projekteista osoittautui romahdustilassa olleen Neuvostoliiton kannalta jopa tarpeettomiksi. Hakan urakoima videonauhuritehdas toimi jonkin aikaa jopa perunavarastona. Wärtsilän ja Finn-Stroin urakoima miljardiluokan dieselmoottoritehdas ei tehnyt koskaan yhtään dieselmoottoria, kuten olin ennustanutkin lehdessä keskusteltuani rakentajien kanssa hankkeen ongelmista.

Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 ja sitä edeltänyt tavaranvaihto- eli bilateraalikaupan loppuminen romahdutti suomalaisrakentajien toiminnan idässä. Niissä projekteissa, mitä suomalaiset sen jälkeen saivat, varsinaisia rakennustöitä tekivät muut kuin suomalaiset.

Varuskuntakaupunkeja puna-armeijalle alehintaan

Neuvostoliitossa rakentaminen oli ollut helppoa, koska kilpailu oli olematonta ja rakentaminen samanlaista kuin Suomessakin. 1990-luvulla tilanne kuitenkin muuttui ja suomalaiset joutuivat opettelemaan kansainvälisen rakentamisen kovan koulun. Sotilaskyläurakoissa se osoittautui liiankin kovaksi.

Vuonna 1993 itään oli tapahtunut uusi rynnistys, kun yhdistynyt Saksa ryhtyi rahoittamaan venäläisten sotilaiden asuntojen rakentamista päästäkseen nopeasti eroon puna-armeijasta. Lamasta kärsivälle Suomen rakennusalalle tämä mahdollisuus tuli kuin tilauksesta ja suomalaiset voittivat peräti 12 sotilaskyläurakkaa. Puolimatkan ensimmäisestä Schaikovkan sotilaskyläurakasta tuli osittain devalvaationkin ansiosta yhtiön historian kannattavin.

Sekä Haka että Polar olivat ostaneet itäisen Saksan puolelta pienet rakennusliikkeet, koska sotilaskyläurakoista oli varattu viidenneksen osuus näille. Haka sai NeReMo-Baun oston avulla Marina Gorkasta erittäin kannattavaksi osoittautuneen sotilaskyläurakan.

Seuraavissa urakoissa kilpailu oli kuitenkin jo veristä ja osin jopa suomalaisten välistä. Hakan omistaja Eka pakotti Hakan ottamaan enemmän urakoita kuin mihin sen resurssit riittivät, sillä Eka tarvitsi urakoiden vahvasti etupainotteisia ennakkomaksuja oman likviditeettikonkurssinsa estämiseksi. Andreapolin sotilaskylän Haka otti selvästi alihinnalla, mutta lähes yhtä halpaan hintaan sitä tarjosi myös Puolimatka, joka kävi omaa eloonjäämistaisteluaan.

Venäläisten kanssa suomalaiset olivat oppineet toimimaan, mutta kun seuraavissa hankkeissa valvojiksi tulivat pikkutarkat saksalaiset valvojat, jotka eivät ymmärtäneet esimerkiksi talvella rakentamisesta mitään, kääntyivät urakat tappiollisiksi. Ongelmia lisäsivät venäläisten vedätykset ja hintojen rajut ja järjestelmälliset nostot sotilaskyläpaikkakunnilla.

Teräsbetoni ajautui Yhdyspankin käsiin Kubinkan sotilaskyläurakan tappioiden vuoksi. SRV osti yrityksen ja sulautti sen pian itseensä. Teräsbetonin vientijohtaja Lasse Alanne oli sitä ennen jo lähtenyt perustamaansa Quattrogeminiin, joka teki pitkään hyvää tulosta Venäjällä muun muassa Sahalinin öljynporaushankkeella, mutta lopulta pari huono-onnista projektia kaatoivat yrityksen vuonna 2013.

Haka teki vuonna 1994 konkurssin. YIT sopi suomalaisten rahoittajapankkien kanssa tekevänsä Hakalta kesken jääneet Mulinon ja Novo Smolinon sotilaskyläurakat loppuun. Se nappasi myös Hakan ja Partekin jo alustavasti neuvotteleman Pietarin lähelle rakennettavan Sertolovon rakennustuotetehtaan rakennusurakan itselleen estääkseen sen menon Haka Stroin vientimiehet palvelukseensa värvänneelle Skanska Oy:lle. Partek teki sopimuksen itse teknologian toimittamisesta hankkeeseen. Sertolovo osoittautui YIT:lle tappiolliseksi.

Pienille viejille riskit olivat liian isot

Projektivienti oli suurten voittojen, mutta myös suurten riskien toimintaa. Siksi siinä pärjäsivät parhaiten suuret yritykset, joilla oli varaa kestää isojakin yksittäisiä takaiskuja, ja joilla oli poliitikot ja pankit tukenaan, sillä pankit käyttivät silloin Suomessa isännän ääntä lähes kaikissa elinkeinoelämän asioissa.

Moni pienempi tai huonommat suhteet omannut yritys kaatui yksittäisen projektin tappioihin. Rakennusliike Repo sai vuonna 1969 Tallinnasta Viru-hotellin urakan. Työmaalla tapahtunut tulipalo ajoi kuitenkin yrityksen jo pari vuotta myöhemmin konkurssiin. Ehkä se oli myös astunut liian suurille varpaille napattuaan vuonna 1971 ison Pääjärven metsätalouskeskuksen urakan Neuvostoliitosta. Revon konkurssin jälkeen tämä miljardihanke siirtyi Perusyhtymälle, jolle se oli päänavaus projektivientiin. Projektissa riitti rakentamista kymmenen vuotta.

Bertel Ekengrenin insinööritoimisto Eke rakensi Siperiaan 1970- ja 1980-luvulla kaasulinjoja. Vientitakuulaitos ei suostunut antamaan takuita noin pienelle yritykselle ja vuorineuvokset ärhentelivät, koska heidän mielestään urakat olisivat kuuluneet Wärtsilälle ja Koneelle. Eke sai rahoituksen lopulta saksalaisen AEG:n kautta.
Eke sai Neuvostoliitosta satojen miljoonien markkojen urakoita ja kasvoi hurjaa vauhtia. Kateus oli Ekengrenin mukaan pääsyy myös siihen, että Suomessa alettiin puhua lahjonnasta Eke-yhtiöiden idänkauppojen yhteydessä. ”Jälkeenpäin olen ajatellut, että sellainen läpimurto oli Suomessa vaikea pala suuryhtiöille. Ne olivat sitä mieltä, että idänkauppa on niiden yksinoikeutta ja minä tavallaan koukkasin saksalaisten antamien aliurakoiden kautta. Jos olisin täällä Suomessa seurustellut valtaeliitin kanssa, lahjuspuheita ei olisi koskaan noussut.” (HS 25.8.1992).

Pohjanmaalainen Vise urakoi 1970-luvun lopulla yhdessä Lohjan kanssa Irakiiin 28 ammattikoulua. Työ meni alusta saakka vikasuuntaan, kun Lohja ei saanut tehtyä irakilaisesta kiviaineksesta vetoa kestävää betonia. Työpajoista vastasi suomalainen Finnsovesxport, jonka työt myöhästyivät niin pahasti, että se joutui värväämään Suomesta hätäavuksi sekalaista työporukkaa. Aika moni oli humalassa jo maahan tullessaan ja jouduttiin käännyttämään heti takaisin. Kun koulut lopulta valmistuivat, tilaaja ei suostunut ottamaan niitä vastaan, koska räystärakenne oli susi. Suomalaiset saivat kuitenkin rahansa.

Saddam Husseinin valtaantulo Irakissa vuonna 1979 merkitsi aluksi vaikeuksia edellisen hallinnon kanssa hyvissä väleissä olleille suomalaisille. Vise sai kuitenkin Saddamilta jopa Kostamustakin suuremman kolmen varuskuntakaupungin urakan. Iranin ja Irakin välillä vuonna 1980 alkanut sota kaatoi kuitenkin sekä tämän hankkeen että Visen. Pankit eivät olleet valmiita antamaan vakuuksia sotaa käyvän maan rakennushankkeille. Vise meni konkurssiin vuonna 1981, sillä projekti on tuonut sille siihen mennessä vain kuluja.

Toiveuni muuttui painajaiseksi

Vuonna 1977 suomalaisrakentajien ryhmä FICG (Polar, Rakennus-Ruola, Rakennustoimisto Mattinen & Niemelä, Hartela) solmi sopimpuksen yli 3500 asunnon rakentamisesta Iranin shaahin henkivartiokaartille. Se vaikutti rakentajan toiveunelta, koska asunnot olivat täysin identtisiä. Uni osoittautui pian painajaiseksi, kun kateelliset iranilaiset liikemiehet ja näitä tukeneet virkamiehet alkoivat kasata suomalaisille vaikeuksia. Lopullisesti hanke voitiin haudata, kun shaahi syöstiin vallasta. FICG kärsi projektin keskeytymisestä sadan miljoonan markan tappion eikä saanut siitä korvausta edes Vientitakuulaitokselta.

Tapaus osoitti RIL:n kirjan mukaan sen, että kotiläksyt oli jääneet yrityksiltä tekemättä ja ne kuvittelivat, että ulkomailla voi rakentaa samalla tavalla huolettomasti kuin kotimaassakin.

Silti samat virheet tehtiin 1980-luvun lopulla Irakissa rakennettaessa valtavaa konferenssipalatsia. Mukana siinä olivat Polar, Teräsbetoni ja Lemminkäinen tytäryrityksensä Palmbergin kautta. Suomalaiset eivät olleet ottaneet huomioon kohteen erikoisluonnetta ja tiukkaa aikataulua. Sellaiset epämääräiset laatumääritelmät kuin ”best quality” osoittautuivat suomalaisille katastrofaalisiksi. Maailmasta löytyi aina parempaa laatua mitä suomalaiset tarjosivat.

Lemminkäisen historiikin mukaan urakka olisi kaatanut ainakin sen ellei apuun pyydetty ministeri Ulf Sundqvist olisi onnistunut neuvottelemaan suoraan Saddam Husseinin kanssa rahojen saannista. Suomalaiset selvisivät hankkeesta lopulta lähes kuiville. Konferenssipalatsissa oli tarkoitus pitää sitoutumattomien maiden kokous, mutta Irakin hyökkäys vuonna 1990 Kuwaitiin tiesi loppua tälle aikomukselle.

YIT:llekään Irak ei ollut aina mikään kultakaivos, vaikka se olikin muita kokeneempi projektiviennissä. Esimerkiksi valtavan huvittelukeskuksen rakentaminen Tigris-joen rannalle Tajiatin saarelle oli selvästi tappiollinen.

Kovan koulun kävi myös suomalainen konsulttivientiyhtiö Devecon. Se teki Libyassa paljon kaupunkisuunnittelua. Maksujen kanssa tuli kuitenkin ongelmia. ”Viimeiset viisi prosenttia jäävät aina saamatta”, selitti tilaaja tyrmistyneille suomalaisille maan tapaa. Se oli yksi syy siihen, että Pentti Murole joutui myymäänsä Liikennetekniikka-toimistonsa WSP:lle.

Yltiöpäinen kansainvälistyminen kaatoi yrityksiä

Haka ei kaatunut 1990-luvun alussa pelkästään yksittäisten sotilaskyläurakoiden vaikeuksiin vaan ylipäänsä rahoja nielleeseen kansainvälistymiseen joka ulottui Amerikkan asti. Erityisen ongelmallinen oli DeMars-yhtiöiden kanssa toteutettu RiversidePointin projekti Jeffersonvillessä, jossa Haka sitoutui merkittäviin riskeihin ja maksuvelvoitteisiin.

Tappioita tuli myös Espanjan Girasolin kylpyläprojektista. Lämmin aurinko houkutteli sinne myös Polarin, YIT:n ja Puolimatkan vientimiehiä. Juuri muuta kuin rusketusta sieltä ei saatukaan, sillä projektit olivat tappiollisia. Suomalaisten ostajien määrä oli ylitarjontaan nähden niukka, ja muille loma-asuntoja oli vaikea tarjota, koska espanjalaiset ja britit myivät niitä paljon halvemmalla.

Hakan toimitusjohtaja Pertti Naulapäälle kävi kohtalokkaaksi ruotsalaisen rakennusliikkeen Conatan osto 150 miljoonalla markalla. Se meni pian oston jälkeen likviditeettikonkurssiin, jonka syynä oli Euroopasta ja Amerikasta ostettu runsas kiinteistömassa. Hakaa olisi kiinnostanut yrityksen rakennusliiketoiminta, mutta sitä se ei ehtinyt irrottaa Conatasta ennen konkurssia.

Naulapää puhui Rakennuslehden haastattelussa vuonna 1989 kansainvälistymisen pakosta, koska pelkkä kotimainen kilpailu ei ollut hänen mielestään todellista. Vasta kansainvälinen kilpailu olisi sitä. Jos siinä ei pärjäisi, niin pelkona oli, että kansainväliset jätit tulisivat Suomeen ja jyräisivät kilpailukyvyttömät yrityksemme.

MecRastorin kursseilla moni muukin johtaja oli perehdytetty kansainvälistymisen pakkoon. Polarin toimitusjohtalle Harri Hintikalle ei riittänyt kannattavimman asuntogrynderin ja kiinteistökehittäjän rooli Suomessa vaan hän tähtäsi myös kansainväliseen menestykseen ja sen myötä pankkimaailman johtoon. Polarin ulkomailla olevan kiinteistökannan arvo oli yli 2 miljardia markkaa, josta neljännes oli Yhdysvalloissa. Kiinteistöjen jatkuvaan arvonnousuun luottanut Hintikka osti Saksasta jopa hotelleja. Saksassa Polarin hankkimat rakennusoikeudet sitoivat 600 miljoonaa markkaa velkarahaa.

Jättiongelmistaan huolimatta konkurssikypsä Polar päästettiin velkasaneeraukseen, jossa sen rakentamistoiminta pikku hiljaa ajettiin alas ja lopulta myytiin vuonna 1998 Skanskalle. Yksi syy konkurssin välttämiseen oli ehkä se, että Polarista oli tullut myös omistajiensa kiinteistöjen valtava roskapankki.

Kaikki suomalaisten kiinteistökaupat ulkomailla eivät sentään menneet pieleen. SRV:n omistaja Ilpo Kokkila osti Tallinnasta Viru-hotellin 60 miljoonalla markalla, kun se arvoksi oli arvioitu 230 miljoonaa.

Miljarditappiot virheinvestoinneista Amerikkaan

Pohjois-Amerikkaan pyrkivät 1980-luvulla etabloitumaan Polarin, Hakan ja Puolimatkan ohella myös rakennustuoteteollisuuden silloiset jätit Lohja ja Partek. Kaikki ne epäonnistuivat ja isoihin yrityskauppoihin haaskatut rahat pahensivat yritysten ahdinkoa, kun Suomessa alkoi lama 1990-luvun alussa.

Partekin historiikissa sen kansanvälistymisstrategiaa kuvataan seuraavasti: ”Alussa, kun meidän piti kansainvälistyä, lensimme ympäriinsä kuin päättömät kanat. Kyse oli siitä, että matkustaisimme maailmalla ja tutkisimme minkälainen markkinatilanne eri maissa on.”

Tarkoitus oli, että eri maihin synnytettäisiin pieniä yksiköitä, lumipalloja, jotka läksisivät sitten kasvamaan. Käytännössä kuitenkin vain osa kokeiluista, kuten Singaporessa vetonit-tasoitteen valmistus, osoittautui menestykseksi.

”Yksi kansainvälistymisprosessin suurista opetuksista oli se, että yritimme luoda tuotteillemme markkinoita ymmärtämättä, että markkinoiden luominen on hirvittävän hidasta ja kallista – liian kallista”, arvioi historiikissa varatoimitusjohtaja Patrick Enckell. Esimerkiksi lattiatasoitetta Partek yritti viedä Yhdysvaltoihin ymmärtämättä, että amerikkalaiset vähät välittivät, millä heidän lattiansa on tasoitettu, koska he päällystivät ne kuitenkin kokolattiamatoilla. Vuorivillakaan ei amerikkalaisia kiinnostanut, koska he olivat tottuneet käyttämään lasivillaa ja kalsiumsilikaattia.

Amerikan villatehtaat tuottivat Partekille tappiota miljardi markkaa ennen kuin niistä päästiin eroon vuonna 1990. Amerikan eristevillabisnes oli Partekille samanlainen taakka ja jopa pelastus kuin Nokialle silloinen tappiollinen TV-toiminta. Niin kauan kuin ne olivat rasitteena, eivät yritykset käyneet kaupaksi kenellekään. Betonituotepuolella Partekin kansainvälistyminen onnistui paremmin.

Lohja osti Yhdysvaltain suurimpiin kuuluvan betonielementtien valmistajan. Maan suhdannevaihtelut osoittautuivat kuitenkin Suomeakin jyrkemmiksi. Tehtaiden teknologiakin oli vanhentunutta. Ajatuksena oli siirtää Amerikkaan suomalaista ontelolaattateknologiaa. Samalla tavalla kuin Partekissa myös Lohjassa oli markkinatutkimukset jääneet kuitenkin pinnallisiksi, sillä paikan päällä osoittautui, että toisin kuin Suomessa, ontelolaattoja ei Amerikassa  käytetty asunnoissa. Pelkkien motellien ja vankiloiden teko ei lyönyt leiville, joten tehtaita ryhdyttiin sulkemaan jo vuonna 1991.

Projektivienti vaihtui gryndaukseksi

Epäonnistuneen kansainvälistymisen ja Suomen laman yhteisvaikutus oli suomalaisen rakentamisen kannalta tyly 1990-luvun alussa. Monet merkittävimmistä rakennusalan yrityksistä tekivät konkurssin, lopettivat toimintansa tai ne paloiteltiin ja myytiin ulkomaisille kilpailijoilleen.

Skanska olisi ollut kiinnostunut ostamaan Hakan liiketoiminnan ilman kiinteistöomaisuuttta, mutta kun pankit eivät suostuneet tähän, perusti se hakalaisten johtajien kanssa yrityksen Skanska Oy joka poimi itselleen ison osan Hakan keskeneräisistä hankkeista Suomesta ja ulkomailta. Hakan vesirakennusosaaminen meni hollantilaiselle Boskalikselle.

Puolimatka ja Rakennus-Ruola pantiin yhteen ja NCC osti yritysten liiketoiminnan. Seuraavaksi ulkomaalaiset odottavat innolla Destian panemista myyntilistalle, NCC osti jo sen asfalttitoiminnan.
Rakennusmateriaalijätit Partek ja Lohja menivät yhteen ja pian niiden osat myytiin ulkomaille: sementti on nyt irlantilaisessa, betonielementit, tasoitteet ja kevytsora ranskalaisessa, tiilet itävaltalaisessa, kylpyhuonelaatat italialaisessa ja lukot sekä saniteettituotteet ruotsalaisessa omistuksessa. Ranskalaisomistuksesssa oleva Consolis jatkaa nyt betonituotepuolella sitä toimintaa mikä Partekilla ja Lohjalla jäi kesken.

Lähes kaikki merkittävimmät suomalaiset suunnittelutoimistot ovat nyt ulkomaisessa omistuksessa. Viimeisimpiä menetyksiä olivat Finnmap ruotsalaisille ja tietomallinnuksen jättiläinen Tekla amerikkalaisille. Viennin kannalta tärkeimmät kotimaiset toimistot ovat nyt Pöyry ja Vahanen ja ehkä myös Pekka Salmisen arkkitehtitoimisto Kiinan menestyksen ansiosta.

Viimeistään 2000-luvulla projektivienti on vaihtunut rakennusliikkeillä paikalliseksi toiminnaksi lähinnä  Itämeren alueen ympäristössä. Painopisteinä ovat Juha Vätön YIT Lentekissä aivan 1990-luvun lopussa aloittama asuntogryndaus (YIT, Lemminkäinen) ja toimitilarakentaminen (SRV) Venäjällä ja Baltiassa sekä infra- ja asfalttityöt muissa Pohjoismaissa (lähinnä Lemminkäinen). Pienemmistä rakennusliikkeistä Venäjällä toimii Hakan entisten johtajien perustama Hansastroi ja myös Eke on tehnyt paluun sinne.

YIT:stä erkautunut Caverion on merkittävä kiinteistötekniikassa sekä Pohjoismaissa että saksankielisessä Euroopassa.

Ulkomaalaisomistuksessa olevien tuoteteollisuuden yritysten suora vienti Suomesta on nyt tarkasti rajattua ja Baltiaan ja Venäjälle perustetut tehtaat raportoivat suoraan emoyhtiölle. Suomalaisia ei tarvita välissä. Viimeisimpänä tähän tytäryhtiötalouksien joukkoon on liittymässä Rautaruukki. Piskuinen Peikko alkaa olla kohta muutaman maaliyritysten ohella vientiyhtiöidemme kärkeä.

Pertti Naulapään pelko kansainvälistymisen uhasta on siis aika pitkälti toteutunut, muta mahdollisuuksien hyödyntäminen on jäänyt laihaksi. Kansainvälisyys on tunkeutunut kotimarkkinoillemme niin omistuksen kuin työvoimankin osalta, mutta oma roolimme kansainvälisen bisneksen päätöksenteossa on jäänyt edellä mainittuja yrityksiä lukuun ottamatta vähäiseksi.

Harvoja, joskin sitäkin menestyksekkäämpiä poikkeuksia pitää etsiä teknologiateollisuuden joukosta eli Koneesta, Uponorista, Haltonista ja Oraksesta sekä puunjalostusteollisuudesta. Rakentajat maailmalla -kirjan RIL:n jäseniä näistä yrityksistä ei juurikaan löydy, mutta nuo yritykset kaunistavat kuitenkin merkittävästi rakentamisen tilastoja kansainvälisen toiminnan osalta.

Kuva: Suomalainen betonilähiöosaaminen oli vientivaltti. Samanlaisia lähiöitä tilattiin Neuvostoliittoon 1970-luvulla ja vielä 1990 luvulla sotilaskyläurakoita rakennettaessa.

Lisätietoa: 7.3. ilmestyvässä Rakennuslehdessä on juttu projektivientiin liittyvästä lahjonnasta.

Tätä artikkelia on kommentoitu 7 kertaa

7 vastausta artikkeliin “Projektiviennissä tehtiin jättivoittoja ja hirveitä tappioita”

  1. Rakentajat maailmalla -kirja on hieno kunnianosoitus projektivientikohteissa työskennelleille tuhansille suomalaisille. Kirjan julkistamistilaisuudessa YIT:n Esko Mäkelä sanoi, että se oli sodan jälkeen syntyneiden sukupolvien ”talvisota”. 1970-luvun lamassa rajaprojektit ja Lähi-idästä saadut rahat pitivät rakennusyrityksiä elossa.

    Ne, jotka haluavat perehtyä sankaritarinoihin, kannattaa lukea tuo erinomainen kirja. Toimittajana halusin kerto viennistä kuitenkin rajatummista näkökulmista: tässä nettijutussa suurten voittojen myötä syntyneestä hybriksestä, joka lopulta tuhosi ison joukon merkittäviä yrityksiä ja ajoi Suomen tytäryhtiötaloudeksi kansainvälisten jättiläisten pelikentällä. Jo siitä tuli aika pitkä tarina.

    Perjantain Rakennuslehdessä rajaan näkökulmani niihin keinoihin, millä vientiprojekteja hankittiin. Suomalaiset opppivat nopesti tavan ”maassa maan tavalla”.

    Ymmärrän, että kaikki projekiviennin parissa olleet eivät välttämättä pidä näistä näkökulmista, mutta historiaan nekin kuuluvat.

  2. Hieno kuva: neuvostoliittolainen ystävyysvaltuuskunta on tutustumassa Matinkylän uuteen lähiöön vuonna 1971.

    1. Ei kannata nauraa betonilähiöillemme. Ne olivat itse asiassa kovin vientivalttimme. Betonilähiöosaamisella suorastaan kuokittiin rahaa Kostamuksessa. Niillä Puolimatka teki valtavasti rahaa Schaikovkan sotilaskylässä, ja ainakin kymmenessä muussakin venäläisessä varuskunnassa sotilaat odottavat lähtökäskyä mukavissa suomalaishuoneissa. Suomalainen asuntorakentamisosaaminen kelpasi niin Persian shaahin kuin Saudi-Arabian kuninkaan henkivartiokaarteille, Nigerian vallankaappaajakenraaleista puhumattakaan. Saddam Husseinkin tilasi kolme suomalaislähiötä omille sotilailleen, mutta valitettavasti nämä eivät malttaneet odottaa talojen valmistumista vaan ryntäsivät Kuwaitiin katseleaan, millaisia taloja siellä on.

      Tilaajat vietiin tietenkin ensin Espoon Tapiolaan ja kun kaupat oli tehty heille myytiin Matinkylän kopioita. Siitä tuo hulppea kate syntyikin ja ehkä siitäkin, että valvojaksi määrätty kenraali oli aina niin kännissä lomailtuaan koko rakentamisajan suomalaisten piikkiin, ettei hän huomannut eroa. Vitsi, vitsi, mutta totta toinen puoli, kuten kirjoitan perjantain lehdessä.

  3. Kiitos nettijutusta Seppo Mölsälle, se on reipasotteinen koonti suomalaisrakentajien menneistä ajoista maailmalla, mistä on monenmoista juttua vuosien saatossa kirjoitettu. Yhdellä jos toisella rakentajalla on omakohtaisia muistoja noista ajoista.

    Liikkeenjohdon epäonnisten ratkaisujen myötä ja talouskriisien avittamana on Suomessa siirrytty niin rakennusalalla kuin monella muulla alalla nykymuotoiseen torppariaikaan, tytäryhtiötalouteen. Isot pojat ne sössivät viimeksi kännykkäbisneksen.

  4. Mites tämä lahjonta nykyään Venäjän maalla menee ?

    Liekö isot vientifirmat tietoisia ?

  5. Suomalaisen rakennusviennin ja sitä seuranneen rakennusteollisuusyritysten kestävän kansainvälistymisen rakenteellisen merkityksen Rakennuslehti kadottaa kevyiden, ja erittäin monissa tapauksissa virheellisiin asiatietoihin perustuvien huitaisujensa alle. Esimerkki detaljitason asiavirheeestä on toteamus , kuinka ”…YIT nappasi Sertolovon
    rakennustuotehtaan urakan itselleen..” Ei se mennyt ollenkaan niin: Partek (nim. Concrete Engineering) Oy toteutti omassa, suoraan saksalaisille tehdyssä urakassaan pääosan tehtaasta , ts. sen teknologian ja prosessit , kun taas varsin yksinkertaiset rakennustyöt toimitti YIT Hakan mentyä konkursssiin , samalle saksalaiselle asiakkaalle . Partek teki rutkasti rahaa – YIT ei, koska se oli ottanut osansa vastaan Hakan jo neuvottelemalla sopimuksella – tuntematta kunnolla sen
    riskejä. Partekin sopimuksen jo alllekirjoittaneena tarjosin apuakin niiden hallitsemiseksi – sellaista apua ei YIT ”entiseltä urakoitsijlta” kuitenkaan halunnut!!

    Esimerkki vakavammasta virheestä on , kun lehti unohtaa Partekin voimakkaasti ja, yhtä pientä alun virhettä (Eastern Partek Singaporessa) lukuunottamatta myös strategisesti moitteettomasti kansainvälistyneen betoniteollisuuden voiman. Ei sen kansainvälistymisprosessin arvoa vähennä lainkaan se, että 70-luvulla Partek – konserni kokeili monia asioita useilla eri toimialoillaan, saadakseen selville, missä ja miten konsernin tulisi kansainvälistyä. Vielä vähemmän Länsi-Eurooppaan 80- ja 90-luvuilla tapahtuneen laajentumisen arvoa vähentää kokonaan Partekin toisen, pienemmän toimialan (villateollisuuden) ongelmat USA:ssa. Betoniteollisuuden voima ratkaisi 90-luvun alun lamassa sen , että Partek osti Lohjan rakennusteollisuuden ja betoniteknologian , eikä suinkaan päin vastoin! On eri asia, että Polarin raskas gryndaustoimninnan virhe ex-Itä-Saksassa edelleen johti myös osakkuusyhtiö (10%) Partekin vetäytymiseen Saksasta, mutta se on toinen – ja pitkä -juttu !
    Asiatietojen puuttumisen lehdeltä sinänsä voi jotenkin ymmärtää, koska lehden Toimitus ei tietenkään ole aikanaan oikeita tietoja saanutkaan , eikä perusta näkemyksiään alan sinänsä vähäiseen tieteeelliseen aineistoon. Lehti tekee sekä uutisoinnin että tutkimuksen yleisen perusvirheen, ts. tyytyy nojaamaan kerrallaan ilmeisesti vain yhteen lähteeseen, joka ei läheskään aina edes yritä olla objektiivinen.
    Sensijaan sitä en ymmärrä, ettei rakennusalamme kansainvälistyminen pitkäaikaisena oppimis- ja kehittämisprosessi kiinnosta lehteä siihen mittaan, että oikeat asiatiedot kaivettaisiin esille ja arvioitaisiin kunnolla , miten rakennusalan kiistattomat mahdollisuudet kansakuntamme vaurauden ylösrakentamisessa voitaisiin hyödyntää tulevaisuudessa. Rakennusalall(kin) vain kansainvälistyminen luo kilpailukykyä – ei ”maakuntasarjassa” nahistelu!

    MOT: Yli neljänkymmenen vuoden kehitys ja oppi tulisi saada käyttöön muuallakin kuin kaikkein aikaisimmin kansainvälistyneissä YIT:ssä ja Lemminkäisessä, sekä niiden epäilemättä parhaita oppeja omaksuneessa SRV:ssä. Jos se onnistuisi, niin ehkäpä joitakin merkittäviä rakennustuoteteollisuus- ja suunnitteluyrityksiä jäisi suomalaiseenkin omistukseen!

    MOT Onnistumisista tulisi oppia, ja siten esimerkiksi Partekin betoniteollisuuden kansainvälistymisestä tulisi kirjoittaa ja keskustella , jotta saataisiin mallia vaikkapa puutuoteosaamisemme kansainvälistämiseksi!

Vastaa

Tilaa uutiskirje

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin. Lisätietoja

Kooste rakennusalan tärkeistä uutisista sähköpostiisi kolmesti viikossa. Saat myös kutsuja Rakennuslehden tapahtumiin.

Anna sähköpostiosoitteesi