Jumala loi puun, ihminen betonin – betonijulkisivujen lastentaudit leimasivat rakentajat suden ja sekundan tekijöiksi

VVO:n toimitusjohtaja Ben Grass vaati 1990-luvulla luopumista betonisandwichin käytöstä. Se pilasi alan maineen. Maalikaan ei pysynyt tuossa pirullisessa elementissä ja klinkkerit tippuivat. ”Jumalauta, meitä ammutaan ja ihan syystä”, totesi teollisuusneuvos Lauri Jämsä.

Betonisandwich-elementit nopeuttivat rakentamista, mutta pilasivat rakentamisen maineen.

Rakennuslehti 50 vuotta – betonirakentamisen laatu

Rakentamisen laatusarjan ensimmäisessä osassa käsittelin kosteus- ja homeongelmia. Tässä toisessa osassa käsittelen betonijulkisivujen ja betonilattoiden laatuongelmia sekä myös maalin, klinkkereiden ja rappauksen irtoamisia, sillä märkä tai liian luja betoni oli yksi syy niihin. Lopussa on yhteenveto siitä, millä keinoin laatua on parannettu ja arvio siitä, mikä on laatu tänään. Juttusarjan viimeinen osa käsittelee rakenteiden pettämisiä. Lähteenä kaikissa jutuissa ovat vanhat Rakennuslehdet.

Seppo Mölsä

Rakentamisen virheiden ja jopa suurten laatuskandaalien määrä oli suurimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla. Tuolloin rakennettiin yli puolet Suomen kerrostalokannasta, kymmenessä vuodessa jopa puoli miljoonaa asuntoa. Kiireen ja betonielementtirakentamisen lastentautien jäljet leimasivat pitkään rakentamista ja sen mainetta.

Vuonna 1991 tehdyssä selvityksessä vain neljännes 1960-1970-lukujen talojen betonielementtijulkisivuista oli kunnossa. Viidenneksessä vauriot olivat vakavia. Parvekkeiden tilanne oli yhtä huono.

Betonielementtitalojen ongelmat saivat 1970-luvulla muhia rauhassa, sillä ensimmäisen julkisivuskandaalin aiheuttivat maalit.

Uudet maalit ja sementit tuhosivat julkisivuja

maali

Vuonna 1975 Helsingin Tuomiokirkon rappaus jouduttiin uusimaan. Kirkko oli maalattu vuonna 1961 ulkolateksilla, mikä osoittautui erittäin vahingolliseksi yli sata vuotta vanhalle rappauspinnalle. Lateksimaalipinta ei ollut tarpeeksi hengittävä. Tämä aiheutti kosteuden kerääntymistä seinäpintoihin. Talvisin pakkanen sitten rikkoi maalikuoren, jolloin myös sadevesi pääsi rakenteisiin. Paikka paikoin voitiin todeta kirkon pilarien olleen vedellä kyllästettyjä.

Tuomiokirkko ei ollut suinkaan ainoa rakennus, jossa ehdittiin käyttää samaa maalia ennen sen valmistuksen lopettamista.

”Arviolta miljardiluokkaa olevat vahingot on aiheutettu maassamme tuhansien kiinteistöjen virheellisellä pintakäsittelyllä”, sanoi maalarimestari Kalevi Järvinen Rakennuslehdessä vuonna 1975.

”Suurimpia tuhojen aiheuttajia ovat olleet ulkoseinien rappauspinnoilla käytetyt orgaaniset maalit ja pinnoitteet, kuten lateksi. Vaikka asia on ollut tiedossa kymmenen vuotta, arviolta 90 prosenttia rapatuista kiinteistöistä käsitellään edelleen orgaanisilla maaleilla, jotka aiheuttavat rappauksen haurastumisen ja lohkeilun. Helsingissä on erittäin tyypillinen näky, että rapatun kiinteistön seiniltä rappaus on lohkeillut pois suurilta alueilta. Laboratoriokokeissa orgaanisille maaleille on saatu hengittävyysarvoja, mutta käytännössä niiden hengittävyys ei ole osoittautunut riittäväksi.”

Arkkitehti Panu Kailasta tuli toinen uusien maalien kritisoija. 1960-1970-luvuilla kunnallispoliitikoilla oli hänen mukaansa kiire purkaa vanhaa ja rakentaa uutta kaupunkimaista miljöötä. Kailan mielestä korjaus olisi rajoitettava vain välttämättömimpään ja korjauksenkin on oltava korjattavissa. Uusmateriaaleja olisi vältettävä, kunnes niistä on riittävän pitkät kokemukset.

”Nykyajan tavaton innovaatiohenki ja mainospaine ajaa rakentajia kokeilemaan milloin mitäkin ”huoltovapaata” ratkaisua. Perinteiset materiaalit ja niiden vanheneminen tunnetaan. Uudesta tätä tietoa ei ole. Näkyvimmän esimerkin saamme ulkomaalauksesta. Jos olisi maltettu katsoa edes viiden vuoden kokeilukausi, olisi säästetty miljoonia, korvaamattomista alkuperäisrakenteista puhumattakaan”, hän sanoi vuonna 1979.

Rakennekosteus irrotti maalin

1944_001

Ongelma koski uusiakin taloja. Maalien valmistajat eivät ottaneet syitä pelkästään itselleen. Vuonna 1978 he moittivat Rakennustuotanto-lehdessä, että rakenteista tuleva kosteus aiheuttaa maalikalvon irtoamisen. He suosittelivat, että talon tulisi kuivua yhden lämmityskauden yli ennen rakennuksen ulkomaalausta.

”Käytännössä näin ei tehty vaan pitkälle teollistettu ja nopea rakentaminen on aiheuttanut sen, että valtaosa uusista rakennuksista, jotka valmistuvat keväällä ja alkukesästä, ulkomaalataan samana kesänä. Niinpä jo vuositarkastuksessa havaitaan maalipinnassa vaurioita hyvin yleisesti”, arvioi lehdessä maalarimestari Matti Puustinen.

Hänen mukaansa ulkopuolista kosteutta voi päästä rakenteisiin, jos kosteuseristykset ovat riittämättömät. Esimerkiksi sokkeleissa oli luovuttu maan alle jäävän osan pikieristyksistä ja ryhdytty käyttämään niin sanottua vesitiivistä betonia.

”Käytännössä on kuitenkin havaittu, että maakosteutta imeytyy betoniin, josta se kulkeutuu ylöspäin. Kun kosteuden mukana kulkeutuu vesiliukoisia suoloja, aiheuttava ne kosteuden pehmentämään maalikalvoon siinä määrin painetta, että maalikalvo irtaantuu alustastaan”, hän totesi.

Maalivaurioita esiintyi hyvin usein ulkoseinissä, joissa seinäpinnan takana oli pesuhuone tai sauna. Jos näiden huonetilojen kosteussulku ei ollut riittävä tai puuttui kokonaan, kulkeutui kosteus rakenteeseen irrottaen vastakkaisella puolelle olevan maalikalvon. Puustinen korosti, että varsinkin kerrostaloissa tällainen kosteussulku olisi maalauksen kannalta erittäin tarpeellinen.

Parvekkeen lattioistakin puuttui usein kosteuseristys, jolloin sadevesi tunkeutui rakenteeseen ja irrotti maalin parvekkeen alapinnasta.

Ikkunoiden alapuolelta maali oli usein irtaantunut kauttaaltaan. Syynä ei ollut lämpövuoto vaan se, että sadevettä pääsi seinärakenteeseen suojapellin ja ikkunakarmin välistä olevasta raosta. Sadetta pääsi rakenteisiin myös julkisivun halkeamista ja elementtien saumoista, sillä usein saumakitit olivat kuivuneet, kutistuneet ja irtaantuneet.

Tuomiokirkon ongelmat jatkuivat 1980-luvullakin, vaikka korjaajina olivat alan parhaat ammattilaiset.

”Tuomiokirkon pilareiden kaksi vuotta sitten rapatut ja kalkkimaaleilla maalatut maalipinnat hilseilevät. Samanlaisia ongelmia on ollut muissakin kohteissa. Toisaalta Säätytalon pilarit ovat kestäneet, vaikka käsittely on ollut sama. Entisöijä Jorma Pulla epäilee hilseilyn viittaavan kipsin läsnäoloon, sillä kalkki ja kipsi eivät sovi yhteen”, Rakennuslehti kirjoitti vuonna 1981.

Vuonna 1984 oman maalausliikkeensä toimitusjohtaja Pauli Hietanen sanoi, että meidän on totuttava siihen, että ilman saasteiden vuoksi julkisivuja pitää maalata aiempaa tiheämmin. Pohditaan antoi aihetta Tuomiokirkon edelleen jatkuneet pintakäsittelyongelmat. Sen kalkkikäsittely olisi Hietasen mukaan uusittava ehkä parin vuoden välein.

Hietanen oli katkera VTT:n lausunnosta jonka mukaan maalausliike oli pannut kirkon seiniin korjaamisen yhteydessä kipsiä, mikä aiheutti maalin irtoamisen. Hietasen mukaan kipsi johtui ilman saasteista.

”Maalausliike ei voi olla ikuisesti takuuvastuussa asioista, joita se ei ole aiheuttanut”, Hietanen sanoi.

Uusi sementti tuhosi vanhat rakenteet

Tiedon puute oikeista korjaustavoista oli niin iso, että epäonnistumisia ei voinut laittaa yksin maalausliikkeen vastuulle. Tiedon puute näkyi myös laastikorjausten epäonnistumisina. Niihin oli käytetty nykyaikaista sementtipitoista laastia.

”Uusi laasti voi turmella vanhan kivimuurin”, todettiin VTT:n tutkimuksessa ”Historiallisten kivirakenteiden laastit”.

Epäonnistuneita korjauksia oli ollut paljon, kun ei ollut osattu käyttää oikeita materiaaleja.

Tämän tutkimusten jälkeen perinteisten kalkkilaastien hyviä ominaisuuksia alettiin arvostaa ja erityisesti Thorborg von Konow jatkoi Suomenlinnassa tätä koskevaa tutkimustyötä.

Perinnemaalissa perinteistä vain nimi

Vuonna 1990 Sitran teettämä tutkimus julkisivumaaleista kertoi ongelmien jatkuneen ja koskevan myös puujulkisivuja. Perinteisenä öljymaalina mainostetussa tuotteessa on perinteistä joskus vain nimi. Suomessa ei maalipurkin kylkeen vaadita sisällysluetteloa.

”Jos sellainen olisi, ostaja voisi nähdä, onko tuotteessa kaikki muu muuttunut paitsi hyvin myynyt nimi.”

Tutkimus osoitti, että puujulkisivut maalataan liian tiiviskalvoisilla maaleilla. ”Jostain syystä ennen turvallisiksi ja hyviksi havaitut maalit, kuten keitto- ja öljymaalit ovat häviämässä puujulkisivuilta. Siksi vauriot ovat lisääntyneet.”

Kivijulkisivuissa pahiten olivat kärsineet rappaukset. ”Kymmeniä vuosia kestäneet rappaukset tulevat isoina lohkoina alas jo pari vuotta pinnoituksen jälkeen, jos ne on maalattu liian tiiviskalvoisella maalilla.”

Perinteinen kalkkimaali olisi sopinut niille parhaiten.

 

Betonielementtien laatu oli huono

jakomäkielementtiBetonielementtirakentaminen tarkoitti aluksi selvää teknisen laadun laskua. Lämmöneristyksen osalta 1960-1970-lukujen talot ovat Suomen rakennuskannan heikoimmat. Seinien U-arvot sinänsä paranivat, mutta talojen energiankulutus kasvoi varsinkin siinä vaiheessa, kun siirryttiin koneelliseen ilmanvaihtoon. Myös aiempaa suuremmat ikkunat sekä arkkitehtuuri vaikuttivat tähän. Elementtilähiöissä alettiin suosia lamelli- ja pistetaloja, kun aiemmin kaupunkeihin oli tehty energiatehokkaita umpikortteleita.

Ensimmäisissä betonisandwich-elementeissä lämmöneristeenä oli 125 millimetrin lastuvillalevy. Tehdastuotannon käynnistyttyä lämmöneristeeksi tuli mineraalivilla. 1960-luvulla vallitseva eristepaksuus oli 80 millimetriä, mutta ohuempiakin käytettiin. 1970-luvun alussa eristepaksuus kasvoi 90 millimetriin ja vuoden 1974 energiakriisin seurauksena 120 millimetriin. Vuonna 1985 eristepaksuudeksi tuli 140 millimetriä.

Rakennusfysiikan kannalta tällaiset muovikalvoja sisältäneet monikerrosrakenteet eivät toimineet yhtä mutkattomasti kuin yksiaineiset tai eristetyt, mutta kunnollisella tuuletusraolla varustetut tiiliseinät. Kosteusvaurioilta kuitenkin vältyttiin rakenteiden hataruuden vuoksi.

Ikkunat olivat niin höttöisestä puusta, että ne alkoivat tuhoutua ja homehtua jo 10 vuoden jälkeen, kun vanhoissa kiinteistöissä on sata vuotta vanhojakin hyväkuntoisia ikkunoita.

Betonitalojen ilmekin koettiin tylyksi. 1950-luvulla perinteinen rakentamistapa soi rakennuksille yksityiskohtien muotoilussa tiettyä herkkyyttä. 1960-luvulla kerrostalot suoraviivaistuivat ja yksityiskohdat ja yksilöllisyys katosivat.

Asuinkerrostalojen loivat harjakatot peitettiin usein päätyseinien korotetuilla, kulissinomaisilla jatkeilla. Julkisivuissa aukotuksen tilalle tulivat nauhaikkunat. Harmaan laatikkoarkkitehtuurin vuoksi betonia alettiin pitää rumana, toisen luokan materiaalina. Tuolloin syntyi sanonta: jumala loi puun, piru betonin.

Elementtirakentaminen alkoi suljetuilla osajärjestelmillä. Tyypillistä 1960-luvun puolielementtirakentamiselle oli, että rakennuksen poikittaissuuntaiset kantavat väliseinät valettiin paikalla suurmuoteilla. Niihin ankkuroitiin rakennuksen pituussuuntaiset, ei-kantavat, nauhamaiset sandwich-elementit. 1970-luvulla siirryttiin nauha- ja kuorielementeistä BES-tutkimuksen myötä ruutuelementteihin.

1970-luvun alun asuinkerrostalojen julkisivuille oli leimaa antavia tasakatot, syvät parvekkeet, täsmällinen järjestys ja symmetria. Harmaa betonipinta oli tyypillisin, mutta pikku hiljaa värivaihtoehdoiksi tulivat maalattu betoni, valkobetoni tai värillinen betoni, pesubetoni ja 1970-luvulla myös tiililaatta, täystiili ja klinkkerilaatta.

Jotain laadullisesti hyvääkin betonitaloissa oli. Ontelolaatta mahdollisti entistä selvästi pidemmät jännevälit, mikä näkyi asuinhuoneiden avartumisena ja suunnittelun vapautumisena. Silti vasta 1980-luvulla kehittyi nykyaikainen kerrostalo, joka oli asuttavuudeltaan luokkaa edeltäjiään parempi. Julkisivuihin tuli ilmettä ja jo keskikokoisiin asuntoihin tuli kylpyhuoneesta erillinen wc.

korroosio

Betoniraudoitus ruostui

Kiireellä tehtyjen betonielementtitalojen ongelmat alkoivat paljastua pikku hiljaa. Betoniterästen ruostumisongelmat tulivat esiin jo vuonna 1971, aluksi tosin paikallavaletuissa siltarakenteissa. Teiden suolaus lisäsi ongelmia.

”Teräsbetoniopissa kerrotaan, että teräkset betonissa eivät ruostu ja niin ollen materiaali on erittäin pitkäikäinen. Erilaisia rakenteita katsellessa näkyy kuitenkin ruosteläiskiä. Niitä on esimerkiksi Helsingissä Viikin, Itäväylän ja Vuosaaren sillan alla. Ruostevesi valuu, teräs siis syöpyy, Rakennuslehti kirjoitti.

Lehti suositteli siirtymistä kuumasinkityn teräksen käyttöön. Niitä käytettiin jo Pohjois-Amerikassa sillanrakenteissa ja esijännitetyissä talonrakenteissa.

”Miten lienee parjattujen betoninormiemme uudistuksessa?” lehti kysyi vuonna 1971.

Samalla viikolla betoniteollisuuteen perustettiin laaduntarkastusyhdistys. Sille olikin tarvetta, sillä julkisivu- ja parveke-elementeissä teräkset olivat usein jääneet aivan liian pintaan, jolloin betoni ei suojannutkaan niitä ruostumiselta.

Rakenteiden kantavuuskin alkoi epäilyttää, kun Lahdessa useilta työmailta tuli tietoja, että betonibetoni ei ollut kovettunut kunnolla. 1960-luvun alussa yksi betonikerrostalo oli sortunut Lahdessa, mikä lisäsi huolta. VTT paikallisti ongelman lähteeksi yhden betoniaseman.

Pakkanen rapautti julkisivut

Vielä pahempaa seurasi, kun rouhepintaiset julkisivuelementit alkoivat murentua käsiin, kuten kävi vuonna 1973 Helsingin Haapaniemenkadun virastotalokohteessa.

Asiantuntijat arvelivat ensiksi, että työntekijöiden vaihtuminen tehtaalla sekä välinpitämättömyys ja huolimattomuus olisivat olleet syitä ongelmiin, minkä elementtien valmistaja Rakennusvalmisteen johtaja Matti Nurminen kielsi jyrkästi. Hän piti kohtuuttomana, että hyviä tapoja noudattaen tehtyjen betonielementtien virheet pannaan elementtitehtaan maksettavaksi. Hän ihmetteli tutkimustoiminnan puutteita ja tutkimuksen ja käytännön välillä olevaa informaatiokatkoa.

Koska samanlaisia ongelmia ilmeni pian muillakin työmailla, betoniteollisuus käynnisti laajat tutkimukset betonin säänkestävyydestä ja muutti tältä osin sitten normeja. Aikaisemmin oli oletettu, että lujuus K30 varmistaa betonijulkisivuille myös säänkestävyyden, mutta kun näin ei ollutkaan, jouduttiin betoniin lisämään lisähuokostusaineita, joilla saatiin aikaan suojahuokosia pakkasen varalle.

Vuonna 1975 Betonipäivien aiheena oli viallisten betonirakenteiden korjaus, johon ohjeita antoi diplomi-insinööri Pentti Kaista.

Pakkasvauriot on kaikkein eniten betonirakenteiden kestoikää lyhentävä tekijä, tekniikan lisensiaatti Heikki Kaitila sanoi.  Pakkasenkestävyyttä koskeva normi valmistui vasta vuonna 1980.

”Osin siihen liittyvä ongelma on betonin karbonatisoituminen. Betonipeitteen paksuus ja laatu ovat tärkeitä. Lentotuhkaa sisältävän seossementin karbonatisoituminen on kaksi kertaa nopeampaa kuin portlandsementin.”

Betoniterästen kestävyys perustui betonin muodostamaan emäksiseen suojakerrokseen. Karbonatisoitumisen myötä tämä suoja katosi ja teräkset ruostuessaan aiheuttivat betoniin halkeamia.

Laatua ei valvonut kukaan

Koska betonijulkisivut eivät ole kantavia rakenteita, niiden laatua ja kestävyyttä ei valvonut oikeastaan kukaan silloin, kun betonilähiöiden rakentaminen oli kuumimmillaan.

”Betonisandwichin ongelma oli, että 1950-60-luvun taitteessa betonilaatat yhteen sitovat teräkset olivat mustaa rautaa. Myös osa hitsauskiinnityksistä jäi huolimattomuuttaan suojaamatta. Betoniteräkset ovat liian pinnassa, ettei suojakerrosta ole juuri ollenkaan. Parveke-elementeistä puuttuu usein vesieristys kokonaan. Esimerkiksi Tampereella Ratinan stadionin teräkset olivat niin pinnassa, että niitä jouduttiin joka kesä korjaamaan”, totesi rakennustarkastusinsinööri Kalevi Lammi Tampereelta vuonna 1988.

Vasta vuodesta 1965 lähtien ansaiden diagonaalit tehtiin ruostumattomasta teräksestä. Teräksiä suojaava betonipeite oli vuoteen 1977 saakka 20 millimetriä. Aina se ei ollut sitäkään, sillä raudoitteiden sijainti vaihteli niin, että suojakerros saattoi kutistua 15 millimetriin.

Betonin tiiviys oli heikko. Vasta 1990-luvun betoniohjeissa betonin tiiveysvaatimukset tiukkenivat, mutta suojakerroin pidettiin 25 millimetrissä.

Ongelmina olivat myös betonielementin käyristyminen ja halkeilu, maalin hilseily, laattojen ja tiilien irtoilu sekä ansaiden ja kiinnikkeiden syöpyminen.

Elementtien vaaka- ja pystysaumoissa esiintyi paljon vaurioita, minkä vuoksi sadeveden ja pakkasen tunkeutuminen seinärakenteen sisään oli iso ongelma. Saumaustekniikka ja sauma-aineet olivat kehittymättömät. ”Elementtisaumojen halkeilu katossa aiheuttaa vakavia kosteusongelmia”, varoitti VTT jo 1960-luvun lopulla.

Näitä ongelmia tuli esiin myös julkisivuissa. ”Saumaustapana käytettiin suoraa saumaa, mikä tarkoitti, että oli kitin varassa pääseekö vettä sisään, yleensä on päässyt”, Kalevi Lammi totesi.

Erään elementtitalon asennuskiilat olivat elementtien saumauksen jälkeen kutistuneet niin paljon, että voimakas valo oli näkynyt huoneesta toiseen. Virheiden välttämiseksi Betoniyhdistys suositteli jäsenillassaan tehokasta tiedottamista näistä asioista.

Oliko betonisandwich susi jo syntyessään?

Vuonna 1989 diplomi-insinööri ja tuleva betonitekniikan professori Matti Pentti selvitti Sitran tutkimuksessa betonisandwichin heikkouksia.

”Rakenteellisena heikkoutena oli ulkokuoren pieni rakennepaksuus, joka johti helposti suojabetonin alituksiin. Kosteustekninen toiminta ei ole hallittua, koska saumojen vuotovedet ja sisäilmasta tuleva kosteus eivät poistu rakenteesta riittävän nopeasti. Kittisauma ei ole ollut hyvä. Sauma-aine vanheni nopeasti, jolloin tuli halkeamia. Myös normeissa ja suunnittelussa oli puutteita, samoin kuin valmistuksessa ja asennuksessa”, hän tiivisti tulokset.

Betoniseinien ääneneristys oli heikohko ja myös LVI-laitteet sekä johtivat ääntä että tuottivat sitä itse. Varsinkin askelääneneristys oli huono.

1941_001

Betonilähiöiden julkisivujen ja parvekkeiden korjaaminen alkoi tuottaa päänvaivaa jo vuonna 1985, sillä talot oli suunniteltu kestämään vain 30-40 vuotta.

Korjauksissakin tehtiin virheitä. Jopa saumojen tuuletusaukkoja tukittiin. Silti jo 1990-luvulla rakennusteollisuus valmisteli VTT:n tuella betonitalojen korjaamisesta jopa Hare-nimistä (Hansa Renovation) vientiohjelmaa, jonka avulla oli tarkoitus lähteä korjaamaan itäisen Saksan betonielementtitaloja. Aie kaatui hankkeessa aktiivisena olleen Hakan konkurssiin.

Kovimmassa korjaustarpeessa olivat pesubetonipintaiset julkisivuelementit jotka  oli tehty pikasementillä höyrykarkaisua käyttäen. 1960-luvulla uskottiin, että kiihdytetyn kovettumisen jälkeen betoni jatkaa lujittumisreaktiotaan lähes ikuisesti. Varoituksia kuului säänkestävyyden suhteen ja osin ne olivat toteutuneetkin. Monissa tapauksissa varsinkin rannikoilla pelätty rapautuminen oli tapahtunut nopeasti ja totaalisesti. Julkisivukuoren pystyi karistamaan alas käsityökaluilla.

Professori Seppo Huovinen arvioi vuonna 1999, että pesubetonipintaiset julkisivut on syytä purkaa 30-35 vuoden iässä, vaikka ne pinnoitettaisiinkin välillä. Toisin kuin monissa muissa maissa Suomessa purkamisia on tehty kuitenkin varsin vähän.

Lujuuden korotus johti ojasta allikkoon

Betonirakentaminen nosti 1980-luvun lopulla selvästi laatutasoa niin elementtien kestoiän kuin arkkitehtonisen ilmeenkin osalta. Vuonna 1993 tuli kuitenkin ikävää takapakkia. Runsas reklamaatioiden tulva sai elementtien valmistajat ihmettelemään, miksi maali ei pysy betonipinnoissa. Maali irtoili jo vuoden ikäisten rakennusten seinistä.

”Erityistä päänvaivaa on aiheuttanut se, että maalin kuoriutumista ei ole voitu selittää saumojen vuotamisella tai poikkeuksellisella kastumisella, sillä maalia on irronnut myös keskeltä elementtiä”, Kimmo Sandberg Tikkurilasta sanoi.

Hälytyksiä oli tullut jopa siltatyömailta, joissa valitettiin, että bitumi ei pysy betonipinnalla.

korkealujuus

Yhdeksi yhteiseksi nimittäjäksi havaittiin betonin lujuuden nosto, jotta olisi päästy eroon betonia kiusanneista pakkasvaurioista. K25-30 betonin sijaan julkisivuissa oli siirrytty käyttämään K45 betonia. Sillä saatiin liiankin kovia ja sileitä pintoja.

”Näille uusille, sileille betonipinnoille ei voi myöntää mitään takuuta maalin pysymisestä. Meillä ei ole siihen vielä riittävästi tietoa”, Lemminkäisen tutkimuspäällikkö Lars Forsten sanoi. Tutkimuksissa oli mukana Tikkurilan ja Lemminkäisen lisäksi Partek ja Lohja.

Reklamaatioita tuli varsinkin kylpyhuoneiden osalta sellaisistakin seinistä joissa käytettiin K-30 betonia eli  kyse oli myös siitä, että markkinoille tuotujen uusien pinnoitteiden vaatimuksia alustalle ei oltu tutkittu riittävästi.

Ongelmarakennusten joukossa oli Joensuun kirjasto, joka oli juuri valittu vuoden betonirakenteeksi. Helsingin seudulla ongelma koski kolmen vuoden tuotantoa. Talojen julkisivut jouduttiin hiekkapuhaltamaan ja maalaamaan uudestaan.

Ongelman yhdeksi syyksi paljastui se, että korkeamman lujuuden betoneilla kuivumisaika saattoi olla jopa kolminkertainen aiempaan verrattuna. Yksi lämmityskausi ei enää riittänyt kuivumiseen.

Maaliteollisuus ehdotti paluuta K30 betoniin, mutta Betoniteollisuuden asiantuntija Seppo Petrow tyrmäsi sen.

”Paluu on mahdoton nyt, kun vihdoin olemme pääsemässä eroon kiusallisesta terästen ruostumisesta ja julkisivujen mainetta koetelleesta heikosta säänkestävyydestä.”

Uusissa betonijulkisivuissa ilmeni kuitenkin myös halkeiluongelmia. Betonin lujuuden nosto tapahtui lisäämällä sementin määrää, jolloin materiaalin kutistuminen ohuessa betonirakenteessa lisääntyi.

Johtaja Arto Suikka Rakennustuoteteollisuudesta sanoi vuonna 1997 että halkeamia oli kolmen vuoden aikana ilmennyt 10 prosentissa pääkaupunkiseudulla toteutetuissa julkisivuissa. Hänen mukaansa halkeamat olivat usein niin pieniä, ettei niitä edes havaitsi elleivät arkkitehdit olisi siirtyneet suosimaan entistä tasaisempia ja vaaleampia pintoja. Arkkitehtoniset vaatimukset olivat johtaneet aiempaa pienempään kiviaineksen raekokoon, kun halkeamien välttämisen kannalta suurempi raekoko olisi ollut parempi. Sementtimäärä nousi liian korkeaksi ja rakenteesta tuli hauraampi.

Tampereen professorit Matti Pentti ja Ralf Lindberg ehdottivat ruostumattoman teräsverkon käyttöä, jolloin voitaisiin käyttää K30 tai K35 betonia. Lisähuokostuksen kanssa mitään pakkasvaurioita ei tuolloin olisi. Elementtien hinta tosin olisi hivenen kalliimpi kuin K45 betonia käytettäessä.

Tätä he olivat ehdottaneet jo aiemmin, mutta silloin Otaniemen professoreiden kanta lujuuden nostosta oli voittanut.

”Lähdettiin korjaamaan yhtä ongelmaa eli betoniterästen ruostumista, ja ajauduttiin toiseen ongelmaan”, Betoniteollisuuden entinen johtaja Olli Hämäläinen sanoo nyt tuosta ongelmasta.

”Halkeiluriskistä oli varoitettu, mutta kun laboratoriossa kaikki sujui hyvin, niin elementit lähtivät tuotantoon.”

Tamperelaisten kanta voitti ja teollisuus palasi takaisin pienempiin lujuuksiin.

Klinkkerit varisivat julkisivuista

”Rakentamisessa on sovellettu uusia tekniikoita liian nopeasti. Uusista menetelmistä on hankittava kokemusta ennen kuin niitä sovelletaan kovin laajasti”, tekniikan lisensiaatti Teppo Salmikivi Juva Engineeringistä sanoi vuonna 1993.

Liian ohuiden tiilijulkisivujen kosteusongelmat mm. Helsingin Katajanokalla olivat silloin paljon esillä julkisuudessa. Salmikivi ennakoi, että uusia murheita tulee klinkkeripintaisista julkisivuelementeistä. ”Klinkkeri on niin tiivis pinnoite, että jos murheita tulee, niitä tulee paljon”, hän varoitti.

Pian ongelmia alkoikin tulla esiin. Helsingin Oulunkylässä kauppakeskus Ogelin klinkkeripintaa jouduttiin korjaamaan klinkkereiden irtoamisten vuoksi. Elementit oli 1980-luvun lopulla valmistanut konkurssiin menneen Kummilan elementtitehdas. VTT:n mukaan klinkkereillä oli olematon tartuntapinta.

Korjaustöitä teki Puolimatka, joka samaan aikaan joutui korjaamaan myös Itä-Helsingin Kurkimäessä tiililaattapintaisia elementtejä, joissa tiilet eivät pysyneet. Syynä oli elementtitehtaan työvirhe. Tekovaiheessa kulmalaattojen tukemiseen oli käytetty kahden millin vahvuisia työteräksiä, jotka jätettiin suojaamattomina tiililaatan alle.

”Työmiehet olivat keksineet mielestään fiksun konstin, millä kulmalaatat saadaan pysymään kiinni. Eikä kukaan ajatellut suojaetäisyyksiä eikä terästen ruostumista”, sanoi Puolimatkan työpäällikkö Raimo Linden. Elementtitehdas oli Puolimatkan oma, joten korjaus tehtiin takuutyönä.

Klinkkerit putoilivat vuonna 1995 myös Laatuelementin valmistamista betonisista julkisivuista Helsingin Pikku-Huopalahden Vitsaskujalla. Klinkkerijulkisivut oli tehty niin, että klinkkerilaatat oli ladottu ensin muotissa olevaan rasteriiin. Laattojen väliset saumat tehtiin siten, että hyvin notkea saumauslaasti valettiin kastelukannulla pelkästään saumojen väliin. Saumausmassaa oli ilmeisesti solahtanut liikaa laattojen päälle ja se oli sitten vedetty kumilastalla tasaiseksi, jolloin laattojen takapintojen tartunnat olivat täyttyneet saumausmassalla. Tehtaalla työnjohdon valvonta oli siis pettänyt täysin kaikista hienoista laatujärjestelmistä huolimatta.

Huopalahden putoavien klinkkereiden myötä yleisön luottamus rakentamisen laatuun katosi taas kerran. Päivälehtien uutisointi oli sitä tasoa, että teollisuusneuvos Lauri Jämsä kirjoitti Rakennusinsinööri-lehteen: ”Jumalauta, meitä ammutaan, eikä lainkaan syyttä.

Klinkkereitä tuli alas muuallakin myös Espoon Tapiolassa. Siellä klinkkerit kiinnitettiin uudestaan polymeroidulla laastilla.

Diplomi-insinööri Risto Vahanen Insinööritoimisto Mikko Vahasesta piti klinkkerijulkisivujen yhtenä perusongelmana betonimassan korkeaa vesisementtisuhdetta sekä liian korkeaa vesimäärää. Vesisementtisuhteen pitäisi olla hänen mukaansa alle 0,4, jotta päästäisiin riittävän kutistumattomaan massaan ja klinkkerit eivät tippuisi betonin kuivuessa. Mitä korkeampilujuuksista betoni on, sitä alhaisempi pitäisi vesisementtisuhteen hänen mukaansa olla. Esimerkiksi uuden Oopperan julkisivuihin Vahasen toimisto valitsi niin kutistumattoman massan kuin mahdollista.

Julkisivujen laatua parannettu ongelmien kautta

ryl81

Betoniteollisuuden laadunvalvonta on kulkenut aina askeleen jäljessä eli normeja on muutettu vasta ongelmien tultua esiin. Sama on koskenut myös niin sanottua hyvää rakentamistapaa. Rakennustietosäätiön mukaan hyvä rakentamistapa on oman aikansa käsitys hyvästä lopputuloksesta. ”Se esitetään RT-kortiston säännöksissä ja ohjeissa, jotka on laadittu asiantuntijoiden kanssa.”

Tekniikan lisensiaatti Juhani Pirinen osoitti 1990-luvun lopulla lisensiaattityössään, että iso osa ongelmarakenteista löytyy alan ohjekirjoista tai RT-korteista eli jo ohjeet ovat olleet vääriä.

Vuonna 2001 Rakennuslehti kysyi, mikä on hyvä rakentamistapa ja miksi se on johtanut huonoon rakentamiseen. Lehden mukaan käsite oli epämääräinen. Sen pohjana olivat alan järjestöjen laatimat ohjeet, jotka ovat sisältäneet virheitä, ja joita on korjattu yrityksen ja erehdyksen kautta jonkinlaisena yhteisenä teknistaloudellisena kompromissina. Elinkaaritarkastelut niistä ovat puuttuneet.

Betoniteollisuuteen elinkaarinäkökulma tuli vaiheittain. Vuonna 1976 julkaistiin ohjeet betonin lisähuokostamisesta ja vuonna 1980 lisähuokostaminen tuli betoninormeihin vaatimukseksi. Vuonna 1989 julkaistiin BY32 Betonirakenteiden säilyvyysohjeet ja käyttöikämitoitus.

Näistä parannuksista huolimatta betoniteollisuus joutui 1980- ja 1990-luvulla kovaan kilpailuun siinä, kelpaako betonipinta yhä vaativammiksi tulleille asiakkaille.

Kun maallikonkin mielestä betonielementtijulkisivu saumoineen on kertakaikkiaan ruma, tulisi rakennusalan vetää omat johtopäätöksensä ja käyttää kerrostalotuotannossa muita vaihtoehtoja”, sanoi VVO:n toimitusjohtaja Ben Grass vuonna 1995.

hassi98Ympäristöministeri Satu Hassi esitti betonielementeistä luopumista niinkin myöhään kuin vuonna 2000. Helsingissä betonielementtien käyttö kiellettiinkin kantakaupungissa.

Betoniteollisuudessakin pohdittiin 1990-luvulla ihan vakavasti, että sänkkäristä voisi luopua. Miksi yhden tuotteen annetaan pilata koko betoniteollisuuden maineen, kysyttiin silloin.

Parmassa pohdittiin, minkälaisilla ratkaisuilla tuuletus saataisiin riittäväksi, jotta liiketoimintaa ei menetettäisi. Parma toi vuosina 1995-1998 markkinoille tuulettuvat julkisivut Paraati- tuotemerkillä. Konseptiin kuuluivat tuulettuvat sandwich-elementit sekä ns. eriytetyn julkisivut eli kuorielementtirakenteet. Tuulettuvissa sandwich-elementeissä eristeen ja ulkokuoren välissä oli selvä parin senttimetrin rako. Niitä käytettiin muutamassa ATT:n, Skanskan ja vakuutusyhtiö Varman rakennuttamassa kerrostalossa.

Tuulettuvassa rakenteessa ulkokuoreen kohistuvat rasitukset jäävät selvästi sandwichiä pienemmiksi. Perinteisessä, täysin tuulettumattomassa betonisandwich-rakenteessa kosteus poistuu vain diffuusiolla ulkokuoren läpi.

Eritytetty julkisivu tuli 200-400 markkaa neliölle sandwichiä kalliimmaksi. Siksi Parman varatoimitusjohtaja Kari Laukkanen toivoi, että sitä ei heti ammuttaisi alas kalliimpaan hintaan vedoten. Toivomus meni osin kuuroille korville ja teollisuus lähti mieluummin kehittämään sänkkäriä, jossa käytettiin tuuletusuralla varustettuja villoja.

Kokonaaan eriytettyjä julkisivuja ei ole kuitenkaan unohdettu, vaan tekniikka on jäänyt pysyvään käyttöön esimerkiksi lukuisissa graafisen betonin kohteissa.

TKK:n tekemässä Julkisivu 2000-tutkimuksessa todettiin, että tuuletus tehostaa kiistatta sandwich-ulkoseinän kuivumista. ”Silti on tärkeää minimoida lisäkosteuden kulkeutuminen rakenteeseen rakennustyön aikana”, tutkijat totesivat kosteudenhallinnan tärkeydestä.

Betonijulkisivut tänään

Tänään betoniteollisuus mainostaa betonielementtitaloa kestävänä kivitalona. Heikkous on siis käännetty vihdoin vahvuudeksi.

”Nykyiset betonilaadut ja vaatimukset rakenteiden säilyvyyden suhteen ovat aivan erilaiset, joten nykyisiltä betonijulkisivuilta ja -parvekkeilta on varsin perustellusti lupa odottaa pitkää käyttöikää”, toimitusjohtaja, tekniikan tohtori Jussi Mattila Betoniteollisuudesta sanoi vuonna 2016.

Betonijulkisivuilla ei pitäisi olla enää kestävyysongelmia. ”Kun betonin pakkasenkestävyys on saatu lisähuokostamalla kuntoon, betonin säilyvyys ei riipu enää merkittävällä tavalla kosteusolosuhteista, kuten ennen”, Mattila totesi.

Betonilattiaa ei osata tehdä vieläkään

Jos kestävän julkisivun teko oli pitkään lähes yhtä mahdoton haaste kuin vuotamattoman tasakaton tekokin, niin betonilattian teko se vasta vaikeaa on ollutkin, sillä sitä ongelmaa ei ole vieläkään täysin ratkaistu.

Betonilattian teko vaikuttaa helpolta, mutta käytännössä se on ollut yksi vaikeimmista rakennusosista. Halkeilemattoman teollisuuslattian teko on lähes pelkkää arpapeliä. Epäonnistumisten syyt ovat vaihdelleet betonimassasta lattian tekijöihin tai jopa vaihteleviin tuuli- ja lämpötilaolosuhteisiin.

Vuonna 1981 VTT:n Betonilaboratorio ehti jo ilmoittaa, että betonilattia teko onnistuu tietyin edellytyksin. Tämä tieto oli tarkoitus koota kirjaksi. Kirjoja ja ohjeita on sitten riittänyt, mutta joko tekijät eivät ole niitä lukeneet tai sitten he ovat omaa työtänsä ja urakkaansa helpottaakseen niistä lipsuneet.

1980-luvulla ongelmana oli betonimassan laatu. Siksi betonilattioiden tekijät perustivat Suomen Betonilattiayhdistyksen halunaan saada Partek ja Lohja parantamaan betoninsa vaihtelevaa laatua. ”Betonirakentaminen on ollut yksissä eli kaksissa käsissä joten tarvetta kehittämiselle ei ole ollut”, oli perustelu.

Yhdistyksen puheenjohtajan Hannu Hietasen mukaan vain viisi prosenttia A-luokan betonista on oikeasti sitä. Esimerkiksi betonin rakeisuus ja lämpötila vaihtelivat usein.

Diplomi-insinööri Kari Hellen Partekista myönsi laadun vaihtelut. Hän sanoi, että pitäisi siirtyä käyttämään nesteytettyjä tai notkistettuja betonimassoja, jolloin voitaisiin siirtyä imubetonista kehittyneempiin teknikoihin.

Betonilattioiden teon laatuongelmat kuitenkin jatkuivat. TKK:n selvityksen mukaan lattiamassat sisälsivät paljon vettä ja kuivuivat siksi hitaasti. Työmaiden tekemät oikaisut kuivumisajoissa olivat selvityksen mukaan yleisiä, kun rakennustöitä pyrittiin nopeuttamaan. Lattiat sisälsivät myös liian paljon sementtiä.

Vanhoina ongelmina lattioissa oli edelleen aaltoilu ja halkeilu. Amerikkalaiset, jotka esittelivät omaa lattiatekniikkaansa, kertoivat, että ratkaisuja tähän ovat toistuvat hierrot ja hyvin vähän kutistuvan betonin käyttö.

Kun suomalaisissa lattioissa vesisementtisuhde on 0,6, oli se amerikkalaisessa Superflat Floorissa 0,43. Suomalaiset lattiat sisälsivät kuutiota kohti peräti 250 litra. Amerikkalaisissa lattioissa sementtiäkin oli sata kiloa vähemmän kuin suomalaisissa.

Rakennusmestari Ari Angervuori Hartelasta oli huolissaan siitä, että työmaat olivat siirtyneet käyttämään yhä löysempiä ja hienorakeisempia betonimassoja. Niitä oli helppo työstää, sillä nesteytetty velli ei vaadi muuta kuin kaadon muottiin.

”Kaikki olisi kunnossa, jos nesteytetyn vellin avulla saataisiin syntymään hyviä rakenteita”, Angervuori sanoi. ”Näin ei kuitenkaan ole, vaan halkeamien syntyminen on todennäköisempää vetelää massaaa käytettäessä.”

Miksi lattia epäonnistuu lähes aina?

betonilattia81

Vuonna 1997 Rakennuslehti kirjoitti, että viimeisen viiden vuoden aikana valtaosa teollisuuslattioista on epäonnistunut. Yleensä lattiat ovat täynnä kalaverkkoa muistuttavia halkeamia.

Aiheen juttuun antoi Indepron kokenut rakennuttajakonsultti Jarmo Meskanen, joka ihmetteli, miksi suurin osa lattioista on susia, vaikka käyttäisi parhaita suunnittelijoita ja urakoitsijoita mitä Suomesta löytyy.

”Indepron kohteissa on asiantuntijana ollut VTT ja betonikorjauksiin erikoistunut insinööritoimisto. Silti tulokset ovat olleet murheelliset. On kohtuutonta, että Suomesta ei löydy asiantuntijaa, joka osaisi sanoa, miten tehdään kunnollinen teollisuuslattia”, Meskanen totesi.

Samanlaisia kokemuksia oli muillakin. Rakennusmestari Harri Holmgren Vantaan Tiililattia Oy:stä sanoi, että joskus harvoin lattia oli onnistunut eikä tilanne hänen mukaansa ollut sen parempi muillakaan lattiantekijöillä.

Meskanen arvioi, että yksi syy lattioiden tason romahtamiseen oli siinä, että parhaat tekijät putosivat pois 1990-luvun hintakilpailussa. Hän otti esimerkiksi lattiayritys Auramon, joka valitsi itse runkoaineen ja teki itse lattiamassan työmaalla.

”Notkistimia ei käytetty eikä sementin sekaan laitettu tuhkaa, kuten nyt. Lattiat valettiin pieninä kenttinä kahdessa vaiheessa. Jälkihoitoon ja kuivumiseen kiinnitettiin suurta huomiota ja valvonta oli suorastaan pirullisen tarkkaa.”

2000-luvulla teollisuuslattian teko ei ole onnistunut sen paremmin kuin ennenkään, ainakaan kaikilta. Liian notkean massan tekoon ovat viime vuosikymmeninä houkuttaneet  betoniautojen yhä pidemmiksi ja ohuemmiksi käyneet putket, joissa jäykkä tavara liikkuu huonosti. Notkealla massalla työ on sujunut joutuisasti ja kaikki ovat olleet tyytyväisiä – siis kaikki paitsi asiakas.

Tyypillisiä esimerkkejä halkeilevista lattioista löytyy useista marketeista kohtuullisen uutta Tampereen Ikeaa myöten.

Vuonna 2015 Skanska toi Ruotsista lattiamiehiä Suomeen näyttämään, millaista huolellisuutta hyvän betonilattian teko vaatii. Vaikka kyse oli kypyhuonelattioista, niin sama koskee muitakin betonilattioita. Hosumalla ei tule muuta kuin kusipäisiä kakaroita, sanovat ne, jotka asiasta jotain tietävät.

Betonirakenteiden, kuten vesitornien, siltojen ja pitkiä jännevälejä koskevien kauppojen ja hallien ongelmien käsittely on ihan toisen jutun arvoinen asia (Näin luottamus rakennusinsinöörien osaamiseen romahti…).  Sama koskee sisäilmaongelmia.

 

 

Tätä artikkelia on kommentoitu 3 kertaa

3 vastausta artikkeliin “Jumala loi puun, ihminen betonin – betonijulkisivujen lastentaudit leimasivat rakentajat suden ja sekundan tekijöiksi”

  1. Kiitos Sepolle jälleen kerran kiinnostavasta historiikista.

    Voiko rivien välistä lukea, että laatutaso olisi kumminkin parantunut vuosikymmenten takaisesta, kun ongelmiin on löytynyt ratkaisuja? Vai onko vanhojen virheiden tilalle vain noussut uusia; yksittäisten materiaalien ongelmien sijaan kärsitään nyt sisäilmasta ja kiinteistön eri järjestelmien yhteensopimattomuudesta jne.?

    1. Päätin nuo pitkät virhelistani ihan tietoisesti tämän päivän myönteisiin uutisiin. Sen aika sitten näyttää, ovatko tämän päivän arviot ylioptimistisia.

      Ihminen on ikuinen optimisti. Vuonna 1997 Tekesin Terve talo -teknologiaohjelmassa tavoitteeksi asettiin puolittaa sisäilmaongelmat kymmenessä vuodessa. Lääketieteeen professori Kari Reijula oli vielä optimistisempi. Hän odotti, että homeongelmat saataisiin hallintaan jo ennen vuosituhannen vaihtumista. Näiltä osin optimismi on ollut katteetonta, sillä uusia ongelmia on tullut eteen enemmän kuin ratkaisuja.

      Toisaalta työturvallisuuden osalta on nähty, että todella isotkin harppaukset ovat mahdollisia. Minusta laadun ja työturvallisuuden johtamisessa on kyse pitkälti samoista asioista: sitoutumisesta, mittareiden asettamisesta, asennekasvatuksesta, koulutuksesta ja lopulta mittaamisesta ja palkitsemisesta. Eli sitä saat mitä mittaat ja palkitset. En ole kuullut, että yksikään (työn)johtaja olisi saanut potkuja huonon laadun vuoksi, mutta huonon tuloksen vuoksi noita potkuja jaetaan jatkuvasti. Jokainen tietää silloin, mikä kiireen sattuessa on tärkeintä.

      Eli kyllä tuo laadun parantaminen lähtee ihan ylimmän johdon asennemuutoksesta. Ilman sitä ei tapahdu mitään. Muistan Iiro Viinanen sanoneen, että kun hän oli YIT:n hallituksessa, niin laadusta ei puhuttu sanaakaan. Siitä puhuttiin vasta, kun Viinanen oli itse asiakkaana tyytymätön YIT:n laatuun.

  2. ”Rakennuttajavetoisessa tuotannossakin eroa oli sillä tehtiinkö itselle vai myyntiin. VVO:n Jouko Kemppinen sanoi, että itselle tehdään hyvää. ”Tämä näkyy siinä, että valitaan kestäviä materiaaleja. Kylpyhuoneessa on kiviseinät ja laatoitus.””

    Tämä on täydellinen valhe.

Jätä kommentti