Rakennuslehti 50 vuotta Seppo Mölsä 22 kommenttia

50 vuotta sitten Mauno Koivisto ja Armas Puolimatka synnyttivät lähiöiden laatikkoarkkitehtuurin

Aluerakentaminen täytti 50 vuotta. Ensimmäinen aluerakennushanke oli Vantaan Kaivokselan rakentaminen. Sitä ideoivat yhdessä turkulaiset Armas Puolimatka ja Mauno Koivisto, joka ajatteli, että halvalla kasatut laatikot purettaisiin 30-40 vuoden kuluttua,

 

 

Kuvassa Kaivokselan asumalähiön ”tekijät” syyskävelyllä vuonna 1963. Vasemmalta Postisäästöpankin pääjohtaja Teuvo Aura, toimitusjohtaja Armas Puolimatka, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto ja Helsingin maalaiskunnan eli nykyisen Vantaan kunnanjohtaja Lauri Lairala. (Lehtikuva /Reijo Koskinen).

1960-luvulla suomalaisten kaupunkien reuna-alueet alkoivat täyttyä legopalikoiden näköisistä, toisiaan muistuttavista laatikoista. Joillakin alueilla ne olivat makuulla ja joillakin pystyssä. Uusi tyyli ulottui pientalorakentamiseenkin, sillä harjakattoa ja räystäitä alettiin pitää epäesteettisinä ja vanhanaikaisina. Insinöörien rationaalinen ajattelu ja arkkitehtien estetiikka löivät aluerakentamisessa kättä toisilleen. Minimalismi sopi molemmille.

Rakennuslehti 50 vuotta -aluerakentaminen ja asuntoarkkitehtuuri

1960-1970-lukujen aluerakentamista ja lähiöarkkitehtuuria koskeva juttu on osa Rakennuslehden 50-vuotishistoriikkia. Mukana on paljon arkkitehtien omia kommentteja tuon aikakauden suunnittelusta. Lähteenä ovat Rakennuslehdet vuodesta 1966 lähtien. Mauno Koiviston mietteeet ovat vuodelta 1996. Jutun lopussa on katsaus tämän päivän lähiöihin ja asuntosuunnitteluun, joka alkoi monipuolistua jo 1980-luvulla.

Seppo Mölsä

Syy 1960- ja 1970-luvun betonielementtilähiöiden synnylle oli valtavasti kasvanut asuntorakentamisen tarve. 1960-luvun alussa asuntorakentamisen määrä oli 20 000-30 000 kappaletta vuodessa. Valtavan muuttoliikkeen vuoksi se piti nopeasti kaksinkertaistaa.

Vielä sodan jälkeen oli ajateltu, että rintamiehet ja evakot pääsisivät parhaiten leivän syrjään kiinni pientilojen avulla. 1960-luvulle mentäessä maanviljelyn asema alkoi romahtaa. Se oli työllistänyt 47 prosenttia väestöstä, mutta muutamassa vuosikymmenessä osuus romahti 17 prosenttiin.

Kansa alkoi muuttaa maalta kaupunkeihin, lähinnä Helsingin, Tampereen ja Turun seuduille. Muuttoliike oli suurimmillaan vuosina 1962-66.

Työpaikkojen puuttumisen vuoksi maaseudulta muutti satojatuhansia ihmisiä myös Ruotsiin. Ruotsista tarjottiin töitä autotehtaalta, kerrostaloasunto lämpimällä vedellä ja sisävessalla varustettuna ja vähän käytetty Volvo kohtuuhintaan.

Tähän väestökatoon reagoitiin perustamalla Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkolan vetämä komitea miettimään, miten asuntotuotanto saataisiin riittämään jotta maastamuutto saataisiin käännettyä maassamuutoksi.

”Meidän on alistuttava siihen, että väestökeskukset, varsinkin suuret kaupungit, vastaisuudessakin vetävät magneetin tavoin ihmisiä puoleensa. Onneksi on sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät ollenkaan välitä omakotitalon rauhasta eivätkä puutarhakaupungin luonnonläheisyydestä, vaan jotka kaikista sosiaalipoliitikkojen päinvastaisista käsityksistä huolimatta haluavat elää keskellä mahdollisimman vilkkaana kuohuvaa elämää”, visioi Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Teuvo Aura vuonna 1965.

Vuonna 1966 perustettiin Aravan jatkajaksi Asuntohallitus, jonka johtoon tuli sosialidemokraatti Olavi Lindblom.

Valtio vastasi muuttoliikkeen paineisiin ohjaamalla rahaa poikkeuksellisen runsaasti asuntoinvestointeihin. Tavoitteena oli rakentaa keskimäärin 50 000 asuntoa vuodessa kymmenen vuoden ajan. Vuonna 1975  jokaista suomalaista kohti olisi yksi huone.

Suhtautuminen muuttoliikkeeseen jakoi kuitenkin poliittisia puolueita. ”Epäterve muuttopolitiikka Helsinkiin on tukahdutettava”, vaati eduskunnan puhemies, keskustapuolueen Johannes Virolainen, joka pääministerin paikaltakin vuosina 1965-66 yritti jarruttaa muuttoliikettä.

Asuntosäätiö julkaisi vuonna 1966 Espoon Tapiolan puutarhakaupungin perustajan, Heikki von Herzenin ideoiman ja Lassi Iharvaaran johdolla tehdyn suunnitelman ”Uusimaa vuonna 2010”. Lähtökohtana oli, että Uudellemaalle ja Helsinkiin suuntautunutta muuttoliikettä voisi keventää ohjaamalla muuttoliikettä myös maakuntakeskuksiin, joiksi laskettiin Turku, Lappeenranta, Jyväskylä, Oulu, Tampere, Kuopio ja Vaasa. Tämä edellyttäisi kulkuyhteyksien kehittämistä, mikä vahvistaisi näitä valittuja keskuksia.

Aluerakentaminen ja teollistaminen ratkaisuksi asunto-ongelmaan

1960-70-luvuilla rakennettiin yli puolet Suomen kerrostaloista. Tämä ei olisi onnistunut perinteisin tavoin, jossa kunta hankkii maan, kaavoittaa sen, rakentaa kunnallistekniikan ja myy tontit yksi kerrallaan rakennuttajalle. Tämä pyytää sitten arkkitehdin suunnittelemaan juuri tuolle tontille parhaiten sopivan talon ja rakennusliike tulee kokoamaan taloa tiili kerrallaan. Näin tehtiin vielä 1950-luvulla.

Tehokkaampia tapoja haettiin muun muassa Ruotsista, jossa suuria alueita toteutettiin jo sarjatuotantomaisesti. Siellä oli käynnissä miljoonan asunnon rakentamisohjelma, sillä väestöllinen tasapaino oli järkkynyt muissakin Pohjoismaissa, kun ihmiset hakeutuivat suuriin ja keskisuuriin kaupunkeihin työpaikkojen perässä. Jo silloin kirjoitettiin, että tuottavuus ja yritystoiminnan edellytykset olivat parhaat suurissa tai keskisuurissa kaupungeissa, joissa ihmiset ja yritykset kohtasivat.

Näin Suomessa syntyivät aluerakentamissopimukset, joissa perustajaurakoitsija yhteistyössä kunnan kanssa kaavoittaa alueen ja suunnitteluttaa sitten talot yhtenä kokonaisuutena omaan tuotantotekniikkaansa sopiviksi sekä rakentaa myös kunnallistekniikan. Sopimuksiin saattoi sisältyä myös koulujen, terveyskeskusten ja liikuntapaikkojen rakentaminen. Nämä kustannukset sisällytettiin sitten asunnon hintaan. Vanhat asukkaat eivät olisi suostuneet uusien asuntoalueiden rakentamisesta aiheutuviin veroäyrin korotuksiin.

”Näissä hankkeissa tietysti syntyy tilanteita, joissa entisten ja tulevien asukkaiden intressit voivat joutua ristiriitaan. Silloin alettiinkin puhua, että nämä ovat jonkinlaisia uusien asukkaiden sisääntulomaksuja, ja näinhän tietysti asiallisesti oli asianlaita”, aluerakentamisen syntyyn vahvasti vaikuttanut Mauno Koivisto sanoi vuonna 1996.

Sanastoon tuli silloin uusi (kiro)sana, kynnysraha, jolla tarkoitettiin näitä asukkaiden maksettavaksi tulevia ylimääräisiä kustannuksia.

Sopimuksiin piti ujuttaa Espoon kaupunginjohtaja Teppo Tiihosen mukaan myös puolueiden toiveet. ”Poliittiset ryhmät vähintäänkin odottivat myötämieltä rakentajilta, kun tämänkaltaisiin sopimuksiin mentiin”, kirjoitti Uuden Suomen toimittaja Raimo Markkanen lähiörakentamisesta kertoneessa kirjassa ”Susihukkia ja Punahilkkoja” vuonna 1997.

Mauno Koivisto ideoi aluerakentamismallin

Markkasen mukaan ensimmäinen varsinainen aluerakentamissopimus laadittiin Simonmetsästä vuonna 1964. Tekijöinä olivat Helsingin maalaiskunnan johtaja Lauri Lairala, STS-Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto ja Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola. Lairalan mukaan kyseessä oli vielä varsin alkeellinen paperi, mutta kuitenkin niin hyvä, että Espoo pyysi sopimusta tutkittavakseen.

Sopimus piti kohtuullisen hyvin ja riitoja oli vähän. Pari välimiesoikeutta käytiin, joista toisen kunta hävisi menettäen pari miljoonaa markkaa. Kyse oli ollut kaavarungon tulkinnasta.

Koiviston kantavana ideana oli selvittää kunnalle rakentamisesta tulevat velvoitteet ja laskea kantokyky. Toisena ajatuksena hänellä oli, että asioissa edetään lainmukaisessa järjestyksessä

Vaikka Simonmetsä oli ensimmäinen varsinainen aluerakentamishanke, niin aluerakentamissopimusten prototyyppi luotiin Johanna Hankosen lähiörakentamisesta tekemän väitöskirjan mukaan kuitenkin jo hieman aiemmin Vantaan Kaivokselaa rakennettaessa. Siinäkin Koivisto oli mukana.

Puolimatka osti vuonna 1960 Kaivokselasta yli 50 hehtaaria maata. Helsingin Työväen Säästöpankki (STS-Pankki) rahoitti rakentamista yhdessä Postisäästöpankin kanssa. Keskeisinä henkilöinä rahoittamisessa olivat noiden pankkien johtajat Mauno Koivisto ja Teuvo Aura. Sopimus sisälsi etukäteen määrätyn asuntojen neliöhinnan. Vuonna 1958 hyväksytyn rakennuslain mukaan kunnallistekniikan rakentaminen olisi ollut kunnan tehtävä, mutta tältä osin lakia kierrettiin.

Mauno Koivisto kertoi roolistaan aluerakentamisen synnyttäjänä Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa Hakan kurssikeskuksessa Kirkkonummella vuonna 1996.

Vantaan Kaivoksela oli ensimmäinen hanke, missä Työväen Säästöpankki oli mukana. Se oli myös oli ensimmäinen, jossa maanomistaja sitoutui luovuttamaan kunnalle korvauksetta julkisten rakennusten tontit ja rakentamaan sisäisen kunnallistekniikan.

”Siellä aloitteentekijöitä oli ehkä useampikin, mutta Puolimatka kuitenkin. Siinä yhteydessä kävi myös selville, että maalaiskunnan alueella olevassa hankkeessa tultaisiin toimimaan poikkeusluvalla. Kysymys oli siitä, minkä kannan lääninhallituksen viranomaiset ottaisivat. Siinä yhteydessä rakennuslain väärät, kuntien kannalta kestämättömät pykälät kävivät kirkkaasti selville.”

Erikoislaatuista oli, että Koivisto sai vasta jälkikäteen kuulla, että kunnanjohtaja Lauri Korpinen olisi vastustanut sopimusta. ”Hän ei ollut kuitenkaan läsnä siinä lounastilaisuudessa, jossa tästä asiasta linja vedettiin.”

Sopimuksesta ei Koiviston mukaan ollut kuitenkaan mitään kohtuutonta rasitusta Helsingin silloiselle maalaiskunnalle. ”Se oli kuitenkin osoitus siitä, miten hapuilevasti yhteiskunta vielä silloin suhtautui näihin asioihin.”

Koivisto kertoi, että kun Kaivokselan hanke oli jo varsin pitkällä, niin Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola soitti ja ehdotti yhteistyötä. Koivisto torjui demaritoverinsa tarjouksen, koska hänen turkulainen tuttavansa Armas Puolimatka oli hankkeessa jo pitkällä. Sen sijaan hän ehdotti Pelkolalle yhteistyötä Vantaan Tikkurilan täydennysrakentamisessa. Siellä aluerakentamismallia kehitettiin sitten edelleen.

Koivisto oli ihmetellyt vuonna 1958 laaditun rakennuslain merkillisyyksiin.

”Kun tuli kysymykseen aluerakentamisen mahdollisuus ja Helsingin kaupungin maareservit alkoivat olla vähissä, niin kävi selville, että ilmeisesti kuntien järjestöissä oli sitä lakia säädettäessä peräti nukuttu. Laistahan seurasi, että jos yksityiselle maalle kaavoitetaan, niin kunnalle seuraavat mahtavat velvoitteet. Pitää rakentaa kunnallistekniikka, lunastaa yleisten rakennusten tontit ja rakentaa sekä ulkoinen että sisäinen kunnallistekniikka. Lainsäädäntö oli luomassa hyvin vähän edellytyksiä ja suuntaviivoja teollisuusmaiselle rakentamiselle.”

Kun Helsingin Kulosaaressa viimeisiä tontteja luovutettiin rakentamiseen, pankeissa ja rakennusliikkeissä heräsi Koiviston mukaan ajatus, että kaupunki luovuttaisi maata pidempiaikaiseen rakentamiseen, jotta voitaisiin aloittaa asuntosäästötoimintaa. Tämän mukaisesti muun muassa Pihlajamäki sitten jaettiin Helsingin Hakan ja Helsingin Saton rakennettavaksi.

Ensimmäisenä asuntosäästötoiminnassa oli mukana Asuntosäätiö. Koivisto olisi halunnut, että Työväen Säästöpankki osallistuisi Espoon Tapiolassa tapahtuvaan aluesäästötoimintaan, mutta pankin hallitus katsoi, ettei se voi sitoutua pidempiaikaisen luoton antamiseen.

Syksyllä 1961 Helsingin kaupunki järjesti retken Ranskaan ja Englantiin tutustumaan niin sanottuihin uusiin kaupunkeihin. Koiviston mukaan kävi selville, että näissä maissa uusien asuntojen valmistelutaso oli verrattain vaatimatonta Suomeen nähden. Ranskassa teollinen rakentaminen oli viety hyvin pitkälle.

”Johtopäätös oli, että jos vaan on mahdollista täydennysrakentaa olemassa olevia yhdyskuntia, niin alun alkaen saadaan aivan toisenlaiset lähtökohdat. Ja sen mukaisesti me Antti Pelkolan kanssa sitten kävimme Helsingin maalaiskunnan uuden kunnanjohtajan tykönä esittämässä linjaa mitä kaikkea kunnalle tarjotaan sillä puheella, että jos kunnan kanssa tehdään sopimus, niin kukaan muu ei tämän jälkeen pääse vähemmällä.”

Koivisto myöntää olleensa pankinjohtajana kahden yrityksen, osuustoiminnallisen Hakan ja perheyhtiö Puolimatkan, kanssa varsin läheisessä yhteistoiminnassa.

”Kaivokselan hankkeen varhaisessa vaiheessa kysyin Armas Puolimatkalta, että teetkö tuohon ja tuohon hintaan, joka oli suurin piirtein aravan silloinen hinta. Ja Armas sanoi reippaasti, että kyllä. Jolloin hänen Helsingin toimistonsa päällikkö sanoi heti, että ei se sillä hinnalla käy. Ja minunkin piti sitten mielessäni ajatella, että pankilla on myös intressinsä, että se firma kestää ja menestyy, joka tätä toteuttaa”, Koivisto sanoi.

”Tässä on se pulma, että samalla syntyy ja edesautetaan yksityisten omaisuuksien syntymistä, jotka ovat välttämättömiä yritystoiminannan kannalta, mutta joka omaisuus voidaan viedä jossakin vaiheessa kokonaan muualle. Sillä tavalla tämä osuustoiminnallinen hanke on pysyvämpää”, hän sanoi, mutta lisäsi Hakan konkurssin ollessa tuoreessa muistissa: ”Nyt voin vain todeta, että kumpikaan ei ollut.”

Armas Puolimatkasta Koivistosta antoi varsin myönteisen arvion.

”Armas Puolimatka oli semmoinen hyvin erikoinen tyyppi. Vaikka hän oli karkea käyttäytymisessään ja puheissaan, niin hänellä oli varsin hyvä nenä siitä, myös rakennustekniikassa, että mihin ollaan menossa ja mitä välttämättä pitää tehdä.”

 

koivisto

”Kyllähän tietysti täytyi pitää poikkeuksellisena sitä, että rakennusliikkeet ja pankit siihen mittaan osallistuivat suunnitteluun. Mutta niin minä ymmärrän, että se tapahtui vaan oloissa, joissa oli tyhjiö, eikä toimivaa lainsäädäntöä ja välineitä ollut.”

Koiviston mukaan rakennusliikkeiden ja pankkien yhteistyö oli niissä olosuhteissa välttämätöntä, samoin rakentamisen teollistaminen.

”En minä ymmärrä, millä muulla tavalla kuin teollisella ja betonirakentamisella olisi aikaansaatu niitä asuntoneliömääriä, joita välttämättä tarvittiin. Se oli välttämätöntä, että pystyttiin jotenkuten kilpailemaan Ruotsin kanssa työvoimastamme.”

Koivisto muistutti, että Suomi menetti sotien jälkeen Ruotsiin saman suuruisen ihmismäärän kuin menetetystä Karjalasta siirtyi muuhun Suomeen.

Samaa mieltä oli asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblom. ”Elleivät rakennusyritykset olisi 1960-luvun alussa ottaneet asuntotuotannon vetojuhdan tehtävää, olisimme yhä etsimässä tietämme ulos asuntopoliittisesta umpikujasta, johon kuntien onneton kaavoituksellinen ja kunnallistekninen valmius oli johtanut”, hän sanoi vuonna 1978.

”Nyt kun asuntorakentamisen kovin urakka on takanapäin, on tietysti helppo olla jälkiviisas ja osoitella vain aluerakentamisen sekä perustajaurakoinnin huonoja puolia – saavutukset unohtaen”, hän lisäsi.

Kaavat valmistuivat parissa viikossa

Pääkaupunkiseutu ei ollut varautunut massamuuttoon. Keinotekoiset kuntarajat ja puutteellinen lainsäädäntö vaikeuttivat tilannetta. Ilman kaavoitussopimuksia tilanne olisi johtanut Espoon kaavoituspäällikkö Nils-Erik Fagerin mukaan anarkiaan.

Kaavoitustahti oli hurja, parhaimmillaan puhuttiin viikoista. Suuri osa kerrostaloalueista tehtiin poikkeusluvalla. Valtuustot olivat lähinnä kumileimasimia hyväksyessään valmiina paketteina esiteltyjä aluerakentamissopimuksia.

Kaavojen hyväksymistä nopeutti se, että maalaisliitto ja itsenäisyytensä menettämistä pelänneet Espoo ja Vantaa löysivät toisensa.  Kun maalaisliiton hallinnassa oleva sisäasiainministeriö ei voinut estää muuttoliikettä, se päätti jarruttaa kuitenkin Helsingin kasvua ja tuki lähikuntien itsenäistymishaluja nopeuttamalla niiden aluerakennushankkeiden hyväksymistä.

Asuntosäätiön, Keskus-Saton ja Polarin yhdessä rakentama Espoon Lounaisrannikko eli Espoonlahden alue oli suurin aluerakennushankkeista. Vuonna 1966 solmittu sopimus loi pohjan 50 000 asukkaan kaupungin rakentamiselle. Polarin toimitusjohtaja Kauko Rastaan mukaan pyrkimyksenä oli luoda merenhenkiseen luontoon sopeutuva ”parannettu Tapiola”, jossa kehityksen ja kokemuksen perusteella sovelletaan kaikkia nykyaikaisen yhdyskuntasuunnittelun parhaimpia periaatteita.

”Aluerakentamisen teemasta on puhuttu paljon, mutta tehty vähän. Maassamme harjoitettu tonttipolitiikka ei ole suonut siihen mahdollisuutta. Suuriakin alueita on rakennettu epäyhtenäisinä, annospaloina. On rakennettu alueella, mutta ei alueittain. On tuhlattu työ- ja ainekustannuksia. Uskon, että tämä aluerakennussopimus on vaikuttanut alentavasti tai ainakin suuntaa antavasti tonttien hintaan”, Rastas puhui Lounaisrannikko-hankkkeen harjannostajaisissa vuonna 1967.

Vaikka ensimmmäiset isot alurakennushankkeet saatiin varsin nopeasti liikkeelle, ei Rastas ollut tyyytyväinen vaan piti kaavoitusta rakentamisen jarruna.

”Rakennusliikkeiden aktiivisuus asemakaavojen laatimiseksi on eräissä piireissä otettu vastaan melkeinpä vihamielisin tuntein. Tapahtuneet laiminlyönnit asemakaavoituksessa on pyritty kääntämään rakentajia vastaan ja siinä on myös onnistuttu. Tämä vastahakoisuuden henki on tarttunut myös moniin maanomistajiin”, hän sanoi Rakennuslehden haastattelussa vuonna 1969.

Samaa mieltä oli Hakan toimitusjohtaja Antti Pelkola. ”Pahin rakennustoimintaa haittaava tekijä on kaavoitusprosessin hitaus ja siitä aiheutuvat vaikeudet”, hän sanoi.

Hitaus oli tietenkin suhteellista. Rakennus-Ruolan omistaja Urho Ruola muisteli, että Lahdessa Möysän alueen kaavoitukseen meni 1960-luvun alussa aikaa vuosi, mikä tuntui silloin hitaalta. ”Nyt sama kestäisi 5-10 vuotta”, hän sanoi vuonna 1991.

1970-luvun alussa ainakin 43 kuntaa teki aluerakentamissopimuksia. Eniten niitä tehtiin pääkaupunkiseudulla sekä Turussa, Tampereella ja Lahdessa. Espoossa aluerakentamissopimuksia tehtiin 25 ja Vantaalla 28. Helsingissä harjoitettiin alueittaista rakentamista kahdelle alueelle, mutta varsinaisia aluerakennussopimuksia ei tehty.

Aiemmin asunnonostaja oli joutunut lähestymään pankinjohtajaa nöyrästi hattu kourassa, mutta 1970-luvun alussa lainananto oli kevyttä.  Nopeutuva inflaatio lisäsi entisestään kiinnostusta asuntosijoituksiin. Rakentamisen” hulluna vuonna” 1973 rakennetuista asunnoista 16 prosenttia eli 8700 asuntoa tehtiin aluerakentamissopimuksin.

”1970-luvun alkuun asti meillä oli normaalitilanne oli se, että tallettaja ei saanut mitään reaalista korkoa, nimelliskorko oli suurin piirtein inflaation vaiheilla. Luoton saaja maksoi parin kolmen prosentin reaalista korkoa, mutta samanaikaisesti erityisesti Helsingissä maan arvonnousu oli tätä paljon voimakkaampi. Kaikki asian osaavat hankkiutuivat tähän hissiin: uuden asunnon hinnasta aina huomattava osa saatiin vanhan asunnon myynnistä ja sen arvon noususta”, Mauno Koivisto muisteli.

Vasemmisto Vantaalle, porvarit Espooseen

Yksi Polarin perustajista oli 1940-luvulla perustettu Sosiaalinen Asuntotuotanto Sato. Vuonna 1969 Hakaa lähellä olevat ammattiliitot perustivat yleishyödyllisen rakennuttajan VVO:n. Haka ja VVO muodostivat siten vasemmistolaisen rakennuttaja-rakentaja-blogin vastapainoksi kokoomusta lähellä olevalla Sato-Polarille.

Aluerakentaminen vaikutti kuntien poliittisiin voimasuhteisiin tavalla joka näkyy edelleen. Vantaalla kaupunki suosi STS-Pankin ja Postipankin omistusaravakohteita varsinkin, jos rakentajana oli samaan vasemmistoyhteisöön kuulunut Haka. Tällöin muuttajat olivat melkoisella varmuudella vasemmistolaisia. Espoon Lounaisrannikolle puolestaan Keskus-Sato ja Polar houkuttelivat porvarillisia äänestäjiä.

1960-luvulla Espoon ja Vantaan poliittinen kartta oli nykyistä kirjavampi. Jyväskyläläinen Arjatsalo jopa arveli, että punaisen jäsenkirjan puuttuminen vaikeutti yrityksen pääsyä Espooseen. Espoossa aluerakentaminen alkoi Hakan Karakallion ja Matinkylän aluerakennussopimuksilla, jonne sosiaalisella vuokra-asumisella houkuteltiin vasemmistolaisia. Polar puolestaan rakensi Vantaan Hakunilassa.

Haka ja Polar hallitsivat pääkaupunkiseudulla asuntogryndausta yhdessä Puolimatkan kanssa, joka rakensi Vantaalla Kaivokselassa, Louhelassa, Myyrmäessä ja Martinlaaksossa.

”Puolueet olivat enemmän tai vähemmän sitoutuneet nimikkorakentajiinsa, jotka puolestaan tukivat taloudellisesti puoluetta”, kirjoitti Markkanen.

Tätä aluerakentamisen harmaata aluetta käsiteltiin 1980-luvulla lahjusoikeudenkäynneissä. Puolueiden johtajat selvisivät syytteistä, mutta rakentajista muun muassa Armas Puolimatka sai lahjustuomion ja Turun kaupunginarkkitehti potkut. Eroamaan joutui myös rahanjakoa puolueille asuntohallituksesta käsin ohjannut, Rakennushallituksen pääjohtajaksi nimitetty Kalevi Sassi.

Myös kaupan keskusliikkeiden intressit vaikuttivat alueiden suunnitteluun. Vasemmisto vastusti pitkään Vantaan Myyrmäen liikekeskushanketta, koska Elanto oli perustanut Maxin Kannelmäkeen. Elannon johtaja Ylermi Runko oli sanonut painavan sanansa asiasta, ja ajan hengen mukaisesti Vantaankin vasemmiston avainhenkilöt tottelivat tätä Helsingin kaupunginsuunnittelulautakunnan pitkäaikaista puheenjohtajaa ja niin sanotun punapääoman (Eka-Haka-Kansa-VVO) keskeistä vallankäyttäjää.

Kesko havitteli markettia Kehä I:n varrelle, mutta sekään ei sopinut Rungolle vaan Elanto kiilasi väliin.

Ulkopuoliset yritykset joutuivat maksamaan kovan hinnan pääkaupunkiseudun markkinoille pääsystä. Turkulainen Hartela maksoi muihin nähden kolminkertaisen tonttihinnan Espoossa.

Kaupungin johto ja poliitikot yrittivät estää turkulaisen Puolimatkan ja jyväskyläläisen Arjatsalon tulon Espooseen. ”Arjatsalo joutui kerta kaikkiaan tekemään töitä ja tarjosi upeita juhlaillallisia koko valtuustolle moneen otteeseen. Lopulta se pääsi rakentamaan Olaria”, muisteli yleiskaavapäällikkö Harto Helpinen Markkasen kirjassa.

olari

Muista aluerakentajista poiketen Arjatsalo joutui rakentamaan Olariin myös liiketilat ja julkisen palvelun tiloja. Muista poikkeavaa oli myös se, että vuonna 1968 aloitetussa Olarissa julkisivut tehtiin muuraamalla ja runkona oli pilari-laatta-järjestelmä. Se antoi vapauksia pohjien suhteen, joten väliseiniä voitiin siirrellä asiakkaan toivomusten mukaan. Valitettavasti tiilien laatu oli kuitenkin huono eivätkä ne kestäneet.

Olarissa arkkitehdeille voitiin antaa normaalia vapaammat kädet, koska rakentamiseen ei käytetty Asuntohallituksen lainoitusta. Aluksi arkkitehteina oli Simo Järvinen ja Eero Valjakka.

Ruotsalaisia ei päästetty mukaan

Espoossa ruotsalaisten rakennusliikkeiden tulon torjuttiin yhtä tylysti kuin myöhemmin Ikean tulo. Tiefundamentti voitti Espoon Kirstin alueen kilpailun, mutta Asuntohallitus ei myöntynyt yhteenkään sen aravahintahakemukseen. Niitä väitettiin aina liian korkeiksi, vaikka muualla oli hyväksytty vielä korkeampia hintoja.

Espoossa Asuntohallitus käytti syynä hylkäämiselle sitä, että Tiefundamentti olisi käyttänyt sähkölämmitystä, jonka Asuntohallitus oli juuri kieltänyt. Täysin johdonmukainen tuo sähkölämmityksen kielto ei ollut. Kun Puolimatka sai rakentaakseen Riihimäen Peltosaaren lähiön, niin pääjohtaja Olavi Lindblom päätti sallia rakentajalle halvemman sähkölämmityksen käytön, vaikka kaukolämpölinja kulki vierestä.

Toisen ruotsalaisen, Platzerbyggin, tarjous hylättiin, koska Asuntohallitus ei hyväksynyt käytettyä hinta-laatuvertailua. Se piti sitä liian epämääräisenä ja valitsi voittajaksi halvimman hinnan tarjonneen Hakan.

Tyly kohtelu loppui vasta 1990-luvulla, kun Haka teki konkurssin ja Skanska halusi jatkaa sen asuntorakentamista. Asuntorahasto suorastaan kiirehti töiden siirtämistä ruotsalaisyhtiölle, jotta rakentamiseen ei olisi tullut katkoksia.

Rakentaminen teollistui 60-luvulla

1960-luvulla asuntorakentamisen kasvanutta tarvetta ei voitu tyydyttää perinteisellä käsityövaltaisella rakentamisella.

Vuonna 1957 syntynyt Sileävalukerho, josta on käytetty myös nimeä Puhtaaksivalukerho, oli aktiivinen rakentamisen teollistamisessa. Sen muodostivat lähinnä muurareiden ja rappareiden alituiseen lakkoilemiseen kyllästyneet maakuntien rakentajat: Ruolat Turussa, Mattinen & Niemelä Tampereella, Piispanen ja Pasanen Kuopiossa, Palmas Oulussa ja Teräsbetoni Helsingissä. Asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblom ja Postisäästöpankin johtaja Teuvo Aura osallistuivat kerhon toimintaan, varsinkin ulkomaanmatkoihin, joilla haettiin oppia elementtitekniikasta.

”Koko ajan oli tavoitteena saada halvempia asuntoja vähemmällä työvoimalla, koska asunnoista oli kova pula. Nyt saamme kauheat haukut niistä taloista. Mutta jollei olisi tehty, missä ihmiset nyt asuisivat”, Urho Ruola sanoi.

Elementtitekniikka merkitsi niin vakavaa uhkaa tiiliteollisuudelle, että se toteutti Helsingin Hakan kanssa tiilitaloalueen Helsingin Roihuvuoressa Strömsin alueella osoittaakseen, että tiilitalojakin voi tehdä sarjatuotantona. Talojen muurauksen teki neljän muurarin ryhmä. Apuna olivat apumiehet, jotka hoitivat tiilien ja laastin kärräyksen. Runkomuurauksessa keskimääräinen päivän tulos oli 900 tiiltä. Julkisivujen muuraus tehtiin telineillä yhtäaikaa runkomuurauksen kanssa.

Tiilitalojen kalleus käänsi kuitenkin vaakakupin betonielementtitalojen suuntaan. Niidenkin rakentamisessa oltiin 1960-luvun alussa vielä kaukana teollisesta tekemisestä. Teollinen elementtirakentaminen alkoi suljetuilla osajärjestelmillä, jossa mitat saattoivat olla tehdaskohtaisia tai paikan päällä mitattuja. Aluerakentamisen tuomat suuret määrät jouduttivat vakiomittoihin ja tehdastuotantoon siirtymistä

Tukea tuli myös normituksen kautta. RIL vähensi vuonna 1967 normeissaan asuntojen välipohjien kuormitusta 200 kilosta 150 kiloon neliölle, jolloin selvittiin vähemmällä teräsmäärällä. Edelleenkin rakennuksia pidettiin kuitenkin liian painavina.

BES

Suomen Betoniteollisuuden Keskusjärjestö käynnisti vuonna 1966 yhdessä Asuntohallituksen kanssa ohjelman suomalaisen rakennuselementtijärjestelmän eli BES:n kehittämiseksi. Tutkimusta johti diplomi-insinööri Pentti Palenius, joka oli kehittänyt elementtirakentamista Mattinen & Niemelässsä. Päätutkijana oli diplomi-insinööri Teuvo Koivu. Arkkitehdeista mukana olivat ainakin Kristian Gullichsen, Juhani Pallasmaa ja Matti Seppänen.

Betoniteollisuus siirtyi nopeasti BES:n tuomaan uuteen aikaan, jossa elementtien mitat olivat standardisoitu. Ontelolaatasta tuli yhdessä julkisivun betonisandwichin kanssa lähiöiden tärkein rakennuselementti. Ontelolaatta mahdollisti entistä selvästi pidemmät jännevälit, mikä näkyi asuinhuoneiden avartumisena ja suunnittelun vapautumisena.

Hyrylän ontelolaattatehtaan perustaminen vuonna 1970 oli tiukka paikka hanketta johtaneelle Erkki Inkiselle. 2-3 vuoden kaupat oli sovitttu aluerakentajien Hakan ja Mattinen & Niemelän kanssa, mutta tuotetta ei vielä ollut. ”Onneksi Partekin vuorineuvos Erik Sarlinin usko riitti”, hän muisteli.

Vuonna 1974 Suomessa tehtiin asuntorakentamisen maailmanennätys. Yli 73 000 valmistunutta asuntoa tarkoitti lähes 16 asuntoa tuhatta asukasta. Ennätyksen hintana oli rakentamisen ylikuumeneminen, hintojen nousu ja pula sekä tarvikkeista että työvoimasta.

Vuonna 1975 Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa todettiin, että valtavasta asuntorakentamisesta huolimatta Suomi oli vielä kymmenen vuotta Ruotsia jäljessä kaupungistumisessa. Asuntoreformiyhdistys oli perustettu vuonna 1963 muun muassa kuromaan tätä eroa kiinni.

Hullujen vuosien 1973-74 jälkeen asuntorakentaminen alkoi tasaantua runsaan 50 000 asuntoaloituksen tasolle muuttoliikkeen hidastumisen myötä. Suomen Rakennusurakoitsijaliiton mukaan 45 000 asunnon vuosituotanto olisi riittävä pitkälti 1980-luvulle saakka ottaen huomioon kansantalouden rahoitusmahdollisuudet. Erityisesti öljykriisi oli heikentänyt rahoitusmahdollisuuksia.

Rakentamista rauhoitti sekin, että uusien aluerakennussopimusten teko loppui vuonna 1976, kun Asuntohallitus päätti, että kunnat eivät enää saa luovuttaa maitaan ilman kilpailua. Tontinluovutuskielto oli osa suurta kilpailupäätöstä, jolla haluttiin turvata kilpailun tasapuolisuus, jotta asuntorakentaminen ei menisi pelkäksi aluerakentamiseksi. Vielä 1980-luvun alussa Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavola ja Lahden apulaiskaupunginjohtaja Antti Kopra yrittivät kaataa tätä päätöstä.

Samanlaiseen ratkaisuun oli päädytty Ruotsissakin. Siellä Skånska Cementgjuteriet oli vuonna 1975 noussut Ruotsin suurimmaksi yksityiseksi maanomistajaksi. Hallitus reagoi tähän lailla, joka vuodesta 1979 alkaen salli valtion lainoittaman tuotannon rakentamisen ainoastaan kunnan luovuttamille tonteille urakkakilpailun kautta. Poikkeuslupia myönnettiin kuitenkin vuoteen 1984 saakka, jotta Skånska ehtisi rakentaa maansa.

Arkkitehdit vastustivat kiivaasti metroa

1960-1970-lukujen lähiöiden rakentaminen ei olisi ollut mahdollista ilman isoja liikenneinvestointeja. 1960-luvun lopulla Porvoon moottoritie oli rakenteilla ja Tuusulanväylä suunniteltuna. Pian asenteet kuitenkin muuttuivat ja alettiin ajatella, että yhtään moottoritietä ei enää 1900-luvulla tarvita. Painopiste siirtyi ratayhteyksiin. Vuonna 1975 Helsingin Huopalahden ja Vantaan Martinlaakson välinen rataosuus avattiin liikenteelle.

Helsingissä yhdeksi ratkaisuksi nähtiin metron rakentaminen yhdistämään keskustaa itäisen Helsingin lähiöihin. Metron koerata otettiin käyttöön Herttoniemessä vuonna 1972.

metro_001

Vastustus metroa kohtaan oli kuitenkin valtava 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Suomen Arkkitehtiliitto Safa varoitti metron slummiuttavan itäisen Helsingin ja tiivistävän ikävällä tavalla Helsingin kantakaupunkia, kuten Tukholmassa oli sen mielestä jo tapahtunut.

Pahin uhkakuva Safalle oli, että metron takia kantakaupunkiin rakennettaisiin korkeita taloja. Ne se onnistui torjumaan samoin kuin Asuntohallituksen arkkitehti Pentti Petäjän ehdotukset vanhojen talojen korottamisesta. Arkkitehtuurin professori Osmo Lappo riemuitsi vuonna 1979, että Helsinki on ainoa pohjoismainen pääkaupunki, jonka keskustaan ei ole rakennettu moderneja tornitaloja.

Rakennuslehti vastusti (tämän päivän näkökulmasta yllättävänkin) tiukasti metroa. Vuonna 1976 lehti kirjoitti: ”Julkisuudessa on väitetty metrosta puhumista jälkiviisaudeksi, muttta ainakin Rakennuslehden palstoilla on todettu jo vuonna 1969 ja 1971 todettu tosiasiat: metro on liian kallis ja täysin kannattamaton Helsingille.”

Vuonna 1979 oli Rakennuslehden yhteenvedon aika metrosta: ”Vasta tänä syksynä on julkisesti todettu metron hitaus. Asiantuntijapiireissä se tiedettiin jo ennen metron rakentamispäätöstä vuonna 1969. Kahden miljardin markan hankkeella on saavutettu 2 minuutin aikasäästö.”

Lehden mielestä kaikki diplomi-insinööri Martti Sainion tekemät valitukset olivat aiheellisia, sillä metro valmistui viisi vuotta myöhässä ja tuli paljon luvattua kalliimmaksi.

”Metro maksaa neljän Saimaan kanavan hinnan. Se on kalliimpi kuin päätöstä tehtäessä uskoteltiin ja sitä ei kyetä rakentamaan niin laajaksi metroverkoksi, että se palvelisi koko kaupunkia. Helsinkiin tehdään typistettyä metroa poliitikoiden muistomerkiksi”, päätoimittaja Tola Toivinen kirjoitti.

Toivisen mielestä metroa tarvittiin vain sen vuoksi, että Itäkeskuksen ja Herttoniemen uusiin ostoskeskuksiin riittäisi asiakkaita. Jos ihmiset menisivät bussilla, jäisivät ostokset tekemättä.

Helsingin kasvu ei lehden mielestä olisi metroa edellyttänyt, sillä 1970-luvun lopulla muuttoliike alkoi jo hiipua. Vantaan ja Espoon isojen lähiöhankkeiden vuoksi Helsinki alkoi kärsiä jopa muuttotappiota.

Lehti arvioi jo vuonna 1972, että kaikki 2000-luvulle tähtäävät yleis- ja asemakaavat ovat Helsingissä ylimitoitettuja. Tällaiset epäilyt olivat silloin yleisiä. 1970-luvun Uusimaa 2010 -visiossa Helsingin odotettiin kasvavan korkeintaan 370 000 asukkaan kaupungiksi.

Tämä ennuste osoittautui lyhytaikaiseksi samoin kuin se, että lähiöissä ei olisi riittävästi palveluja. Aluksi niistä olikin pulaan, mutta Suomen ensimmäistä automarkettia, Maximarkettia oltiin vuonna 1971 jo rakentamassa Espoon Leppävaaraan.

Uutta aluerakentamista synnytettiin 1980-luvun lopulla

Uusia hulluja vuosia saatiin odottaa 1980-lopulle saakka. Silloin rakennusliikkeet ehdottivat asuntopulaan uusimuotoisen aluerakentamisen käynnistämistä. Asuntohallituksen ylijohtaja Teuvo Ijäs antoi sille tukensa ja Helsingin ylipormestari Raimo llaskivi kävi jopa läpi alueita, joille se olisi sopinut.

”Tietenkin sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen on pakko ajaa uutta aluerakentamista, jos ne haluavat varmistaa seuraavat vaalirahoituksensa”, kommentoi asiaa kyyniseen tapaan TKK:n yhdyskuntasuunnittelun professori, arkkitehti  Kai Wartiainen syksyllä 1989.

Hän muistutti, että aluerakentamisessa siirrettiin työvoimareserviä kaupunkeihin samalla tavalla kuin työväenluokalle tehtiin asuntoalueita 20-, 30- ja 40-luvuilla, jolloin työväellä oli yksi elämäntapa.

”Tietyllä tavalla aluerakentamiseen liittyy aina se, että ne rakennetaan massoille. Sillon kuvitellaan, että niillä on yksi tietty elämäntapa, mutta nykyinen työväenluokkakin koostuu monista elämäntavoista. Ammatti ei enää määrittele sitä.”

Aluerakentamisaikeet supistuivat 1990-luvun laman vuoksi tuhannen arava-asunnon sopimukseksi ja rakennusliikket siirsivät suosiolla kovalla rahalla ostamiaan tonttejaan sosiaaliseen asuntotuotantoon.

 

Juristit ja mestarit määrittelivät asuntoalueiden ulkonäön

1950-luvulla rakennettu Espoon Tapiolan puutarhakaupunki on suomalaisen arkkitehtuurin ylistetyin saavutus. Tämä sankariarkkitehtuurin kausi päättyi tylysti 1960-luvulla, kun siirryttiin betonibrutalismiin ja laatikkoarkkitehtuuriin. Lähiöitä markkinoitiin puutarhakaupunkeina, mutta todellisuus oli toista.

Arkkitehtien sijaan juristit ja rakennusmestarit alkoivat määritellä, miltä asuntoalueet näyttävät ja missä ne sijaitsevat. Juristikoulutus oli niin Hakaa johtaneille Antti Pelkolalla kuin hänen seuraajallaan Eero Piiparillakin. Juristit johtivat myös Keskus-Satoa ja Aravaa ja he miehittivät myös alueita rahoittaneiden pankkien johtokunnat.

Monen aluerakentajan toimitusjohtajalla oli rakennusmestarin koulutus, sillä varsinaiset insinöörirakentajat, kuten YIT ja Perusyhtymä pysyivät siitä erossa.

”Rakennusmestari seisoi siellä nurkalla ja näytti miten homma tehtiin. Siihen ei tällaista ylempää johtamista tarvittu”, Perusyhtymän toimitusjohtaja Olavi Jaakkola sanoi vuonna 1991 Juha Salmisen haastattelussa.

Kompakti kaupunki on kontaktikaupunki, oli liikennesuunnittelija Pentti Murolen keksimä slogan vuonna 1967. Sen hengessä alettiin Vantaalle rakentaa Koivukylän lähiötä, New Townia, 20 kilometrin päähän Helsingin keskustasta. Siitä tuli ylikorkeiden talojen ja autopaikkojen dominoima kauhukuva, kuten Tampereen Hervannasta ja Oulun Rajakylästäkin.

Yhä kolkkoa kaupunkikuvaa syntyi lähes Helsingin ytimessä Merihakaa ja Itä-Pasilaa rakennettaessa. Sekä  Merihaassa että Itä-Pasilassa jalankulku suunniteltiin omalle betonikannelle katuverkon yläpuolella. Tätä Ranskasta kopioitua ratkaisua ei ole juurikaan kiitelty.  Pitkälti demaritaustaisia asukkaita Hakan rakentama Merihaka kuitenkin tyydytti, sillä keskusta on lähellä ja ikkunasta avautuu meri ja Kruununhaka.

Huippuarkkitehdit suunnittelivat lähiöitä

Aluerakentamista on moitittu arkkitehtuurin unohtamisesta, mutta maan eturivin arkkitehdit olivat hankkeissa mukana, vaikkakin ehkä alistetussa asemassa. Arkkitehtien tavoitteet olivat korkealla mutta kansantalouden rajat ja muun hyvinvoinnin perustarpeet ratkaisivat. Esimerkiksi asuntojen varustelutaso oli poliittisille päättäjille ja äänestäjille arkkitehtuuria tärkeämpi asia.

Vielä 50-luvulla arkkitehdit vastustivat elementtirakentamista, mutta arkkitehtien nuori polvi mukautui siihen Johanna Hankosen kirjan mukaan iloisesti.

”Samalla tapahtui arkkitehtien muotokäsityksen kumous, joka vei arkkitehteja lähemmäksi tuotantorationalistista ajattelutapaa.”

Osin samaa mieltä on professori Matti Seppänen, joka Tehdään Elementeistä kirjassa kirjoitti elementtirakentamisen kehityksestä arkkitehdin näkemänä.

Vuonna 1967 tosin vielä epäiltiin arkkitehtien kykyä kasvaa ajan ja teollisuuden rakentamisen vaatimusten mukaisesti . ”Erityisesti asuntojen suunnittelussa Alvar Aallon aikakausi on taakse jäänyttä. Uusi suunnittelu lähtee talo-osatehtaan vuosituotannosta. Arkkitehti on mukana työssä ehdolla, että pystyy antamaan oman myönteisen panoksensa ryhmätyössä. Mikäli hän ei pysty, häntä ei tarvita”, kirjoitti Rakennuslehden lainaama Suomen Sosialidemokraatti.

Arkkitehdeille luvattiin 60- ja 70-lukujen taitteessa lisäpalkkiota, jos he olisivat valmiita yhteistyössä halventamaan rakennuskustannuksia.

Lähiöarkkitehtuurista puuttui yhteinen näkemys. ”Maan nimekkäimmät arkkitehdit suunnittelivat kukin omaa valtakuntaansa. Tyypillistä oli, että suunnittelualueen rajalle kaikki sysivät tiet ja työpaikka-alueet. Kaikki hankalat asiat olivat rajalla”, Espoon yleiskaavapäällikkö Harto Helpinen muisteli.

Ainoastaan yksi oli joukosta poissa. Alvar Aaltokin olisi halunnut mukaan, mutta hänen kanssaan tehty sopimus Espoonlahdella purettiin, minkä hän otti raskaasti.

Alvar Aalto oli korottanut äänensä vuonna 1963, kun hänen mielestään asuntojen standardisointi ei ollut enää oikeilla raiteillaan. Hän oli ollut jälleenrakennuskauden keskeisiä asuntojen standardisoijia.

”Arkkitehtien ei tulisi suostua rakentajien orjiksi ja hyväksyä kaikkea, mitä elementtitehtaat syytävät. Arkkitehtien ammattikunnan tulisi olla ohjaamassa standardisointia, antamassa sille sellaisen luonteen, että rakennettavat asunnot todella sopisivat ihmisille ja rakennukset istuisivat aikaan, johon ne pystytetään. ”

Aalto uskoi, että riittävän joustavalla standardisoinnilla voitaisiin vakioituja osia käyttäen tehdä rakentamisessa kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Mahdollisuudet olivat hänen mukaansa loputtomat.

”Suurin osa ihmisistä ei pysty valitsemaan mitään – he ovat onnellisia, kun saavat asunnot”, totesi tähän arkkitehti Juhani Pallasmaa.

Lähiörakentamiselle kovaa kritiikkiä jälkikäteen

Lähiöiden arkkitehtuurissa yritettiin yhdistää maaseudun ja kaupungin parhaita puolia. Tulokseksi saatiin suuria ja metsäisiä, mutta samalla myös varsin monotonisia kerrostaloalueita.

Helsingin tulevan ylipormestarin Teuvo Auran ideana oli, että lähiöt rakennetaan tiheiksi alueiksi kauaksi keskustasta, ettei ole pelkoa välimaaston umpeenrakentamisesta. Hänestä Suomella ei ollut varaa Tapiolan tapaisiin alueisiin.

”Helsingin seutu on ikään kuin haulikolla ammuttu”,  Tapiolan isänä tunnettu Heikki von Herzen sanoi tästä ajattelusta.

Talojen laatukaan ei häntä tyydyttänyt. ”Tähän maahan ei ole vielä koskaan suunniteltu niin rumaa rakennusta, etteikö sille olisi löytynyt rahaa jostakin pankista.”

Aluerakentamisen arkkitehtuuria ei aikoinaan kuitenkaan arvosteltu arkkitehtipiireissä. ”Kuka nyt omaa pesäänsä likaisi”, Raimo Markkanen arvioi syyksi. Sitäkin kovempaa oli kritiikki lähiöiden valmistuttua.

Vuonna 1979 arkkitehti Reima Pietilä haukkui lähiöt hengettömiksi ja kaavamaisiksi, ja hän ehdotti Suomen Kuvalehdessä lähiöiden parantamiskilpailuja.

Puretaanko lähiöt joskus?

Yhdyskuntasuunnittelun professori Jere Maula arvioi, että lähiöt ovat niin epäonnistuneita, että 2000-luvulla niissä ei asu kukaan vaan ne on poistettu asuntokäytöstä.

”Muuttoliikkeen hysteriavaihe antoi tilapäisesti mahdollisuuden huijata ihmisiä minimilaadulla. Tämän päivän asuntotuotannon esteettinen laatu ei ole vielä saavuttanut 30-luvun tasoa”, hän sanoi vuonna 1985.

”1950-luku oli arkkitehtuurissa kultainen vuosikymmen. Uusi oli hyvää ja hienoa. 1960-luvun alkukin oli vielä hienoa betonirakentamisen aikaa. 1970-luvulla alkoi alamäki arkkitehtuurissa ja paikallarakentamisen osaaminen katosi elementtirakentamisen myötä. Samalla arkkitehti menetti johtavan asemansa insinööreille”, arvioi arkkitehtuurin professori Rainer Mahlamäki vuonna 2015.

Vuonna 1983 sisäasiasianministeriön ”Suomen talous 2010” -ennusteessa arvioitiin, että 1960- ja 1970-luvulla betonielementeistä rakennetut kerrostalot tulevat muodostamaan ison ongelman 30 vuoden periodilla.

”Pitkän päälle ne eivät täytä asumisen laatuvaatimuksia ja toisekseen niitä ei tulla hyväksymään esteettisesti. Tällaisia asuntoja on maassamme 360 000. Kaiken kukkuraksi elementtilaatikot on vaikeasti korjattavissa ja osa taloista tultaneen purkamaan.”

Tämä ennuste ei ole toteutunut, sillä asunto-osakeyhtiölakimme on rajoittanut talojen purkumahdollisuuksia. Vasta vuonna 2016 lakia lähdettiin uudistamaan purkavan saneeraamisen helpottamiseksi.

Jo vuonna 1999 TKK:n tutkijoiden Esko Sistosen ja Pekka Huovisen tutkimus osoitti, että betonilähiöiden perusteellinen, laadukas korjaaminen maksaa lähes saman kuin uudisrakentaminenkin. Vanhan rungon arvon he arvioivat varsin mitättömäksi. 2010-luvulla voimaan tulleet korjausrakentamisen energiamääräykset ovat lisänneet kustannustaakkaa entisestään.

rossilahtiAsuntorahaston  nykyinen ylijohtaja Hannu Rossilahti on ollut innokkain purkamisen kannattaja. Hän on ihmetellyt esimerkiksi Helsingin Puistolan tapaisia keskeisiä asemaseutuja, joissa vanhoja, matalia betonitaloja on korjattu kalliilla hinnalla. Yhteiskunnan kannalta edullisinta olisi ollut purkaa ne pois ja rakentaa korkeita taloja tilalle.

Kenen syytä epäonnistumiset olivat?

Rakennuslehti oli 1960-luvulla varoittanut Ruotsin tapaisten liian massiivisten alueiden rakentamisesta, mutta niiden valmistuttua se osoitti moitteet mieluummin päättäjille kuin toteuttajille ja suunnittelijoille.

”Miksi lähes kaikissa lähiöissä on rakentamisen aikataulut menneet metsään? Miksi meillä on keskeneräisiä asuntoalueita, joilta puuttuvat julkiset palvelut, kaupat ja liikenne? Miksi asukkaita on petetty?” Rakennuslehti ihmetteli vuonna 1977 ja antoi vastauksenkin:

”Miksei ole keskitytty rakentamaan monen yrittäjän voimin alue kerralla valmiiksi. Se olisi ollut mahdollista tekemällä sopimukset ja kaavoituksen hyväksyminen järkevästi.”

Vastuuseen laitettiin siis poliitikot, jotka olivat lehden mielestä olleet taitamattomia.

”Suomessa on viiden vuoden aikana toteutettu tuhatta henkeä kohden enemmän asuntoja kuin muissa Pohjoismaissa, mutta ne ovat reilusti muita pienempiä ja sijaitsevat valtaosaltaan kerrostaloissa. Ja hinta on meillä valtion tuesta huolimatta ollut hirmuinen.”

Raimo Markkasen kirjassa aluerakentamisen kokonaisvoitoksi arvioitiin 4 miljardia markkaa. Osansa voitosta otti koko rakentamisketju maan myyjistä alkaen.

Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris oli asettanut työryhmän selvittämään asuntojen hintojen alennusmahdollisuuksia. Tulokset jäivät laihoiksi, vaikka työryhmässä oli mukana myös Mauno Koivisto, joka STS-pankissa oli asettanut tavoitteeksi markkinahintaa alemman hintatason.

Maan suurin laatikkotehdas

Asuntohallitus teki omaa hintavalvontaansa, mutta moni arvosteli sen johtaneen vain  arkkitehtuuriltaan epätyydyttävien rakennusten tuottamisen. Heikki von Herzen jopa nimesi Asuntohallituksen maan suurimmaksi laatikkotehtaaksi.

Rakennusteollisuuden keskusliiton RTL:n toimitusjohtaja Matti Loukola toimi Helsingin asuntotuotantotoimiston johtajana vuosina 1969-1978, ja oli rakennuttamassa monia lähiöitä. Hänen mielestään suurin syyllinen huonoihin suunnitelmiin ja toteutukseen oli juuri Asuntohallitus. Aluksi kaikki meni hänen mukaansa hyvin, mutta 1970-luvulla alkoivat tinkikierrokset.

”Taloja riisuttiin ja niistä otettiin kaikki ylimääräinen pois. Pahimmillaan riivittiin parvekkeet ja kellarikerrokset, jotta saataisiin hintaa alas. Panen lähiöiden kolkkouden suuressa määrin Asuntohallituksen väärän hintavalvonnan syyksi. Harmittaa vielä kymmenien vuosien päästäkin, että toteuttajana olin pakotettu tekemään sellaista tölskiä tulosta”, hän muisteli Rakennuslehdessä vuonna 1995.

Jonkin verran hän pani rakennusliikkeiden ahneudenkin piikkiin. Vuonna 1967 Helsingissä käynnistyi Siltamäen lähiön rakentaminen. Pentti Aholan suunnitteleman kaksi- ja kolmikerroksia taloja sisältävän puistomaisen kaupunginosan piti olla mallina muille lähiöhankkeille. Rakennusliikkeet jyräsivät kuitenkin Loukolan mukaan seuraavat suunnitelmat. Ne halusivat isompia tehoja ja korkeampia rakennuksia ja saivat tahtonsa läpi.

Kovin kiista koski Kannelmäen Pelimannintielle suunniteltua kohdetta. Sen hinta meni hieman yli Asuntohallituksen hintarajan. Loukola ei pitänyt siitä, että suunniteltu sivukäytävätalo muutettiin normaaliksi ja parvekkeita riisuttiin pois suunnitelmasta.

Kun tulevien asukkaiden päälle kaatuivat kaikki kustannukset, koetettiin jostakin tinkiä. Helpointa se oli autopaikoista. Niitä ei haluttu tehdä kalliisti kahteen tasoon vaan pääsääntönä usein oli, että tehdään 60 prosenttia kaavan edellyttämästä autopaikkamääräyksestä.

Mitä arkkitehdit itse ajattelevat suunnittelemistaan lähiöistä?

Toimittaja Arto Rautiainen kysyi vuonna 1986, mitä mieltä lähiöiden tekijät itse ovat aikaansaannoksistaan. Nehän eivät juuri näy arkkitehtitoimistojen referenssiluetteloissa.

lähiöt

 

Yleinen vastaus oli, että lähiöt voisi jo unohtaa.

Kauheita betonislummeja löytyi Rautiaisen mukaan kymmeniä. Hän luetteli seuraavat: Helsingin Jakomäki, Vantaan Hakunila ja Koivukulä, Espoon Suvela ja Matinkylä sekä Tampereen Hervanta. Samaan ajan ihanteita edustavaan kastiin hän lisäsi vielä Helsingin Itä-Pasilan ja Merihaan, vaikka ne lähiöitä eivät olekaan.

Vantaan kaupungin rakennuslupa-arkkitehti Olavi Heikkilä oli Hakunilan pääarkkitehti, mutta vastuun suunnittelusta hän siirsi Keskus-Satolle ja Polarille. ”Suunnittelu oli tiukasti ohjattu niiden käsiin.”

Heikkilän mielestä Hakunilan asunnot olivat edelleen ihan asuttavia.

Arkkitehti Pekka Ilveskoski piti Tampereen Hervannan epäonnistumisen syynä pieleen mennyttä kaavaa. Aarno Ruusuvuoren kaavassa talojen korkeus oli kolme kerrosta, mutta kaupunki kaksinkertaisti tehokkuuden, jolloin Ruusuvuori vetäytyi hankkeesta.

merihaka2

Arkkitehti Arvi Ilosen mielestä Helsingin Merihaassa oli sama ongelma. Poliitikot sanelivat sen aivan liian tehokkaaksi. ”Se oli muutenkin vähän yliaikainen, vanhoilla aatteilla suunniteltu.”

Itä-Pasilasta tehtiin Ilosen mukaan vielä pahempi eli suurempi ja korkeampi.

Professori Erkki Helamaa oli suunnittelemassa Espoon Matinkylää. Hänestä sitä oli moitittu liikaa. Alueen kokoa hän piti suurimpana ongelmana. ”Suuret alueet rakennettiin samanaikaisesti elementtitekniikalla voimakkaasti yksinkertaistaen. Hakalla oli Matinkylässä porraskohtaiset tyyppiratkaisut, joita yhdistämällä talot suunniteltiin.”

Helamaan mukaan 70-luvulla korostettiin vihersuunnittelua. ”Muulle ei osattua antaa arvoa. Ympäristön käsite oli yksipuolinen. Kun talot olivat ankeita, istutuksiin varattiin kymppi neliölle. Matinkylän vihersuunnittelu kestää kyllä arvostelun.”

Mitä lähiöille voisi sitten tehdä? Julkisivujen maalaamista Helamaa piti turhana puuterointina.

”Ruotsissa näitä ongelmia on ratkaistu dynamiitilla”, hän vihjaisi.

Simo Järvinen oli ollut kaavoittamassa Matinkylää, mutta siirtyi sitten omaan toimistoonsa suunnittelemaan Olaria. Hänen työtään Matinkylän kaavoittajana jatkoi arkkitehti Esko Miettinen.

Matinkylän aluerakennussopimuksen mukaisesti Espoo laati asemakaavan ja Haka suunnittelutti ja rakensi talot. Hakan talojen ulkoinen hahmo herätti keskustelua samoin kuin Simo Järvisen laatima aloituskorttelin, Matinlaakson pohjoisosan varsin kaavamainen kaava, Miettinen muisteli keväällä 2016.

Tämän seurauksena Miettinen laati Matinlaakson suurkorttelin eteläosaan polveilevamman, ruutukaavahenkisen asemakaavan ja Hakan talojen julkisivuelementteihin vaihdettiin tummanruskea pesubetonipinnoite.

”Kritiikistä huolimatta alueella asunnot menivät kaupaksi. Hakan talojen plaanit olivat toimivia samoin kuin kaava-alueelle syntyneet korttelipuistot ja pihat”, Miettinen toteaa.

Matinmetsän suurkorttelin aluetehokkuus oli sitä suuruusluokkaa, että  Miettisen muaan sille oli tehtävä jotain, jotta alueen mittakaava saataisiin inhimilliseksi.

”Olin päättänyt soveltaa ylikorkeaa rakentamista Matinmetsän suurkorttelin kaavoituksessa ja rakentamisessa. Tämä siitä syystä, että tällä tavoin saisimme lisättyä alueella pienmittakaavaisempien kolmikerroksisten asuinrakennusten määrää. Samalla esitimme aluerakentajalle tiilipintaisten julkisivujen käyttöönottoa asuinrakennuksissa.”

Lopputulos tyydyttää häntä edelleen. ”Erkki Helamaan toimiston suunnittelema kolmikerroksiset tiilijulkisivulliset asuinrakennukset ovat ilmeeltään varsin nautittavia.”

Jumala loi puun, piru betonin

”Elementtijärjestelmällä on saatu yksitoikkoisia asuntoalueita, vetoisia koteja ja epäviihtyvyyttä. Ihminen on unohdettu busineksessa. Rakentajien pyrkimys hinnan minimointiin on johtanut toistuvien ja yksinkertaistettujen ratkaisujen käyttöön, jolloin kalustolle on saatu mahdollisimman monta käyttökerta”, arvioitiin VTT:n selvityksessä järjestelmärakentamisen ongelmista vuonna 1979.

Jumala loi puun, piru betonin, oli lentävä lause, joka haluttiin kumota Betonipäivillä vuonna 1983. Kovin hyvin siinä ei onnistuttu, sillä betonielementtien laatuongelmat olivat jo yleisesti tiedossa.

1950-luvulla perinteinen rakentamistapa soi rakennuksille yksityiskohtien muotoilussa tiettyä herkkyyttä. 1960-luvulla kerrostalot suoraviivaistuivat ja yksityiskohdat ja yksilöllisyys katosivat.

Betonielementtitalojen energiankulutus oli paljon suurempi kuin paksuseinäisten, eristämättömien vanhojen tiilitalojen ja rakenteiden kestävyys oli paljon heikompi. Energiankulutusta lisäsivät suurentuneet ikkunat ja siirtyminen koneelliseen ilmanvaihtoon. U-arvot sinänsä paranivat varsinkin energiakriisin myötä.

1960-luvulla vallitseva eristepaksuus oli 80 millimetriä, mutta ohuempiakin käytettiin. 1970-luvun alussa eristepaksuus kasvoi 90 millimetriin ja vuoden 1974 energiakriisin seurauksena 120 millimetriin. Vuonna 1985 eristepaksuudeksi tuli 140 millimetriä.

Betoniseinien ääneneristys oli heikohko ja myös LVI-laitteet sekä johtivat ääntä että tuottivat sitä itse. Varsinkin askelääneneristys oli heikko. 1950-luvulla se oli ollut parempi, koska silloin oli päästy hyviin tuloksiin valamalla toinen betonipohja välipohjan päälle. Menetelmä oli kuitenkin liian kallis aluerakentajille.

jakomäkielementti

Koska betonijulkisivut eivät ole kantavia rakenteita, niiden laatua ja kestävyyttä ei valvonut vuoteen 1976 asti oikeastaan kukaan. Betonielementtien laatuongelmia paljastui runsaasti: raudoitukset ruostuivat huonon betonin, olemattomien suojakerrosten ja raudoitusverkon toleranssiheittojen vuoksi ja saumanauhatkin lohkeilivat ja irtoilivat.

Monista muista maista poiketen betonielementtien käyttö kasvoi Suomessa 1980-luvullakin, kun se monissa maissa romahti jo 1970-luvulla.

”Rakennusten tekninen laatu on huonontunut vuosi vuodelta. Sata vuotta vanhat talot ovat erinomaisen korjauskelpoisia, kymmenen vuotta sitten rakennetut eivät. Niitä ei kukaan halua nähdä. Kun niiden kustannukset ovat kuoletettu, ne pitää rakentaa uudelleen. Niillä ei ole mitään arvoa”, sanoi Rakennusalan kustannusinsinöörien tilaisuudessa vuonna 1991 arkkitehti Kristian Gullichsen.

Hän ihmetteli, miten meillä on ollut varaa rakentaa huonoja rakennuksia, jotka ovat sekä kulttuurisesti että teknisesti huonoja.

”Meillä on ollut varaa rakentaa Itä-Pasila, Merihaka ja Espoon keskus. Siten olemme tuhlanneet merkittävät rakennuspaikat.”

Väliaikaisia asuntoalueita muuttajille?

Lähiöitä voi jälkiviisaasti sanoa rumiksi ja epäviihtyisiksi, mutta asukkaille sisävessa ja lämmin vesi merkitsivät aikanaan melkoista laadullista hyppäystä. Ja toisaalta millään muulla tavalla ei olisi voitu yltää jopa yli 70 000 asunnon vuosivauhtiin.

Lähiöt olivat pitkään lapsiperheiden haluttuja asuinalueita. 1960-luvulla asuntojen keskikoko oli vain 64 neliötä, mikä oli suurten ikäluokkien lapsiperheille liian vähän varsinkin, kun Ruotsissa asuntokoko oli 75 neliötä. Lähiörakentamisessa yksiöistä luovuttiin ja Asuntohallituksen suunnitteluohjeiden tavoitteena oli suurten 4-5 huoneen asuntojen rakentaminen.

Betonielementtitaloja kritisoitaessa kannattaa muistaa, että talojen ei ollut tarkoituskaan kestää isältä pojalle, vaan elementtilähiöitä tehtäessä puhuttiin jopa, että ne puretaan 30-40 vuoden kuluttua, kun Suomella olisi varaa parempiin rakennuksiin.

”Minä muistan, että Antti Pelkolan kanssa oli puhetta, että millä näitä lähiöitä sitten joskus puretaan. Hän sanoi, että meillä insinöörit ovat ajatelleet, että silloin on kehitetty semmosia suuria leikkureita. Elementtitalot ovat kyllä purettavissa kohtuullisesti, kun saumat avataan ja teräkset leikataan”, Mauno Koivisto muisteli Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa

Uuden ”järjestelmärakentamisen” ideologiassa 1960- luvulla elementit olivat kuin lego-palikoita, joita voitaisiin myös purkaa ja koota uudelleen. ”Näitä argumentteja tuotiin esille Rastorin koulutusmateriaalissa ja professori Putkosen talonrakentamisen erikoiskurssilla”, Rajavillen entinen tehtaanjohtaja Kari Laukkanen muistelee.

Hänen mielestään sellaista keskustelua, että elementtilähiöt purettaisiin 30-40 vuoden kuluttua, ei kuitenkaan vakavassa mielessä käyty. ”Sillähän olisi voitu kumota mikä tahansa kritiikki. No puretaan sitten kun on varaa parempaan.”

Sitäkään ei taidettu juuri pohtia, mitä asunnon ostaja ajattelisi kalliin investoinnin arvon nollaantumisesta. Asuntohallituksen rahoitusjohtaja Kalevi Sassi ajoi 1970-luvulla aravavuokra-asuntojen omaksilunastamisjärjestelmän, joka toteutui 1980-luvulla. Sen suosio on ollut lähes olematon.

Talon arvoa on jouduttu pohtimaan vasta 2000-luvulla, kun pankit eivät ole aina suostuneet lainoittamaan muuttotappiopaikkakuntien elementtitalojen remontteja.

Osaa lähiöistä uhkaa slummiutuminen

Ruotsissa 1960-luvun miljoonaohjelman lähiötaloja on jouduttu jopa purkamaan maahanmuuton tuoman slummiutumiskehityksen vuoksi. Samanlaisia ilmiöitä on ollut myös Ranskan ja Englannin saman aikakauden asuntoalueilla.

Suomalaiset lähiöt ovat tässä suhteessa osoittautuneet kestävämmiksi. Vaikka Helsingin Jakomäestä ja Turun Varissuosta tuli lähiöongelman symboleja jo hyvin varhain, niin vasta 2000-luvulla kiihtyvän maahanmuuton ja työttömyyden myötä lähiöt alkoivat eriytyä negatiivisesti muista alueista ja heikko-osaisuus alkoi kasautua lähiöihin.

Erot ovat kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaaran tutkimusten mukaan koko ajan kasvaneet varsinkin muuttajavaltaisessa Itä-Helsingissä. Oulussa on enää vain yksi alue, joka on keskimääräistä parempi. Riihimäellä Peltosaaren aluetta kaupungin keskustassa on pyritty modernisoimaan, jotta ongelmat eivät pahenisi, mutta Tampereella kurjistuminen on jatkunut riippumatta siitä, miten lähiöitä on korjattu.

Ongelmien syy ei läheskään aina ole rakennuksissa vaan asukasrakenteessa. Tästä kertoo se, että  ”uusilla”, 1990-luvulla rakennetuilla asuntoalueilla on voinut olla vanhoja lähiöitä suurempia ongelmia. Tämä koskee erityisesti Helsingin Vuosaarta.

Vielä vuonna 1996 arkkitehti Mauri Tommila ylisti Vuosaarta uutena Nizzana, 2000-luvun Tapiolana ja Eirana. ”Ja tämä ei ole mitään kerskailua”, hän lisäsi. Hänen mielestään Vuosaari oli Suomen modernein tytärkaupunki.

Vuosaari jäi tavallaan laman uhriksi, sillä 1990-luvulla sinne suunnitellut kovan rahan asunnot jäivät toteutumatta. Heikki Loikkanen ja Seppo Laakso Valtion taloudellisesta tutkimuslaitoksesta ihmettelivät vuonna 1997 ihmettelivät Rakennuslehdessä Helsingin asuntopolitiikkaa. ”Uusiin, siis kalleimpiin, asuntoihin sijoittuu se väestönosa, jonka vuokrakuluja yhteiskunta eniten subventoi.”

Vuosaarta kutsuttiin siirtolaisvaltaisuutensa vuosi jo vuonna 1997 Monacoksi.

”Sinne on keskittynyt pääosin vain köyhiä, syrjäytyneitä, koulutukseltaan, työllisyydeltään, tulotasoltaan ja terveydentilaltaan vaikeassa asemassa olevia ihmisiä”, arvioi Mari Vaattovaara joulukuussa 2015.

Monien vanhojen lähiöiden tilanne on paljon parempi ja parhailla alueilla mietitään jopa täydennysrakentamista, jonka tuomilla tuloilla maksettaisiin tulevia korjauksia.

 

1980-luvulla arkkitehtuuri vapautui laatikostaan

Lähiöiden rakentaminen leimasi koko 1960-1970-lukujen arkkitehtuuria, vaikka silloin valmistui myös moni suomalaisen arkkitehtuurin helmistäkin, kuten Suomalaisten veljesten Temppeliaukion kirkko, Reima Pietilän Dipoli ja Alvar Aallon Finlandia-talo. 1970-luvun lopulla yhtä sykähdyttäviä kohteita ei enää syntynyt.

”Lahjakkaista suomalaisista arkkitehdeista ei puhuta enää muualla kuin eläkeläiskerhoissa ja Safan seminaareissa”, arvioi Rakennuslehti vuonna 1982 silloista arkkitehtuuria Suomi rakentaa -näyttelyn viisivuotiskatsauksen pohjalta.

”Rakentamisesta putosi inhimillisyys pois 1960-luvun puolivälissä. Funktionalismi pinnallisesti käsitettynä on ajanut itsensä umpikujaan”, sanoi arkkitehti Eero Valjakka Rakennuslehdessä vuonna 1981.

Hän arvioi kuitenkin, että arkkitehtuuri oli jo kehittymässä inhimillisempään suuntaan.

Rakennusliikkeetkin ajoivat muutosta. Suomen suurimman rakennusliikkeen Hakan pääjohtaja Antti Pelkola toivoi vuonna 1981, että syntyisi kansanliike, joka vaatisi nykyistä moni-ilmeisempien talojen rakentamista. ”Vasta siten meille syntyisi taloja, jotka todella kannattaisi säilyttää.”

Hänen mielestään rakennusmassoja pitäisi pienentää, rakennusten muotoja kehittää ja rakennusten ympäristö pitäisi tehdä viihtyisämmäksi.

1980-luvulla kehittyi nykyaikainen kerrostalo, joka oli asuttavuudeltaan luokkaa edeltäjiään parempi. Julkisivuihin tuli ilmettä ja jo keskikokoisiin asuntoihin tuli kylpyhuoneesta erillinen wc. Koneellista poistoa täydentävät korvausilmaventtiilit tulivat pakollisiksi vuonna 1987, jolloin LVI-laitteiden ääniongelmat saatiin paremmin hallintaan.

Asuntojen väljyyskin kasvoi edelleen. 1960-luvulla suomalaisella oli käytössään keskimäärin runsaat 14 asuntoneliötä. Vuonna 1988 määrä oli yli 30.

Yksi muutoksen tuojista oli Ruotsin kuuluisin arkkitehti Ralp Erskine, joka 1980-luvun alussa tuli suunnittelemaan Helsinkiin Malminkartanon asemakeskusta. Erskinen mukaan kerrostalojen ikävä laatikkomaisuus voidaan häivyttää vaikkapa rakennuksiin vapaasti kiinnitettyjen parveke-elementtien avulla.

katajanokka

Muutos laatikkoarkkitehtuurista yksilöllisempään ja monimuotoisempaan suuntaan ei tapahtunut ongelmitta. Suomalaisrakentajat olivat niin tottuneita yksinkertaisten laatikoiden tekoon, että kun Helsingin Katajanokan uusiin taloihin suunniteltiin 1980-luvun alussa erkkereitä, oli ensimmäinen reaktio: erkkeri on mahdoton rakentaa. Taloudellisesti ja rakennusfysiikan kannalta näin valitettavasti olikin.

Katajanokka oli ensimmäinen kohde, jossa Helsingin kaupunki käytti uutta hitas-menettelyä, jolla se säänteli kustannuksia.

pasila

Helsingin Länsi-Pasilaa rakennettaessa palattiin Itä-Pasilan kritiikistä oppineena kaupunkilaisia selvästi miellyttävämpään ja ilmeikkäämpään tyyliin, jonka myötä tiili palasi  julkisivujen rakennusmateriaaliksi. Moderneinta ja kiitellyintä tyyliä edustavat siellä Jan Söderlundin ja Juha Leiviskän suunnittelemat kerrostalot. Länsi-Pasilan ja Kajanokan arvo asuntoalueina on hyvän arkkitehtuurin ansiosta koko ajan kasvanut.

Kun lähiörakentamisen symboliksi joutunutta Helsingin Jakomäkeä lähdettiin uudistamaan 1990-luvulla, niin betoni vaihtui julkisivuissa tiileen. Arkkitehti Bruno Eratin perusteluna tiilen valinnalle oli se, että talot kestäisivät kauniina vähintään 50 vuotta. Ekologisen arkkitehtuurimme pioneerina hänelle olivat tällaiset kestävyysasiat tärkeitä.

Oulun koulu vapautti luovuutta

Rakennushallituksen pääjohtajaksi nimitetty Matti K Mäkinen näki vuonna 1984 arkkitehtuurin tulevaisuuden Reima Pietilässä ja tämän inspiroimassa Oulun koulussa, jonka kärkinimenä oli Reijo Niskasaari. Oululaisten yhtenä lähtökohtana oli se, että helsinkiläistä arkkitehtuuria (minimalismia) ei pidä väkisin tunkea pienille paikkakunnille.

”Se toimii puskurina, kun juuttuneita asenteita pistetään liikkeelle ja siirrytään toisenlaisiin suuntauksiin. Sillä osoitetaan, että toisinkin asia voidaan tehdä”, Mäkinen totesi Oulun koulusta, joka teki aktiivisesti yhteistyötä muun muassa oululaisen Rajavillen betonielementtitehtaan kanssa uuden, ”luovemman” arkkitehtuurin kehittämiseksi.

”Helsinki-keskeisessä normaaliarkkitehtuurissa vallitsee modernismin aate. Viitekehyksenä on funktionalismi sellaisena kuin se esiintyi 20-luvun lopussa ja 30-luvun alussa. Tuolla tyylillä ei ole viime aikoina noustu sellaiselle tasolle, että sillä olisi kansainvälistä mielenkiintoa”, Mäkinen sivalsi kollegoitaan.

Helsinkiläiset arkkitehdit pyrkivät silloin, kuten edelleenkin, vähättelemään Oulun koulun merkitystä. Arkkitehtikunnan ”nuorta vihaista miestä” 1980-luvulla edustanut Kai Wartiainen sanoi  silloin Rakennuslehden järjestämässä keskustelussa, että jos kansalta kysyttäisiin, niin se keskimäärin varmaan valitsi Oulun koulukunnan arkkitehtuuria, vaikka ihmiset toisaalta sanovatkin että siinä on jotain outoa.

”He aistivat, että siinä ei ole kaikki ihan kohdallaan.”

Hänellä itsellään ei olisi kuitenkaan ollut ongelmia suunnitella 1900-alkupuolen tyylisiä rakennuksia, joita kansa rakasti. Yhden ehdon hän kuitenkin asetti: rakenteiden pitäisi olla samat. Ohuita imitaatioita hän ei hyväksynyt.

Laatikkoarkkitehtuurista ei haluttu luopua

Arkkitehtiliiton puheenjohtanakin toiminut Pekka Salminen uskoi laatikkoarkkitehtuurin säilyvän. ”Monista eri syistä se on ihmisen tekemien kehittyneiden arkkitehtirakenteiden perusmuoto”, hän sanoi vuonna 1983.

Aika pitkälti hän on ollut tuossa ennusteessa oikeassa, vaikka 1980-luvun lopulla moni arkkitehti yrittikin irtiottoa tuosta ajattelusta.

”1980-luku oli suunnittelumielessä inflatorista kautta, koska mitä tahansa suunniteltiin ja kehiteltiin, se meni kaupaksi. Ylenpalttiset taloudelliset resurssit johtivat siihen, että puhtaasti esteettisten leikittelytapojen merkitys nousi yli toiminnallisten arvojen. On mennyt läpi paljon sellaista tyyliä, joita ei olisi ollenkaan pitänyt tähän sovittaa”, arkkitehti Benito Casagrande paheksui vuonna 1992 arkkitehtuurin muutoksia.

Casagranden arvostelun kohteena oli lähinnä toimitilarakentamisessa tapahtuneet muutokset, joista Jyrki Tasan Poriin suunnittelema Be-Pop oli yksi keskusteluimmista. Sen julkisivuissa käytettiin hiottua betonimosaiikkia. Talon muodotkin olivat kaukana laatikosta, mitä Tasa puolusti vuonna 1989 sillä, etttä arkkitehtuuriin kuuluu hillitty hulluus. Tasan mielelestä betonin piti päästä eroon harmaasta maineesta ja raidoistaan eli elementtisaumoista.

Insinöörit olivat samaa mieltä ja kertoivat, että he eivät ole arkkitehtien luovuuden esteensä vaan teollisuus taipuu juuri niin monimuotoiseen arkkitehtuuriin kuin arkkitehdit vain haluavat. Lohja esitteli  muotobetonitekniikalla tehtyjä elementtejä, jotka antoivat mahdollisuuden saada muotoa ja syvyyttä betonipintaan. Partekilla puolestaan oli autoteollisuudesta hankittu digitaalitekniikka Partek Dimensio, joka mahdollisti arkkitehdille suunnitella tietokoneella kolmiulotteisia pintoja, jotka sitten työstettäisiin kumimatriisimuoteiksi. Tuloksena oli hienoja, mutta erittäin kalliita elementtejä.

Suomalaisarkkitehdit eivät innostuneet näistä betoniteollisuuden tarjoamista mahdollisuuksista, sillä Oulun koulun koristeellisuus ja 1980-luvun postmodernismi oli  1990-luvun alussa jo tuomittu harhaopeiksi minimalismin kaidalla polulla. Koska kalliiksi tulevalle arkkitehtuurille ei ollut tilausta, Partek myi  robotin ohjelmistoineen  pirkanmaalaiseen pieneen metallialan yritykseen.

Julkisivujen 3D-tekniikka teki läpimurron Suomessa vasta ulkomaisten tähtiarkkitehtien, kuten Zaha Hadidin tehtyä siitä 2010-luvulla arkkitehtuurin valtavirtaa. Reima Pietilän aikaansa edellä olleelle orgaaniselle arkkitehtuurillekin alkoi tulla ymmärrystä kymmeniä vuosia mestarin kuoleman jälkeen.

La¦ênsisatamankatu k5 sisa¦êpiha Marko Huttunen

Helsingin Jätkäsaareen valmistui vuonna 2014 asuinkerrostalo, jonka pitsimäiset julkisivut toivat sille betonirakentamispalkinnon.

Leikittelyä muodoilla ja väreillä

Betonielementin maine oli lähiöarkkitehtuurin vuoksi niin heikko, että 2000-luvun alussa ympäristöministeri Satu Hassi halusi luopua betonielementtien käytöstä julkisivuissa kokonaan. Tukea hän sai Helsingin kaupungilta, joka halusi kieltää betonielementin käytön kantakaupungissa.

”Mikään ei ole rumentanut Suomen rakennettua ympäristöä enemmän kuin betonielementtien käyttö julkisivuissa. Kun on osoittautunut, että niin sanottu betonisandwich-julkisivuelementti on myös kosteusteknisesti hyvin ongelmallinen, tulisi vakavasti harkita luopumista betonielementeistä julkisivuissa kokonaan. Esimerkiksi Ruotsissa kerrostalojen julkisivut tehtään pääasiassa muuraamalla. Näin saadaan kauniimpia ja myös kestävämpiä rakennuksia”, Hassi sanoi Rakennustuoteteollisuuden seminaarissa vuonna 2000.

Rappauksella haettiin uusvanhaa ilmettä

Hassi ei ehkä ollut huomannut, että betonielementti oli muuttunut: siihen oli tullut väriä ja pintaan monia vivahteikkaita vaihtoehtoja. Helsingin kaavoitusarkkitehti Matti Visannin 1990-luvulla ideoima Pikku-Huopalahti oli puhdasta esteettistä leikittelyä väreillään, muodoillaan ja uusurbanismillaan.

Arkkitehdit Kristian Gullichsen ja Timo Vormala toivat rappauspinnat takaisin arkkitehtuurin 1990-luvun lopulla Herttoniemen Laivalahdenkaaren siporex-talossa, niin betoniteollisuus vastaisi tähän kehittämällä rappauspintaiset julkisivuelementit.

Varsinainen rappauspintojen läpimurto tapahtui kuitenkin 2000-luvulla, kun betonisandwich- rakenne korvattiin eristetyllä sisäkuorielementillä ja eristeen pintaan työmaalla rapatulla pinnalla. Parma-rappauksessa sandwich-elementin ulkokuori muodostuu betoni- ja rappauskerroksista, joista viimeisin tehdään työmaalla.

Ruotsalaisarkkitehtien suunnittelema uusvanhaa tyyliä edustavat Kartanonkosken alue Vantaalla.

Varsinainen pommi minimalismin vartijoille oli uusvanhaa tyyliä edustava Kartanonkosken alue Vantaalla. Arkkitehtikilpailun voitti 1990-luvun lopulla tukholmalainen Djurgårdsstadens Arkitekter, jonka suunnitelmassa näkyi 1920- ja 30-lukujen klassismin henki rapattuine pintoineen. Ruotsissa tällä tyylillä oli rakennettu asuntoalueita jo vuosikymmeniä.

Jo vuonna 1979 arkkitehti Panu Kaila oli varoittanut Rakennuslehdestä tästä ilmiöstä:

”Suunnittelijat haluavat luoda uutta, tosin uusikin saatetaaan tehdä vanhan näköiseksi, tekovanhaksi. Varsinkin Ruotsissa uusvanha on muodissa ja omakotitalot pyritään tekemään ulkoasultaan vanhahtaviksi. Talot ovat kevytbetonirunkoisia ja sisältä moderneja, mutta vaikuttavat vanhoilta. Kuvitellaan, että kopio olisi aidon veroinen.”

Kartantonkosken alueen kaavoittaja, aluearkkitehti Timo Kallaluoto luotti siihen, että nostalginen tyyli ja rappauspinnat sopisivat Backaksen kartanomiljööseen. Siinä hän oli oikeassa, sillä vaikka Safan johto haukkui, niin kansa tykkäsi ja halusi lisää samanlaista. Tunnustusta tuli hyvän myynnin seurauksena myös rakentajalta. NCC Rakennuksen toimistusjohtaja Timo U Korhonen sanoi, että onneksi kaupunki piti päänsä eikä taipunut rakennusliikkeiden painostuksen alla.

Kartanonkosken julkisivussa käytettiin Saksasta tuotua ohutrappaustekniikkaa, jossa rappaus tehtiin muovieristeen päälle. Sitä oli tarjottu NCC Rakennuksen edeltäjälle Puolimatkalle/Rakennusvalmisteelle jo 1980-luvun puolivälissä, mutta silloin sen johto ei vielä luottanut ratkaisun kestävyyteen.

Miksikään valtalinjan muuttajiksi Pikku-Huopalahden ja Kartanonkosken kokeiluista ei kuitenkaan ole ollut. Tämän näkee, kun katsoo Helsingin Jätkäsaareen nousevia laatikoita. Joukossa on joitakin piristäviä julkisivukokeiluja, mutta yleislinja on hillityn suomalainen, silhuetti lättänä ja lopputulos lähes lähiömäinen.

Leimaavin piirre uudelle suomalaiselle asuntoarkkitehtuurille ovat valtavan suuret lasitetut parvekkeet, jotka arkkitehti Timo Vormala toi 1990-luvun lopulla YIT:n Merikannonrantaan Helsingissä. Muilta osin tämän päivän asuntoarkkitehtuuri on lähes yhtä monotonista kuin 1960-luvullakin. Alueita ja kaupunkeja ei kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaaran mukaan voi arkkitehtuurin perusteella juurikaan erottaa toisistaan.
1940_001

”Suomi on kuin yksi legolandia”, Mari Vaattovaara sanoi Rakennuslehdessä vuonna 2013.

 

Henkilöt: Alvar Aalto, Pentti Ahola, Teuvo Aura, Benito Casagrande, Bruno Erat, Ralph Erskine, Kristian Gullichsen, Johanna Hankonen, Satu Hassi, Erkki Helamaa, Olavi Heikkilä, Harto Helpinen, Heikki Herzen, Pekka Huovinen, Pekka Ilveskoski, Arvi Ilonen, Erkki Inkinen, Simo Järvinen, Panu Kaila, Timo Kallaluoto, Mauno Koivisto, Teuvo Koivu, Timo U Korhonen, Seppo Laakso, Osmo Lappo. Juha Leiviskä, Heikki Loikkanen, Matti Loukola, Raimo Markkanen, Jere Maula, Matti K Mäkinen, Reijo Niskasaari, Pentti Palenius, Juhani Pallasmaa, Antti Pelkola, Reima Pietilä, Eero Piipari, Armas Puolimatka, Arto Rautiainen, Ylermi Runko, Urho Ruola, Martti Sainio, Erik Sarlin, Matti Seppänen, Esko Sistonen, Jan Söderlund, Jyrki Tasa, Teppo Tiihonen, Tola Toivinen, Mauri Tommila, Kai Wartiainen, Timo Vormala, Mari Vaattovaara, Eero Valjakka, Matti Visanti.

Keskustelu artikkelista: 22 kommenttia

  • Kiitos hienosta artikkelista.
    Näitä on ilo lukea!

    Vastaa
  • Juhani Ehojoki

    On helppo arvostella isiemme tekoja. Tosiasia on, että 1960-luvulla oli voimakas muuttoliike kaupunkeihin ja tarvittiin edullisesti ja nopeasti uusia asuntoja. Betonielementti oli omalta osaltaan vastaus tähän tarpeeseen.

    Vastaa
    • Itse asiassa tuossa vanhassa aluerakentamisessa on paljon yhtymäkohtia tähän päivään. Muuttoliike, tällä kertaa tosin maamme ulkopuolelta, on kova ja rakentamispaineet valtavat. Jotain täytyisi tehdä ja pian, mutta hyvät vaihtoehdot ovat rahan niukkuuden vuoksi vähissä.

      Yhteistä on sekin, että nykyiset asukkaat eivät noita asuntoja ja niiden infraa haluaisi maksaa omassa veroäyrissään.

      Ratkaisuehdotuksetkin ovat pitkälti samat vanhat: väliaikaisiksi tarkoitettuja taloja, joissa tingitään nykyisistä rakentamismääräyksistä esimerkiksi energia- ja esteettömyysmääräysten osalta. Talojen paikatkin on katsottu nykyisistä lähiöistä eli niiden laajoilta parkkikentiltä. Teollisina ratkaisuna on esitetty niin tilaelementtien (konttien) käyttöä kuin CLT-elementeistä kokoamistakin.

      Segregaatio lisääntyy lähiöissä, mutta niin se lisääntyy silloinkin, jos muuttajat ahtautuvat olemassa oleviin asuntoihin maamiestensä alivuokralaisiksi. Tämä on se toinen, aika todennäköinenkin vaihtoehto, kun kunnat heittelevät mustaa pekkaa toisilleen eikä kukaan halua olla aloitteellinen.

      Eli tehdään niin tai näin tai ollaan tekemättä, niin varmaa on ainakin se, että jälkikäteen joku arvostelee.

      Vastaa
      • Eikös tuo maahanmuuttajien osuus nyt kaikesta huolimatta aika nimellinen maaltamuuttajiin verrattuna ainakin pääkaupunkiseudulla?

        Vastaa
        • Keskimäärin näin onkin, mutta lähiöissä tilanne on aivan toinen. Turun Varissuolla maahanmuuttajien osuus on 40 prosenttia ja siellä on jo nyt erityisen paljon irakilaisia.

          Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla on lähes kolmekymmentä aluetta, joiden asukkaista yli viidennes puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea. Isoin keskittymä on itäisissä lähiöissä. Vantaan Länsimäessä ja Helsingin Meri-Rastilassa vieraskielisiä on yli 30 prosenttia.

          Vastaa
          • Se, että äidinkieli on muu kuin Suomen virallinen kieli, ei tarkoita sitä, etteikö henkilö olisi suomalainen. Siinä mielessä nämä prosenttiluvut ovat harhaanjohtavia. Meri-Rasilan 30 prosentista ainakin puolet on kaksikielisiä, Suomen kansalaisia ja ihan yhtä suomalaisia kuin yksikieliset suomalaiset.

  • Mahtava juttu. Kaikki tietää että näitä väliaikaisia elementtilootia ei yksittäisiä tapauksia lukuunottamatta purettu vaan nyt niihin tehdään kalliita remontteja. Tälläisessä 70-luvun vuokralootassa olen vuoden asunut ja pystyi patterin välityksellä, jos olisi halunnut, keskustelemaan naapurin kanssa. 80-luvun osaketalossa sama vessan ja keittiön hormin kautta.

    Vastaa
  • Lisäsin juttuun lukijoiden toiveesta perjantaina klo 14:00 lyhyen katsauksen lähiörakentamisen vaatimiin liikenneinvestointeihin. Merkittävin niistä oli metron rakentaminen. Sen vastustus oli 60-70-luvun taitteessa ankara jopa Rakennuslehdessä, Safasta puhumattakaan. Argumentit olivat osin samat joilla nyt tyrmätään raide-Jokeria.

    Vastaa
  • Jukka Tarkkala

    Kiitos kattavasta jutusta. Eikö Kannelmäkeen kuitenkin tehty Eka-Market, joka joskus myöhemmin muutettiin Maxiksi?

    Vastaa
  • Hannu Penttilä

    Kiitos erinomaisesta artikkelista! Pieni tarkennus: Uusimaa 2010 teetettiin asiantuntijaryhmällä, jonka johtajana toimi Lassi Iharvaara. Kirjasen teetti Asuntosäätiö perustellakseen uusien maahankintojensa Kirkkonummen Stansvikin ja Porkkalan rakentamista. Kirja kuvaa kuitenkin erittäin hyvin 1960-luvun yhdyskuntasuunnittelun laaja-alaista otetta. Kirjasen ennakoimat valtakunnalliset visiot eivät ole toteutuneet; Suomi on keskittynyt ja kaupungistunut kirjan kaikkia vaihtoehtoja nopeammin!

    Elli tältä osin viittaus Asuntoreformiyhdistykseen oli väärin, mutta artikkelin muilta osion oikein. ARY jatkaa tänäkin päivänä työtään asuntoasioiden keskustelufoorumina; tervetuloa ensi tiistaina 23.2. klo 15 Bottalle keskustelemaa ajankohtaisesta pakolaisten asuttamishaasteesta!

    Hannu Penttilä
    Asuntoreformiyhdistyksen puheenjohtaja

    Vastaa
    • Kiitoksia korjauksesta. Olen ottanut sen nyt huomioon tekstissä.

      Juuri tällaisia korjauksia ja täydennyksiä olen toivonutkin, jotta näistä historiajutuista saataisiin mahdollisimman virheetttömiä.

      Täydellisiä niistä ei tietenkään saa, koska lähtökohtanani on ollut tehdä Rakennuslehden 50-vuotishistoriikkia ja siihen liittyen näitä rakentamisen historiakatsauksia lehden juttujen pohjalta. Niissä nousevat siksi esiin vain ne asiat, joita lehden toimitus on vuosikymmenten aikana itse pitänyt tärkeinä ja uutiskriteerit yltävinä.

      Vanhoihin lehtijuttuihin on aina voinut jäädä virheitä tai epätarkkuuksia, joita on vaikea jälkikäteen itse tarkistaa.

      Rakentamisen tutkimus- ja kehitystoiminnasta tein jo laajan katsauksen pari viikkoa sitten. Osa siitä koskettaa myös asunto- ja aluerakentamista esimerkiksi BES-kehitystyöhön liittyen.

      Seuraavana vuorossa on Rakennuslehden syntyhistoria vuodesta 1966 vuoteen 1980. Sen yhteydessä käsittelen myös tuon aikakauden ilmiöitä ja henkilöitä patruunoista alkaen.

      Rakentamisen historiassa seuraavaksi otan käsittelyyn rakentamisen laatuongelmat (lattiasieni, home, lastulevy, sisäilma, betonielementit, maalit, rakenteellinen turvallisuus, rakennusfysiikka) ja niiden ratkaisuyritykset.

      Vastaa
  • Juha Sarakorpi

    Kiitos erinomaisesta jutusta, se palauttaa hyvin mieleen pääkaupunkiseudun kehityksen suuria linjoja. Vähän toisesta kulmasta Helsingin asuntorakentamista valaisee Hitas-historiikki, jonka kiinteistövirasto äskettäin julkaisi; sekin lukemisen arvoinen.

    Vastaa
  • Kiitos mielenkiintoisesta jutusta. Se palautti mieliini tausta-asioita uusien asuntojen ”myyntitykki” näkökulmasta vv. 1970 – 2010. Aina se ei ollut ihan ”ruusuilla tanssimista”, kun kauppa ei joko käynyt tai asunnot menivät kaupaksi liian nopeasti. On ilo, kun on saanut olla mukana monissa jutussa mainituista projekteista ja aluerakentamisessa – nähdä ja kokea eri vuosikymmenet suunnittelun, rakentamisen ja asuntomyynnin näkökulmasta. Jutun lukemisesta tuli olo, kuin elokuvissa käynnin jälkeen. Jäin miettimään tapahtuneita.

    Vastaa
  • Hyvä kooste suomalaisesta rakentamisesta Rakennuslehden näkökulmasta. Yksi asia minua aina ihmetyttää betonielementtitaloista puhuttaessa. Mihin perustuu väittämä 30 – 40 vuoden etukäteen suunnitellusta käyttöiästä, jonka jälkeen talot tuli purkaa ja rakentaa uudet tilalle? Olen tätä yrittänyt joskus kevyesti selvittääkin, mutta faktaa en ole löytänyt.

    Vastaa
    • Itsekin ihmetellyt samaa. Väkisin tulee mieleen, että mikäli näin on, niin eikös asunnonostajia ole sumutettu aika lailla tuolloin. Mitä järkeä ostaa osaketta velaksi, jos jo etukäteen on tiedossa, että 30 vuoden kuluttua sen jälleenmyyntiarvo on nolla? Toki laina-ajat olivat silloin lyhemmät, mutta silti. Onneksi näin ei ole käynyt.

      Vastaa
      • Osmo Soininvaara pohti taannoin tätä samaan asiaa blogissaan. http://www.soininvaara.fi/2011/02/12/4092/

        Purkaa vai peruskorjata?

        12.2.2011 · Aihe: Kaupunkisuunnittelu

        Yhä useammin törmää erilaisten asumiseen ja rakentamiseen keskittyneiden seminaarien kahvitauoilla huomautukseen, että 1960- ja 1970-luvun betonielementtitalot rakennettiin noin 40 vuoden elinkaarta ajatellen. Niitä ei ollut tarkoitus peruskorjata vaan purkaa elinkaarensa lopulla. Siksi esimerkiksi vesijohdot rakennettiin seinien sisälle tavalla, joka tekee peruskorjauksen erittäin kalliiksi. Ne olisi järkevintä purkaa, kuten oli suunniteltu, mutta ”sehän on poliittisesti mahdotonta”.

        Koska minusta järkevät asiat eivät voi olla poliittisesti mahdottomia, otin asian esille kaupunkisuunnittelulautakunnassa.

        Lähiöitä on purettu maailmalla paljon. Yleensä purkaminen on kohdistunut slummiutuneisiin betonikolosseihin, jotka on räjäytetty maan tasalle ja tilalle on rakennettu keskiluokan asuinalueita. Syy purkamiseen ei ole ollut vain alueiden fyysisessä ympäristössä, vaan ennen kaikkea sosiaalisessa. Tästä ei ole nyt kyse. Helsingissä ei ole sellaisia ongelmalähiöitä, joihin tepsisi vain puskutraktori. Naapurikaupunkien lähiöihin en ota kantaa.

        Kyse on siitä, että peruskorjaaminen on erittäin kallista ja kuitenkin lopputulos on huono. Ympäristöministeriö alkaa normittaa myös peruskorjattavien kerrostalojen energiataloutta, jolloin peruskorjaamisesta tulee vielä kalliimpaa, mutta lopputuloksesta edes aavistuksen parempi edes energiantehokkuuden kannalta. Mutta alueiden kaavoitus on huonoa, asuntojen pohjaratkaisut ovat kehnoja, eikä tätä pysty peruskorjauksella parantamaan.

        Monet vanhat lähiöt ovat väljiä tavalla, joka ei tuo viihtyvyyttä, vaan haaskaa vain maata. Paljon tiiviimmin rakennetut Pikku-Huopalahti, Herttoniemenranta ja Arabianranta ovat viihtyisämpiä ja suositumpia.

        Talojen purkamiseen liittyy isoja tunneasioita. Arkkitehti ei ilmeisesti pysty suunnittelemaan niin huonoa aluetta, etteivätkö asukkaat niihin kiintyisi. Tunnepuoli olisi helpompi, jos alueiden saneeraus tehtäisiin tavalla, joka tekee vanhoille asukkaille mahdolliseksi jäädä asukkaiksi.

        Koko hanke pitäisi suunnitella tavalla, joka olisi vanhoille asukkaille edullista. Se voisi mennä vaikkapa näin: Jos peruskorjaus maksaa 1000 euroa neliö ja uuden rakentaminen 2000 euroa neliö, yhden vanhan tilalle rakennettaisiin kaksi uutta ja myytäisiin se toinen 3000 euroa neliöltä uusille asukkaille. Näin vanhat asukkaat saisivat omansa 1000 eurolla neliöltä eli lasku olisi sama kuin peruskorjausvaihtoehdossa, mutta he saisivat paljon paremmat asunnot ja paremmin suunnitellun asuinympäristön. Kaupungin omistamissa vuokrataloissa asian ratkaiseminen on paljon helpompaa.

        Kaupungin ei kannata havitella kaavoitushyötyä itselleen vaan antaa se vanhoille asukkaille. Ei täswtä muuten mitään tule. Tiivistäminen on joka tapauksessa kaupungille erittäin kannattavaa. Hankkeen on perustuttava vapaaehtoisuuteen – tietysti asunto-osakeyhtiöissä vapaaehtoisuus tarkoittaa enemmistöpäätöksiä. Pakkopäätöksiä ei kannata edes yrittää.

        Tämä kannattaa selvittää. Voi olla, että löydetään ratkaisu, joka on parempi kaikille. Voi olla että ei löydetä.

        Kovin paljon purettavia kohteita Helsingissä ei olisi, mutta joitain ehkä löytyy.

        Asiantuntijat esittivät aikanaan Tapulikaupungin purkamista ja rakentamista tiiviimmin ja paremmin, mutta aluetta peruskorjataan jo, joten tätä ei tarvitse spekuloida. Nyt tätä aluetta tiivistetään tavalla, jota moni pitää viheralueille rakentamisena. Jos olemassa olevia taloja voisi siirtää hiirellä vetämällä, alueesta saisi paljon paremman kuin mitä siitä on nyt tulossa tiivistämisen jälkeen tulossa

        Vastaa
        • Mielestäni Soininvaaran teksti ei valitettavasti tuo todistusvoimaa ydinkysymykseen. Se, että putkituksia on rakenteiden sisällä ei millään tavoin johda purkunäkökulmaan. Tuolla tavoin vain on rakennettu, vaikka se ei kovin älykästä olekaan. Viemärit on rakenteissa tai lattioiden alla ja vesijohdot ovat rakenteissa (toki uudemmassa rakennuskannssa osittain pinta-asennuksinakin). Ajatellaanpa vaikka pientalon viemäreitä. Kun ne joudutaan uusimaan, niin melkoinen remonttihan siitä tulee. Onneksi näyttää siltä, että muoviputket sittenkin ovat melkoisen pitkäikäisiä, mutta tuskin ikuisia.

          No, sitten itse asiaan. Näyttäisi vahvasti siltä, että olisi syytä lopettaa tai ainakin vähentää puhetta ”30 vuoden” käyttö/purkuiästä ainakin siihen asti, kunnes asiaan saadaan selko, vai onko kyseessä puhdas ”urbaanilegenda”. Kuvittelisin, että asian lähtökohtana voisi olla finanssinäkökulma, sillä talouspuolellahan tarkasteluihin on valittava joku aikamääre, jotta voidaan tehdä laskelmia. Voisi olettaa, että elementtiaikakautena käytettiin joisakin laskelmissa noin 30 vuoden teoreettista aikajännettä. Tämä ei suinkaan tarkoittanut talojen purkuikää. Nykyisinhän kiinteistöbisneksen laskelmissa käytetään varsin usein vain 10 – 15 vuoden aikajänteitä, joilla kauppa on saatava kannattamaan. Ei niissäkään tarkoiteta sitä, että talo puretaan tuon ajan jälkeen.

          Vastaa
          • Urbaanilegendaa tuo 30-40 vuoden ajateltu käyttöikä ei ole, sillä Mauno Koivisto otti sen itse esiin tuossa jutussa referoidussa Asuntoreformiyhdistyksen tilaisuudessa. Asiasta oli lähiöitä rakennettaessa keskusteltu, koska Hakan toimitusjohtajalla Antti Pelkolla oli esittää insinöörien kehittämä ideakin siihen eli leikkurit. Koivistohan totesi myös, että tarkoitus oli purkaa lähiöt sitten, kun Suomella olisi varaa parempaan.

            Toinen asia on, kuinka tietoisesti tuo käyttöikä oli esillä lähiöitä suunniteltaessa vai oliko se vain puhdasta järkeilyä siitä, että silloisilla materiaaleilla ei pidempään käyttöikään päästä. Ensisijainen tavoitehan oli tehdä mahdollisimman halvalla mahdollisimman paljon ja nopeasti.

  • Joo kaikki on totta, mutta mielestäni edelleen yksi kysymys on ylitse muiden: ”Kerrottiinko asunnon ostajalle, että Mauno Koiviston mukaan nämä on tarkoitettu purettavaksi x0 vuoden kuluttua?”. Kuinka moni olisi asunnon ostanut, jos olisi kerrottu?

    Mikä tulee asuntojen pohjiin, niin 70-luvun asunnoissa on tehoton pohja eli hyvä asukkaalle, huono grynderille ja vuokraajalle. En ole 2000-luvun asunnossa nähnyt eteistä, siis oikeaa eteistä, johon jää kuraiset kengät. Nykyisin wc:hen kuljetaan kuramaton kautta. Takit ripustetaan keittiöön ja vähintään yhteen makuuhuoneeseen kuljetaan olohuoneen kautta.

    Vastaa
    • Ei kaikki vanha kelvotonta

      Täysin samaa mieltä ”reissumies” nimimerkin kanssa asuntojen pohjaratkaisuista.
      Lisäksi esimerkkikohteenakin mainitussa Kaivokselassa asuvana voin sanoa että siellä on taloja pidetty kunnossa ja korjattu vuosien aikana aktiivisesti. Esimerkiksi putkiremontit 5-10 vuotta sitten. Asumassani talossa tehtiin ikkunaremontti joka päättyi viime viikolla. Siinä pääsi vertailemaan ikkunoiden kehitystä 50 vuoden aikajaksolla. Minusta nämä uudet ovat teknisesti kyllä toimivuudeltaan parempia. Kestävyydestä en mene sanomaan ehkä samaa. Ratkaisut ovat joiltakin osin uusissa huonompia. Puuaines selvästi heikompaa. Saranat heiveröisempiä, perinteisiä karmiruuveja ei käytetä jne. Ulommaiset puitteet ja listoitukset metalli- ja muovirakenteisina ehkä parempia. Parasta uusissa onkin ollut kolmas lasi, joka parantaa lämpötaloutta ja ääneneristystäkin. Aika näyttää miten kestävät.

      Mielestäni kustannukset ovat pysyneet melko siedettävinä taloyhtiöiden pitkäjänteisen kunnossapidon ansiosta. Ehkä vastikkeet ovat olleet hiukan korkeampia kuin uusissa taloissa. Mutta kyllä ne uudetkin talot ikääntyvät ja ilman jatkuvaa kunnon seurantaa sekä huolto- ja korjaustoimintaa saattavat aiheuttaa yllätyksiä. En halua maalata pirua seinälle mutta tällä hetkellä suosittu kerrostalojen ohutrappauspintainen ulkoseinä saattaa aiheuttaa yllätyksiä tulevaisuudessa. Toivottavasti olen väärässä.

      Vastaa
  • Useita kokkeja

    Voit rakentaa laatikon tai himmelin, mutta aina löytyy viisaita, joiden mielestä ratkaisu on väärä.
    Jos ei rakenneta, valitetaan. Jos rakennetaan niin sittenkin valitetaan.
    Yksi pitää tyttärestä, toinen anopista.
    Talo voi olla hyvin suunniteltu ja rakennettu, mutta pilattu huonolla hoidolla. Tai sitten huonosti suunniteltu, mutta hyvin rakennettu ja hoidettu ja niin edelleen. Kolme muuttujaa, 9 variaatiota.
    Kun soppaan lisätään yliarkkitehti ja grynderi, niin saadaan 5 muuttujaa ja 25 virhevariaatiota, jne…

    Vastaa
  • Kiitos hyvästä jutusta. Jaetaan eteenpäin

    Vastaa

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia