Rakentaminen Oona Lohilahti 8 kommenttia

Rakennusalalla työn tuottavuus ei ole kasvanut 40 vuodessa – onko allianssista tai leanista apua?

Teollisessa toiminnassa tuottavuuden kasvu on yleensä kompensoinut tuotteen laadussa tapahtuneen parantamisen ja pitänyt kustannukset kurissa. Vain rakentamisessa näin ei ole tapahtunut. Helsingin Sanomat ja Rakennuslehti kertovat syyt tähän.

Naantalin voimalaitoshankkessa allianssi on osoittanut toimivuutensa.

Kirjoittaja: Oona Lohilahti, Helsingin Sanomat

Rakennuslehden täydennys: Seppo Mölsä

Rakennusala etsii keinoja parantaa työn tuottavuutta niinkin yksinkertaisella keinolla kuin vuoropuhelulla ja yhdessä tekemisellä.

Teknologia kehittyy, ja työn tuottavuus on kasvanut huimasti 1970-luvun jälkeen – tuttu juttu.

Arvonlisäykseen perustuva teollisuuden työn tuottavuus on yli nelinkertaistunut. Paljon työvoimaa vaativalla palvelualallakin työn tuottavuus on kohonnut. Kaikkialla hommat eivät kuitenkaan hoidu tehokkaammin kuin lähes puoli vuosisataa sitten: rakennusalalla työn tuottavuus on jämähtänyt 1970-luvulle.

Taustalla on useita syitä. Yksi niistä on se, että kaupungit kasvavat, vaikka rakennusalan yritysten tuottavuus ei kasvaisi. Maksajia on aina.

”Alaa ei ole kehitetty, koska asiakas maksaa joka tapauksessa sen, mitä tuottaja vaatii”, sanoo tuotantotalouden professori Harri Haapasalo Oulun yliopistosta.

Työn tuottavuuden kasvua on estänyt myös se, että rakennusurakoita tekevät suunnittelijoiden, urakoitsijoiden ja tilaajan lisäksi useat aliurakoitsijat ja konsultit. Se johtaa riitelyyn, kertovat HS:n haastattelemat asiantuntijat.

Heidän mukaansa riitelyn kulttuuria pitää yllä perinteinen hankemalli, jossa osapuolet tekevät kahdenvälisiä sopimuksia. Tavoitteita ei aseteta eikä suunnitelmia tehdä yhdessä. Kun aliurakoitsijoita on useita, hankemalli vaatii työnjohdolta erinomaisia vuorovaikutustaitoja ja kykyä johtaa järjestelmällisesti erityisesti suurissa ja vaativissa rakennushankkeissa.

Mitä enemmän ihmisiä ja eri ammattiryhmiä yhdellä työmaalla on, sitä enemmän on ihmisten välisiä kohtaamisia ja mahdollisuuksia työajan hukkaamiseen ja väärinkäsityksiin.

”Jokainen oli omassa poterossaan, eikä ilmapiirissä ollut minkäänlaista luottamusta”, YIT:n tuottavuusloikkahankkeen vetäjä Maarit Sääksi kuvailee perinteistä mallia.

Tällaisessa tilanteessa on olennaista saada työmaan toiminta luotettavaksi.
”Kun joku tulee töihin hän tietää, että töitä on heti ja hän tekee sen siinä ajassa kuin on yhdessä sovittu. Sitten seuraava pääsee heti tekemään seuraavan työvaiheen, eli edellinen työvaihe on tehty loppuun virheettömästi.”

Riitelyä ja syyttelyä

Riitelykulttuuria on Sääksen mielestä vahvistanut sekin, että perinteisessä hankemallissa suunnittelija on valittu sen perusteella, kuka tekee täydellisen suunnitelman pienimmällä tuntimäärällä. Rakentajaksi on otettu se, joka tekee urakan halvimmalla.

”Sitten tulee muutoksia, kun suunnitelmat eivät olleetkaan kunnossa. Siitä syntyy riita. Aika menee kaikkeen toissijaiseen, eli hukkaan ja selvittelyyn.”

Nämä ongelmat tiivistyvät länsimetrossa. Vaikka metro ei ole vieläkään valmistunut, hankkeen eri osapuolet ovat jo kiistelemässä käräjillä ja jaossa on miljoonakorvauksia.

Sääksi sanoo, että rakennusalalla on väsytty riitelyyn. Työn tuottavuutta yritetään kasvattaa parantamalla työmaiden keskusteluilmapiiriä, lisäämällä vuoropuhelua eri ammattiryhmien välillä ja sitouttamalla osapuolet projektiin paremmin. Tavoitteiden täytyy olla yhteiset.

”Mutta muutos on haastavaa, kun on aina tehnyt asiat yhdellä tavalla.”

Hän kuitenkin alleviivaa muutoksen tarvetta. Hänen mukaansa on hassua kuvitella, että lopputulos on jotain muuta, jos asiat tehdään samalla tavalla.

Allianssistako apua?

Riitelyn vähentämiseen on olemassa yksi uudehko työkalu, allianssi-muotoinen hanke. Ensimmäisen allianssi-hankkeen aloitti Liikennevirasto vuonna 2010. Australiasta kopioidussa hankemallissa suunnittelija, urakoitsija ja tilaaja solmivat alussa yhteisen sopimuksen, joka sitouttaa kaikki osapuolet hankkeeseen.

Omien voittojen hakeminen loppuu, kun allianssi-sopimuksella voitot ja tappiot jaetaan. Tähän viittaa myös tuotantotalouden professori Haapasalo kritisoidessaan perinteistä mallia.

”Suurin ongelma rakennushankkeiden hintakilpailussa on ollut osaoptimointi. Jokainen yritys on pyrkinyt optimoimaan oman tuloksensa, eikä ole ajatellut lopputulosta kokonaisuutena”, Haapasalo sanoo.

Tampereen raitiotien allianssin peruskirjaan on kirjoitettu seuraavia, uutta hankemuotoa hyvin kuvaavia lauseita: ”Me emme syyttele toisiamme” ja ”Kukaan meistä ei tavoittele kohtuutonta etua toisen kustannuksella”.

Allianssissa kaikki ammattiryhmät ovat alussa mukana selvittämässä lähtötietoja, suunnitelmien toimivuutta, aikatauluja ja yhteistä tavoitetta. Tämä vähentää yllätyksiä töiden edetessä. Allianssi-mallista esimerkkinä on Tampereen uusi rantatunneli, joka valmistui puoli vuotta etuajassa.

”Allianssissa haasteeksi tulivat meidän vuorovaikutustaidot”, Sääksi sanoo.

Ero perinteiseen malliin on merkittävä. Esimerkiksi länsimetron ongelma on ollut muun muassa se, että alussa tehdystä suunnitelmasta on syntynyt kiistoja rakentamisen aikana.

Aikataulutus ei toiminutkaan, tieto ei ole kulkenut kaikille, useiden aliurakoitsijoiden johtaminen on epäonnistunut ja urakoitsija ja tilaaja ovat joutuneet keskustelemaan konsultin välityksellä.

Iso kysymys on, miksi tähän on herätty vasta nyt. Alan tehottomuus tuntuu oudolta ”tuottavuusloikkien”, ”kilpailukykysopimusten” ja ”taloustalkoiden” aikakaudella. HS:n haastattelemat asiantuntijat eivät keksi juuri muuta vastausta, kuin että muutos on hidasta eikä aiemmin ole ollut otollinen aika.

Nopea putkiremontti on mahdollinen

Myös korjausrakentamisessa, kuten putkiremonteissa, on viime vuosina alettu ajatella asiakkaan näkökulmaa, eli asukkaan kokemaa häiriötä.

Rakentamisen kehittämisestä vastaava johtaja Jukka Pekkanen Rakennusteollisuudesta sanoo, ettei asiakaskaan ole vaatinut tai osannut vaatia tuottajalta muuta kuin perinteistä työtä. Siksi putkiremontitkin ovat kestäneet kuukausitolkulla.

”Ollaan tehty vähän sitä, mitä on tilattu ja mikä on kelvannut.”

Pekkasen mukaan rakennusala on niin konservatiivinen, että vasta viime aikoina on ilmestynyt yrityksiä, jotka yrittävät erottautua joukosta tekemällä työnsä uudella tavalla.

Yksi niistä on kahden viikon putkiremonteilla keskustelua herättänyt Fira Palvelut.  Sen toimitusjohtaja Sami Kokkonen kertoo, että idea nopeisiin putkiremontteihin tuli nimenomaan asiakkaalta. Fira teki kokeiluja, joissa asiakas kyseenalaisti perinteisen putkiremontin asukkaille aiheuttaman kuukausien häiriön.

”Sen lisäksi olimme tehneet omia mittauksia ja käyneet Saksassa katsomassa viikon putkiremontin toteuttamista. Kun asiakas vaati ja tiesimme, että se oli mahdollista, meillä ei ollut mitään syytä olla kokeilematta sitä.”

Firan mittaukset vahvistivat useiden tutkimusten tulokset. Putkiremontissa asentajan työpäivästä vain kymmenen prosenttia oli tehokasta työaikaa. 60 prosenttia meni hukkaan sinänsä täysin turhiin toimenpiteisiin, kuten työkalujen, materiaalien ja esimiesten etsimiseen ja väärin tehdyn työn purkamiseen.

Kahden viikon putkiremontissa työn suunnittelu vie puolet enemmän aikaa, mutta lopputulos saadaan valmiiksi kuukausia nopeammin. Virheiden riski vähenee, mikä lisää myös tuottavuutta. Vanhan kansan sanonta ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” pitää paikkansa.

Paremman suunnittelun tueksi alalla kehitetään erilaisia digitaalisia sovelluksia, joilla voidaan hallita koko työketjua, ei vain yhtä osaa siitä. Pekkasen mukaan digitalisaatio on rakennusalalla pop, vaikka monella muulla alalla digi on ollut iso juttu jo vähintään kymmenen vuotta.

”Aika pitkään on menty hinta edellä. Jos on menty halvin hinta edellä, vähän pidempi ja ei niin ohjelmoitu putkiremontti saattaa olla vähän edullisempi. Mutta silloin mukaan ei lasketa häiriökustannuksia.”

Tuottavuudessa on kyse tietenkin rahasta. Kaikki HS:n haastattelemat asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että alalla muhii mahdollisuudet merkittäviin säästöihin koko kansantalouden kannalta. Suomen kansallisomaisuudesta noin 60 prosenttia on sidottu rakennettuun ympäristöön.

Jos tuottavuus saataisiin jyrkempään kasvuun, tuotteet halpenisivat ja veroeuroja säästyisi. Kukaan ei ole kuitenkaan laskenut, millaisista summista tässä puhutaan.

Rakennusteollisuuden suhdannekatsauksissa mainitaan usein alan heikko kannattavuus. Mutta yrityksillekin jäisi viivan alle enemmän, jos toiminta tehostuisi. YIT:n Sääksi arvioi, että työn tuottavuutta voitaisiin parantaa 10-20 prosenttia.

Kaiken lisäksi riitaa voi seurata suuret kustannukset. Länsimetron kiistoja on jo ratkottu käräjäoikeudessa, ja korvauksia on maksettavana miljoonien edestä. Myös YIT on joutunut korvausvastuuseen.

Rakennusalan eri osapuolet selittävät heikkoa työn tuottavuuttaan sillä, että tuotteet ovat muuttuneet. Niistä on tullut monimutkaisempia, ja talotekniikan määrä on lisääntynyt kaikenlaisissa asunnoissa. Ala on työvoimavaltainen, ja työkaverit ja työmaat ovat aina erilaisia ja robotisaatio vaikeaa.

Oma lukunsa ovat ainutkertaiset ja vaikeat hankkeet, kuten Musiikkitalo, länsimetro ja presidentin asunto Mäntyniemi. Näissäkin voitaisiin onnistua paremmalla suunnittelulla ja yhteistyöllä, kuten Tampereen rantatunneli osoittaa.

Kyse ei myöskään ole vain Suomea koskevasta ongelmasta, vaan rakennusala on hankaluuksissa koko maailmassa. Brittiläisen talouslehden The Economistin mukaan yli 90 prosenttia kaikista maailman rakennushankkeista on joko myöhässä tai ylittänyt budjettinsa. Yhdysvalloissa tuottavuus on ollut pitkään laskussa.

Rakennuslehden näkökulma tuottavuuteen

Rakennuslehden lukijoille ”uutinen” rakennusalan heikosta tuottavuudesta ei ole uusi. Päinvastoin, sillä laadun ohella rakentamisen heikko tuottavuuskehitys on ollut ikuinen keskustelunaihe. Lähes kaikessa muussa teollisessa toiminnassa tuottavuuden kasvu on kompensoinut tuotteen laadussa tapahtuneen parantamisen ja pitänyt kustannukset kurissa. Rakentamisessa esimerkiksi asuntojen hinnat ovat pääkaupunkiseudulla ostajien kipurajalla. Kuinka korkeat ne olisivatkaan ellei ulkomainen (halpa)työvoima olisi 2000-luvun alusta saakka jarruttanut tehokkaasti työn hinnan nousua?

Uusien asuntojen vuokrissa hintakehitys on ollut vielä hurjempaa, mikä toisaalta kertoo siitä, että tuottavuudella ja markkinahinnoittelulla ei ole välttämättä yhteyttä toisiinsa.

Jo 2000-luvun alussa Skanskan vertailussa todettiin, että monien osaurakoiden, kuten esimerkiksi katon tekemisen, tuottavuus oli parantunut kymmeniä prosentteja. Silti työmaan kokonaistuottavuudessa ei ollut tapahtunut samanlaista harppausta. Rakentamisen ketjussa yhden osan parantaminen ei auta, vaan koko ketju pitää saada toimimaan paremmin ja kitkattomammin.

Rakennusalan työnantajaliiton toimitusjohtaja vuosina 1982 – 1995 toiminut Matti Loukola näkee tuottavuuden heikkoon kehitykseen yhtenä vahvasti vaikuttaneena tekijänä alalta puuttuneen rationalisointisopimuksen, joka olisi ottanut huomioon rakentamisessa tapahtuneen kehityksen.

”Sitä ei saatu aikaan alalle, vaikka tarvetta olisi. Työntekijäpuoli ei sitä ole hyväksynyt ja kehitysaskeleet eivät ole johtaneet palkkauksessa joustoihin. Tämä on korostunut putkisektorilla ja esimerkkinä voisi ottaa esille tilaelementtien ja ns. putkiseinien markkinoille tulon. Putkiseinien asennuksissa työntekijät pitäytyivät hinnoittelukirjan ”irtotavaran” korvauksissa, vaikka suurin osa työstä oli siirretty tehtaaseen.”

Tässä oli hänen mukaansa yksi syy kylpyhuone-elementtien valmistuksen vauhdittumiseen. Niinpä Suomessa käytettiin esivalmisteisia kylpyhuoneita vuosikymmen ennen kuin muualla Euroopassa.

Samantapainen ongelma syntyi myös pientalojen patterilämmityksen yksiputkijärjestelmän kanssa, jota ei saatu edes esivaihetta pidemmälle hinnoittelukiistan vuoksi.

”Jos rationalisointisopimus olisi tehty 50 vuotta sitten, kuten olisi pitänyt tehdä, ei tämäntasoisia ristiriitoja hinnoitteluissa olisi ollutkaan. Sopimuksen puuttumien on kaikkien syntien alku. Koska työehtosopimukset ovat perustuneet eri työvaiheiden yksikköhintoihin, kehityksestä ei ole ollut mitään hyötyä. Helpommasta suorituksesta kun piti maksaa sama kuin vanhanaikaisesta.”

Kaikki vinoutumat eivät olleet Loukolankaan mukaan Rakennusliiton aikaansaannoksia. Pari pahimmaksi Loukolan luokittelemaa syntyi työnantajien aloitteesta.

Rakennustöiden teettämisessä ongelmaksi osoittautuneen ”venttatunti” –käsitteen syntyyn aloite tuli yritysjohdolta, joka ei osannut aavistaa ideansa jatkovaikutuksia.

”Käytäntö on perua jostain 1950-luvulta. Vastaavat mestarit olivat silloin työmaan kokonaistulokseen perustuvassa tulospalkkauksessa. Kun heikon työnsuunnittelun vuoksi hommat eivät sujuneet ja aikataulut venyivät, isännät päättivät panna mestareille vähän pakotetta. Niinpä tes-sopimuksiin päätettiin lisätä turhasta ajastakin maksettavaksi sama palkka kuin urakkatunneista. Tätä mainiota lisäansaintamahdollisuutta työntekijät ovat osanneet käyttää hyväkseen nyt jo 70 vuotta.”

Risto Pesonen haastatteli vuosi sitten Loukolan lisäksi monia muitakin rakennusalan yritysjohtajia keinoista, joilla parantaa alan tuottavuutta. Kirjoitus ”Rakennustyömaat ovat 50 vuodessa muuttuneet sotatantereista siisteiksi ja monikansallisiksi työpaikoiksi” ilmestyi Rakennuslehden historiasarjassa.

Esivalmistusasteen nousu ja uudet tuotantotavat nähtiin keinoiksi parantaa tuottavuutta. Allianssia kehuttiin yhteistoimintaan ja innovointiin kannustamisesta. Sitä ei silti purematta nielty lääkkeeksi, koska se rajaa kilpailua varsinkin keskisuurten urakoitsijoiden kannalta, tarjousprosessista on tehty paljon raskaampi, mihin hankintalaki antaisi mahdollisuuksia ja hinnassakin on löysyyttä, koska se on määritelty itse eikä kilpailun kautta.

Tässä joitakin Anssi Koskenvesa ja Juha Salmisen ajatelmia tuosta keskustelusta, joka koska laajemminkin rakennustyömaiden kehittymistä:

Miten tuottavuus saadaan nousuun?

Väitöskirjaansa rakennustyön tuottavuuteen vaikuttavista tekijöistä viimeistelevä Anssi Koskenvesa Mittaviiva oy:stä harmittelee, että rakennushankkeiden läpimenon kokonaisaika ei vuosikymmenien aikana ole lyhentynyt odotusten mukaisesti.

”Itse asiassa etenemistä ei ole juuri lainkaan. Yksi siihen vahvasti vaikuttava tekijä on suunnittelun ohjaaminen. Ennen rakennustyöhön ryhdyttiin paljon paremmilla, valmiimmilla kuvilla.”

Riippumatta siitä, onko nykytilaan sitten syynä suunnittelupalkkioiden tinkiminen vai urakkamuodot, ongelmat lähtevät usein suunnitelmista.

”Jos suunnittelijoilla ei ole lähtötietoja, ei kuviakaan synny. Ja jos urakoitsijat eivät saa suunnitelmia sovitusti eivätkä aliurakoitsijat voi luottaa mestojen olevan valmiit oman urakan aloittamiselle, varaudutaan puskureilla. Hukkaa ja venttatunteja syntyy. Niistä venyneet kokonaisajat pitkälti aiheutuvat.”

Suunnittelun johtamisen ammattitaito on hänen mukaansa heikentynyt, ja tulos on nähtävissä työmaiden etenemisessä. Urakoissa ei yhteistoiminta urakoitsijoiden ja suunnittelijoiden välillä ei toimi kuten sen pitäisi, eikä suunnittelijoiden välinen lupausten pitäminenkään tahdo aina onnistua.

”Jos esimerkiksi suunnittelusta vastaava rakennuttaja ei hoida tehtäväänsä intressien yhteensovittajana, korostuu vastakkainasettelu. Apuun on huudettu yhteistoimintaurakkamuotoja, ja esimerkiksi allianssi on saanut pelastavan enkelin maineen. Kyllä kaikkien hankintamuotojen tulee perustua yhteistyöhön, ja siinä rakennuttaja on avainasemassa. Se on rakennushankkeen onnistumisen edellytys.”

Työurakoita ei enää osata teettää

Työmaan koneellistaminen on edennyt voimalla viime vuosikymmeninä ja nopeuttanut kaikkia osasuorituksia, mutta kokonaisuudessa tulos ei näy. Osasuoritukset eivät etene jouhevasti. Firan kameraseurana esimerkiksi osoitti, että kylpyhuoneremontissa 80 prosentista työajasta, kylpyhuoneessa ei tapahdu mitään.

”Vain yksittäistä työtehtävää ja –menetelmää kehittämällä ei päästä asian ytimeen. Toimintatapojakin pitäisi muuttaa. Tavoitteena tulee olla töiden yhteensovittaminen yhteistyössä siten, että jokainen myös vastaa omasta osuudestaan kokonaisuudessa kokonaisuuden ehdoilla”, arvioi Koskenvesa.

Aliurakointiasteen kasvaminen on lisännyt pääurakoitsijoiden tuotannonohjauksen ongelmia. Oletus on, että aliurakoitsijoiden työnjohto johtaa töitä. Monin paikoin on kuitenkin käynyt niin, että pääurakoitsijan työnjohdolta vaaditaan aliurakan osalta enemmän ”johtamista”, eikä siitä aiheutuvia lisäkustannuksia oteta kustannusvertailuissa huomioon.

”Tosin rakennusliikkeiden omillekaan miehille ei osata enää rakentaa työurakoita ja heidän sitouttaminen tavoitteisiin on hankalaa, kun työurakoiden hinnoittelu koetaan vaikeaksi. Niinpä töitä tehdään tai teetetään myös aliurakoiden sisällä usein tuntitöinä. Syyksi sanotaan työnjärjestelyjä. Ei ole mestaa tai suunnitelmia.”

Omilla ratkaisuilla tehoja

Tuotantoprosessia on muuttanut valmisosa-asteen kasvaminen, jolloin työnsiirtäminen tehtaaseen näyttää nostavan kokonaistuottavuutta työnjaon muuttuessa.

”Tilaelementtejä tuodaan taas työmaille parin vuosikymmenen tauon jälkeen. Se vaikuttaa rakentamiseen merkittävästi. Sekä työnjaon, aikataulujen että laadun suhteen. Moduulirakentamiseen liittyy koko prosessin kehittäminen.”

”Nyt löytyy rakennusliikkeitä, jotka tarjoavat kokonaisuuden halvemmalla, jos saavat rakentaa omilla suunnitelmillaan. Niissä tilaelementeillä on vahva rooli. Yritys ei edes suostu tekemään kohteita rakennuttajan kuvilla”, Koskenvesa kommentoi uutta rakennusliike Lehdon mallia.

Perustekemisessä Koskenvesa ei näe eroja, mutta detaljit ovat harkittuja. ”Siis rakennuttajan tarpeita ja toiveita vastaavat rakenteet, mutta omalla tekniikalla.”

RATU paljasti heikon kehityksen

Rakennusalan tuottavuuden kehittämiseen liittyvien RATU-korttien tarina alkoi 1970-luvulla. Silloin keskityttiin uudisrakentamisen tutkimiseen ja korjausrakentamisen kortit tulivat työn alle 80-luvulla.

”Kun kymmenen vuotta sitten uudelleen aloitettiin korjausrakentamisen työkorttien uusiminen, paneuduin aluksi vanhoihin tutkimustuloksiin. Ihmettelin korjausrakentamisen alhaisia tavoitteita, mutta syykin selvisi. Mittaukset oli tehty ns. omien miesten töistä. Tosiasiassa korjausrakentamisessa huomattavasti aiempaa kovempiin työsaavutuksiin vaikutti paitsi urakalla tekeminen myös korjausrakentamisen määrän kasvu ja erikoistuminen.”, Koskenvesa kertoo hymähtäen.

Hän analysoi pari vuotta sitten sitä, miten RATU-tavoitteet ovat vuosien kuluessa muuttuneet. Vaikka koneellistaminen ja työmenetelmät ovat edistyneet, on uudisrakentamisessa kehityksen hitaus yllättänyt hänet. Muutokset parin vuosikymmenen kuluessa nykypäivään verrattuna ovat vähäisiä.

Eniten työn tuottavuuteen on vaikuttanut RATU-tietojen valossa 1990-luvun alun lama, kun aliurakointiaste kasvoi ja työryhmät tulivat ammattimies ja rakennusmies työnjaon tilalle.

TES-urakkahintojen kankeus esteenä

Usein kehitystä hidastavaksi tekijäksi mainitut työehtosopimusten taulukkopalkat ovat Koskenvesasta ajautuneet eroon tosielämästä. Hänen tekemänsä laskelmat RATU-korttien työmäärillä ja tessien antamilla hinnoilla johtavat huimiin eroihin palkkatasossa eri työnimikkeiden kesken ja ovat omalta osaltaan syynä urakkahinnoittelun vaikeuksiin.

”Eräissä aiemmin paljon teetetyissä työurakoissa tuntipalkat nousevat tosi korkeiksi, ja hommat jäävät teettämättä. Näin ainakin kun jälkikäteen työnjohdolle tulee olo tulleensa huijatuksi. Uutta työurakkaa ei silloin sovita. Rakentamisen muuttuessa myös TES-urakkahintoja pitäisi voida myös alentaa, ei vain nostaa. Toistaiseksi sellainen ei ole onnistunut.”

Kannattavuutta nakertaa miesten erikoistuminen ja ”töiden valikoiminen”. Pari vuosikymmentä sitten asiaan pyrittiin puuttumaan monitoimityökunnilla, mutta ne ovat lähes hävinneet työmailta. Nyt pääurakoitsijoiden muutamat omat miehet hoitavat sekalaiset hommat työkuntayrittäjien keskellä alta pois.

Lean-ajattelu palasi rakentamiseen

Rakennusteollisuus esitteli vuonna 1994 projektin ”Hoikka toiminta rakennusteollisuudessa”. Siinä oli kiteytetty lean-mallin soveltamista rakentamiseen.

Hoikan toiminnan keskeinen ajatus oli yrityksen keskittyminen vain siihen toimintaan, joka tuottaa asiakkaalle lisäarvoa. Malliyrityksenä Euroopassa oli ABB, jolle tuo malli oli tarkoittanut tuottavuuden parantumista, puolta lyhyempiä läpimenoaikoja ja tulosten jatkuvaa parantumista.

1990-luvun lamavuosina ”hoikka rakentaminen” ei lyönyt itseään läpi, joten 2010-luvulla samaa on ajettu nyt alkuperäisen lean-nimen alla. Tekniikan tohtori Juha Salminen Constista on ollut yksi innokkaimmista leanin saarnamiehistä.

Salminen arvioi, että 1990-luvulta alkanut tapa myydä kaikki työt ulos ja ketjuttaa edelleen on tullut tiensä päähän. Hankintahinnoista tinkimällä ei saada enää säästöjä ja tehoja irti, kun kaikki käyttävät samoja urakoitsijoita ja itse tuotannon ohjaamisen ydin, työnsuunnittelu ja johtaminen, on muuttunut kaupanteoksi ja sopimustekniikaksi.

”Nyt on käynnissä terveellinen muutos jossa nostetaan tuotannonohjauksen perusosaaminen kunniaan ja siitä tuossa lean-intoilussa on paljolti kyse.”

Toteutusmuodoilla on hänen mukaansa selvä kytkös rakentamisen tuottavuuden ja tehokkuuden kehittämiseen.

”Rakentamistahan pidetään tuottavuudeltaan kehnona ja julkisuudessa toistuvat väitteet, että kehitystä ei olisi tapahtunut vuosikymmeniin. Vaikka tämä ei täysin pidä paikkansa, koska rakennustuote on muuttunut hyvin paljon kompleksisemmaksi samana aikana ja määrällinen tuottavuus ei silti ole ainakaan pudonnut, on totta, että potentiaalia olisi tuottavuuden parantamiseen nykyistä enemmän.”

Nykyinen rakennustuotannon tuotannonohjauksen metodiikka on peräisin 90 –luvulta, jolloin luotiin aikataulusuunnittelun, tehtävänohjauksen ja laadunvarmistuksen periaatteet, jotka ovat lähes muuttumattomina käytössä edelleen, vaikka niiden soveltamiseen onkin matkan varrella kehitetty uusia ja kehittyneempiä aikatauluohjelmien ja dokumentinhallinnan järjestelmiä jne.

Aikataulusuunnittelun tarkin taso on perinteisesti viikkosuunnittelu, jossa tehtäviä suunnitellaan päiväkohtaisesti.

Vaikka paikka-aikakaavion ajatuksena on tahdistaa tehtävät etenemään peräkanaa ilman suuria väliaikoja, työmaan suunnittelun tarkkuudessa on Salmisen mukaan paljon parantamisen varaa verrattuna teollisuuden tuotantolinjaan, jossa mennään minuutti- tai sekuntitason tarkkuudessa.

”Rakennustyömaan vallitsevana ohjausperiaatteena on edelleen se, että työmaalla on riittävästi ”mestaa” seuraaville työvaiheille ja työntekijöiden odotusaika, ”ventta” minimoidaan.

Tätä resurssipohjaisen tuotannonohjauksen periaatetta on alettu kiistää ja soveltaa lean-taustaista virtaukseen perustuvaa tuotantosysteemiä. Siinä tyhjä mesta tunnistetaankin ylimääräiseksi varastoksi, yhdeksi hukan lajiksi, ja korkeimmaksi periaatteeksi nostetaan jatkuvan jalostumisen tapahtuminen avoimissa työkohteissa.

Tämä vaatii merkittävästi tarkempaa tuotannonsuunnittelua ja sen hyväksymistä, että jatkuvan virtauksen palvelemisessa tulee välillä myös odotusaikoja. Niitä tosin on vanhassakin tuotantosysteemissä, mutta se piiloutuu erilaiseen turhaan touhuamiseen kuten työkohteiden vaihtoihin, työkalujen hakemiseen ja muuhun tehottomuuteen.”

Nopeita putkiremonttimenetelmiä on kehitetty rakentamiseen 1980-luvulta alkaen. Aluksi suunnannäyttäjinä olivat Haka ja Helsingin Asuntotuotantotoimisto ATT. Mitä suurta läpimurtoa ei kuitenkaan saatu aikaan. Tänään asiaan on herätty uudelleen. Constilla on oma, esivalmistukseen perustuva ratkaisunsa nopeaan putkiremonttiin. HOAS:lle tehtävä korjauskohde on parhaillaan käynnissä.

 

Keskustelu artikkelista: 8 kommenttia

  • Ei taideta myöskään ymmärtää koko tuottavuustermiä. Jos vanhat talot olivat elementtilaatikoita ja nykyiset monimuotoisia ja rutkasti enemmän vativaa talotekniikkaa kattavia, niin niiden kokonaistuottavuuden vertailu antaa aian väärän kuvan. Monimuotoisuus ja -teknisyys monipuolistaa niin ikään suunnittelua ja rakentamista, jolloin hyvä vain loppukäyttäjien kannalta, että on aikaa tehdä korjauksia ja parannuksia; myös kosteuden hallinta, laadunhallinta ja toimivuuskokeet ja niiden osoittamien vikaisuuksien korjaus vievät aikaa. Jos nykyinen rakennus rakennettaisiin 1960 -luvun tekniikalla ja taidolla, niin sudennjahtiin taidettaisiin joutua. Nopea putkiremontti on tietenkin hyvä tavoite, jos oikeasti vain uusitaan putket ja niihin liittyvät vesikalusteet!

    Vastaa
  • Työmaat Suomessa ovat sekavia sumppuja. Materiaaleja sikin sokin siellä täällä. Järjestys puuttuu ja siksi levittäydytään tarpeettomasti ajoteille liikennettä häiritsemään. Ei Euroopan pääkaupungeissa rakentaminen saa levitä ajoteille haittaamaan liikennettä. Rakentajien pitäisi mennä ottamaan mallia Sveitsistä, Saksasta ja Itävallasta. Meillä on valitettavasti vähän slaavilainen mentaliteetti.
    Kun työmaat ovat sekaisia, niin odottamista syntyy jonkin verran päivänmittaan ja se on tuottavuuden yksi jarru. Homma menee vähän niinkuin armeijassa. Menetelmillä on tottakai merkitystä, mutta miten on työnjohdon ja tekemisen laita. Tässä olisi jollekin tutkimisen paikka vaikka väitöskirjaan asti. Asunnot ovat kalliita eikä heikko tuottavuus niitä halpuuta.

    Vastaa
  • On olllut liian helppoa tehdä rahaa. Siinä ympäristössä ei kehity muu kuin asemien puolustaminen.

    Vastaa
  • Korkeinhankkija

    Logistiikka ja aliurakointiketjut lienee mahdoton yhtälö hanskata kenelle tahansa, kiire loppuu heti, kun tämän käsittää jokainen työmaalla, suorittava henkilöstö ei siitä hiisku, vaan antaa homman kaatua omaan mahdottomuuteensa. Toisaalta katetta ei tehdä hoputtamalla, vaan vetkuttelemalla, kun nostaa itaran rakennusliikkeen työmaalta kytkintä, niin se voi näkyä nopeiten viivan alla.

    Vastaa
  • Allianssihan se on nyt muotia, vähän niin kuin aikoinaan tuli projektinjohtourakka. Allianssihan toimii hyvin merkittäviä riskejä sisältävissä hankkeissa. Lähtökohta allianssiin on vain väärä. Urakoitsijat haluavat mennä aina kate edellä ja silloin ollaan harjoitteluvaiheessa AINA. Allianssi sopii riskejä sisältäviin hankkeisiin, mutta että putkiremonttiin ja koirankopin tekemiseen? Suurin moka tässä koko härdellissä on ja tulee olemaan se, että isommalle katteelle vain täytyy saada uudet kasvot ja se, että koko ajan joku haluaa kehittää itseään, mutta entäs se varsinainen asia, hanke?
    Mitä sitten kahden viikon putkiremontteihin tulee, milloinkohan asia avataan kunnolla, mitä se pitää sisällään, mitä kahteen viikkoon tehdään, mitä jää tekemättä, mitkä olivat kokonaiskustannukset ja mitä kokonaiskustannukset sisälsivät, miten se mahdollisesti tuli halvemmaksi kuin täysin VASTAAVA perinteinen putkiremontti jne. hyviä analyysin kohteita. Tämän analyysin jälkeen on mahdollista, että innostus kahden viikon putkiremontteihin hieman hiipuu.

    Vastaa
    • Kahden viikon putkiremontin ongelma on, että se vaatii paljon enemmän ammattitaitoisia rakennusmiehiä. ja asentajia kuin joutokäyntityömaa, kate menee näiden palkkaamisessa.

      Vastaa
  • Jos ei tuottavuus ole lisääntynyt, niin ei ole tapahtunut myöskään 30 vuodessa mitään edistystä mm. lämmöneristyksessä ja energiantuotannossakin vain uusien energialähteiden tuotantoon tullessa (nämä ovat vielä ja ikuisesti kalliita!). Yli 30 vuotta sitten rakensin talon, jossa oli seinissä villaeristettä 200 mm sekä yläpohjassa 450 mm puhallisvillaa ja mm. 3-kertaiset ikkunat (mitä ne ovat nykyään? 250 mm villaeristettä seinässä 250 mm ja yläpohjassa 500 mm ja ikkunat 3-kertaiset! Sähkölämmitysta alettiin sen sijaan kurittaa ja julistaa se pannaan, kuten ennenkin, kun joku lämmitysmuoto on saanut runsaasti suosiota: kevytöljy mm.). Paljon olisi tehtävää rakennusalalla tuottavuudesssa sekä tekniikassa.

    Vastaa
  • Metallialalla on ruohonjuuritasolla otettu mallia kevyttuotannosta, Kanban filosofian mukaan tekijän persoona vaikuttaa asenteeseen eli siellä on tehty metallimiehiä asiakaspalvelijoista, joilla ei ole alasta mitään aiempaa kokemusta. Vanhojen asentajien ongelma on jääräpäinen persoonallisuus, ei kyetä uusimaan työtapoja. Hallin puolella ei ole terävänä päänä mestareita, vaan työhön osallistuvia työnjohtajia ja tuotantoinsinöörien määrää on lisätty reippaasti. Työstökeskusta voi hoitaa pitkän linjan maisteri. Toki metallissa on paljon kovempi budjettikuri ja itämaisia työntekijöitä ollut jo ainakin 25 vuotta.

    Vastaa

Vastaa

Rakennuslehden pääuutisia